Journal

Viimeinen Mohikaani

Zane Greyn syntymästä Zanesvillessä Ohiossa on kulunut tänään täsmälleen 135 vuotta. Grey oli hammaslääkäri ja baseballin pelaaja, mutta paremmin me tunnemme hänet 85 kirjasta ja 111 elokuvasta. Greyn kirjat kuuluvat western -kirjallisuuden parhaimmistoon. Voidaan jopa väittää ettei kukaan toinen yksittäinen ihminen ole samalla tavalla muokannut kuvaamme myyttisestä Lännestä ja Yhdysvaltain tarunhohtoisesta historiasta kuin Grey.

Grey loi kuvan myös intiaanikultuurista ja on kaikkien mohikaanien yhteinen kantaisä. Myös sen viimeisen. Kukaan ei voi varastaa häneltä sitä kunniaa. Jäljittelijät ovat hyvinäkin aina perässähiihtäjiä. Tulen ja ruudin voi löytää vain kerran. Kulttuurin myyttiset hahmot ja rakenteet, symbolit ovat taas tehtyjä, ei löydettyjä. Siinä kulkee fiktion ja faktan raja. Tai astronomian ja astologian raja.

Ihminen tutkimassa itseään on prosessina eri asia kuin silloin, kun hän tutkii luonnonlakeja. Luonnonlakien kanssa ei voi käydä päästökauppaa ja neuvotella ekokatastofin ollessa käynnissä. Ihmisellä on taipumusta itsepetokseen. Luonnolla ei. Zane Grey kertoi tästä kahden maailman välisestä tarusta, uudisraivaajan maailmasta, antaen sille kasvot ja symbolit, tehden siitä viihdettä ja suuren bisneksen. Siinä häntä auttoi varakas ja osaava vaimo Lisa Elise Roth. Ensimmäinen suuri menetys oli neljäs kirja "Heritage of the Desert" (1910). Siinä hän oppi taidon siirtää faktaa fiktion suuntaan aiempien erämaakuvausten ja itse koetun rinnalle.

Lännen tarunhohtoinen mytologia, hevoseen kiinnikasvaneen cowboyn järkähtämätön rehellisyys, seriffit ja lainsuojattomat, kultakuume, aarteet ja rautatiet, lännen eläimistö, biisonit ja kojootit, intiaanikulttuurin sadunhohtoinen ahdistava pelko ja selittämättömät omasta arjestamme irralliset teot ja myytit, aseet ja aina samat saluunat, karavaanit kulkien kohti tuntematonta, nahkaruoskat lassojen ja kuudesti laukeavan tukena, hyvän ja pahan mustavalkea maailma. Kaikki tämä oli Greyn luomaa mytologiaa olkoonkin että hänellä oli myöhemmin tuhansia jäljittelijöitä. Jopa suomalaisessa kirjallisuudessa kuten Ilmari Hivonen (kirjailijanimi Simo Penttilä), Heikki Jylhä, Tauno Karilas jne. Näille fiktio oli liian näkyvä ja kopio ilman omakohtaista kokemusta, elettyä elämää.

Jokainen aikalaiseni muistaa Laura Wilderin pienen talon preerialla, Elmer Hornin Istuvan Härän, Steve Frazeen, Teddy Parkerin tai Harry Whittingtonin Bonanzan, William Codyn tai Edmund Collierin Buffalo Billin. Kaikkiaan kymmenien suomeksi käännettyjen western -kirjailijoiden romantisoidut kertomukset tarunhohtoisesta aarteesta, haukansilmästä ja punanahkojen metsästäjästä, arvoitusten solista, aavikoista ja preerioiden kulkijoista, kanjonin susikoirasta, lahjomattomasta rajaseudun seriffistä.

Elokuvina ja sarjakuvina ne lukkiutuivat lapsen piilotajuntaan jo paljon ennen aapista. Leikit olivat Zane Greyn maalaamasta maailmasta. Siinä maailmassa opittiin myös sosiaalinen elämä ja sen myös kiusaamiseen kuuluvat kieroilut. Ei kaikesta pidä syyttää vanhempiaan tai opettajia. Kukaan ei ole niin suuri sadun kertoja kuin Freud koulukuntineen. Edes Grey ei oikein mahdu hänen tarustonsa tasolle. Grey ei osannut käyttää omaa antiikin mytologiaamme, ainostaan intiaanikulttuurien. Sitä ei pidä kuitenkaan väheksyä. Ehkä juuri se selittää Yhdysvaltain menestyksen.

Tämän päivän luetuimpien kirjojemme kymmenen kärjessä komeilee Wald Disneyn aikanaan lanseeraama maailma ja sen kolme sarjakuvakirjaa. Mukaan mahtuu toki Disney -tuotannosta poikkeaviakin, kärjessä vuodesta toiseen komeileva Harry Potter. Kymmenen joukossa on niin ikään Mauri Kunnaksen piirtämä sarjakuvakirja. Muut viisi ovat toki satuja nekin olkoonkin että yhtä on nostanut Finlandia -palkinto. Se ei oikeastaan kuulu tähän satujen sarjaan lainkaan. Se on mukana lähinnä lahjakirjana niille, joille Zane Grey, Tex Willer ja Pecos Bill jälkeläisineen ja Aku Ankka ei ole ensimmäinen avattava kirjauutuus. Toki James Bond on sitä samaa sukua. Suomalaisen elokuvaohjaajan saksalaiselle medialla antaman haastattelun mukaan Hollywood on tuottanut vajaan 10 hyvää elokuvaa viimeisen 40 vuoden aikana. Ne nähneenä tiedän että Kaurismäki on oikeassa. Mutta on syykin toki ymmärrettävä ja selitettävä.

Me opimme Zane Greyn ja Walt Disneyn maailman ja symbolit ennen muuta symboliikkaa ja niiden esitystapaa, tapaa ottaa symbolit vastaan. Esitystapa oli sarjakuva, sitten leffa ja videot, television ja tietokoneen sähköinen fíktio. Sitä ei pidä väheksyä etenkin kun se tulee jo alle vuoden iässä ja suoraan piilotajunnan keskuksiin. Viihteenä se vie mukanaan ja on aikamme huumetta. Me kaikki käytämme sitä jatkuvasti. Mukana soiva musiikki, laulu ja tanssi, ovat kuin yhteen liimattu vuosituhantinen muistimme ja cowboy satulassaan. Ehdollistettujen refleksien kuolaavat koirat. Yhden elementin poistaminen ei poista kuolaamista. Kuolaamisen syy jää meille vain avoimeksi ja alamme ahdistua ja arvailla. Joku masentuu.

Kirka Babitzin oli osa tätä kuolaavaa muistiamme. Yksi sen suurista mohikaaneista. Monelle melkein kuin oman perheen jäsen. Sellaista menetystä suree koko kasakunta, sen sosiaalinen muisti ja yhteiset kokemuksemme. Eihän sellaisen sovi kuolla, joka on niin terveen oloinen ja lenkkeileekin päivittäin, ei juo kuten artistit yleensä. Menestystä vaikka muille jakaa. Aivan kuin Bonanzan pikku Joe. Ei sellaisten sovi tippua satulasta. Se rooli oli varattu sille ryyppäävälle, jonka munuaiset eivät enää toimineet ja maksa teki keltaiseksi. Ne roolit jaettiin jo lapsena. Kirkan kuului ratsasta kohti laskevaa aurinoa eikä poistua äkisti luoti rinnassa. Ja jos kuului poistua näyttämöltä niin mielluummin sittenkin rinnassa kuten Sven Dufan tarinassa. Sillä meille Kirka oli hyvä ihminen ja hyvyys istuu sydämessä, ei päässä.

Suomalaiset lukevat samoja kirjoja ja satuja kuin mitä Yhdysvalloissa on tuotettu ja tuotetaan. Sama koskee toki elokuvatuotantoa ja sen levikkiä sekä tätä kautta syntynyttä maailmankuvaamme. Viimeinen mohikaani saa vain uudet kasvot ja Fantom vaihtaa kallioluolassaan naamionsa pojalleen. Taistelu hyvän ja pahan välillä jatkuu, Zane Greyn satulaan liimattu sankari tuijottaa kohti Kalliovuorten taa laskeva aurinkoa ja kieroileva konna jatkaa kiusaamistaan oman tiiminsä johtajana. Surrealisti maalaa sen unikuvana ja samalla hän maalaa värien ja kankaan sijasta kirjaa. Siinä on valtava ero. Pelkkien värien käyttäjä ei suostu "kuolaamaan". Sitä me kutsumme innovaatioksi. Harva siihen kykenee opittuaan ensin kuolaamaan. Konventio palkitsee nämä kuolaajat ja massojen maku on sama kuin jälkiomaksujan.

Tätä kirjoittaessani sain kuulla Kirka Babitzin kuolemasta. Joku kertoo kuinka hänen mukanaan meni hautaan yksi aikakausi, aurinko laskee viimeisen mohikaanin myötä. Sivun kokoinen kuva maan päälehdessä kertoo kuka on kuollut. Negrologit ovat ne tutut. Kirka oli aina huipulla ja toi musiikkinsa omintakeisella tavalla osaksi yhteistä kokemustamme. Sen kuolaamisen avaavat kolme kärkiteemaa ovat kauan kansakunnan muistissa. Monella on ahdituneen paha olo nyt aidosti. Naiset tykkäsivät ja miehet eivät kadehtineet. Sellainen on suosion salaisuus.

Tähän viihdemaailman tarustoon kuuluu myös vaikkapa Väinö Linnan tuotanto ja sen totuus omassa mytologisessa historiassamme. Kirka oli sen valoisista välittäjistä ehkä aikansa valovoimaisin. Kirka oli suomalaisille rokin kuolematon kuningas aitoslaavilaisella tavallaan. Oman aikamme satulaan liimattu taruhahmo. Taru oli toki oma, keksimämme. Se mille me kuolaamme.

Mohikaanille ei ole muistissamme korvaajaa. Moni tekee surutyötä pitkään. Vasta päivän parin päästä sen alkaa tajuta. Päässä soivan sävelen, kostuvat silmät ja kuolaavat muistot. Hiljentyneet suomalaiset. Surun syvyyden.

31.1.2007
Matti Luostarinen

Imitoidenko vai itse innovoiden?

Taisto Teräs kirjoittaa Forssan Lehdessä (24.1), aivan oikein, kuinka Tanskan mallin siirtäminen Suomen oloihin on ongelmallista. Puuttumatta itse malliin ja kirjoittajan kritiikkiin, yritän vastata miksi alueellisten mallien siirto on yleensäkin arveluttavaa.

Uuden imitoinnissa ongelmat syntyvät lyhyesti kuvaten viidestä isolaatiomekanismista.

Usein mutkikkaissa alueellisissa malleissa alkuperäinen ideoija saa asiastaan irti sen alkuperäisen hyödyn. Kokonaan uudessa organisaatiossa, alueella tai kulttuurissa vaaditaan oppimista, kokemusta ja taitojen kehittämistä, jotta mutkikkaat yhteiskunnalliset mallit istuisivat uuteen sosiaaliseen pääomaan.

Monikansalliset yritykset puhuvat ”ajan puristamisen epäekonomista” ja tarkoittavat tällä sitä hukattua aikaa, joka kopioinnista syntyy. Mutkikkaissa rakenteissa vain alkuperäinen innovaattori saa innovaatiosta kaiken hyödyn irti. Ainutkertaisia kulttuurisia ja sosiaalisia rakenteita ei voi kopioida yhtä menetyksellisesti uusissa yhteyksissä. Ne muuttuvat ja lopputulos ei ole sama kuin alkuperäinen pitkänkään ajan puitteissa. On järkevämpää ostaa koko firma kuin lähteä kopiomaan jotain sen osaa esim. Suomen markkinoilla.

Kolmas isolaatio-ominaisuus mallien kopioinnissa kytkeytyy niiden liittyneisyyteen. Usein ne ovat kiinni alueen omissa verkostoissa ja klustereissa. Näin imitoinnissa mutkikkaat rakenteet jäävät huomaamatta. Imitoija ei välttämättä kykene soveltamaan imitoitavan kulttuurin tai organisaation resursseja. Nyt ajan lisäksi aletaan hukata myös vääriä resursseja ja oikeita käytetään väärin. Alkaa syntyä kitkaa, joka näkyy ihmisten pahoinvointina työpaikalla.

Neljäs isolaatio-ominaisuus on kausaalinen epämääräisyys, jolloin soveltava organisaatio, alue tai kulttuuri ei kykene näkemään, miten imitoitavan organisaation (kulttuurin) toiset ominaisuudet kuin suora kopioitava innovaatio (=menestystekijä) eroavat imitoijan omista resursseista. Näin itse prosessi tai mekanismi innovaation tai menetyksen taustalla jää hämäräksi. Kuntien palvelurakenteiden uudistamisessa tapahtuu usein näitä virheitä edellisen lisäksi.

Viides isolaatiomekanismi on sosiaalinen kompleksisuus, jolloin innovaation monet sosiaaliset taustatekijät tekevät siitä miltei mahdottoman imitoitavan pelkästään esim. organisatorisena tai johtamistaidollisena prosessina. Tällaisia irrallisia imitointeja alueet ja organisaatiot pyrkivät kokeilemaan yhtenään ja epäonnistuva. Tai kun lopulta jotain syntyy, aika ei ole enää otollinen sen toteutukseen.

Edellisten vuoksi esim. Yhdysvalloissa varotaan käyttämästä muualta imitoituja kulttuurisia laajoja malleja ja panostetaan kaiken aikaa omaan osaamiseen ja innovointikykyyn myös pienissä yksityiskohdissa.

Matti Luostarinen

Osaajia joka lähtöön

Forssan lehti (15.1) kertoo kuinka suomalainen maataloustutkimus koko laajuudessaan menestyy maailmalla ja on siellä OECD -maiden kärjessä. Lehti lainaa Suomen Akatemian teettämää evaluontia. Olemme siis maailman lainatuin tuon tieteenalan osaaja, jossa MTT:n osuus on hyvin merkittävä, tärkein Suomessa. Sellainen on mille tahansa maakunnalle missä tahansa osassa maailmaa hämmentävä saavutus.

Agraaritieteet ovat tieteistä ehkä panostetuimmat jo pelkästään biotieteinä. Kun vertaamme saavutuksiamme yleensä urheiluhulluna kansana juuri urheiluun, olemme maakunnassa, jonka täytyy vilistä Teemu Selänteen ja Saku Koivun tasoisia tyyppejä, mutta kotipaikka ei ole NHL vaan MTT. Eikä näitä kukaan tunne saati nimikirjoitusta metsästä Jokioisten ja Forssan kaduilla. Päinvastoin.

Ja jääkiekkoa harrastavia maita on vain kourallinen siinä missä mäkihyppääjiäkin vain Kuopiossa, Lahdessa ja pari Ounasvaaralla.. Tiede on taas globaali laji ja elintarvikkeet jokaisen maan elinehto. On siinä eroa päästä huipulle! Tavoitekin on ihan älytön, ellei sitä olisi jo saavuttanut. Onnea MTT! On ilo olla joukossanne. Kimi Räikkönen tuntee samaa mielihyvää päästyään viimeinkin tavoitteeseensa. Ja se on sentään pelkkää sirkusta.

Kanta-Häme maakuntana putosi syksyllä kansallisesta osaamiskeskusverkostosta sen koordinoijana. Kirjoitin tuolloin kuinka kansainvälinen tiede ja osaaminen sekä aluepolitiikka Suomessa eivät ole sama asia. On eri asia osata tieteensä ja eri asia osata sen käyttö yrittäjyydessä tai aluepolitiikassa. Kyse on erilaisesta osaamisesta. Kysykää Kimiltä miten eri asia on ajaa ja eri asia myydä tämä taito globaaliin käyttöön autoja ja renkaita valmistavalle teollisuudelle, viihdeteollisuudelle. Kimi ei tee kaikkea onneksi yksin. Oikeastaan hän haluaisi vain ajaa.. Se nyt vain ei tahdo riittää.

Miksi me menestymme luonnonvaratieteissä, kun samaan aikaan yliopistomme eivät tahdo päästä sadan joukkoon maailmassa? Tätä tuskin selittää hurjat panostukset ja resurssit MTT:n tutkimukseen. Niitähän on leikattu ja leikataan koko ajan. Lisäksi maailmalla panostetaan maatalouteen ja elintarviketutkimukseen alan suurvalloissa huikeasti meitä enemmän. Olemme tässä kilpailluimmassa tieteessä ja sen sovelluksissa todella kääpiövaltio. Tieteessä menetymiseen tarvitaan samaa hulluutta kuin mihin tahansa menestymiseen ja kosolti työtä, hieman onnea ja taas työtä. Lahjojakin voi olla mukana, mutta niihin ei pidä luottaa. Mitään maailmalla ei ole niin paljon tarjolla kuin älyä ja lahjoja...

Tuskin maataloustieteiden menestystä selittää myöskään perinteinen tapamme osoittaa ääriolojamme ja niiden vaatimaa osaamista. Äärioloissa kamppailevia ja luonnonvarojaan kehittäviä alueita maailmalta löytyy niin tropiikista, arideilta alueilta kuin vuoristoista. Suomi ei ole tässäkään mitenkään poikkeava valtio. Ja eniten panostetaan kuitenkin siellä missä olosuhteet ovat suotuisimmat. Eikä tämä tiede ole aina ollut kärjessä! Kyseessä on oman aikamme tuote ja jotkut ovat tehneet jo vuosikymmenet pitkiä päiviä.

Urheilussa tällaista tuotetta ei pilattaisi. Tuskin me pilaamme tätä tuotetta myöskään tieteessä? Vai pilaammeko sittenkin? Ja vielä näin myöhään 2000-luvulla?

Ainut tieteen nobelimme on tullut toki maataloustieteille. Se on osunut aikanaan oikeaan. Myös jatkossa meidät voisi palkita juuri sellaisessa osaamisessa, jonka perusta on nyt poikkitieteisessä ympäristössä ja luonnonvarain perustutkimuksessa. Sen sijaan sen käytössä ja innovaatioiden sovelluksissa meitä ei pidä palkita. Me emme kykene hyödyntämään maailman kärjessä kulkevaa tiedettämme. Sen tekevät muut lainaten olemattomilla resursseilla tehtyä tiedettämme. Suomalainen poliitikko ei ole aiheesta kiinnostunut muuten kuin tukiaisten ja merialueiden saasteiden yhteydessä. Sama koskee mediaa ja tätä kautta byrokratiaamme. Heistä ei ole tutkijalle apua muuten kuin lähialueillamme. Heitä ei näe maailmalla! Suomalainen tieteen tekijä on maailmalla yhtä orpo ja yksin kuin Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi aikoinaan. Tiedeyhteisö on onneksi kuitenkin tutkijan "kotipesä" silloinkin kun se on vähän vieras ja poikkitieteinen, konventioita rikkova ja monikansallinen. Siinä joko viihdyt tai et viihdy. Tuki on otettava sieltä mistä sen saa. Ei sieltä mistä sitä ehkä luvataan.

Ehkä suomalaiseen kansanluonteeseen todellakin kuuluu luonnon ja ympäristön perusteellinen ymmärtäminen ja näin luonnontieteitä soveltavat tieteemme menestyvät maailmalla. Olemme sittenkin lopulta hyvin pragmaattinen kansakunta ja se sopii tähän tieteeseen. Löydöksemme otetaan vakavasti.

Turha kuitenkin puhua pitkästä kulttuurisesta taustasta. Sitä meillä ei ole. Ei pidä mystifioida tämän päivän saavutuksiamme ja sen takana olevia ihmisiä. Palkittakoon nämä nyt, ei tulevien sukupolvien työnä. Maataloustutkijat (kuten tutkijat yleensä) ovat vaatimatonta, hiljaista väkeä ja optiot tahtovat mennä muiden ahneempien hedonistisiin kouriin. Siihen valtio voisi edusmiehineen ja naisineen tehdä korjauksen ajoissa. Kissa kiitoksella elää.

Tieteen osaamiseen ei kuulu rohkea alan yrittäjyys ja sellainen toiminta, jossa kansallinen kateutemme ei olisi ylikäymätön este toimia vaurastuen tieteemme saavutuksilla. MTT on aivan liian lähellä, jotta sen osaaminen olisi kenen tahansa ulottuvilla Lounais-Hämeessä. Yksittäinen tutkija on siinä aseeton. Tästä häntä ei voi syyttää silloin, kun tutkijan osaaminen on jo maailman kärkeä. Sieltä ei ole kuin yksi suunta ja se on alaspäin. Joku muu ei siellä nyt ole verkostona tai klusterina rinnalla ja tukemassa!

Tutkijan ja tieteen työtä ei kyetä käyttämään diverkoiden ja ilman enakkoluuloja. Etäisyys on ehkä jopa jo liiankin suuri huipputieteen ja perusteollisuuden välillä Suomessa ja etenkin maaseudun oloissa, alihankinnan ja pk-sektorin seuduilla. Tästäkään ei voi syyttä maailman kärkeen kivunnutta tiedettä tai sen yhtä osaajaa, maataloustiedettä.

Mystifioida sitä ei kuitenkaan pidä eikä tehdä mahdottoman vaikeaksi. Usein siihen syyllistyvät vähiten koko alaa tuntevat "mystikot" ja itsestään tätä kautta lukua pitävät harrastajat. Hyvä tutkija on myös hyvä neuvoja ja osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkija on ihmisenä oman asiansa puolestapuhuja ja sen paras taitaja. Siitä on usein objektiivisuus kaukana eikä sellaiseen pidä mahdottomasti pyrkiäkkään. Tiede ei ole kompromissi tai komiteamietintö. Tutkija ei ole politikko. "Totuuden" haku on varmin tapa menettää se viimeinenkin objektiivisuuden vaatimus ja kyky välttää narsismin harhat. Suomessa maataloustutkijalla ei ole ehkä niin suuri riski joutua "harhojen" vietäväksi kuin tieteessä keskimäärin.

On suorastaan kiusallista, että maailman lainatuin tiede ei ole kansallisen osaamiskeskuksen veturi, hyvä kun viimeinen vaunu kaiken muun ylivertaisen ”osaamisemme” keskellä. Ehkä tulevat vaalit tuovat tähän korjauksen ja painotukset muuttuvat tulvien ja myrskyjen keskellä, kun asia kerrotaan meille ensin Yhdysvalloista Al Goren toimesta? Jokioisista käsin sellaisen kertominen ei ole uutinen Helsingissä, vielä vähemmän Hämeenlinnassa ja Forssassa on jo varottava mitä sanoo tai kuinka pikemminkin vaikenee ettei ketään loukkaisi. Tiede tunnetaan erakoistaan ja sen kyllä ymmärtää.

Kun maseutu hakee tietonsa sosiaalisen pääomansa turruttamana kaukaa, liian lähellä oleva tiede jää huomaamatta ja innovaatioprosessi katoaa. Se on liian vaikea sosiaalisena ja kulttuurisena prosessina eikä hallinto sitä edes hyväksy. Tämä "inovaatioprosessi" meiltä puuttuu ja huipputieto on haettava diffusisena prosessina ja jälkijättöisesti. Se tappio kateudesta on pakko maksaa. Sitä voisi kutsua vaikka "kateuskitkaksi" ja todeta kuinka se on kääntäen verrannollinen ihmisten lukumäärään ja se vähenee myös etäisyyden kasvaessa. Sankaruus on suurten massaojen hyväksymää, etäällä olevaa ja kasvotonta touhua, johon tiede ei oikein lukeudu äärimmäisen kaukana viihteestä. Voisiko kuvitella mitään niin mediaseksitöntä kuin maataloustiede?

Kun alueellinen oppiminen on hidas ja sosiaalinen pääoma vierastaa omaa osaamistaan, lopputulos on joskus Jokioisissa koominen. Jokoisten oma tiede ja osaaminen kierrätetään sinne merten takaa ja siellä taas väärin ymmärrettynä tai paikalliseen kulttuuriin muokattuna kummajaisena, kaiken tyhmyyden matkallaan itseensä imeneenä kloonina. Näin kävi osaamiskeskuksen ja agropoliksen strategiana ja nän käy myös biologisissa prosesseissa. Ne "märehditään" pilalle Helsingissä tai Brysselissä, joskus jopa maakuntakaupungeissamme. Hallinto on aina hierarkinen vaikka sitä ei kukaan maailmalla lainaakaan ja pidä huipputieteenä. Innovaatio ja tiede taas ei kunnioita lainkaan näitä "rajoja" ja se tietysti maakuntakeskuksen byrokraattia kiusaa. Tämä kitka on liättävä vielä kertoimena kateuskitkaan hierarkiakitkana tai sektorihallinnon omana palveluna maataloustieteelle Jokiosissa. Helsingistä ja Viikistä katsottuna Jokiosta ei toki ole olemassakaan.

Vai kirjoittaako Helsingin Sanomat jotain, jonka Forssan lehti on julkaissut maataloustieteen ja MTT:n sijoittumisesta globaaliin tieteen kenttään? Ei kirjoita. On oltava poleemisempi ja iskevämpi, ajankohtaisempi kirjoitus. Eikä mielellään samalta kirjoittajalta kymmentä samana keväänä. Se vie uskottavuuden sekä kirjoittajalta että lehdeltä, ellei kyseessä ole pääkirjoituskirjoittaja tai lehden vakituinen kolumnisti. Ja sellaisia Jokioinen ei voi tuottaa, MTT vielä vähemmän.

15.1.2007

Matti Luostarinen

Voittaja vie kaiken

Vuodenvaihteen media kertoi näkyvästi kuinka akateeminen keskiluokka tuntee tulleensa petetyksi. Pitkistä työpäivistä, pätkätöistä ja niitä edeltäneistä monista valvotuista öistä tutkintoja kooten ei palkitakaan. On syntynyt uusi valkokaulus köyhyyden ja epävarmuuden ansa. Pätkätyöt uuvuttavat ja työelämästä on tullut yhä vaikeammin hyväksyttävä työn sankaruuden kadotessa. Paraskaan suoritus ei takaa palkintoa ja luovuutta käytetään muualla kuin työpaikalla. Johtaja vie optioineen kaiken tai ei osaa työtään ihmisenä ihmisten joukossa. Elämä ei ole vain lyhyt vaan myös pieni yhden asian ihmiselle.

Hyvin ei näytä menevän edes huippuyksiköillä ja heidän tiimeillään yliopistoissa. Helsingin Sanomissa neljä professoria (21.12, 27.12) kirjoittaa kuinka tutkimusrahoitukseen olisi saatava lisää läpinäkyvyyttä ja valintamenettely olisi pantava remonttiin. Väärät voittavat ja aina joku jää ilman vaikka evaluoija olisi kuinka kiitellyt. Parhaistakaan parhaat eivät näytä pääsevän sinne minne heidän kuuluisi päästä.

Jatkuvasta uurastuksesta huolimatta elämä näyttäisi olevan niukkaa ja jatkuva rahan haaliminen sieltä täältä nakertaa akateemisen työläisen itsekunnioitusta. Maisteritulvasta on siirrytty tohtorijonoon. Spektaakkelimaailmassa elämystuottajan ja tieteen innovaattorin osa on yhtä onneton. Menestyskirjailijat ja kolumnistit, tieteen kärkinimet, eivät voi luottaa enää siihen että saavat kohtuullisen palkan tai ovat siihen tyytyväisiä. Kirjan ja tutkimuksen elinkaari on lyhentynyt, kaikki on kertakäyttökulttuuria eikä verkostokirjoista kukaan juuri maksa. Kulttuurin ja tieteen työläiset ovat elämysyhteiskunnan uusi hiilenmustien työläisnaamojen joukko, kirjoittaa Hannu Raittinen. Kata Kärkkäinen säestää häntä otsikolla "Elukan elämää" Ilta Sanomien kolumnissaan (IS Plussa 6.1).

Sosiaalisen eläimen kuvaajana Darwin tahtoo ottaa aina pidemmän korren freudilaisista kollegoistaan. Ihmistieteitä on vaikea harrastaa ilma riittävän vahvaa luonnontieteistä perustaa. Akateemisuus ja väitelly eivät ole ehkä pelkästään tapa ansaita rahaa ja kahmia varallisuutta. Tarvitaan monta sukupolvea akateemisia tohtoreita ennen kuin "elukan elämä" muuttuu siedettäväksi eikä akateemisuus ole vain tapa tulla petetyksi. Kun tohtoreita on ikäluokasta vielä alle 3 %, työelämällä ei voi olla heistä kummoistakaan kokemusta yliopistojen ja tutkimuslaitosten ulkopuolella.

Jouduin kirjottamaan samasta aiheesta väitellessäni ensimmäisen kerran vuonna 1982. Tuolloin otsikolla "Ylioppilassumasta tohtorijonoon" ja "Myytävänä vähän käytetty tutkimus". Tuolloin tohtoreita valmistui noi 150 vuodessa, joista puolet lääkäreitä. Ja median mielestä silloinkin jo liikaa. Mikä on liikaa opiskelussa, tutkinnoissa ja sivistyksessä?

Harwardin professorin Robert D. Putnamin mukaan pitkästä päivästä tulee jatkossa yrityksille pahimmat päästöt. Yritykset ja niitä ruokkiva koulutus, pätkätieteen luovuus ja armoton kilpailu, saastuttaa sosiaalisesti. Jos yliopistot, tutkimuslaitokset, kouluttajat ja yritykset tuhoavat ystävyyssuhteita, ihmisten perhe-elämän, syntyy vakavia sosiaalisia ja terveysvaikutuksia. Tällainen näennäisiä huippuja palkitseva ja hakeva käytäntö syö yhteisöllisyyden ja yhteiskunnan sosiaalisen pääoman.

Sosiaalisen pääoman ja ihmissuhteiden ylläpito edellyttää aikaa ja osaamista. Vielä emme ole niin pitkällä että tiede kykenisi mittaamaan sosiaalisen pääoman ja sen tuhoutumista yhtä hyvin kuin kykenemme jo mittaamaan ympäristömme tuhoutumista. Tulevaisuudessa sosiaaliselle saastuttajalle voidaan antaa tuntuvat sanktiot. Egoismista ei palkita vaan sen vastakohdasta altruismista. Ehkä jo viides tai kuudes sukupolvi akateemisia on tähän kypsä ja pitää sitä itsentäänselvyytenä.

Työntekijöiden tasapainoinen, vastuullisesta elämästä huolehtiva yhteisöllisyys koskee etenkin lasten ja nuorten aktivoimista, vähemmistöjen ja vanhusten asemaa. Kansalaistoimintaan on rohkaistava ja ymmärrettävä, mikä on kohtuullisuuden hyve. Yletöntä rahan haalimista on joskus pidetty syntinä ja nimitetty ahneudeksi. Ajatus jossa lisäämällä rahaa johtajille, palkkakuopassa oleville, innovaatioille, terveydenhuollolle, luonnonsuojeluun, kehitysapuun, yrittäjyyteen jne. on itse itseään ruokkiva noidankehä, kirjoitaa Kristiina Julkunen (HS 24.12). Se unohtaa pääomista tärkeimmän sosiaalisena prosessina ja yhteisön sisäisenä työnjakona moralisoimatta tarpeettomasti.

Kristina Julkusen mukaan sana narkomaani on sukua sanalle narkoosi, ja tarkoitta unta ja turtumusta; addiktia toimintaa rahan perässä. Riippuvuutta aiheuttavat asiat turruttavat ja ottavat unet ja unelmat haltuunsa. Jopa luovuus ja innovatiivisuus on luokiteltu muutaman omistamaksi, vaikka kyseessä on kaikkien yhteinen ominaisuus. Professori Petter Portinin (HS 23.12) mukaan geeneihimme sisältyy miltei rajaton määrä mahdollisuuksia, joista aina kunakin hetkenä voimme ottaa käyttömme, elämämme sisällöntuotantoon, sellaisia voimia joita oma egomme ohjaa. Ego ja narsismi on enemmän evolutionarsimiin liittyviä ilmiöinä kuin puhtaasti psykologisia tai sosiaalisia hyveitämme. Molemmat ovat kuitenkin poikkitieteisyyttä vaativia ja edellyttävät lisää akateemisuutta. Lisää tohtoreita ja mieluiten väitellen sekä luonnon- että ihmistieteissä. Monimutkainen yhteiskunta ei avaudu ja muutu siedettävämmäksi vähentämällä tohtoreiden opintoja ja akateemisuutta. Tuskaa tieto ja sen hankkiminen tietysti aina lisää.

Koskettava taide ja kulttuurinen teko ei synny listauksista tai tavasta sijoittaa taideteos kassaholviin. Se elää eri aikojen tulkinnoissa ja jokainen lukee sitä tavallaan. Hugo Simbergin ”Haavoittunut enkeli” äänestettiin Ateneumin taidemuseon kokoelmista koskettavimmaksi (HS 27.12). Kuvaako siipensä ja keveytensä menettänyt enkeli aikaamme, liinan peitossa olevat silmät kykyämme sairastaa ja siirtyä sen kautta puberteetista kohti aikuistuvaa kohtuullisuuden hyvettä, jossa ahneus ei ole enää yksi sankaruuden muoto? Simbergin tapa kesyttää pelkojamme, hallaa ja kuolemaa, ulottuu syvälle nyky-yhteiskuntaan. Liki vuosisadan takainen taide on arvossaan myös muualla kuin Suomessa. Taide kertoo aina missä yhteiskunnan syvävirrat kulkevat innovaatioprosessissa. Nyt se on sitä itse kadottamassa hakiessaan kohtuuttomasti rahoitusta kilpaa urheilun kanssa. Rahoittaja ei ole koskaan luova innovaattori. Suomen Akatemian kuuluisi olla tässä tietysti poikkeus ja sietää kritiikkiä. Tiede on juuri sen ja epävarmuuden sietämistä.

Matti Luostarinen 12.1.2006