Avantgardistinen Kalevala

Kun suomalaiset keski-ikäiset toimittajat kuvaavat itseään ja kansakuntaansa, suomalaisuutta, sen voi aina etukäteen arvata avaamatta edes Helsingin Sanomia. Sieltä löytyy taatusti nostalginen kertomus suomalaisen näyttämötaiteen kultaisen ajan joutsenlauluna esiteltävästä Rauta-ajasta tv-teatterin esityksenä. Paavo Haavikko, Aulis Sallinen ja Kalle Holmberg, Vesa-Matti Loiri, Mikko Niskanen, Kristiina Halkola ja Esko Salminen ovat tuon ajan suomalaiset käsikirjoittajat, säveltäjät ja näyttelijät.

Tänään ei tällaisia spektaakkeleita enää synny. Realistisen karua ja tyylikästä menoa, Esko Salmisen peruukkikaljun pään irti miekan iskulla sivaltava koominen hetki jää ikuisesti suomalaiseen tajuntaan. Nyt se tehtäisiin erikoisefektein ja se olisi vähän kuin suomalainen ”Taru Sormusten Herrasta”, kirjoittaa lehti. Ja on tietysti oikeassa.

Toinen välttämätön osa suomalaista kansantarustoa ovat pyhät kuvat kalliossa, kalliomaalaukset. Siinä suomalaiset pyytäjät ja saalistajat olivat aikanaan ”suuria pyhiinvaeltajia, joita ajoi eteenpäin kaipaus korkeampaan elämään ja pyhien yhteyttä kohti”. Se on kuvaus suomalaisesta pyhätöstä, vuosituhansien takaisesta maisemasta kuin monumentaalisen järviluonnon maagisesta kartastosta, runoilee lehti (HS 28.2).

Suomalaisuus ilmenee lehdessä tolkuttomina ylisanoina ja spektaakkelina, jossa luonto yhdistyy kalliomaalauksiin ja Kalevala 1970-luvun henkeen, jota kuvataan estetisoiden karua totuutta ja herooisia sankareita käyttäen aforistista tekstiä. ”Hirveän hyvä teksti, hirveän haavikkomainen, kuvia joita ei voisi tehdä tänään vaikka olisi kaikki maailman vehkeet”. Tekijöiden kritiikittömyys ja Rauta-ajan ”irtiotot” ovat tuon sukupolven työtä, mahdollista vain tuon ajan hengessä ja ihmisen luonteella, narsismiaan häpeilemättä.

Mutta ei toki enää! Enne oli miehet rautaa, hiiohoi. Valitettavasti alkoholisoituivat ja kuolivat ennen keski-ikää. Kansallisteatterin ”Tuntematon” kaatoi vanhat peltiset sankarimme. Toisen kerran nähtynä se oli miltei surullista.

Kalevalaista sankarikulttia hallitsee kuolema, rakkaus ja sota sekä voimakkaat intohimot. Koko suomalainen kerronta ja tarustomme alkaa tällä tunnelmaltaan latautuneella teoksella. Se liittyy suomalaisuuden päivään kuten Väinö Linnan tuntematon itsenäisyyspäiväämme ja presidentin linnan vastanottoon, katkeamattomaan jonoon kättelijöitä. Suomalaiset kaipaavat spektaakkelia olkoonkin että se on jo vähä koominen tämän ajan nuorten ymmärrettäväksi. Siinä on samaa kuin työväenpuolueen vallankumouslauluissa, joita virittelevät tänään yli 60 -vuotiaat 50 000 puolueen jäsentä. Demokratiamme kriisi ja puoluelaitoksen ukkoutuminen on samaa sukua koko kulttuurimme pysähtyneelle tilalle.

Suomalainen kulttuurimaisema pitää tarkoituksella sisällään Homeroksen tavan suosia tehokkaita kontrasteja ja toistaen ne säe säkeeltä. Näin viha ja rakkaus, raaka väkivalta ja hentomielinen hellyys, halu surmata ja rakastaa kietoutuvat yhteen. Ilias ja Odysseia ovat suomalaista mytologia lähellä olevia, mutta eivät toki sen keskeinen mytologinen sisältö.

Fyysisen luonnon ja arkeeisen elämämme ohella, ikijään ja vanhan kallioperämme päälle rakentuvan karun maiseman lisäksi, kolmas kivijalka suomalaisuudessa syntyi jo vuosituhansia ennen ajanlaskumme alkua, ja sen sisältönä ovat oikukas ja verenhimoinen Jumala tai herooinen hahmo sen rinnalla. Erik Wahlström ja Jonas Gardellin ovat kuvanneet tätä oman aikamme Jumalaa (Jumala, Jumalasta 2006). Ateisti kirjoittaa joskus jumaluudesta intohimoisemmin kuin teologit; papit puhuvat prostituoiduista ja prostituoidut Jumalasta. Asiat kääntyvät päälaelleen; itään matkustava saapuu siinä länteen. Peiliteoria ei petä koskaan. Se on pidettävä mukana tulkinnassa.

Kalevalaisessa herooisessa mytologiassa ja nykyisessä kristillisessä kirkossamme on paljon yhteistä. Kreikan mytologia ohella kytkentä Torin, Odin ja Freijan herooiseen skandinaaviseen perintöön on helppo havaita. Jumaluus on monien eri kulttuurien, tekstien ja tekstikatkelmien, sosiaalisen muistin ja pääoman vuosituhantista yhteiskuntien vaikutuskenttää.

Oleellista on lukijan tai luolamaalauksen katsojan kyky ottaa vastaan ja tulkita sekä kyky käyttää geneettisen arkeeisen muistinsa ja aistiensa, kielen heuristiset rakenteet, kulttuuriimme sidotut myös oman aikamme symbolit.

Oma aikamme ei avaa näitä symboleita koskaan oikein. Kieli valehtelee ja peittää. On mentävä kielen tarjoaman tajunnan ja freudilaisen piilotajunnan taakse geneettiseen perimäämme sekä kollektiiviseen muistiin. Ihminen on ikään kuin nelikerroksinen rakenne jo hindujenkin kierrossa, mutta myös Hegelin oivaltamana osin toki arjalaisten Rigveda opeista ja Intiaan, Pakistaniin siirrettyinä. Aikana jolloin meillä hallitsi seppäheeros Ilmarinen.

Kun kahta ensimmäistä suomalaista maisemaamme luonnehtii vanha peruskallio, jääkaudet, sopeutuminen fyysiseen ympäristöön ja sen kiertoon, geopoliittinen paikkamme idän ja lännen välissä hengissä taistellen, kolmannessa vaiheessa perimässämme tärkein taustavaikuttaja on determinismi, luontousko, käytännönläheinen ja usein vähän tylsä pragmatismimme. Sen kuvaaminen herooisena sankarina Rauta-ajan tapaan on suurta harhaa. Se ei kerro tapaamme piiloutua metsiin ja muokkautua osaksi luonnon antamaa suojaa, varoa sanoja ja valehdella niillä. Kieli ei ole vain tapa kommunikoida vaan keino selviytyä hengissä, vallan käytön väline.

Oleellista suomalaisuudelle ei ole niinkään itse fyysinen luonto, metsät soineen, kuin holistinen tapamme oivaltaa maailmankaikkeus. Meillä suomalasilla kaikki liittyy kaikkeen ja pieni on aina osa suurempaa kokonaisuutta eikä vailla tarkoitusta. Se on pienen ihmisen ja ahdistetun kulttuurin tapa kokea paikkansa osana kokonaisuutta olematta kuitenkaan kaiken aikaa kadoksissa tai merkityksetön, hakien identiteettiään sitä koko ajan väheksyen. Tämä on hyvin suomalainen ilmiö.

Koko poliittinen rakennelmamme kertoo juuri tästä. Siitä olisi päästävä irti uudessa globaalissa vuorovaikutuksessa. Nyt rakennamme kahta kulttuuria toistensa sisään ja se käy kalliiksi ennen pitkää tuleville sukupolville. Ei luonto sellaista salli tai kestä. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu herätä kovin vähäisestä liikkeestä. Tarvitaan rajuja otteita ja ankaraa herättäjää myös ilmastomuutoksen todellisuuden tajuamiseen toimenpiteineen.

Jumaluus ja jumaltyypit ovat suomalaisen mytologian kollektiivisen muistin sekä geneettisen perimän taustalla. Luolajumalan rinnalle ilmestyy myöhemmin kulttuuriherooista työtä täydentäviä hahmoja. Suomalaisille tällaisia ovat olleet Väinämöinen ja Ilmarinen. Seppäheeros Ilmarinen luo raudan suomalmista ja takoo Sammon. Väinämöinen taas valmistaa kanteleen ja luo ensimmäisen musiikin.

Väinämöinen liittyy myös kansainvälisen kulttuuriheeroksiselle tyypilliseen ajatukseen paluusta takaisin kansansa keskuuteen. Luomistyönsä jälkeen kulttuuriheeros palaa tai poistuu etäiseen paikkaan, taivaaseen, kaukaiseen saareen, jossa meri edustaa elämää itseään, tai ”kurimuksen kurkkua” kuten Väinämöiselle.

Ilmarinen taas edusti läheisesti Zeusta ja myöhempi erkaantuminen ukkosen jumalasta, Ukko ylijumalasta, oli niin ikään vuosituhantista herooisen jumaluuden yhteistä kuvausta ja työn erkaantumista, muuttumista keräilystä kohti maataloutta. Ilmarinen menetti siinä asemaansa ja jakoi sen myöhemmin kilpailevien jumalien kanssa.

Kiinalainen muinainen Shangti jumala asettui purppurapalatsiinsa korkealle taivaan keskustaan Pohjantähden kohdalle, tarkkaillen sieltä maailmankaikkeuden tapahtumia. Näin kävi lopulta myös Ilmarisille ”täällä Pohjan tähden alla”. Se oli osa arkeista muistia, kansan omaa uskonnollista symboliikkaa arkkityyppisinä rakenteina eläen myös nykyihmisen mielen kerrostumissa. Kyseessä ei ole alitajunta, kielen mukanaan tuoma rakenne, vaan ennen syntymäämme saatu perintö ja geneettinen silta universaaliin yhteyteen, eläytyvään kokemustapaamme sitä tietoisesti oivaltamattamme. Tämän itsestäänselvyyden ymmärrämme toki eläimillä, mutta emme omalla kohdallamme. Nyt alkavat olla viimeiset ajat tämän oivaltamiseen, mikäli ilmastomuutos kiihtyy joka päivä.

Taitelijat käyttävä tätä hyväkseen niin kirjallisuudessa kuin kuvaamataiteissa, musiikissamme. Gallen-Kallelan kuuluisassa maalauksessa Ilmarinen kyntää kyisen pellon ja Runebergin runoissa hän takoo kuuta. Ei ole sattuma että romanitrilogian nimessä mainitaan Pohjantähti. Televisioon sovitetussa ”Rauta-ajassa” Ilmarinen takoo itselleen puolison raudasta. Ilmarisen puoliso on kuin kiveen vesitetty, suomalaista taidetta, teräkseen taottu ja aina pelkistetty. Muuta piti varoa etenkin ihmishahmon kohdalla. ”Sielu” ei saanut jäädä kuvattuun. Pohjoisen kalotin kulttuurit tekevät näin muuallakin ja moni paikoin Aasian suurkulttuurit edelleenkin.

Ja kuitenkin jää alla, ikijään peitossa ja lähellä maapallon magneettista pohjoisnapaa, piilee syvä rakkaus ja eroottinen intohimo. Ilmarinen, suomalaisten Jumala, on äärimmäisen ristiriitainen herooinen hahmo. Sotaan ja taisteluun valmis, väkivaltaisesti vaikertava.

Väinämöisen tietäjän loitsuun liittyy rakkaus ja raakuus, huokaukset, puolittain lausutut rukoukset. Ilman tätä rakkauden, rauhan ja sovinnon Jumalaa elämä olisi ollut myös omassa kulttuurissamme mahdoton kestää. Se sulkee herooisen ja freudilaisen yliminän ja ankaran ”isän” ulkopuolelle historiallisen, raamatullisen ja rationaalisen selityksen.

Siinä suomalaiset ovat narsistisesti aina luonnon ja jumalansa kuvia eivätkä uudet kristinopin tuomat Jumalhahmon kuvat, kolminaisuus, poikenneet omasta. Se löysi vain jumaluuden individualistisen piirteen geneettisen kokemuksemme sisältä, teki siitä entistäkin suljetumman kokemuksen, miltei pelottavan. Siksi meillä on niin palon pietistisiä liikkeitä, poliittisia puolueita, lehtiä ja tänään webympäristön blogeja.

Webympäristö on monelle toinen koti, monen lapsen ainut. Nämä lapset kaipaavat kokonaan uutta kulttuuria, uuden avantgardistisen kulttuurin, uuden demokratian ja omat puolueensa. Tämän manifestin rakentajiksi Rauta-ajan rakentaneista taiteilijoista, puolueiden edusmiehistä, ei enää ole. Jotkut ymmärtävät sen heti, toiset eivät koskaan.

Lähde: Matti Luostarinen 2007. Webympäristön blogi ja innovaatioprosessit ss. 325-346 www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf ja Matti Luostarinen 2007 ”Arctic Babylon 2011”

posted by Matti Luostarinen  # 7:14 PM

Oikea ja yhteiskunnallinen ilmastonmuutos ovat eri asia

Aluksi lämmin kiitos runsaasta palautteesta. Niitä voi jättää myös suoraan omalle verkkosivulleni ja sen postiosoitteeseen, kuten useimmat toki lähettävätkin www.mattiluostarinen.fi tai www.clusterart.org.

Oikeusministeri Tuija Brax käytti yllättävän dramaattisen puheenvuoron Aamulehdessä (AL 23.2) suomalaisen demokratian kriisistä. Brax viittaa puheenvuorossaan heikkoon äänestysaktiivisuuteen, nuorten kokemaan voimattomuuteen ja uskoon omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa, kansakunnan yhteenkuuluvuuden rapistumiseen ja yleensä demokratiassa elämisen kokemisen tärkeyteen mielipidemittauksissa. Suomalaiset väheksyvät niissä omaa demokratiaansa.

Mittausten mukaan olemme monissa näissä asioissa Euroopan hännillä, usein jopa viimeisenä. Viittasin tähän itse omassa kirjoituksessani lainaten samalla Suomen Kuvalehden kirjoitusta SDP:n kriisin yhteydessä (SK 15.2).

Ensimmäisenä kriisin oli torjumassa tänään Helsingin Sanomat (HS 27.2) pääkirjoituksessaan. Lehti vähättelee kriisiä ja pitää Braxin puheenvuoroa satunnaisten tietojen poimintana. Lopuksi lehti kertoo kuinka nuorten kiinnostus politiikasta on harhaa. Nettiviestinnän aikana nuorten osallistuminen on vain saanut uudet muodot. Tässä lainasin eilen kirjoituksessani Timo Tuikan artikkelia (HS 25.2) ja samalla omaa julkaisuani vuodelta 2007. Demokratia on saanut uudet kasvot nettiympäristössä. Tämä koskee toki myös mediaa ja koko yhteiskunnallista toimijoiden näkyvyyttä. Tähän Brax tuskin halusikaan puheenvuorollaan puuttua, vaan perinteiseen demokratiaamme ja sen kriisiin.

Ikävä kyllä Brax (vihr.) oikeusministerinä on oikeassa ja Helsingin Sanomat nyt väärässä. Brax on samalla huolissaan poliittisen epävakauden tuomasta rikollisuudesta juuri Suomessa.

Eduskunnasta on tullut kansan retuperä pienoiskoossa. Konsultit ahdistelevat sitä virkakunnan talouden ja hallinnon hoidossa. Samaan tilaan ovat joutuneet monet pienet kunnat ja niiden oma virkamieskoneisto. Ne eivät halua tai uskalla ottaa enää konsultteja nurkkiinsa. Seppo Tiitisen tavoin kunnanjohtaja voi kertoa kuinka ongelmia ei ole eikä hänen aikanaan tulekaan. Vastuun voi kaataa Paras-hankkeelle ja sen veturi-kunnalle. Kun näin tehdään Sisäministeriö on vastuuviranomaisista viimeinen. Kuntia ei voi jättää heitteille, vaikka työt on viime vuodelta jätetty tekemättä. Kunnallinen demokratia ei voi olla yhdessäkään pienpitäjissä mielivaltaa, anarkiaa. Joskus kuitenkin joudutaan mahdottomiin tilanteisiin, ja silloin tarvitaan muiden apua.

Sdp:n kannattajat eivät halua muutosta puolueensa linjaan, toimintatapoihin tai julkikuvaan. Kaikki on nyt niin kuin pitää eikä piiruakaan muuteta tutkimuksen mukaan. Se on kuin Helsingin Sanomista lukisi. Toki puolueen puheenjohtaja saisi olla kokenut, luotettava, esiintymiskykyinen ja vakuuttava, kuten Eero Heinäluoma tai Tarja Filatov. Kun Heinäluoma ei ole käytettävissä, valittakoon eilisen päivän lämmitettyä kaalikeittoa ja Filatov.

Apu -lehden Yrjö Raution mukaan SDP:llä olisi nyt ainutlaatuinen mahdollisuus uudistua ja hankkia itselleen kadottamansa yhteiskunnallisen uudistajan, aloitteentekijän rooli. Se joka sillä on joskus ollut ennen vallan ja kuoleman suudelmaa. Yhteiskunnallinen ilmastonmuutos etenee nyt kuitenkin joka päivä ja etsikkoaika alkaa käydä puolueella vähiin. Saattohoitopuolueen kuva on rasite, josta ei virkamieskoneisto päästä puoluetta pihdeistään olivat nämä sitten valtion tai kunnan leivissä, ammattiyhdistysliikkeen järjestötoiminnassa. Työväenliike ei pysty marketissaan taistelulauluaan päivittämään.

Pienet Lounais-Hämeen kunnat antoivat odotetut lausuntonsa sisäministeriölle ja Forssa omansa. Ministeriössä niitä ei lueta. Aluetaloudessa Forssa kantaa nyt veturin vastuun ja pienet vikisevät vierellä pelaten kaksilla korteilla. Yhteinen vihollinen yhdistää hetkeksi. Hallituspolitiikassa ja sen ohjelman laadinnassa sellainen on mahdollista aina välikysymykseen saakka. Sitten vikinä loppuu.

Sama poliitikko ei voi olla hakemassa tukea Loimaan suunnalta, hajottaa Hämeen yhteistyötä Hämeenlinnan suunnalla ja tukea sekä veturia että sen vaunuja hajottaen ja näin halliten. Sellainen havaitaan ja siihen reagoidaan. Nyt veturin on vedettävä välittämättä siitä mitä aluetaloudesta vastuuta kantamattomat sanovat viimeisessä vaunussa. Näin joutuu tekemään myös Helsinki kohta pääkaupunkina ja Hämeenlinna maakuntakeskuksena. Aluetalouden hoitoon kun tarvitaan pääomia ja riihikuivaa rahaa, ei retoriikka ja imagotutkimuksia.

Oppositiopolitiikkaan ja suomalaiseen luonteeseen kuuluu haukkua veturi aina ja joka paikassa vauhdin puutteesta tai liian ärhäkästä menosta. Siinä on jotain samaa kuin Kaari Utrion kirjoittamassa mainiossa kolumnikokoelmassa, jossa kiilusilmä feministi tekee aina kaiken väärin ja jää lopulta junasta kokonaan pois.

Poliittinen peluri ja eläin saa tuosta ristiriidasta omat äänensä vuoroin sytyttämällä ja vuoroin sammuttamalla itse pyromaanina ja ylimpänä pelastajana puuhastellen. Se on taitavana pidetyn poliitikon tai johtajan narsistisen luonteen manipuloivaa mesomista. Oikeassa ilmastomuutoksessa luonnon lait eivät tottele tällaisten ihmisten poukkoilevaa ja moraalitonta menoa, politiikan ja demokratian kriisiä. Demoninen meno ei ole luovaa ja innovatiivista. Se on vain hulluutta.

Nyt se on yhteinen suuri ongelmamme, josta nuoret kantavat jatkossa vastuun ja elävät sen kanssa päivittäin etenevässä oikeassa ilmastomuutoksessa, tulevassa katastrofissa. Ei pidä sotkea dramaattisesti ja käyttää kriisiä ja katastrofia käsitteinä väärissä asiayhteyksissä oli poliitikko siten vihreä tai hieman punertava. Parempi olla muuttumatta kuin muuttua väärässä paikassa väärän väriseksi. Jos SDP kokee tulleensa tiensä päähän, se katoaa yhteiskunnallisena liikkeenä työnsä tehneenä, ja antaa tilaa uusille innovatiivisille liikkeille.

posted by Matti Luostarinen  # 6:29 PM

Lainattuja viisauksia

Esko Aho ja John C. Kornblum kirjoittavat Helsingin Sanomissa (22.2) kuinka vanha teollisuusyhteiskunta on tullut tiensä päähän. Kirjoittajien mukaan poliitikot ja heidän äänestäjänsä eivät tätä valtaisaa globaalia muutosta ymmärrä tai eivät osaa viestittää toisilleen liike-elämän johtajien edellyttämällä tavalla. Kyseessä on radikaali muutos, joka muistuttaa 150-vuotta aiemmin koettua teollista myllerrystä.

Kirjoittajien lääkkeet ovat uusissa innovaatioissa ja työpakoissa, ei vanhojen rakenteiden ylläpidossa, massatuotannossa. Lissabonissa jo vuonna 2000 Euroopan tuli sitoutua investoimaan tieteeseen, teknologiaan ja innovaatioihin.

Yksi politiikan tekijä ovat nuoret. Samassa lehdessä (HS 25.2) Timo Tuikka kertoo kuinka nykynuoret toki tekevät politiikkaa, mutta puolueista piittamatta. Kirjoittajan mukaan kovin yhtenäistä ja yhteen näkökulmaan jämähtänyttä puoluelaitosta äänestävät ovat pikemminkin epäpoliittinen ilmiö. ”Oikea politiikka” on siten passiivista puolueisiin sitoutumista ja käyntiä äänestämässä muutaman kerran vuosikymmenessä. Kirjoittaja määrittelee tällaisen osallistumisen passiivisuudeksi.

Demokratiataidossa vaaditaan tänään teknistä osaamista ja aktiivisuutta joskus päivittäin. Ajankohtaiset poliittiset asiat ovat siirtyneet internetin sisälle ja niitä käsitellään alan julkaisuissa, kuten Mikrobitti tai Tietokone-lehdet.. Usein nämä kyseenalaistavat tietoyhteiskunnan poliitikkojen ”vouhotukset”. On syntynyt kuilu perinteisen demokratian ja sen puoluelaitoksen tai kansalaisyhteiskunnan sekä aktiivisen demokratian välille. Poliitikot eivät edes huomaa kuinka tietoyhteiskunnan tarvittavat tiedot ovat olleet silmien edessä ja että kansalaiset tietävät, mitä tarvitsevat. Tätä kansalaisten käymää poliittista keskustelua on helppo seurata päivittäin ja reaaliaikaisesti internetissä. Se on lopulta asiantuntijakeskustelua ja siihen osallistuvat alan innovaattorit.

Samalla kun teollinen yhteiskunta on tullut tiensä päähän, sama näyttäisi koskevan myös sen rakentanutta perinteistä poliittista instituutiota. Tietoyhteiskunta ei pelaa samoilla säännöillä kuin vanhahtava punaisen viivan vetänyt demokratia ja sen edustuksellisuus. Perinteinen demokratia kaventaa verkostodemokratiaa ja internetin sisällä toimivaa innovatiivista rakennetta ja sen tapaa muuttaa toimintaympäristöämme.

Ehkä tämä on eräs syy siihen miksi vaikkapa ikääntyneet kuntapuolueet ovat kiinni pääsääntöisesti vanhusten sosiaali- ja terveydenhoidon menoissa ja kantava huolta kokonaan muusta kuin uuden yhteiskunnan ja aluetalouden ylläpidosta, nuorten tulevaisuudesta. Se ei kiinnosta ikääntyviä, eivätkä poliittiset pisteet tule enää nuorilta äänestäjiltä. Ehkäpä Esko Aho ja Timo Tuikka puhuvat toistensa ohi, mutta samasta asiasta huolta kantaen. Aktiivista kansalaisuutta ei harjoiteta hakemalla kymmenientuhansien lainat eduskuntavaalien mainontaan nuorena perheen perustajana.

Forssan lehdessä nimimerkki ”nuori itsenäisyyspuolueesta” on havainnut kuinka vastenmielistä on kuunnella sellaista vallankäyttöä, jossa puheet menevät kaiken aikaa väistämättömään ja yhteen totuuteen. Kirjoittajan mukaan juuri näillä ”totuuksilla” on ajettu läpi ydinvoima, lopetettu liki maatalous, muutettu luonto tuotantohyödykkeeksi, yritykset lähtevät globalisaation seurauksena ulkomaille. Järki, tunne ja moraali on ohitettu kovilla arvoilla todistelemalla yhtä vaihtoehtoa ja totuutta. Uudet sosiaaliset ja kulttuuriset, organisatoriset innovaatiot on jätetty käyttämättä ja turvauduttu hyvin yksinkertaisiin yhteiskuntamalleihin.

Ehkäpä ”nuori itsenäisyyspuolueesta”, Aho ja Tuikka hakevat samaa totuutta, mutta puhuvat toistensa ohi lainaamatta toistensa ajatuksia, kirjaamatta niitä ylös ja yhdistäen. Paljon puhuvat lukevat yleensä vähemmän. Luetun ja puhutun ymmärtäminen ovat eri asioita. Samoin kuuntelu ja asioiden yhdistely, kokonaisuuden hahmottaminen lainaamalla muiden osaamista poikkitieteisesti. Pöytäkirjan pitäjästä kasvaa usein viisaampi ihminen kuin puheenjohtajasta nuijan varressa.

Kirjailija Ilkka Remestä moititaan Ilta Sanomissa useampaan otteeseen (22.-24.2) monen sivun aukeamilla kirjailija Viktor Suharovin ilmiselvistä varkauksista ja plagioinneista. Suharov aikoo nostaa kanteen, kustantaja ja Harri Haanpää sen edustajana ymmärtää Remeksen toiminnan. Niin tekee myös WSOY:n omistama lehtitalo, mutta hieman arkaillen toimittaja Antti Majanderin (HS 22.2) näkökulmasta. On outoa kuinka iltalehtien on paljastettava Sanomayhtiön kirjailijoiden rötöksiä. Ketä uskoa eettisesti jatkossa? Vielä oudompaa on kokeneen ja Suomen luetuimman kirjailijan tapa kopioida suoraan runsaasti luetun venäläisen kirjailijan suomeksi käännettyjä tekstejä. Vielä tuomittavampaa on varastaa käsikirjoitusten ideoita ja esitellä ne ominaan. Siinä on samaa kuin tieteessä Darwinin teorioiden siirto aikanaan toisten löytämiksi julkaisuhetkellä, Einsteinin suhteellisuusteorian siirtyminen muille julkaisijoille. Suomen Kuvalehden pakinoitsija on löytänyt kiintoisan näkökulman suomalaisten viimeaikaisista rötöstelyistä ja niiden ohittamisen ongelmista mediajulkisuudessa. Ihan pienellä ei enää pärjää.

Kustantajat saavat joka vuosi tuhansia käsikirjoituksia, joita ei julkaista. Oikeastaan julkaistaan vain promillen verran. Järkevintä on tuottaa samoilla kirjailijanimillä kevääksi ja jouluksi markkinoille bulkkituotteita välittämättä tuon taivaallista niiden tuotantotavasta tai laadusta. Sitä ostetaan mitä myydään ja on tarjolla.

Kustantajan, Mediatalon kriisi ulottuu näin myös luovaan työhön, innovaatioon ja sen syntyyn. Ahon esittelemä ongelma ei ole vain teollisuusjohtajien ongelma. Tästä innovaatioista puhuvat eivät juurikaan jaksa mainita. Alkuperäinen innovaattori, valon sytyttänyt globaalin yhteisön jäsen, jää palkitsematta ja palkinto annetaan valossa työskenteleville tyhjän toimittajille. Bulkista maksetaan, ei alkuperäisestä demosta. Se ei ole koskaan oikein istunut suomalaiseen kulttuuriin. Meillä innovaatio on korvautunut aina sen leviämisellä, diffuusiolla. Siitä on palkittu, varkaudesta.

Kohta ei palkita ja Ahon huoli on oikeasta asiasta. Vanhusväestölle riittää omien asemien säilyttäminen siinä missä perinteiselle vanhalle medialle, kustantamolle, joka on vain kirjapaino, sekä koko luovalle prosessille innovaation plagioijana. Palkinto tulee äänestäjältä, joka todellakin on passiivinen osallistuja uudessa mediassa ja todellisessa innovaatioyhteiskunnassa. Mutta omistaa tuotantovälineet, pääomat ja käyttää valtaa itseään vastaan ja vahingoksi. Tässä poliittinen järjestelmä ei enää toimi.

Olen tarkoituksella lainannut kolmea julkaisua ja neljää kirjoittajaa. Ulkopuolelle jää vielä Ilta-Sanomien toimittajan nimi Arja Paananen Moskovasta. Tieteessä lähdeviitteissä ollaan tarkkoja. Tiedettä rakennetaan muiden tekemien havaintojen pohjalta ja ne on syytä hakea aina alkuperäisinä. Se on välttämättömyys ja luetaan toki lainaajalle pelkäksi ansioksi. Se kertoo perehtyneisyydestä aiheeseen. Syytä on mainita myös omat julkaisut silloin, kun niihin viitataan, toisin kuin takavuosina Jörn Donner neuvoi tyyliin: ”Itseään voi lainata mainitsematta” . Ehkä näin kaunokirjallisuudessa mutta ei tieteessä.

Kaunokirjallisuudessa on vähän vaikea pysyä tyylissä ja käyttää lähteitä niistä kertoen. Kokemuksesta toki tiedän miten tieteen popularisoinnissa, faktan ja fiktion yhdistämisessä, omaa tiedettä ei ole olemassakaan. Jopa kieli jota käytät on muiden rakentamaa, omia sanoja ei ole lainkaan, ja tulos joka lukemalla syntyy on lopulta lukijan tulkinta, eikä vastaa likimainkaan omaa tarkoitusta. Kuvataiteessa tämä on vielä ilmeisempää. Tauluun tai veistokseen ei voi kirjoittaa, mitä värit ja muodot viestittävät. Kirjan maalaaminen tai veistäminen ei taas ole innovatiivista lainkaan. Surrealistit syyllistyivät tähän ehkä voimakkaimmin unien tulkinnassaan. Rautalankamalli Freudin teoriasta oli miltei koominen ensisilmäyksellä. Taide ja kirjallisuus eivät ole terapeuttisia vaan ammatti-ihmisten työtä, siinä missä tiede ja tutkimus.

Lukijan voi vain saatella mukaan matkalle ja opastaa hieman tarinan kulun tulkinnassa, joko hieman hämäten ja harhauttaen, tai tuoden esille uusia näkökulmia vanhojen luutuneiden asenteiden mittaamiseksi. Tutkijana vanhoja luettuja kirjoja palauttaa mielellään muistista koukuttaen niiden kautta lukijan elämyksiä. Jos tässä työssä oma mielikuvitus ei riitä, on nöyrästi lainattava muita ja kerrottava se tavalla, jossa kunnia siirtyy sinne minne se kuuluukin. Ei siinä Suomen luetuimman kirjailijan ja häntä tukevan rikkaimman kustantajan tai lehtitalon maine kärsi, päinvastoin.

Kustantajien kriisiksi kutsutusta syntyy kilpailun seurauksen vain entistä parempaa kirjallisuutta, uusia ideoita ja innovaatioita, kuten Helsingin Sanomien raati toteaa lehdessään (HS 22.2). Kilpailu panee kustantamojen voimavarat lujille, mutta pelin on toki oltava silti rehellistä, vaikka taloudelliset ja taiteelliset arvot ovat helposti törmäyskurssilla. Aina löytyy niitä, jotka ostavat mieluummin oikein tehdyttä taidetta ja hyvää kirjallisuutta, perustiedettä, kuin täyttä roskaa. Kirjailijoita on koulutettava ammattiinsa siinä missä tutkijoita, jossa mukana ovat myös eettiset arvot ja kuvataiteilijalla teknistä osaamista ennen kuin alkaa sellainen ”remeltäminen”, jonka tuloksena on oman elämänkokemuksen, oppimistapahtumien, tuskan ja vaivan siirtäminen muidenkin tulkittavaksi. Oikoteitä siinä ei ole eikä neroudesta pidä pienessä maassa puhua. Ensin oppi ja vasta sitten oikut.

posted by Matti Luostarinen  # 8:13 PM

Suomen sodasta koskisotiin – Suomen Sodan päivänä

Suomen Sodan alkamisesta on kulunut päivälleen 200 vuotta. Suomi irtautui tuon sodan aikana Ruotsista ja sai samalla rajansa Suomen Suuriruhtinaskuntana. Monen mielestä itsenäisyytemme alkoi tuosta sodasta eikä myöhemmin hetkestä, jolloin Venäjä alkoi oman puhdistautumisensa tsaristisesta ajastaan ja irtautui Suomesta, joka taas jatkoi vanhoja latujaan julistautuen vain itsenäiseksi. Meillä oli valmis hallinto, raha, rajat ja tarvittiin vain virheeksi osoittautunut kuningas sekä lippu ja vaakuna. Presidentti sai myöhemmin kuninkaan oikeudet ja Kekkonen käytti niitä hyväksi, Koivisto taas alkoi purkaa näitä valtaoikeuksia, palattiin parlamentarismiin ja EU-Suomeen.

Oikeasti Suomea ei ollut olemassakaan, saati satoja vuosia vanhaa valtioyhteyttä Ruotsin kanssa. Tuo tarina on myytti siinä missä monet muut historian totuutena kerrotut tarinat sortovuosista alkaen. Suomen kielen maantieteellinen sanasto alkoi muotoutua vasta 1800-luvulla Päivi Laineen (2007) väitöskirjan osoittamalla tavalla (Suomi tiellä sivistyskieleksi, Suomenkielisen maantieteen sanaston kehittyminen ja kehittäminen 1800-luvulla). Suomi ja suomalaisuus syntyi hyvin myöhäisenä ilmiönä. Tunnekielen sanastomme on monesti vielä köyhä ja siinä on maakunnallisia eroja. Topelius havaitsi sen, mutta ei siitä juuri puhunut. Topelius kun oli suomalaisuusmies henkeen ja vereen.

Kun ei ollut maantieteellistä sanastoa vaan ”geografiaa”, ei voinut olla myöskään tunnekieltä, johon juurensa sitoa tai ajatuksensa pukea suomalaiseksi. Sen sijaan meillä oli vedestä voimansa jauhavia myllyjä jo tuolloin. Se ei ole mikään uusi idea ja innovaatio. Meillä ei kuitenkaan vielä ollut Iijoen ja Kemijoen koskisotia, Vuotoksen ja Kollajan allassuunnitelmia tai Forssalla Yhtiönkadun jatketta. Ne syntyivät vasta 1900-luvun puolella sen puolivälissä.

Itse jouduin näihin sotiin mukaan Iijoella vuonna 1973 Siuruan Kollajan altaalla sekä myöhemmin Kemi- ja Ounasjoella niiden johtavana tutkijana sieltä myös ensimmäisen kerran väitellen. Koskisodat olivat oikeita sotia ja niihin osallistuivat kaikki jokilaaksoissa maita ja koskiosuuksia omistaneet, kalastuksella eläneet, mutta myös Oulun ja Kainuun tervaporvarit sekä Kuusamon koskien osakkaat.

Se oli tuulista aikaa ja käsitti puoli Suomea kulkea talosta toiseen, osan moneen kertaan etenkin Sompion Lapissa Lokan ja Porttipahdan maisemissa ja evakot jäljittäen, jokaisen tarinan kirjaten. Samuli Paulaharju oli kulkenut siellä ennen minua. Väitän tuntevani Suomen Lapin paremmin kun kukaan toinen Suomessa. Lapin Tutkimuksia sarja on Turun ja Oulun yliopiston yhteinen perustamani julkaisusarja noilta vuosilta.

Pohjolan Voima oli aikanaan isoisäni veljen Ilmari Luostarisen perustama puutavarayhtiöiden lukuun ja etenkin Enso Gutzeitin toimesta ja sen pääjuristina. Hänen päiväkirjoistaan oli paljon apua. Ilmari toimi myöhemmin mm. Karjalan evakkojen asuttajana Enson maille sekä yhtiön toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana.

Tuolloin Suomi oli miltei pelkkää Ensoa. Asutustoiminnassa häärivät Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen nuorina miehinä ja kasvavina poliitikkoina. Ja tietysti Kekkonen jossain määrin myös koskisodissa. Kaikki olivat sekaantuneet Lapin koskiin ja ehkä pahiten siellä poltti sormensa ensimmäinen ympäristöministeri Matti Ahde. Hän oli kokematon nuori poliitikko, eikä tiennyt mitä kosket pitivät sisällään.

Suomalaiset oppivat pian etanolin valmistuksen viljasta, ja jo aiemmin Ruotsin kuningas oli joutunut puuttumaan suomalaisille ikävään tapaan käyttää peltojensa sato viinan polttoon. Tänään suomalaiset käyttävät etanolia nikotiinin ja heroiinin tapaan dopamiinin lisäämiseksi veressään ja päihtymystarkoituksessa. Syntyy hyvänolon tunne ja tarve lisätä päihteitten käyttöä.

Kuolemantapauksia etanoli aiheuttaa jo enemmän kuin talvi- ja jatkosodan vuodet tai koko Suomen Sodan aika vuosittain. Kun kulutamme viinaa aikuisväestönä noin pullon koskenkorvana päivässä, työstä ei tule mitään ja kohmelopäivät näkyvät joka puolella. Raittiina Suomessa esiintyminen on todella ongelma. Juopuneiden on vaikea sietää raittiita. Raitis voi vielä sietää aivonsa juoneita ihmisiä ja heidän häiriöitään. Tämä on Suomen vaietuin asia ja lääkäri Juhani Seppänen otti sen oikeasti esille omana ja kollegoittensa viinan käyttönä. Mahdottomana olla selvänä, hylkiönä työyhteisösään.

Etanoli erittäin vahvana solumyrkkynä on ensimmäisenä keskushermostossa näkyvä. Ei toki maksassa tai munuaisissa, verenkierrossa. Suomalainen neurologi, psykiatri jne. on erikoistunut alkoholin aiheuttamiin vaurioihin. Nuorissa ja naisissa vauriot näkyvät nopeasti. Ei ole geneettistä sopeutumaa, keho on pienempi ja nestettä vähemmän.

Etanolin käytön ohella hyvin suomalainen ilmiö on kiusaaminen. Forssan Lehden päätoimittaja kirjoittaa siitä tänään erittäin ansiokkaasti. Kiitos siitä. Aihe on yhtä arka kuin alkoholimme. Kiusaamista esiintyy kouluissa, työpakoilla ja kaikkialla missä suomalainen tapaa toisen samaa kieltä puhuvan. Kiusaaminen on sadistinen ilmiö ja siihen syyllistyy usein enemmistö.

Joskus kiusattavana on kokonaisia kansakuntia ja opimme käyttämään käsitettä imperialismi tai kolonialismi. Suomessa sen reuna-alueet ovat oppineet kiusanteon kohteeksi joutumisen, siinä missä koko valtio itsenäisyyttään hakiessaan emämaasta. Huono itsetunto, kiusaaminen tai kiusatuksi joutuminen vaatii päihteitä, epigeneettisesti pimeän ihmisen. Näitä ihmisiä Lapissa tapasi joka taloudessa, ja jokainen haastattelu sivusi vaikeita aiheita. Vuosikymmenten aikana sen taidon oppi.

Rehellisyys on ihmisen voimavaroista sittenkin ainut, jolla on todellista käyttöäkin toista ihmistä tai yhteisöä autettaessa, alueita yhteisesti ja verkostona kehitettäessä. Luottamus tutkijaan on mahdollista vain jos tutkija sietää paineita, uhkauksia ja korruption, ei ole oman narsisminsa vietävissä. Politiikassa mukana on liian paljon egomaanisia ihmisiä ja tolkutonta osaamattomuutta, väärin eväin luottamustehtävään lähteneitä ihmisiä. Demokratian kriisi on todellinen ja koskee koko puoluelaitostamme.

Miten toimia silloin kun kiusaajana on valtio eikä se välitä oikeuden päätöksistä tai hallitusohjelmista, eduskunnan säätämästä laista? Miten menetellä kun kiusaamista jatkuu vuosikymmenet, sukupolvesta toiseen ministerien vain vaihtuessa? Kuinka ihmiset Iijoen ja Kemijoen varressa voivat hakea korvausta kärsimistään vahingoista, tahallisesta vahingonteosta, kiusaamisesta? Tätä joutui pohtimaan tutkijana ja alueiden kehittäjänä, suunnittelijana, mutta myös luottamushenkilönä. Antamaan neuvoja mahdottoman tuntuisissa tilanteissa. Käyttämään joukkovoimaa, osallistuvaa tutkimusta. Jossakin vaiheessa tutkijasta tulee aina intohimoinen oman asiansa asianajaja, edusmies. Häneen luotetaan ja hänen on otettava vastuu myös tuloksesta, tulevaisuudesta, toimittava ja tehtävä oikeat valinnat.

Koskisotien päättyessä koskiensuojelulakiin tätä edelsi karvalakkilähetystöt ja korvausten suorittaminen Lapin väestölle pohjoisen joen varsilla. Se oli mittava tiedon diffuusinen levitys ja osallistuvan tutkimuksen sovellus kylätoiminnan käynnistämisen tapaan.

Olisiko nyt syytä pyrkiä samaan ja saada aikaan sellainen linnarauha, jonka tuloksena on lopultakin Pudasjärvelle luvattu turvetta käyttävä biodieselvoimalaitos ja Itä-Lappiin metsiä hyödyntävä vastaava laitos? Eikö ministeri Pekkarisen mukaan juuri puu ja turve tuota parhaan tuloksen biodieselin tuotossa? Pantakoon samalla tutkijamme selvittämään levän käyttöä, joka on ylivoimaisesti yleisin uusiutuva luonnonvaramme ja jonka tuotanto ylittää parikymmenkertaisesti kiistellyn palmuöljyn tuotannon. Mietittäköön myös Lapissa sulan Jäämeren satamien käyttöä ja logistiikan rakentamista uudesta näkökulmasta, jossa Lappi ei ole enää vain rasite ja riiston kohde, kiusattu alue. Jäämeri on sula toimia ja maapallo pyöreä, Lappi geopoliittisesti ja talousmaantieteellisesti tärkein alueemme.

posted by Matti Luostarinen  # 7:49 PM

Avantgarden aika myös talousoppina

Avantgardella tarkoitetaan alun perin vastakohtaa valtakulttuurille etenkin kirjallisuudessa mutta myös kuvataiteissa ja teatterissa sekä elokuvassa. Toki laajemmassa mielessä sen voi tulkita liittyvän myös yhteiskunnan muihin ilmiöihin, politiikan välineisiin ja talouteen, teknologiaan sekä sosiokulttuurisiin prosesseihin.

Avantgarden alussa on aina aate, manifesti ja ryhmä sen toteuttajana. Kirjallisuudessa ja taiteessa runoilija tai taidemaalari julisti vanhan kulttuurin kuolleeksi ja itsensä uuden airueeksi. Taiteilijan työlle syntyi tätä kautta suuruudenhulluja vaatimuksia ja odotuksia. Kirjallisuudesta avantgardesta ovat kirjoittaneet mm. Sakari Katajamäki ja Harri Veivo (Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus 2007).

Kokeellisen kirjallisuuden ilmiöt eivät levinneet koskaan oikein Suomeen. Syy on ehkä kielessämme ja kulttuurissa sekä harvaan asutun maan pienessä kirjoittajien määrässä pohtia ryhmäksi saakka näin ongelmalista aihetta. Sama koskee toki myös muita taiteen aloja, jolloin oma avantgardemme on pikemminkin muualta meille levinnyt (diffuusio) kuin itse tuotettua. Lisäksi omat manifestimme ovat kirjailijoiden tai kuvataiteilijoiden kirjaamina miltei naiviin fundamentalistisia, klassisessa hengessä laadittuja julistuksia siitä mikä on sallittua ja mikä kiellettyä, kun tavoite oli päinvastainen.

Avantgarde ei poikkea oleellisesti innovaation ja sen diffuusion (leviämisen) periaatteista. Molempien itseymmärrykseen kuuluu vakaumus, että oma aika on jollain tavalla poikkeava edeltävästä, ja vaatii siksi aivan uudenlaisen teknisen, taloudellisen tai taiteellisen ilmaisunsa. Lisäksi ilmiöt lomittuvat läheisesti toisiinsa, kuten Freudin psykoanalyysi ja sen yhtymäkohdat kreikkalaiseen mytologiaan sekä näiden leikkauspinnat taiteessa unenomaiseen, piilotajuntaiseen surrealismiin. Andre Breton kirjoitti jopa ”automaattisen kirjoittamisen” menetelmän, jossa tietoisen osuus oli mukamas eliminoitu pois.

Innovaatioon ja tieteeseen sekä avantgardistiseen taiteeseen kuuluu suuren yleisön taidemaun tai tieteen tuntemuksen halveksunta, oma munkkilatina, ja vain asialle vihkiytyneet papit ja papittaret ymmärtävät tätä uutta ilmiötä. Paradoksina siihen kuuluu kuitenkin ”elämän ja taiteen” yhdistäminen, jolloin mukaa kosiskellaan myös tätä suurta yleisöä. Näin päädytään yleistä makua vastaan, mutta kaikkien hyväksi.

Innovaatiossa suuren kuluttavan massan läsnäolo on välttämätöntä. Samoin talouden ja teknologian uusissa prosesseissa, joissa innovaation on myös levittävä. Vallankumous ei saa jäädä vain lastensa käsiin. Vallankumous kun syö lopulta aina lapsensa Fidel Castro poikkeuksena. Hän söi tai pilasi vallankumouksen ”internationaalin”.

Saksalaisesta romantiikasta alun perin juurensa saanut taiteen dynamiikka ja hegeliläisen ajattelun muuttuminen kohti omaa aikamme, modernia kaiken aikaa muuttuvaa dynaamista maailmaa, saa sisältönsä Hollywoodissa ja Yhdysvalloissa syntyneestä Peircen pragmatismista. Suomeen se rantautui etenkin opettajille tarkoitettujen pedagogisten kirjojen välityksellä (esim. Dewey 1900, Koulu ja yhteiskunta). Myöhemmin tästä koulusta tulivat ”Business Scoolit” ja MBA -tutkinnot 1960-luvulta.

Bernard-Henri Levytä lainaten Amerikka on maa, jossa Hollywood on korvannut Hegelin. American Vertigossa Levy kirjoittaa kuinka amerikkalaiseen utilitarismiin ja liikemiesmentaliteettiin kuuluu Hegelin ajatus ”mikä on järjellistä on todellista; ja mikä on todellista on järjellistä” puettuna kuitenkin muotoon ”mikä on todellista, on spektaakkelia; spektaakkelin on oltava tavalla tai toisella totta”. Tätä jälkimmäistä kokeilimme myös tutkimuksessa. jossa webympäristön blogaajat saivat käsiteltäväkseen uusia innovatiivisia ”avantgardistisia” käsitteitä. Tulokset ovat luettavissa julkaisussani www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf ja kirjoissani ”Klusteritaiteen manifesti” sekä ”Arctic Babylon 2011”. Kiintoisaa on, että klusteritaiteen manifesti levisi välittömästi lähes 30 miljoonan blogaajan käyttöön, muttei näyttäytynyt Suomessa juuri lainkaan. Prosessin tapa edetä (diffuusio) Suomessa oli sama kuin avantgardististen liikkeiden 1800- ja 1900-luvuilla ja muistuttaa tästä tehtyjä kuvauksia. Suomalaiset eivät osa käyttää verkostokirjakauppaa. Tosin blogikeskustelu kunnista käy Karjalassa kiivaana, Hämeessä sitä ei juuri huomaa.

Politiikan teossa (Politics) Antti Nylen kertoo esseissään (Vihan ja katkeruuden esseet 2008) kuinka suuret ikäluokat ovat jättäneet maailman selvitystilaan kasvun ideologiallaan. Nylenin askeettinen ihanne liittyy dadyismiin korostaen älyllistä ylemmyyttä rahvaaseen ja porvaristoon nähden. Se on ikään kuin vastalause demokratialle. Demokratia kun levittää käsitteen mukaan tyhmyyttä ja ylikansallista valtaa, jakaa vallan harvojen käsiin. Dandyismin juuret ovat 1800-luvun aristokratiassa. Mitä enemmän on päättäjiä, passiivisia äänestäjiä, sitä harvempi päättää ja käyttää todellista valtaa. Webympäristö ja internet -demokratia ei sellaista siedä.

Dandyismi, dadaismi kuvataiteessa, avantgarde ja anarkia ovat läheisiä käsitteitä toisilleen. Marja Härmänmaa ja Markku Mattila (2008) ovat toimittaneet aihetta käsittelevän julkaisun ”Anarkismi, avantgarde, terrorismi – muutamia strategioita järjestyksen rikkomiseksi”. Kirjassa anarkismin luovuus ilmenee juuri avantgarde-taiteena, tuhoavuus terrorismina. Anarkistit uskovat ihmisen hyvyyteen, mutta eivät luota demokratian kautta pienen eliitin valtapyrkimyksiin. Anarkistien mukaan yksilöt ovat luonnostaan sosiaalisia ja yhteistyöhaluisia, mutta vasta hierarkiat vieraannuttavat ja turmelevat heidät. Näin anarkistit vastustavat aina auktoriteetteja, eivät järjestystä. He hävittävät valtion tavoitteena palauttaa valta yksilöille tai pienille paikallisille yhteisöille. Leo Tolstoi uskoi anarkistisen yhteisön toteutuvan rauhanomaisin keinoin Jeesuksen etiikkaa noudattaen. Muita anarkismin teoreetikkoja ovat mm. Pierre-Joseph Proudhonia, Pjor Kropotkinia. Max Stirner ja Mihail Bakuni monien muiden joukossa.

Taiteessa anarkismin vapauttava voima tuli esille avantgardetaiteessa, kuten futurismissa, dadaismissa ja surrealismissa, jotka olivat ”kirjan maalaamista”, ei niinkään puhdasta värien maailmaa van Goghin tapaan parhaimmillaan. Täällä se edusti vanhojen perinteiden rikkomista ja mielikuvituksen päästämistä valloilleen. Totalitarismia palvovat natsit tuomitsivat avantgarden ”rappiotaiteena”.

Webympäristö tarjoaa etenkin nuorille keinon verkottua reaaliaikaisesti sellaisiin maailmanlaajuisiin vuorovaikutteisiin prosesseihin, joista osa on avantgardistisia ja samalla uutta luovia, innovatiivisia prosesseja. Niiden erottaminen ja löytäminen webyhteisöjen valtaisista käyttäjäjoukoista on helppoa. Avantgardistiset ja innovatiiviset ryhmät tunnistavat hetkessä toisensa, ja omat yhteisöt ovat erityisen voimakkaita, telecity-blogaajien omia kulttuureja. Niiden yleisestä mausta poikkeava radikaalin askeettinen yhteiskunnallinen toiminta on hyvin lähellä 1800-luvun avantgardistista henkeä. Heitä on turha kosiskella suomalaisen puoluelaitoksen kriisin pelastajiksi. Tässä mielessä vanha puoluelaitos yhteiskunnallisena uudistajana on tullut toki jo aikoja tiensä päähän. Edes Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi ei muuta sitä tosiasiaa, että Levyn mainitsemat ”identiteettiin perustuvat ideologiat” ovat tulleet tiensä päähän ilma Obaman presidenttiyttäkin.

Kuubaan Espanjan Galiciasta emigroitunut suurtilallisen perheen akateeminen poika Fidel Castro tapasi vuonna 1956 Ernesto ”Che” Guevaran ryöstelevän joukkion. Castron oma sissijoukkio oli 82 miehen ryhmä anarkisteja. Muistan hyvin ne kauhun hetket, joita nämä anarkistit saivat aikaan vuonna 1962 Kuuban ohjuskriisin yhteydessä. Che Guevarasta tuli oman aikansa nuorison palvoma Boliviassa 1967 surmattuna sankarina. Vietnamin sota ja hippiliike olivat 1960-luvun nuorten elämän sisältöä ja osa laajaa globaalia avantgardista liikehdintää yhdessä Maon oppien kanssa. Niiden ydin oli pinnallisuudessa, jota tämän päivän webyhteisöjen avantgardistiset liikkeet eivät sietäisi.

Tänään Fidel Castron perintö on pysähtynyt ja köyhä saarivaltio. Kuubassa Castron valtakausi täyttää parhaiten diktatuurin tunnusmerkit. Anarkistin juuret eivät ole olleet sen maan köyhälistön todellisuudessa, jota ne pyrkivät edustamaan. Tämän päivän jatkuvassa evoluutiossa Castron vallankumous oli viimeinen suuri narsistisen egomaanikon voimannäyte. Jatkossa on haettava webyhteisön paljastamaa uskottavuutta ja totuutta. Muuten demokratia ei voi toteutua muuna kuin kyynisenä luottamustyönä, jossa vallasta ja taloudellisista etuuksista pidetään kiinni hintaan mihin hyvänsä Fidel Castron tapaan kansansa näin köyhyydellä palkiten. Kyläpoliitikkojen kuntapuolueet ovat tätä keskustelua kuntarajoista Suomessa paikallisena ilmiönä.

Demokraattisesti johdettujen korporaatioiden rinnalle on tullut toinen globaali malli, joka herättää pahennusta avantgardisissa ryhmissä. Valtion ohjauspolitiikan on ohittanut yritysjohtajat, joilla kaikilla on sama koulutus. Sitran raportissa (Kestävä innovointi) Antti Hautamäki kuvaa sitä henkisesti samasta tuutista tuotetuksi ja 1960-luvun liikejohtokoulujen (Business School) MBA -tuotteiksi. Ilmiö on sama ja jatkoa edellä jo viittaamani kouluopetuksemme pragmatismin vuosiin. Samassa ideologiassa korostetaan amerikkalaisen utilitarismin onnistumisen mittareita osakkeenomistajan saamana voittona. Yhteiskunnan kokonaisetu kuvitellaan siinä yrityksen roolina tehdä voittoa omistajalleen. Tämä on haastanut ne perinteiset yrittäjät, joilla on sukupolvien yli syntynyt sitoutuminen yritykseen, yhteisöön, työntekijöihin ja usein myös alueeseen. Eivät kaikki Yhdysvalloissa ole tätä oppia nielleet. Pragmatismi ja utilitarismi on oppina kovin protestanttinen ja luterilainen. Yhdysvalloista ei löydy yhtään sen koulukunnan presidenttiä. Ei tule jatkossakaan.

Uusilla johtajilla on apuna sijoitusalan ammattilaiset, joiden etu niin ikään on tuottaa mahdollisimman suuri voitto johtamalleen rahastolle. Kytkös on Suomessa johtanut moniin sellaisiin ilmiöihin, jotka eivät palvele vanhaa alueen, valtion ja yrittäjän sekä luonnonvarojen välistä kytkentää omaan kulttuuriin. Se sotii myös avantgardista ja anarkistista sosiaalista pääomaa kasvattavaa sekä yksilön henkilökohtaista yhteisöllistä ”hyvää” vastaan. Tämä näkökulma on moraalinen ja eettinen, mutta toki myös kuvitellun biologinen ja siten looginen. Esimerkit liimautuvat Suomessa Voikkaan, Joensuun ja Kemijärven suuntiin sekä Bochumin tehtailla Saksassa. Toki esimerkkejä löytyy joka suunnalta, pelkästään Forssasta yli 600 ihmisen verran muutaman vuoden aikana.

Moni haluaa poliitikoilta nyt enemmän kuin laastareita. Kvarttaalikapitalismi koetaan tolkuttoman ahneeksi globaalina ilmiönä ja aluetaloudet rampauttaen. Yksilön ja yhteisön, valtion välinen ristiriita on vaikeasti selitettävissä. Suomalaiset metsäyhtiöt jopa vaarantavat asemansa Suomen elinkeinopolitiikan silmäteränä. Sama saattaa koskea kohta myös elintarvikkeita ja peltojamme. Entäpä jos niitä aletaan käyttää innovaatioprosessien tuotteina uusin tarkoituksiin? Nyt talouden vallankumous olisi evolutionaarinen ja toteutuisi varoittamatta ja ilman korporatiivista valtionohjausta myös tässä uudessa suunnassa.

Maailmantalous ei korjaa itse itseään, ja yritysten johtamisen totuudet ovat osana innovaatioprosesseja hyvin suhteellinen käsite. Muutokset tapahtuvat siellä ääritilojen kautta, jolloin nykyinen suunta on ollut jo kauan mahdollisesti hyvinkin virheellinen. Ensimmäiset merkit luottokriisistä olivat pelottavia. Ilmastonmuutos on toinen.

Uusi avantgardistinen liike politiikassa olisi sellainen yhteiskuntavastuu, jossa mukana ovat yrityksiä koskeva selkeä lainsäädäntö, vahva ja läpinäkyvä valvonta sekä riippumaton virkakoneisto. Yritykset eivät toimi politiikan ulkopuolella ja avantgardistiset johtajat toimivat aina hieman ennen kuin heitä myöhemmin seuraavat 1960-luvun opin toteuttajat. Mutta mistä löytyvät poliitikot, jotka osaavat ja ovat rehellisiä? Nykytaustaa vasten jo aidolta ja vilpittömältä vaikuttava ihminen politiikassa on suuri saavutus ja ansaitsee tukemme.

posted by Matti Luostarinen  # 9:25 PM

Soihdut sammuu kermat päältä sukupolvelta

Suomen Kuvalehti (15.2) kertoo pääkirjoituksenaan kuinka SDP:n soihdut sammuvat saattohoitopuolueena. Kaikki mediat sen toki kertovat mutta analysoimatta. Se on hyvin suomalainen ilmiö. Kerrotaan kuinka kansanliike henkilöityy ja syy on näissä mediakasvoissa. Mediakasvoja, pääministerin morsiamia, seuraa kuitenkin vain muutama prosentti passiivisia jälkiomaksujia. Muiden on pakko seurata kun muuta ei tarjota. Media juoksuttaa poliitikkoja ja teettää väärää työtä ja liikettä. Se on sen vallankäytön taloudellinen etu. Se lähteekö siihen mukaan, on puolueen oma asia. Haluaako se kosiskella pääministerin morsiamia vai ehkä innovaatiojärjestelmän kärkeä. Kaiken perässä juokseminen vie uskottavuuden koko poliittiselta liikkeeltä. Kun suola muuttuu mauttomaksi, se heitetään pois.

Syy tähän kaikkeen ei tietenkään ole Heinäluoma, vaan politiikan kyvyttömyys hallita muutosta ja että tämä koskee toki kaikkia puolueita. Vanhasta vastuullisen on vaikea olla uuden ajan airut. Kun maapalloistumisessa, internet -ilmiöiden uusissa innovaatioissa, puolue ei ole ratkaisu, siitä tuleekin osa ongelmaa. Politiikan päättäjän ja työntekijän välinen yhteistyösopimus työnantajan suuntaan on rakoillut jo kauan.

Vakavia asioita ei tule sotkea pääministerin morsiamiin viihteellisen median keinoin. Pirulle ei pidä antaa pikkusormea. Ellei ole pirusta riippuvainen ammatti tai narsismiltaan häiriintynyt ihminen. Nyt näitä on vastuullisissa tehtävissä aivan liikkaa. Missä ovat väitelleet nuoret naiset SDP:n puheenjohtajakisassa? Näitähän tulee tuhat joka vuosi! Ehdokkaathan ovat nyt kuin ”crambe repetita”, lämmitettyä vanhaa kaalikeittoa. Hämeenlinnastako tulee pelastus? Forssasta löytyisi kymmenen samanlaista hämäläistä keski-ikäistä miestä ja naista. Opiskelunsa keskeyttäneistä ylioppilaita, oidipaalisia narsistisia naisia pilvin pimein. Ei niistä ole kansanliikkeen soihdunkantajiksi saati visionääreiksi, innovaatioita suorastaan kavahtavat.

Yrityksen ja yhteiskunnan menetyksestä ei seuraakaan välttämättä ihmisen oma menestys. Demarit olivat liian kauan kiinni ammattiyhdistystoiminnan vähissä keinoissa ja omahyväisen kiintyneitä valtaan. Valta pilasi kansanliikkeen ja nosti pintaan vääriä ihmisiä. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan haparointi, eriseuraisuus ja jopa ilmastopolitiikan ristiriitaiset kudelmat ryvettivät lopuksi. Demokratia pelotti ja vanhat konkarit poteroituivat puolustamaan vanhaa valtaansa kerran sen vallattuaan Erkki Tuomiojan johdolla.

Vanha konkari Seppo Lindblom esitti oman hätähuutonsa syksyllä ”soihdunkantajien” puuttumisesta vanhasta työväenliikkeestä. Yksi tie on kuljettu loppuun eikä uutta ole näkyvissä. Ei ole johtajia, ei visioita uuden ajan airueeksi, uudessa mediassa esiintyen. Vanha media kun on samassa kriisissä, eikä se voi pelastaa nyt toveriaan. SE juuri hakee viihdettä ja pääministerin morsiamia, elää jälkiomaksujan ehdoilla. Ei sitä pidä kuunnella visioivan innovaation liikkeissä. Ei pidä antaa puoluetta markkinatoimiston vedettäväksi. Syntyy veret seisauttava mainoskampanja. Ei toista kansanliikettä pidä viedä nahkurinorsille. Sen nyt ymmärtää sokea Reettakin. Ei pidä provosoitua eikä jäädä tuleen makaamaan kun virhe syntyy. Onhan näitä hyviä ohjeita, joilla puoluetta johtaa Suomessa. "Mennääpäs yli että heilahtaa". Satavuotias ei tottele näitä ohjeita poterossaan. Mainoskampanjat on tarkoitettu muuhun kuin kasanliikkeiden käyttöön. Ellei puolue mainosta itseään juuri supermarketin yhtenä ketjuna. Ja se vie kyllä uskottavuuden viihteen puolelle.

Ennustin WSOY:n katoavan kartalta vuosi sitten. Perustin ennustukseni omiin kokemuksiini yrittäessäni löytää sieltä kustantajaa. Yritys ei voi elää markkinataloudessa pelkästään valjastamalla luova luokkansa – kirjailijat – varkaiksi ja viihteen markkinoijiksi hintaan mihin hyvänsä. Kutsuin sitä ”Haanpään hajuksi”, Hymy Lehden pakinoitsija Veikko Ennalaan ruumiillistuneena roskana. Ennalan kirjan toimittaminen WSOY:n kustannustoimittaja Harri Haanpään toimesta oli valtava riski ja osoitus miten syvällä kustantaja nyt ideavarkaineen kulki. SE lopetti vanhan kustantajan. Moraaliton teko ei pidä yllä romaanikirjailijoita tuottavaa kustantajaa. Kustantajan kriisi ei ole yksittäinen ilmiö ja ulkopuolella yhteiskunnan muiden ilmiöiden. Kun romaani alkaa syödä kuin sika, se tuo mieleen SDP:n mainoksen ja vaalikampanjan.

Tätä samaa ryöstöviljelyä on yritetty toki myös tutkijoiden ja tieteen kohdalla. Tehdään nippuväitöksiä eikä väitöskirjoja lainkaan. Väittelijä ei väittele väitöstilaisuudessa enää mistään. Vastaväittäjä on aseeton ja turha. Näytelmä on arvoton sirkus. Tiedeyhteisön tehtävänä on tuottaa nykyisin väitöskirjoja, koottuja artikkelinippuja, ei tiedettä. Luovan innovaation lähde kuivuu sellaisessa kustantajan rosoisen kielen prosessissa tai tieteen prostituutiossa, väärin mitoitetussa tulosvastuussa. Arktinen Baabeli (Arctic Babylon) on nyt kylmää kyytiä kustantajan lukea ja oivaltaa virheensä kuten demarit vaaliyönä, yliopisto väitöstilaisuuden karonkassa, jossa kukaan ei enää tiedä ketä kiittää, paitsi rahoittajaa. Valtaan ei ole enää paluutta kun rotat jättävät laivan. Jotkut ymmärtävät sen heti, toiset eivät koskaan. Entäpä jos kaikkien petosten ja valheiden jälkeen kokeilisi lopuksi totuutta? Jos työ ja luovuus, innovaatio, ei palkitse, mikä sitten palkitsisi? Aivan kaikessa yhteiskunta ei voi olla suvaitsevainen joutumatta lopulta täysin rappiolle. Opportunistinen puoluelaitos ja demokratia on ilmiönä vaarallinen yhdessä korruptoituneen median kanssa, eikä niitä lopulta erota toisistaan.

Tänään WSOY on satavuotisen kustannustoimintansa tradition kadottanut ja ovi on jäänyt auki kirjailijoiden lähteä. Ensimmäisenä hukkuvan laivan jättivät sellaiset rotat, joille Finlandia -palkinto on tuttu, WSOY:n järjestämä markkinaetu. Nyt kustantaja on enää kirjapaino ja rotat joutuvat alkamaan alusta koko prosessin Siltalan veljesten unelmaa tukien. Kirjailijat kun ovat romanttista väkeä, ”seteliselkärankaisia” vanhaa vennamolaista käsitettä lainaten. Se ei ole helppo tie kulkea. Uusia palkittuja Finlandia -ehdokkaita ei ole sieltä luvassa. Mutta ei ole myöskään paluuta vanhaan riideltyyn arkeen, SDP:n 1960-luvun kriisiin ja Rafael Paasion valintaan. Sellaista aikaa me emme nyt enää elä ja kriisi on syvempi, koko puolueinstituutioita koskettava. Tulevat vaalit syksyllä näyttävät, kuinka syvä se meillä todella on.

Vasemmiston tulenkantajat puuttuvat ja viihteen tekijöiden tapa hoitaa bulkki -tuotteet kevääksi ja joulun markkinoille ei ole luovaa taidetta nettinuorille. Matka nobeliin on liian pitkä kulkea. Nippuväitöskirjat eivät kouli nobel -ehdokkaita nekään. Dikitekniikka ja internet -sukupolvi jyrää perinteisen kirjailijan, globalisaatio hakee myös kunnon kaunokirjallista tuotetta, netti julkaisee parhaat tieteen saavutukset reaalaikaisena. Perinteinen kustannustoiminta on kuollut puoluelaitoksen kriisin myötä.

Vasemmiston kansantaiteilijoita ei enää pidetä yllä yhteiskunnan varoilla. Toverit jakavat siinä yhteistä kohtaloaan vanhana innovaatiojärjestelmänä sitä hiljaa haudaten kuten Titanic jäävuorensa kupeessa. Kaikki tämä oli nähtävissä jo vuosia ja löytyi toki netistä, mutta ei Hesarin sivuilta. Se haukkui kepulaisia ja etsi pääministerin morsianta. Jälkimedia ei reagoi kohti jäävuorta täysillä hohkaavaan laivaan, vaan vasta kun laiva on laho köli pystyssä uppoamassa. Se on reaaliaikaisen ja uusmedian sekä vanhan välinen ero. Juuri tämä ero näkyy puoluelaitoksen ja siitä irtautuneen nuoremman koulutetun ikäluokan välillä.

Demareiden ja puoluelaitoksen ainut pelastus on myöntää kuinka kärjessä kulkee sittenkin aina innovaatioprosessi, ei taloudellisen edun tavoittelu ilman sen sisältöä ja hakien suurinta kuluttajamassaa, jälkiomaksujien joukkoa, supermarketpuolueen tuotteita postmodernin turistin hypisteltäväksi, kulkurin ja pelurin mittoihin tuotteet räätälöiden. Lahjakkain ja innovatiivisin osa suuntaa ajankäyttönsä haastavampaan, ja puoluelaitos joutui kriisiin siinä missä kirjailijat, muusikot, kuvataiteilijat ja luovan työn perinteinen airut sekä poliittinen kansanliike sen hyödyntäjänä. Sellainen koneisto yhteiskunnan innovaatiojärjestelmänä kääntyy liian hitaasti reaaliaikaisissa prosesseissa, internet -demokratiassa.

Vanhalle konventiolle itsensä tyhjentäminen on yhtä vaikeaa kuin yksilölle. Ydin minän löytäminen - vanhan poisoppiminen - on vaikeampaa kuin uuden oppiminen. Se on yhtä kipeää kuin vallasta luopuminen, suuren ikäluokan vanheneminen ja kuoleman hyväksyminen osana elämää. Kerman päältä kahmiva ahne vanheneva ihminen ei ole enää soihdunkantajana uskottava. Ihmisen viimeinen kuolemansynti on juuri ahneus, kyvyttömyys vanheta arvokkaasti, siirtää uudelle sukupolvelle, luopua viisaasti. Sodan aikainen ahne sukupolvi haluaisi viedä hautaan myös aatteet ja uskonnot, filosofiat ja luovuuden, innovaation airueen oikeutuksen, maapallon paikkana elää. Ei sellaiseen opportunismiin voi saada moraalista tai eettistä oikeutusta. Se on geneettinen virhe ja biologinen, transgeeninen harha ihmisen iän keinotekoisesti muuttuessa lääketieteen keinoin.

posted by Matti Luostarinen  # 5:13 PM

Suurten päätösten aika Loimaalla ja Lounais-Hämeessä

Forssan kaupunki esittää Lounais-Hämeen piskuisten kuntien yhdistämistä yhdeksi kunnaksi. Samalla Forssa esittää tarkasteltavaksi sellaista talousmaantieteellistä aluetta, jossa mukana olisi myös Loimaan alue. Tammela, Jokioinen, Ypäjä ja Humppila tyrmäävät tämän mallin, ja uskovat palveluiden järjestyvän jatkossakin hallintoa uudistamatta. Jokaisella kunnalla on nähtävästi oma kestävä talous, talousmaantieteellinen alue ja kyky sen kautta hoitaa niin lapset kuin vanhuksensa, työssäkäynti- ja palvelualueensa, logistiikka ja yhteydet yrittäjien toimia. Näkökulma kohdistuu palvelurakenteen sosiaali- ja terveyspalveluihin, ei koko aluetalouteen lainkaan. Aluetaloutta hoidetaan riihikuivalla rahalla, ei pyhällä hengellä ja imagomittareilla.

Kun palvelurakenteita muutetaan, on syytä muistaa etteivät kunnan sektoripalvelut millään tavalla irtaudu aluetaloudesta. Jos aluetalous ei toimi, eivät toimi taatusti palvelutkaan. Mitä suurempi ja vahvempi talousalue, sitä paremmat ovat resurssit hoitaa palvelut koskivat ne sitten lapsia tai vanhuksia, yrittäjiä, logistiikan rakentajia, kouluttajia ja innovaatioprosesseja tutkijoineen. Näitä tarkoituksia varten Hämeenlinnan ympäristökunnat ovat muodostaneet oman laajan talousmaantieteellisen alueen, joka on samalla kunnan ja kaupungin raja. Näin myös maaseudun ääni ja demokratia ulottuu aluetalouden koko kirjoon. Ei vain pienen pitäjän maatalouteen.

Kuntakoko hevospelin kulkemana matkana oli joskus talousalueen raja ja toripäivät tärkeä päivä, mutta internet oli vielä tuntematon. Tiedepuistoa tai nanotekniikan laboratorioita sellaiset kunnat eivät kaivanneet, mutta ei myöskään erikoissairaanhoitoa yliopistosta ostaen. Kun MTT:n keskuslaboratorio on lopullisesti suljettu, Forssan talousalueelle jää vain toripäivät ja muisto tieteestä Jokioisten kylässä. Humppilasta käsin on helppo tehdä kiusaa Jokioisten kylälle, kostaa kellotapulin varkaus. Sen kuntapoliitikot osaavat. Miten kalliiksi tämä kiusanteko tulee talousalueelle, ei käy aina kuntapäättäjän laveassa mielessä. Opetusministeriö tulee lakkauttamaan seuraavan neljän vuoden aikana 5 yliopistoa ja 10 ammattikorkeakoulua minimissään. Yksin esiintyvät pitäjät eivät ole tässä talousalueiden kilvoittelussa minkään arvoisia. Elinkeinoelämä ja metsäntutkijat ovat samassa veneessä Itä-Lapin kuntin Sallan, Savukosken, Pelkosenniemen ja Kemijärven suunnilla. Siellä kuntapuolueen on vaikea löytää ehdokkaita vaaleihin. Tätäkö kehitystä Lounais-Hämeen kuntapuolue on hakemassa? Mihin rakennemuutosalueen 2 miljoonaa mahtaisi riittää? Ehkä nanoteknologiaan ja MTT:n keskulaboratorion sekä yrittäjien väliseen vakavasti otettavaan yhteistyöhön? Hich-tech alueeseen Kiimassuon envitec -alueellamme? Mitä nanoteknologia mahtaisi maksaa yritysyhteistyössä?

Forssa pyrkii omassa lausunnossaan 70 000 asukkaan aluetalouteen. Tämä tavoite on realistinen ja muun esittäminen olisikin nyt ollut kaupungilta vastuutonta. Sama toki koskee Loimaata, joka kaipaa yrittäjilleen uusimman teknologian sekin. Jos Somero ja Urjala löytävät aluetaloudelleen jonkun muun kuin suuruuden ekonomiaan perustuvan voimakeinon, se otetaan maailmalla avosylin vastaan. Sitä viisasten kiveä ei kuitenkaan löydy. Kun kunnalta puuttuvat omat resurssit, se ei kykene hoitamaan sen enempää vanhuksia kuin lapsiaankaan samalla tehokkuudella kuin suuret yksiköt turvaten samalla muut aluetalouden tuhannet toisiinsa kytkeytyvät toiminnot. Näistä tärkein on innovaatioprosessi. Pienkunnissa ne olivat vielä sotien jälkeen irrallisia eikä aluetaloudessa ollut tarvis pohtia kansainvälisen tiedeyhteisön tarpeita, kuten Jokioisissa olisi kuulunut. Nyt kalliit palvelut on ostettava oman alueen ulkopuolelta ja pieni maaseutukaupunki jatkaa kituvaa elämäänsä keinotekoisessa aluetaloudessaan pienkuntien kiusatessa kehänä ympärillä. Hämeenlinna ja Salo oivalsivat toki itsestään selvyyden Nokiayhtiön toimesta ja hallintokaupungin välttämättömyytenä. Viesti tuli selvänä Helsingistä. Lounais-Hämeessä kuntakulttuurista puhuvat tarkoittavat sen puuttumista, eikä alue ole Sisäministeriöstä katsoen strategisesti tärkeä. Jälkiomaksujilta voi odottaa myöhemmin tehtyjä korjauksia köyhtymisen tuomana oppina. Köyhien kanssa ei kannata Helsingistä saakka riidellä.

posted by Matti Luostarinen  # 9:30 PM

Epigeneettisesti periytyvät virheet

Ystävänpäivä periytyy kreikkalaisilta joilta se siirtyi roomalaisille. Roomalaiset nuoret teurastivat silloin karitsoja ja ehkä koiriakin. Tapana oli läimiä ohikulkijoita nahasta tehdyillä remmeillä. Uskokoon ken tahtoo.

Se jota rakastaa sitä myös kurittaa. Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. Joka vitsaa säästää se lastaa vihaa. Ystävät ja lapset ovat siis kurittamista varten, heille avataan tuskaisa sydän ja he ottavat vastaan ikävät kokemuksemme elämänsä rakennepuiksi. Ne ovat kuin helmiä, jotka ovat kasvaneet simpukan sisällä. Mutta ensin tarvitaan hiekanjyvänen ja biologinen prosessi sen eristämiseksi simpukan lihassa. Kovin monen sydänystäväksi ei pidä kenenkään antautua.

Edellinen juttuni liittyi epigeneettisiin ilmiöihin. Epigeneettinen ilmiö muistuttaa pimeiksi menneistä geeneistä. Ikään kuin ystävistä, joita ei enää ole. Hyvistä ystävistä, helmeä kantavista simpukoista, saa myöhemmin itselleen vannoutuneita vihamiehiä. Jokainen psykoanalyysiä tehnyt tietää mitä se tarkoittaa. Simpukan kaivaja on pelastanut yhden ihmispolon sielua vaivaavalta ja aina onnuttavalta kyttyrältä. Kun epigeneettinen ihminen alkaa taas nähdä, syy siirtyy pääsääntöisesti analyytikolle, tuskan tuottajalle.

Kunnallisalan asiamies ja Pohjois-Savon entinen maakuntajohtaja Antti Mykkänen tietää kertoa Helsingin Sanomissa (13.2) kuinka valta ja vallankäyttö on siirtymässä medioille. Mykkäsen mukaan parhaan esimerkin tarjoaa Helsingin Sanomat, joka toimii kuten poliittiset puolueemme. Samaa tautia Mykkänen on näkevinään myös maakuntalehdissä. Antti Mykkänen etsii syytä virkamiesten ja omalle epäonnistumiselleen sieltä, missä perinteisesti on löytynyt yhteiskunnallisen tiedon jakaja ja vahtikoira. SE joka läimii ystävänpäivänä lempeästi nahkaremmillään.

Mykkäsen mukaan lehti määrittelee kantansa muutamaan suureen isoon asiaan, kuten EU-jäsenyyteen, Nato-jäsenyyteen tai kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, maaseutuun ja maatalouteen. Tämän jälkeen näitä median ohjelmia aletaan toteuttaa kyselyineen aivan kuten puolueet omiaan. Medialle puoluelaitos ei pärjää. Ei laadussa eikä määrässä.

Ennen Paras-hankkeen kunnollista käynnistymistä Helsingin Sanomat esitteli jo valmiit seutukuntien rajat ja uudet kuntamme sekä myöhemmin tavoitteensa toteutumisen rinnastaen nykytilannetta ja kuntaliitoskaavailuja tavoitteeseensa. Lehti moitti hidasta kehitystä. Sillä oli van yksi malli, suurkunnat. Totta kai Mykkänen on oikeassa ja luovi poliitikkona Savosta ministerin avustajana Helsinkiin ja uuteen poliittiseen virkaan. Mutta samalla hän unohtaa mitä puhui aiemmin ministerinsä suulla Tornionjoen suulta tullen kunnanjohtajan säestäessä. Hänellä oli silloin ministeri valtuudet. Lehti vain konkretisoi ja auttoi siinä missä ministeriö ei saanut piirrettyä seutukuntien rajoja edes kartalle. Ei muuta.

Reetta Meriläinen Helsingin Sanomien päätoimittajana kertoo, kuinka aiemmin medioiden tavoitteet olivat tältä osin kaukana innovatiivisista, mutta nyt on toisin. Kansalaismedia tuo Meriläisen mukaan jännitteitä toiminnalle.

Totta kai Meriläinenkin on oikeassa. Kansalaiset ovat uusmedian kautta toteuttamassa demokratiaa nettidemokratiana ja innovatiivisesti, evolutionarismin periaattein. Hitaamman perinteisen paperimedian on kuljettava uusmedian teitä kertoen mitä kansalaiset tekevät ja tahtovat, ovat jo usein toteuttaneet. Ei reaaliaikaisen prosessin kanssa voi olla eri mieltä myöhemmin. Takavuosina pienkunnissa kunnanhallituksen jäsen oli samalla pienen pitäjälehden päätoimittaja. On näitä toki vieläkin ja päättävät sukulaistensa asioista. Näitä kuntia voisi nyt vähentääkin. On niitä, joiden kohdalla kunnan rajat ovat jo kadonnet ja niitä, joiden kohdalla ne elävät vielä sata vuotta tämänkin ajan jälkeen. Maaseudulla törmää aina uuteen ja innovatiiviseen, mutta myös hyvin vanhaan ja perinteiseen. Toki myös kaupungeissa ja jopa suojeltuna. Epigeneettinen ihminen näkee vain haluamansa ja valikoiden. Mitä kokeneempi ja koulutetumpi ihminen, sitä enemmän maaseudun maisema hänelle toki kertoo.

Kuntarajat vain muuttuvat kartan piirtäjän pöydällä luvattoman hitaasti. Ilmiö on kuin Lapin tekoaltaat, jotka syntyivät kuusi vuotta aiemmin kuin eduskunnan laatima laki evakoiden asuttamisesta. Tai Lapin joet rakennettiin 30 vuotta ennen kuin korvattiin niiden aiheuttamat vahingot. Nyt vain ero toteutuneen ja kirjatun välillä on koko ajan olemassa ja joskus koominen seurattava. Ero innovaattoreiden ja viimeisten jälkiomaksujien välillä on kaiken aikaa kasvamassa. Media ja hallinto, monet laitokset rakentavat tätä varten jopa useita rinnakkaisia rakenteita. Samasta asiasta voidaan siten laskuttaa moneen kertaan. Yleisradio on tällainen media, mutta toki myös kaikki sähköiset ja paperilehdet samasta asiasta laskuttaen. Puolueiden on vaikeampi olla samaan aikaan sekä liberaaleja ja edistysmielisiä että konservatiivisia, taantumuksellisia. Toki jotkut osaavat senkin taidon, katto on korkealla, seinät kaukana toisistaan. Vallan tavoittelussa ei kysellä arvojen ja aatteiden perään poliittisissa marketeissamme. Ei ole kysytty enää vuosikymmeniin. Vain geneettinen muistimme palauttaa vanhan tradition vaalien lähestyessä. Kun se katoaa, katoaa myös puoluelaitos.

Sähköinen media on ohjaamassa myös vanhan median ja jälkiomaksujien elämää. Nämä vain elävät passiivisesti kuten puoluelaitos, jonka on kuunneltava suurta vaalikarjan enemmistöä. Se majailee aivan muualla kuin kansakunnan innovatiivisin kärki. Tutkija joutuu seuraamaan näitä molempia ja mediasta on tullut samalla myös tutkijan toimintaympäristö, vuorovaikutteinen prosessi. Rahoitus on vaikeinta kokonaan uuden ja innovatiivisen prosessin tuottamiselle tai tutkimukselle. Etenkin Suomessa suositaan diffuusisia ilmiöitä, jotka leviävät muualta. Talousalueet ja yrittäjät taas eivät voi menestyä ilman innovatiivisinta osaajaansa. Sen ylläpitämistä on kutsuttu joskus riskirahoitukseksi. Oikeammin sen unohtaminen on riskien maksimointia. Tiede ja tutkimus ovat Loimijokilaakson talouden tukipilari numero yksi. Siitä on tehtävä geneettisesti istuva ikimuistoinen ilmiö. Kävi kriisissä elävälle puoluelaitokselle tai kuntapuolueille, vanhalle medialle ja hierarkkiselle byrokratialle kuinka tahansa.

Uusdemokratia tai verkostodemokratia, kuinka vain, on toteutunut ja puoluelaitosta ei pidä sotkea siihen kuten Mykkänen ja Meriläinen tekevät. Elämä ei ole mediaa tai vanhaa puoluelaitosta vaan päinvastoin. Ne ovat sen sisällä toimivia apparaatteja. Ei häntä koiraa heiluta. Hallintomies ja toimittaja vain tahtovat nähdä maailman oman maailmankuvansa kautta ja väärästä suunnasta. Kun kumpikaan ei edusta välineellistä luonnontiedettä, ajattelussa ei ole deduktion tuomaa teoreettista varmuutta. Uusmedia ilman luonnontieteen perusteita on täynnä virheellisiä oivalluksia, joita tuputetaan totuutena. Yhteiskunnallinen innovaatio ilman talouden ja tekniikan liittoa, biologisia prosesseja, on kaukana kestävästä taloudesta.

Professori Matti Wiberg toteaa kuinka budjettivalta on mukamas eduskunnalla, mutta tosiasiassa valtiovarainministeriön virkamiehillä. Heillä on jopa palkka aivan toista luokkaa kuin muilla valtion hallinnon byrokraateilla. Se on hyvin ymmärrettävä ilmiö. Kehnoin palkka on ulkoministeriössä. Ulkomailla toimien polut tahtovat ruohottua kotimaassa. Edun valvojanakin ihminen on itsekäs biologinen eläin.

Kirjoitin Arctic Babylon -romaanissani genetiikan mukanaan tuomasta periytymästä. Väitin kuinka geenien toimintaohjeet voivat periytyä aina moraalia ja normeja myöten. Nyt se on todistettu monenkin tutkijan toimesta. Epigeneettiset mekanismit ohjaavat toimintaamme. Samalla lapsen on koettava luonto fyysisesti. Suora fyysinen yhteys on aivan muuta kuin luontodokumentti televisiosta. Syvä ymmärtäminen edellyttää elämyksellistä, kirjat eivät vielä riitä. Sama koskee kirjoja, sanoja ja niiden tunnesisältöä, niiden liittämistä kokemukseen. Tunnekieli on epigeneettinen ilmiö sekin. Samalla tavalla ikävät kokemukset tai ”pahat” sanat on mahdollista ”kesyttää”. Sillä voi välttää median manipuloinnin sanoilla tunnekielemme kautta. Käy se toki lääkkeeksi myös ihmissuhteisiimmekin. On parempi tehdä itse omat tunteensa.

Tein tuttuja lintuhavaintojani Helsingin Itärannassa. Kastemadot ovat pinnassa, alppiruusut nupuillaan, krookukset kukkivat ja kyhmyjoutsenia näin useitakin pareja. Pajunkissat alkoivat kukintansa jo aikoja. Keskimääräisenä talvena jäätä on Helsingin merialueilla helmikuun puolivälissä noin 30 senttiä. Maaliskuussa 2003 mitattiin Suomenlahden itärannalla liki metrin jääpeite. Arktinen Babylon etenee myös Jäämerellä ja Inarinjärvellä. Nykyisin saaristolaiset pääsevät liikkumaan veneillään sydäntalvellakin. Viime tammikuussa Hanasaaresta pääsi sentään vielä luistelemaan Suvisaaristoon. Tänä talvena meri on ollut koko ajan avoin. Arctic Babylon etenee nyt joka ikinen päivä. Nyt jos koska tarvitsemme viimeistä tietoa ja hyviä laboratorioita, yrittäjän ja tutkijan välistä yhteistyötä. Sekin on istutettava talousalueemme geneettiseen perimään.

Juhani Suomi haukkui Kalevi Sorsan ennen kirjansa julkistamista. Suomi osaa draaman tajun ja on oiva kirjojensa myyntimies. Helsingin Sanomien kulttuurisivulla Suomi saa liki sivun mittaisen ilmaisen mainoksen. Mauno Koiviston ensimmäisen kauden lopulla kaikki tehtiin Suomen mukaan väärin. Toimittajan mukaan kirja kuvastaa eniten historioitsijaa itseään. Se on ajan henki ja tulkinta sopii peilinä myös toimittajien työhön. Eniten Helsingin Sanomat muistuttaa toimittajien omia mieltymyksiä, ovat heidän näköisiään ja sähköinen versio on aina vähän edellä ja parempi. Toimittajien on vaikea siirtyä reaaliaikaisesta palvelemaan paperilehteään viiveellä jälkiomaksujille. Maatalous ja maaseutu on edelleen monelle epigeneettisesti mustaa aluetta, peritty trauma. Vähiten ongelmat näkyvät kulttuurisivuilla tai luonnosta ja tieteestä kerrottaessa. Sen sijaan uutissivut ovat vanhentuneita. Tieto Wahlroosin halusta ostaa Nordean osakkeita tulee hetkellä, jolloin Nodean osakkeet ovat jo edellisen vuorokauden aikana kohonneet liki kymmenen prosenttia. Vuoden alusta sulaneet prosentit ovat katoamassa.

Tutkimusten mukaan suomalaisista vain puolet osaa prosenttilaskuja ja tunnistaa siten mitä osakkeille on tapahtumassa. Pankin on hoidettava nämä asiakkaat ja heidän sijoituksensa. Tällainen asiakas ei ymmärrä, mitä prosentit oikeasti tarkoittavat hintojen alennuksissa, puolueiden kannatusluvuissa. Toivottavasti suurempi osa muistaa, mikä pankki Sampopankki ja Postipankki osana tanskalaista Danska Bankenia oikein on joskus ollut. Tai mikä on ruotsalainen Nordea osana suomalaista sinivalkoista pääomaa. Oikeammin KOP ja SYP ovat osa suomalaista sosiaalista pääomaa, monen tunneälyn ja elämyksellisen kokemuksen suurin muistikuva ja trauma, epigeneettinen musta aukko vain muutaman vuoden takaa. Ihmisten muisti on yleensä kourikaupoissakin lyhyt, mutta nälkä epigeneettisesti periytyvä siinä missä liikakilot tai hiiren värivirheet, apinan moraali.

posted by Matti Luostarinen  # 4:35 PM

Traumatisoitujen geenien muistin jäljillä

Seuraava teksti on julkaistu blogillani aiemmin. Palautan sen mieliin, jotta käsite ei unohtuisi. Se on tutkittu myöhemmin ja todettu väitteeni oikeaksi. Geenit määrittävät paljon muutakin ja periytyvät toisin kuin olemme aiemmin ajatelleet. Niiden tautalla on paljon vielä tuntematonta. Onneksi uusi teknologia on avaamassa tietä tähän kiehtovaan maailmaan. Tärkeää on ettei darwinismia kuiotenkaan aleta sotkea lamarckismiin. Hankitut ominaisuudet eivät periydy. Kirahvi ei saanut pitkää kaulaansa harjoitellen tai kurkoittaen puiden latvoihin vaan luonnon valinnan seurauksena.

Epigenetiikalla tarkoitetaan uutta tulkintaa geeneistämme. Geenit eivät vain tallennat elämän koodia sukupolvesta toiseen muuttumattomana koodina ja DNA -emäsjaksoina. Epigenetiikan mukaan geeneihimme näyttäisivätkin vaikuttavan ihmisen elinolot ja ympäristömme muutokset, kokemamme traumat hyvinkin läheisestä menneisyydestä. Geenit menevät näiden kautta lukkoon ja tätä geenien epäaktiivista tai aktiivista tilaa jälkeläisemme jatkavat. Kyseessä on ns dna:n metylaatio tai sen purkautuminen.

Kun seuraa suomalaista keskustelua kuntien rakennemuutoksesta, syntyy vaikutelma epigeenisestä ilmiöstä. Aivan kuin joillakin geenit olisivat sulkeutuneet ja kieltäytyvät avautumasta uuden ajan sarastukselle. Sama näky tulee eteemme kun alamme keskustella Euroopan Unionista ja maataloudesta. Jälleen joillakin näyttäisi menevän geenit pimeäksi ja maaseudusta tulee suoranainen trauman ja joskus jopa vihan kohde. Poismuutto on ollut traumaattinen tapahtuma, ja monelle maalla asuvalle taas Unioni on kaiken pahan alkukoti. Pimeitä geenejä voi käyttää populistisesti hyväksi, eikä omaa asiaansa tarvitse mitenkään perustella. Kovin pitkiin perusteluihin eksyvä poliitikko ei ole oikeassa ammatissa epigeenisen ihmisen herättelyssä.

Ympäristö ja luonto on koettu Pohjolassa aina uhkana ja voitettavana esteenä. Innovaatio on meille kapea tekninen sovellus ja pääsääntöisesti luontoa muuttava ja valtaansa ottava konehirviö. Nyt kun joudumme luontoamme suojelemaan keskellä ekokatastrofia, jälleen osalla meistä on pimeä aukko muistissamme. Traumaattinen luontosuhde ei anna epigeeniselle pimeälle DNA-pätkälle valoa. Hyväksymme pitkin hampain sellaisia muutoksia, joita terveen järjen mukaan olisi tullut hoitaa jo vuosikymmenet sitten. Luonnon kanssa kamppailevalle kansakunnalle epigeeninen trauma on vaikeasti poispyhittävä virhetoiminta. Filosofit ja psykologisoivat tieteet antavat sille eri nimen kuin biologit, mutta tarkoittavat samaa asiaa.

Ihmisten asuminen ja viihtyminen maaseudulla, kulku kirkonmäelle ja sosiaalisen muistin ydinalueille, on meille kesäisin paikkaleimautumisestamme tuttu ilmiö.

Kunnat ja kuntien rajat ovat meille joko regionaalisia, kartalle piirrettäviä, tai sisäsyntyisiä ja vaikeammin rajattavia asuinympäristömme sielunmaisemia. Yhteistyötä tarvitaan, mutta kunnioittaen naapurikuntien vanhaa historiaa ja loukkaamatta sosiaalista pääomaa ja juuria, usein vielä avoinna olevia geenejä omaan lähiympäristöön. Tässäkin osalle meistä toinen geenipareista on mennyt pimeäksi ja vain toinen näyttää avautuvan. Geenit ovat takana silloinkin kun puhumme tunteista tai niiden puuttumisesta, taloudesta ja sen kestävyydestä.

Kansallisesti sama epigeeninen trauma syntyy, kun joku avaa suunsa Natosta. Menemme vaaleihin kaikissa tärkeissä ja itsellemme traumaattisissa kokemuksissa sammutetuin lyhdyin. Aivan kuin geenimme olisivat mennet lukusissa sodissamme lukkoon ja haluamme selviytyä kaikessa yksin, kuten sukupolvet aikaisemmin. Haemme mutkikkaita selityksiä ymmärtämättä aina itsekään niiden taustoja. Politiikan pimeä kieli tulee äänestäjän ja politiikan ammattilaisen välille. Tarvitaan työntekijäjärjestöjen ja mainostajien keinoja herättää äänestäjiä ja tehdä itsestään siten tarpeellisia. Vaalit ovat kuin pimeiden geenien herättelyä.

Joudumme sukupolvesta toiseen samaan epäaktiiviseen tilaan aina, kun meidän tulisi tehdä sellaisia tärkeitä päätöksiä, joilla on merkitystä myös lastemme elämään. Moni nuori pitää tällaista epä-älyllisenä, eikä jaksa lähteä vaaleihin lainkaan. Monella on niistä vain kielteisiä kokemuksia sukupolvesta toiseen. Verkostot ja webympäristö tarjoaa sellaisia kokemuksia, joiden sisältö ei avaudu heidän vanhemmille. Uuden oppimisessa ja poisoppimisessa joku geenipari on mennyt epigeeniseen tilaan. Koulu ei ole rohkaissut heitä oppimaan vaan sulkenut traumaattisesti luovan innovaatioprosessin.

posted by Matti Luostarinen  # 4:14 PM

Itseriittoiset ja omahyväiset Paras -kunnat

Sain kutsun Ylä-Savoon alustamaan Paras-hankkeen verkostoista klusteritutkijan ja innovaatioprosessin näkökulmasta. Tunnen Ylä-Savon hyvin kotiseutunani ja tutkimuskohteena vuosikymmenten varrelta. Rakensimme Oulun yliopistosta Ylä-Savoon kylärakenteet yhdistävän verkoston 1980-luvulla ja aiemmin Iisalmen entisen maalaiskunnan alueella kyläkaavat ja palvelurakenteen hoitavan runkokylien suunnittelukartaston ja maankäytön yleissuunnitelman, yleiskaavan. Yleiskaava kylät yhdistäen antaa analysoidun kuvan todellisuudesta. Apunani oli kymmeniä opiskelijoita. Osa toimii nyt kuntajohtajina, maan suurimman työnantajan palvelussa ja HUS:n johtajana, opettajina ja tutkijoina. Näissä tehtävissä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen oivaltaminen auttaa. Kylä tai kunta ei ole siinä saareke tai itseriittoinen maailman napa.

Kaikki tämä oli tehtävä uutena avauksena yliopistosta maaseudulle ja vastaan pani kaiken aikaa kuntapuolueen omituinen ”verkosto”. Se oli nuorelle tohtorille ja professorin alulle hämmentävä kokemus. Nyt sen ymmärtää kun lukee vaikkapa SDP:n ongelmia ja meppi Lasse Lehtistä Iltasanomissa (9.2) . Lehtisen mukaan politiikka on henkilöitynyt ja menneisyyden miehet linnoittautuvat vanhojen aatteiden taakse peläten uusia jäseniä. Puhutaan yhtä ja tarkoitetaan kokonaan muuta. Vanhoja taistelulauluja kerrataan pienissä porukoissa tyhjien työväentalojen tiloissa, kertoo demarien meppi. Tietämättä vielä tuolloin, että Heinäluoma jättää jo samana viikonvaihteena taistelulaulut sikseen Tuomiojalle ja 1960-luvun miehelle, jonka tulemista Lehtinen pitää melkoisena mediatemppuna kilpailtaessa menneisyyden miehen maineesta.

Kuntapuolueen kohdalla ongelmana on sen ankkuroituminen vielä vanhempaan rakenteeseen ja nyt suuren ikäluokan saattohoitopuolueeksi etenkin maaseudulla. Ei sellaisella asenteella ja vanhusten hoidon säästöistä puhumalla aluehallintoa visioida tulevaisuuteen, vaan koko demokratia haudataan puoluelaitoksen mukana ja suurten ikäluokkien rakenteiden omana muistomerkkinä. Siinä Erkki ei ole edistyksen merkki, kirjoittaa Lasse Lehtinen (sd).

Ylä-Savossa kaikki yhdistettiin lopuksi Sonkajärvelle perustamamme Ylä-Savo Instituutin kautta yliopistoihin, innovaatioprosesseihin. Helsingin yliopisto otti niistä mallia ja perusti vastaavat Mikkeliin ja Seinäjoelle. Paras-alue ei ollut saareke vaan verkottunut ja klusteri, osa suurempaa kokonaisuutta. Innovaatiopolitiikka oli kykyä yhdistää ja ottaa vastaan, olla avoin ja oivaltaa muiden kautta peilaten. Ei sellainen suljettu systeemi, joita puoluekaaderit rakensivat olemattomiin kuntiimme, kulttuuriin tieteen ja taiteen sisälle ne samalla pilaten omalaatuisen taloutemme ja byrokratian avulla. Nyt ne joko purkautuvat tai menevät tuon suuren ja läpipolitisoituneen, sodan runteleman suuren ikäluokan mukana hautaan. Sitä ennen rotat jättävät laivansa, ja sitä liikettä on surullista seurata. Internet ja digiaika kohtelee jälkiomaksujia ja tumpeloita evolutionarismin ehdoilla ja käytännössä kaltoin. Se ei ole kiinnostunut hyväveli -akseleista eikä tunnista jäsenkirjoja. Huonosti hoidetut ja laiminlyödyt opinnot on hoidettava kuntoon eläkeikäisenä tai oltava jälkijunassa muiden holhottavana. Aluerakenteita ja -taloutta ei hoideta kuntapuolueesta, jota ei enää ole.

Itseriittoinen ja narsistinen ihminen kokee alueetkin omahyväisen itsensä oloisiksi, ja käynnistää köyhtyvän aluetalouden tavoitteena säästää jopa yhdyskunnan virtojen sisällä virrat pysäyttäen. Ikään kuin joessa virtaava vesi ei koko ajan vaihtuisi ja vain ihminen, jonka sinne vuosiksi upottaa, palaa aina takaisin samana unohduksen virrasta. Ihminen ja hänen psyykkinen kokemuksensa ei vastaa yhdyskuntia tai yhteisöjä. Ihmisten piirtämät mentaalikartat ovat vääristyneet tutkimuksissa täysin tunnistamattomiksi. Niihin karttoihin ei pidä ikinä luottaa saati suunnistaa niitä käyttäen.

Kun kuntapuolue kuitenkin näin tekee, se on menneisyyden merkki ja sitä kavahdetaan globaalissa taloudessa. Jokainen puolueemme joutuu nyt pohtimaan uudelleen oman strategiansa Heinäluoman ratkaisun myötä, kirjoittaa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan (HS 11.2). Niin keskittynyt ja henkilöitynyt on suomalainen politiikka. Sellainen ei voi menestyä internet-ajassa ja kärkimediamme edustaa sekin menneen ajan merkkejä. Se on sidoksissa siihen ikäluokkaan, joka rakensi yleisradion ja kolmikannan. Mitä tekemistä tällä kolmikannalla ja puoluelaitoksella on silloin, kun Telia-Sonera sanoo irti tuhat ihmistä tai puunjalostusteollisuus saman määrän? Entä näillä muutaman tuhannen asukkaan maalaiskunnilla, kun kyseessä ovat tuhansia ihmisiä koskevat nopeat ratkaisut ja niiden hoito?

Maatalousministeriön olisi kuulut perustaa oma Ylä-Savoa oleellisesti mittavampi maaseutu- ja innovaatiokeskuksensa MTT:n yhteyteen Jokiosiin yhdessä KTM:n ja Sisäministeriön kanssa agropolis-strategiaa mukaillen jo 1970-luvulla. Superministeriön saimme innovaatioministeriönä kuitenkin vasta nyt vuoden vaihteessa. Hitaita ovat herrojen kiireet Suomessa. Jos ohjausjärjestelmä Helsingissä ei ole ollut kunnossa, turha odottaa, että se olisi toiminut hierarkkisessa byrokratiassamme kuntasektorilla paremmin.

Ei pienissä maalaiskunnissa ole innovaatiopolitiikan osaajia. Hyvä kun kykenevät hoitamaan peruskoulun ja vanhukset. Siinä jengat eivät mene yksiin ja aluetalous alkaa yskiä juuri innovaatiopolitiikassa. Luova luokka työllistää sivistysvaltioissa jo puolet kansakunnista. Suomalainen byrokratia on ollut omahyväistä, puoluelaitos etääntynyt osaajista heitä suorastaan vieroksuen, ja tätä ilmiötä maaseutu pelkää syystäkin. Suomalaisen maaseudun tuli olla osa eurooppalaista maaseutua eikä sanelupolitiikkaa naapurikaupungin kuntapoliitikolta, menneen ajan merkiltä. Kuntapuolue ja -poliitikko kyllä tunnistaa toisen samanlaisen. Näiden kokoustamiset eivät aluetaloutta edistä.

Vuosikymmen myöhemmin työskentelin Pohjois-Karjalassa niin ikään kuntayhteistyön verkostoja rakentaen ja samalla hakemassa mallia sellaiselle talousalueelle, jonka toinen puoli oli jäänyt rajan taakse Laatokan-Karjalana Sortavalan talousalueelle. Verkostot rakentuivat kaikki hallintokunnat kattaviksi ja huomiota kiinnitettiin suorittavaan työhön, työtä tekeviin ihmisiin. Ei byrokratiaan ja kuntapuolueeseen, jossa toiminta hierarkian alapäässä ei toiminut Helsinkiin lainkaan Neuvostoliiton hajotessa. Yhteistyö Sortavalaan ja jopa Pietariin sujui, mutta ei Helsinkiin tai edes Joensuuhun. Vastassa sielläkin oli tuttu kuntapuolue ja sen verkosto, saattohoitopuolue. Teknopoliksen sijasta se rakensi negropolista.

Kuuntelin kyliä ja kuntien palveluista vastaavia työntekijöitä paljon tarkemmalla korvalla kuin hierarkian huippua, poliitikkoja tai kunnanjohtajia. Tuhansista työntekijöistä löytyy valtavasti luovaa ja innovatiivista potentiaalia, yrittäjyyttä ohi sen tehtävän, jota nämä on pantu kunnan hierarkiassa toteuttamaan. Verkostot tuovat nämä kyvyt esille, kun vastaavasti hierarkkiset rakenteet ne kadottavat tai suorastaan piilottelevat niitä peläten. Tämä malli on saatu kuntapuolueen tai puoluelaitoksen byrokratiasta, politrukkien työstä innovaattoreina. SE eroa täysin 3000 suomalaisen kylä aktiivisesta kylätoiminnasta. Tämä toimina vaatii tuekseen uskottavat työssäkäyntialueet, seutukunnat. Niitä Suomessa on vajaa sata aluetta. Sisäministeriön tehtävä on osoittaa nämä alueet kartalla aivan samalla viisaudella kuin se poisti läänimme ja siirsi aluekehitysvastuun maakunnille. Kuntapuolueilta pulinat pois ja töihin. Siinä ei demokratiaa loukata vaan yritetään sitä elvyttää kylien ja toimivien talousalueiden avulla.

Sama koskee tietoa ja sen virtoja. Monelle Venäjän raja oli Tohmajärveltä tai Kiteeltä katsoen pelottava ja Itä-Karjalasta katsoen Suomen raja vielä uhkaavampi peikko. Jälkimmäinen peikko oli perustellumpi ja järkevämpi Juhani Ahon aikaan jääneissä Matin ja Liisan maisemissa tai idyllissä.

Verkostot kykenivät lisäämään työn tuottavuutta ja innovatiivisuutta, tuovat luottamusta. Yhteisön mitta on kylän kokoinen. Niitä meillä on 3000 kappaletta ja ne saatiin toimiviksi. Ihmiset löysivät oman paikkansa muuttuvan yhdyskuntarakenteen uusissa vaativimmissa tehtävissä. Työn vaativuus ja luovuus, itseohjautuvuus ja mahdollisuus ratkaista ongelmat omatoimisesti luo lisää motivaatiota ja mielekkyyttä, innovoinnista tulee luonnollinen ilmiö.

Eivät jäykät poliittiset rakenteet ja virkahierarkiat salli modernin yhteiskunnan pelisääntöjä netissä. Ne ovat uusia ilmiöitä, eikä uuteen demokratiaan kaikki sopeudu koskaan jos vanhakin oli vaikeaa Ihmisen suorituskyky ja luovuus on valtava voimavara oikein käytettynä ja varoen kaikkia rajoja. Innovatiivisuus ja luovuus ei ole harvojen herkkua, vaan toteutuu missä tahansa oikein ohjattuna. Ne ovat liian arvokasta pääomaa muutaman ihmisen ohjailtavaksi kuntapuolueessa tai saattohoitopuolueessa. Jos uutta puoluejohtajaa haetaan muutaman opintonsa keskeyttäneen ylioppilaan joukosta, puolue ei ole elinkelpoinen. Meillä koulutetaan 1500 uutta tohtoria joka ikinen vuosi. Eikö ketään kiinnosta entisen valtionhoitajan asema? Vai pelätäänkö heitäkin, nuoria naisia?

Lounais-Häme poikkeaa molemmista alueista. Ylä-Savo on jo alueena Kainuun kokoluokkaa ja etäisyydet edustavat matkoja Forssasta Turkuun ja Tampereelle sekä Helsinkiin. Asukkaita on kuitenkin vain runsaat 60 000 ja lasten määrä laskussa, vanhusten kasvamassa. Ennusteessa on tuhannen lapsen virhe. Viereistä Kainuun mallia sellaisenaan ei kuitenkaan kiitellä. Siihen liitetään keskittymistä, palvelujen tason laskua reuna-alueilla, ja epäluottamus on kasvanut aiemmin niin perinteisen kuntayhteistyön välillä.

Vain syvästä luottamuksesta voi myöhemmin syntyä yhtä syvä vihanpito ja epäluottamus emotionaalisesti. Ylä-Savossa on käynyt juuri näin. Joku kuntapuolueen tunari on loukannut jotakuta toista. Sen selvittämiseen ei tarvita tiedemiehiä. Salon seudulla tai Hämeenlinnan ympäristössä tämä ei ollut mahdollista. Lounais-Hämettä vaivaa nyt kuntapuolueissa sama tauti kuin Ylä-Savoa tai Keski-Karjalaa. Sen oikaisemiseen vaaditaan uusia visioita ja uudet päättäjät. Toinen vaihtoehto on joutuminen saattohoitoon. Sellaiseen kansalaiset taas eivät suostu veronmaksajina.

Paavo Lipposen nimeä kantava malli ei ole toimiva silloin, kun samainen Lipponen kertoo Suomen Kuvalehdessä (SK 8.2) kuinka Suomi tulisi asuttaa kaupunkeihin ja kiroaa ”Nurmijärvi-ilmiön” suomalaisena idyllinä asua maaseudulla. Kainuun sisämeren, Oulujärven ympärillä ei ole yhtään Lipposen kuuluttamaa oikeaa kaupunkia. Kainuu ruokkii Oulujoen suistoalueen Suomen toista pääkaupunkia ja valtakunnan keskusta, puolen Suomen pääkaupunkia Oulua.

Oulun kasvattaminen Kainuun, Lapin ja Ylä-Savon, koko Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan kustannuksella on ollut suurta typeryyttä. Tuskin sitä ovat ajaneet edes SDP:n oman kellokkaat kuntapuolueissaan. Saattohoitopuolueen kriisin ymmärtää ja Heinäluoma teki ainoan mahdollisen ratkaisun. Lipposen ajasta halutaan päästä lopullisesti irti ja voittaa nuorten luottamus, palauttaa usko demokratiaan. Demokratia taas siirtyi tällä välin nettiin ja voi siellä hyvin. Osaavia ja lahjakkaita poliittinen puolue ei kiinnosta, ja politiikan teolla tarkoitetaan muuta kuin miksi suuret ikäluokat sen aikanaan kokivat. Oikeammin tulkiten suuret ikäluokat ovat vieraantuneet yhteiskunnasta ja sen politiikasta, ei päinvastoin. Jotkut ymmärtävät tämän heti, toiset eivät koskaan.

Puheet kuntapuolueessa ovat Pohjois-Savossa samoja kuin Pohjois-Karjalassa ja Lounais-Hämeessä esimerkkinä Kaija Romppaisen kirjoitus (FL 8.2). Järjen ääntä on nyt vaikea erottaa populistisesta pulinasta, jolla kuntapuolueet nyt maan täyttävät. Edes perussuomalaisten vennamolainen Timo Soini ei pysty sitä ohittamaan ja hyödyntämään. Järkiintyminen vie oman aikansa, mutta se kyllä tulee Savossa ennen Hämettä. Laajan maakunnan kaikki alueet eivät voi jäädä odottamaan tumpeloinnin päättymistä Iisalmessa. On haettava kuntien välisiä ratkaisuja ja eri hallintokunnissa erikseen. Talousalueen liitto on työnsä tehnyt ja kaivataan paljon viriilimpää toimintaa verkostojen internet sivustoille.

Forssan talousalue toimii vasta kun on pakko ja suurkuntien rajat estävät järkevän yhteistyön toimia kyläpuolueena. Kukaan ei ota pienkuntaa vakavasti alueellista partneriutta haettaessa. Pakon edessä toimiminen on huonoin mahdollinen vaihtoehto. Innovaatiopolitiikan viimeinen jälkiomaksuja on muiden ehdoilla toimiva narisija ja lama syvenee kun maan talous alkaa taantua.

Tyypillisiä ovat jo nyt kielteiset ilmiöt ja negaatiot, kehno imago ja monet sosiaaliset ongelmat, helvetin tulirotkon maine. Maine ei ole forssalainen, vaan koko talousaluetta luonnehtiva ja lähtöisinkin alun perin muualta, jossa innovaatioiden sijasta ihaillaankin niiden varkauksia ja positiivisen tekemisen sijasta haetaan virheitä. SWOT -analyysissä on määrätön määrä uhkia ja pelkoja eikä yhtään todellista mahdollisuutta, positioksi käännettyjä negaatioita. Taloudelliset ja sosiaaliset vahvuudet löytyvät pääsääntöisesti oletetuista heikkouksista.

Iisalmen kaupunki, Ylä-Savon heikkous, liitettiin Ylä-Savon keskuksena 1970-luvulla vauraaseen maalaiskuntaan. Tuolloin kaupungissa oli väkeä vähemmän kuin mitä nyt Forssassa ja maalaiskunnassa hieman enemmän kuin Tammelassa, Jokioisissa, Ypäjällä ja Humppilassa yhteensä. Tuota liitosta olisi voinut verrata nykyiseen keskusteluun Lounais-Hämeessä. Mittakaavakin oli sama. Osa kylistä olisi halunnut Kiuruveteen ja osa Lapinlahteen, Sonkajärvelle. Syy oli milloin maidon hinta, milloin naapurin pojan sulhasmatkat tai kuntapoliitikon omat pelot päästä kaupunginvaltuustoon. Kyliä yhdistettiin pieneen kaupunkiin tavoitteena laajemman maakunnan tulevaisuus, palvelurakenne ja talous Ylä-Savossa. Muu oli väistyvää ja valinta oli varmasti oikea.

Ilman tuota kuntaliitosta ja sen jälkeen tehtyjä perusteellisia selvityksiä yliopiston toimesta sekä maankäytön suunnittelua maaseudulla, Iisalmen kaupunki olisi edelleen alle 10 000 asukkaan kirkonkylä ja maalaiskunta olisi kuihtunut olemattomiin. Samalla Ylä-Savon maakunnan yhdeksän kuntaa olisivat alkaneet kärsiä veturin puutteesta ja hakisivat nyt palvelunsa Kuopiosta. Matkat olisivat kuten Koillismaalla tai Pielisen-Karjalassa, elämä Kemijärven ympäristön Itä-Lapin tapaista Pelkosenniemeltä kokien. Kuopio tuntuisi ja näkyisi nyt Oulu-ilmiön tapaan. Nyt runkokylät ovat säilyneet huolimatta 1970-luvun yhdyskuntarakenteiden murroksesta ja 1990-luvun lamasta. Ohjelmat ovat EU -direktiivien mukaisia ja ne on oivallettu yliopistojen tukemana. Oma korkeakoulu toimii vilkkaana ja elinkeinot on jaettu klusterit sisäistäen ja netissä reaaliaikaisesti toimien. Kaivosalue Kainuussa on tuonut lisää potkua ja se näkyy myös netissä. Ei jokainen joka hokee innovaatio, innovaatio, pelastu.

Sama ratkaisu olisi kuulunut tehdä Lounais-Hämeessä niin ikään jo 1970-luvulla. Yhteisenä Loimijokilaakso olisi menestynyt yli yhdyskuntarakenteiden murrosten ja lamavuosien nykyistä vahvempana ja väestökato olisi muuttunut päinvastaiseksi. Forssan asukasluku olisi nyt tuolloin jo ennustettu 30 000. Maaseutu olisi vauras ja kylätoiminta kukoistaisi runkokylissä, kakkostie olisi nelikaistainen ja Loimijoki vauraan yhdyskunnan hoidettua ympäristöä. Agropolis-alue olisi Euroopan mittakaavassa tunnettu ja sen innovatiiviset luovuuden lähteet löytyisivät muualtakin kuin Nuutajärveltä ja Ypäjältä. MTT eläisi vauraan yhdyskunnan veturissa ja yhteistyö yrittäjiin sujuisi laboratorioissa ilman rajojen esteitä ja pienten kuntien puuhastelua. Puuhastelijat olisivat saaneet uskottavaa apua suuremman klusterin tukemana. Visiot olisivat käyneet toteen myös elinkeinoelämän ja kaupan strategioissa, kylätoiminnassa. Ilmiötä olisi pidetty luonnollisen kehityksen tuomana, ja sitähän se olisi tietysti ollutkin ilman nyt asetettuja kehityksen esteitä.

Yhdyskuntarakenteiden pitkän aikavälin suunnittelussa olisi syytä luottaa asiantuntijoihin aivan samalla tavalla kuin luotamme lääkäreihin leikkaussalissa tai opettajiimme kouluissa. Sen sijaan kuntarakenteen palvelussa oleva opettaja tai lääkäri, talonpoika ja duunari ei ole välttämättä kovin onnistunut yhdyskuntarakenteen suunnittelija. Kuntapuolueessa pikemminkin valvotaan omaa ja oman hallintokunnan, elinkeinon etua, ja sitäkin lyhytnäköisesti talousalueen edusta piittamatta tai sitä tuntematta. Kokonaisuus on paljon pienempi kuin osiensa summa. Asiantuntijoita yliopistoista suorastaan pelätään ja EU-direktiivit, alueiden ohjauskeinot, muuttuvat käsittämättömäksi jargoniksi, kartta mahdottomaksi lukea. Siitä on miltei pakko laske pilaa silloin, kun sitä ei osata tai kyetä hyödyntämään. Happamia pihlajanmarjoja on yhä enemmän haukuttavaksi. Kun kolumnisti käyttää haulikkoa, joku varmasti osuukin. Talousalueesta tulee yhteisen pilkan kohde. Se on omituinen ilmiö Euroopan rikkailta talousalueilta ja maaseudulta nähtynä.

Ylä-Savon kokoinen maakunta ei voi rakentaa yhteistyötään samoin kuin Forssan piskuinen talousalue. Vastaavasti Laatokan-Karjalan talousalue kahden Karjalan yhteistyössä ei sekään toimi samoin kuin sisään päin kääntynyt hämäläinen maaseutukylä ja sen tapa kokea aluerakenne tai yhdyskunta osana ympäristöään. Pieni kyläpahanen ei ole saareke vailla yhteyksiä ympäristöönsä, ja näiden yhteyksien tuote on juuri verkottunut vauraus ja sen ylläpito, ei itseriittoinen omaan napaan tuijottaminen.

Humppilan ohi kulkevien miljoonien autovirran on mahdotonta edes ymmärtää miksi kuntapoliitikko puhuu omituisia yhteyksistään Forssaan ja kiperistä elämänkokemuksistaan sen lukiossa, tavastaan nojailla forssalaisiin miehiin ravintolaillan aikana Humppilan kunnanhallituksen jäsenen Kaija Romppaisen tapaan kirjoittaen (FL 8.2). Mitä tekemistä näillä kokemuksilla ja puheilla Yhtiönkadun jatkeesta on 50 000 asukkaan yhdyskunnan elämään ja sen toiminnan järjestelyihin, lapsille ja vanhuksille, logistisiin palvelurakenteen kysymyksiin miljoonille ohikulkijoille? Entä kunnanhallituksen puheenjohtajan kertomuksella edullisesta saattohoidosta silloin, kun hoitajia ei enää ole saatavilla Humppilaan?

Median viihteestä vastaavat kolumnistit, pakinoitsijat, eivät vastaa yhdyskutien rakennemuutoksista. Näistähän humppilalainen kunnanhallituksen jäsen Kaija Romppainen on koonnut vastauksensa Paras-hankkeeseen Forssan lehdessä. Noistako eväistä ja puheista hämäläiset ja varsinaissuomalaiset, Satakunnan ja Uudenmaan, Pirkanmaan ja Hämeen valtaväylien yhtymäkohdissa palvelurakenteensa hoitavat ja heille verot maksetaan? Juupas-eipäs kissanhännänvedosta, Pikku-Kakkosen ohjelmaformaatista, totuudesta kaurapuurossa, konsultit etukäteen haukkuen Kiimassuon ö-mappiin? Aika vaikea näihin on forssalaisten vastata Helsingistä muuttaneena.

Palvelujen tuottaminen kallistuisi kuntaliitoksista taatusti, tietävät romppaiset silloinkin kun maassa 80 000 jää vuosittain eläkkeelle, ja vain vajaa puolet nuoria tulee korvaamaan näiden työn ikääntyneen maan työmarkkinoilla. Miksi nämä jäisivät Humppilan kaltaisiin kyliin vanhusten vaippoja vaihtamaan tai Rautavaaralle, Varpaisjärvelle Ylä-Savossa Tohmajärven ja Rääkkylän korpeen Kiteen talousalueella? Miksi opettaja tai lääkäri asettuisi perheineen näihin kyliin? Päästäkseen romppaisten kanssa vaikuttajiksi humppiloiden kunnanhallituksiin? Näinköhän työväentalot täyttyisivät ja alkaisi uusi talkooperinne, tupailtojen uusi aika? Tätäkö visiota kuntapuolueet hakevat maalla globaalista taloudesta ja internetistä?

posted by Matti Luostarinen  # 10:53 PM

Itseriittoiset ja omahyväiset Paras -kunnat

Sain kutsun Ylä-Savoon alustamaan Paras-hankkeen verkostoista klusteritutkijan ja innovaatioprosessin näkökulmasta. Tunnen Ylä-Savon hyvin kotiseutunani ja tutkimuskohteena vuosikymmenten varrelta. Rakensimme Oulun yliopistosta Ylä-Savoon kylärakenteet yhdistävän verkoston 1980-luvulla ja aiemmin Iisalmen entisen maalaiskunnan alueella kyläkaavat ja palvelurakenteen hoitavan runkokylien suunnittelukartaston ja maankäytön yleissuunnitelman, yleiskaavan. Yleiskaava kylät yhdistäen antaa analysoidun kuvan todellisuudesta. Apunani oli kymmeniä opiskelijoita. Osa toimii nyt kuntajohtajina, maan suurimman työnantajan palvelussa ja HUS:n johtajana, opettajina ja tutkijoina. Näissä tehtävissä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen oivaltaminen auttaa. Kylä tai kunta ei ole siinä saareke tai itseriittoinen maailman napa.

Kaikki tämä oli tehtävä uutena avauksena yliopistosta maaseudulle ja vastaan pani kaiken aikaa kuntapuolueen omituinen ”verkosto”. Se oli nuorelle tohtorille ja professorin alulle hämmentävä kokemus. Nyt sen ymmärtää kun lukee vaikkapa SDP:n ongelmia ja meppi Lasse Lehtistä Iltasanomissa (9.2) . Lehtisen mukaan politiikka on henkilöitynyt ja menneisyyden miehet linnoittautuvat vanhojen aatteiden taakse peläten uusia jäseniä. Puhutaan yhtä ja tarkoitetaan kokonaan muuta. Vanhoja taistelulauluja kerrataan pienissä porukoissa tyhjien työväentalojen tiloissa, kertoo demarien meppi. Tietämättä vielä tuolloin, että Heinäluoma jättää jo samana viikonvaihteena taistelulaulut sikseen Tuomiojalle ja 1960-luvun miehelle, jonka tulemista Lehtinen pitää melkoisena mediatemppuna kilpailtaessa menneisyyden miehen maineesta.

Kuntapuolueen kohdalla ongelmana on sen ankkuroituminen vielä vanhempaan rakenteeseen ja nyt suuren ikäluokan saattohoitopuolueeksi etenkin maaseudulla. Ei sellaisella asenteella ja vanhusten hoidon säästöistä puhumalla aluehallintoa visioida tulevaisuuteen, vaan koko demokratia haudataan puoluelaitoksen mukana ja suurten ikäluokkien rakenteiden omana muistomerkkinä. Siinä Erkki ei ole edistyksen merkki, kirjoittaa Lasse Lehtinen (sd).

Ylä-Savossa kaikki yhdistettiin lopuksi Sonkajärvelle perustamamme Ylä-Savo Instituutin kautta yliopistoihin, innovaatioprosesseihin. Helsingin yliopisto otti niistä mallia ja perusti vastaavat Mikkeliin ja Seinäjoelle. Paras-alue ei ollut saareke vaan verkottunut ja klusteri, osa suurempaa kokonaisuutta. Innovaatiopolitiikka oli kykyä yhdistää ja ottaa vastaan, olla avoin ja oivaltaa muiden kautta peilaten. Ei sellainen suljettu systeemi, joita puoluekaaderit rakensivat olemattomiin kuntiimme, kulttuuriin tieteen ja taiteen sisälle ne samalla pilaten omalaatuisen taloutemme ja byrokratian avulla. Nyt ne joko purkautuvat tai menevät tuon suuren ja läpipolitisoituneen, sodan runteleman suuren ikäluokan mukana hautaan. Sitä ennen rotat jättävät laivansa, ja sitä liikettä on surullista seurata. Internet ja digiaika kohtelee jälkiomaksujia ja tumpeloita evolutionarismin ehdoilla ja käytännössä kaltoin. Se ei ole kiinnostunut hyväveli -akseleista eikä tunnista jäsenkirjoja. Huonosti hoidetut ja laiminlyödyt opinnot on hoidettava kuntoon eläkeikäisenä tai oltava jälkijunassa muiden holhottavana. Aluerakenteita ja -taloutta ei hoideta kuntapuolueesta, jota ei enää ole.

Itseriittoinen ja narsistinen ihminen kokee alueetkin omahyväisen itsensä oloisiksi, ja käynnistää köyhtyvän aluetalouden tavoitteena säästää jopa yhdyskunnan virtojen sisällä virrat pysäyttäen. Ikään kuin joessa virtaava vesi ei koko ajan vaihtuisi ja vain ihminen, jonka sinne vuosiksi upottaa, palaa aina takaisin samana unohduksen virrasta. Ihminen ja hänen psyykkinen kokemuksensa ei vastaa yhdyskuntia tai yhteisöjä. Ihmisten piirtämät mentaalikartat ovat vääristyneet tutkimuksissa täysin tunnistamattomiksi. Niihin karttoihin ei pidä ikinä luottaa saati suunnistaa niitä käyttäen.

Kun kuntapuolue kuitenkin näin tekee, se on menneisyyden merkki ja sitä kavahdetaan globaalissa taloudessa. Jokainen puolueemme joutuu nyt pohtimaan uudelleen oman strategiansa Heinäluoman ratkaisun myötä, kirjoittaa Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan (HS 11.2). Niin keskittynyt ja henkilöitynyt on suomalainen politiikka. Sellainen ei voi menestyä internet-ajassa ja kärkimediamme edustaa sekin menneen ajan merkkejä. Se on sidoksissa siihen ikäluokkaan, joka rakensi yleisradion ja kolmikannan. Mitä tekemistä tällä kolmikannalla ja puoluelaitoksella on silloin, kun Telia-Sonera sanoo irti tuhat ihmistä tai puunjalostusteollisuus saman määrän? Entä näillä muutaman tuhannen asukkaan maalaiskunnilla, kun kyseessä ovat tuhansia ihmisiä koskevat nopeat ratkaisut ja niiden hoito?

Maatalousministeriön olisi kuulut perustaa oma Ylä-Savoa oleellisesti mittavampi maaseutu- ja innovaatiokeskuksensa MTT:n yhteyteen Jokiosiin yhdessä KTM:n ja Sisäministeriön kanssa agropolis-strategiaa mukaillen jo 1970-luvulla. Superministeriön saimme innovaatioministeriönä kuitenkin vasta nyt vuoden vaihteessa. Hitaita ovat herrojen kiireet Suomessa. Jos ohjausjärjestelmä Helsingissä ei ole ollut kunnossa, turha odottaa, että se olisi toiminut hierarkkisessa byrokratiassamme kuntasektorilla paremmin. Ei pienissä maalaiskunnissa ole innovaatiopolitiikan osaajia. Hyvä kun kykenevät hoitamaan peruskoulun ja vanhukset. Siinä jengat eivät mene yksiin ja aluetalous alkaa yskiä juuri innovaatiopolitiikassa. Luova luokka työllistää sivistysvaltioissa jo puolet kansakunnista. Suomalainen byrokratia on ollut omahyväistä, puoluelaitos etääntynyt osaajista heitä suorastaan vieroksuen, ja tätä ilmiötä maaseutu pelkää syystäkin. Suomalaisen maaseudun tuli olla osa eurooppalaista maaseutua eikä sanelupolitiikkaa naapurikaupungin kuntapoliitikolta, menneen ajan merkiltä. Kuntapuolue ja -poliitikko kyllä tunnistaa toisen samanlaisen. Näiden kokoustamiset eivät aluetaloutta edistä.

Vuosikymmen myöhemmin työskentelin Pohjois-Karjalassa niin ikään kuntayhteistyön verkostoja rakentaen ja samalla hakemassa mallia sellaiselle talousalueelle, jonka toinen puoli oli jäänyt rajan taakse Laatokan-Karjalana Sortavalan talousalueelle. Verkostot rakentuivat kaikki hallintokunnat kattaviksi ja huomiota kiinnitettiin suorittavaan työhön, työtä tekeviin ihmisiin. Ei byrokratiaan ja kuntapuolueeseen, jossa toiminta hierarkian alapäässä ei toiminut Helsinkiin lainkaan Neuvostoliiton hajotessa. Yhteistyö Sortavalaan ja jopa Pietariin sujui, mutta ei Helsinkiin tai edes Joensuuhun. Vastassa sielläkin oli tuttu kuntapuolue ja sen verkosto, saattohoitopuolue. Teknopoliksen sijasta se rakensi negropolista.

Kuuntelin kyliä ja kuntien palveluista vastaavia työntekijöitä paljon tarkemmalla korvalla kuin hierarkian huippua, poliitikkoja tai kunnanjohtajia. Tuhansista työntekijöistä löytyy valtavasti luovaa ja innovatiivista potentiaalia, yrittäjyyttä ohi sen tehtävän, jota nämä on pantu kunnan hierarkiassa toteuttamaan. Verkostot tuovat nämä kyvyt esille, kun vastaavasti hierarkkiset rakenteet ne kadottavat tai suorastaan piilottelevat niitä peläten. Tämä malli on saatu kuntapuolueen tai puoluelaitoksen byrokratiasta, politrukkien työstä innovaattoreina.

Sama koskee tietoa ja sen virtoja. Monelle Venäjän raja oli Tohmajärveltä tai Kiteeltä katsoen pelottava ja Itä-Karjalasta katsoen Suomen raja vielä uhkaavampi peikko. Jälkimmäinen peikko oli perustellumpi ja järkevämpi Juhani Ahon aikaan jääneissä Matin ja Liisan maisemissa tai idyllissä.

Verkostot kykenivät lisäämään työn tuottavuutta ja innovatiivisuutta, tuovat luottamusta. Ihmiset löysivät oman paikkansa muuttuvan yhdyskuntarakenteen uusissa vaativimmissa tehtävissä. Työn vaativuus ja luovuus, itseohjautuvuus ja mahdollisuus ratkaista ongelmat omatoimisesti luo lisää motivaatiota ja mielekkyyttä, innovoinnista tulee luonnollinen ilmiö. Eivät jäykät poliittiset rakenteet ja virkahierarkiat salli modernin yhteiskunnan pelisääntöjä netissä. Ne ovat uusia ilmiöitä, eikä uuteen demokratiaan kaikki sopeudu koskaan jos vanhakin oli vaikeaa Ihmisen suorituskyky ja luovuus on valtava voimavara oikein käytettynä ja varoen kaikkia rajoja. Innovatiivisuus ja luovuus ei ole harvojen herkkua, vaan toteutuu missä tahansa oikein ohjattuna. Ne ovat liian arvokasta pääomaa muutaman ihmisen ohjailtavaksi kuntapuolueessa tai saattohoitopuolueessa.

Lounais-Häme poikkeaa molemmista alueista. Ylä-Savo on jo alueena Kainuun kokoluokkaa ja etäisyydet edustavat matkoja Forssasta Turkuun ja Tampereelle sekä Helsinkiin. Asukkaita on kuitenkin vain runsaat 60 000 ja lasten määrä laskussa, vanhusten kasvamassa. Ennusteessa on tuhannen lapsen virhe. Viereistä Kainuun mallia sellaisenaan ei kuitenkaan kiitellä. Siihen liitetään keskittymistä, palvelujen tason laskua reuna-alueilla, ja epäluottamus on kasvanut aiemmin niin perinteisen kuntayhteistyön välillä. Vain syvästä luottamuksesta voi myöhemmin syntyä yhtä syvä vihanpito ja epäluottamus emotionaalisesti. Ylä-Savossa on käynyt juuri näin. Salon seudulla tai Hämeenlinnan ympäristössä tämä ei ollut mahdollista. Lounais-Hämettä vaivaa nyt kuntapuolueissa sama tauti kuin Ylä-Savoa tai Keski-Karjalaa. Sen oikaisemiseen vaaditaan uusia visioita ja uudet päättäjät. Toinen vaihtoehto on joutuminen saattohoitoon. Sellaiseen kansalaiset taas eivät suostu veronmaksajina.

Paavo Lipposen nimeä kantava malli ei ole toimiva silloin, kun samainen Lipponen kertoo Suomen Kuvalehdessä (SK 8.2) kuinka Suomi tulisi asuttaa kaupunkeihin ja kiroaa ”Nurmijärvi-ilmiön” suomalaisena idyllinä asua maaseudulla. Kainuun sisämeren, Oulujärven ympärillä ei ole yhtään Lipposen kuuluttamaa oikeaa kaupunkia. Kainuu ruokkii Oulujoen suistoalueen Suomen toista pääkaupunkia ja valtakunnan keskusta, puolen Suomen pääkaupunkia Oulua. Oulun kasvattaminen Kainuun, Lapin ja Ylä-Savon, koko Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan kustannuksella on ollut suurta typeryyttä. Tuskin sitä ovat ajaneet edes SDP:n oman kellokkaat kuntapuolueissaan. Saattohoitopuolueen kriisin ymmärtää ja Heinäluoma teki ainoan mahdollisen ratkaisun. Lipposen ajasta halutaan päästä lopullisesti irti ja voittaa nuorten luottamus, palauttaa usko demokratiaan. Demokratia taas siirtyi tällä välin nettiin ja voi siellä hyvin. Osaavia ja lahjakkaita poliittinen puolue ei kiinnosta, ja politiikan teolla tarkoitetaan muuta kuin miksi suuret ikäluokat sen aikanaan kokivat. Oikeammin tulkiten suuret ikäluokat ovat vieraantuneet yhteiskunnasta ja sen politiikasta, ei päinvastoin. Jotkut ymmärtävät tämän heti, toiset eivät koskaan.

Puheet kuntapuolueessa ovat Pohjois-Savossa samoja kuin Pohjois-Karjalassa ja Lounais-Hämeessä esimerkkinä Kaija Romppaisen kirjoitus (FL 8.2). Järjen ääntä on nyt vaikea erottaa populistisesta pulinasta, jolla kuntapuolueet nyt maan täyttävät. Edes perussuomalaisten vennamolainen Timo Soini ei pysty sitä ohittamaan ja hyödyntämään. Järkiintyminen vie oman aikansa, mutta se kyllä tulee Savossa ennen Hämettä. Laajan maakunnan kaikki alueet eivät voi jäädä odottamaan tumpeloinnin päättymistä Iisalmessa. On haettava kuntien välisiä ratkaisuja ja eri hallintokunnissa erikseen. Talousalueen liitto on työnsä tehnyt ja kaivataan paljon viriilimpää toimintaa verkostojen internet sivustoille.

Forssan talousalue toimii vasta kun on pakko ja suurkuntien rajat estävät järkevän yhteistyön toimia kyläpuolueena. Kukaan ei ota pienkuntaa vakavasti alueellista partneriutta haettaessa. Pakon edessä toimiminen on huonoin mahdollinen vaihtoehto. Innovaatiopolitiikan viimeinen jälkiomaksuja on muiden ehdoilla toimiva narisija ja lama syvenee kun maan talous alkaa taantua. Tyypillisiä ovat jo nyt kielteiset ilmiöt ja negaatiot, kehno imago ja monet sosiaaliset ongelmat, helvetin tulirotkon maine. Maine ei ole forssalainen, vaan koko talousaluetta luonnehtiva ja lähtöisinkin alun perin muualta, jossa innovaatioiden sijasta ihaillaankin niiden varkauksia ja positiivisen tekemisen sijasta haetaan virheitä. SWOT -analyysissä on määrätön määrä uhkia ja pelkoja eikä yhtään todellista mahdollisuutta, positioksi käännettyjä negaatioita. Taloudelliset ja sosiaaliset vahvuudet löytyvät pääsääntöisesti oletetuista heikkouksista.

Iisalmen kaupunki, Ylä-Savon heikkous, liitettiin Ylä-Savon keskuksena 1970-luvulla vauraaseen maalaiskuntaan. Tuolloin kaupungissa oli väkeä vähemmän kuin mitä nyt Forssassa ja maalaiskunnassa hieman enemmän kuin Tammelassa, Jokioisissa, Ypäjällä ja Humppilassa yhteensä. Tuota liitosta olisi voinut verrata nykyiseen keskusteluun Lounais-Hämeessä. Mittakaavakin oli sama. Osa kylistä olisi halunnut Kiuruveteen ja osa Lapinlahteen, Sonkajärvelle. Syy oli milloin maidon hinta, milloin naapurin pojan sulhasmatkat tai kuntapoliitikon omat pelot päästä kaupunginvaltuustoon. Kyliä yhdistettiin pieneen kaupunkiin tavoitteena laajemman maakunnan tulevaisuus, palvelurakenne ja talous Ylä-Savossa. Muu oli väistyvää ja valinta oli varmasti oikea.

Ilman tuota kuntaliitosta ja sen jälkeen tehtyjä perusteellisia selvityksiä yliopiston toimesta sekä maankäytön suunnittelua maaseudulla, Iisalmen kaupunki olisi edelleen alle 10 000 asukkaan kirkonkylä ja maalaiskunta olisi kuihtunut olemattomiin. Samalla Ylä-Savon maakunnan yhdeksän kuntaa olisivat alkaneet kärsiä veturin puutteesta ja hakisivat nyt palvelunsa Kuopiosta. Matkat olisivat kuten Koillismaalla tai Pielisen-Karjalassa, elämä Kemijärven ympäristön Itä-Lapin tapaista Pelkosenniemeltä kokien. Kuopio tuntuisi ja näkyisi nyt Oulu-ilmiön tapaan. Nyt runkokylät ovat säilyneet huolimatta 1970-luvun yhdyskuntarakenteiden murroksesta ja 1990-luvun lamasta. Ohjelmat ovat EU -direktiivien mukaisia ja ne on oivallettu yliopistojen tukemana. Oma korkeakoulu toimii vilkkaana ja elinkeinot on jaettu klusterit sisäistäen ja netissä reaaliaikaisesti toimien. Kaivosalue Kainuussa on tuonut lisää potkua ja se näkyy myös netissä. Ei jokainen joka hokee innovaatio, innovaatio, pelastu.

Sama ratkaisu olisi kuulunut tehdä Lounais-Hämeessä niin ikään jo 1970-luvulla. Yhteisenä Loimijokilaakso olisi menestynyt yli yhdyskuntarakenteiden murrosten ja lamavuosien nykyistä vahvempana ja väestökato olisi muuttunut päinvastaiseksi. Forssan asukasluku olisi nyt tuolloin jo ennustettu 30 000. Maaseutu olisi vauras ja kylätoiminta kukoistaisi runkokylissä, kakkostie olisi nelikaistainen ja Loimijoki vauraan yhdyskunnan hoidettua ympäristöä. Agropolis-alue olisi Euroopan mittakaavassa tunnettu ja sen innovatiiviset luovuuden lähteet löytyisivät muualtakin kuin Nuutajärveltä ja Ypäjältä. MTT eläisi vauraan yhdyskunnan veturissa ja yhteistyö yrittäjiin sujuisi laboratorioissa ilman rajojen esteitä ja pienten kuntien puuhastelua. Puuhastelijat olisivat saaneet uskottavaa apua suuremman klusterin tukemana. Visiot olisivat käyneet toteen myös elinkeinoelämän ja kaupan strategioissa, kylätoiminnassa. Ilmiötä olisi pidetty luonnollisen kehityksen tuomana, ja sitähän se olisi tietysti ollutkin ilman nyt asetettuja kehityksen esteitä.

Yhdyskuntarakenteiden pitkän aikavälin suunnittelussa olisi syytä luottaa asiantuntijoihin aivan samalla tavalla kuin luotamme lääkäreihin leikkaussalissa tai opettajiimme kouluissa. Sen sijaan kuntarakenteen palvelussa oleva opettaja tai lääkäri, talonpoika ja duunari ei ole välttämättä kovin onnistunut yhdyskuntarakenteen suunnittelija. Kuntapuolueessa pikemminkin valvotaan omaa ja oman hallintokunnan, elinkeinon etua, ja sitäkin lyhytnäköisesti talousalueen edusta piittamatta tai sitä tuntematta. Kokonaisuus on paljon pienempi kuin osiensa summa. Asiantuntijoita yliopistoista suorastaan pelätään ja EU-direktiivit, alueiden ohjauskeinot, muuttuvat käsittämättömäksi jargoniksi, kartta mahdottomaksi lukea. Siitä on miltei pakko laske pilaa silloin, kun sitä ei osata tai kyetä hyödyntämään. Happamia pihlajanmarjoja on yhä enemmän haukuttavaksi. Kun kolumnisti käyttää haulikkoa, joku varmasti osuukin. Talousalueesta tulee yhteisen pilkan kohde. Se on omituinen ilmiö Euroopan rikkailta talousalueilta ja maaseudulta nähtynä.

Ylä-Savon kokoinen maakunta ei voi rakentaa yhteistyötään samoin kuin Forssan piskuinen talousalue. Vastaavasti Laatokan-Karjalan talousalue kahden Karjalan yhteistyössä ei sekään toimi samoin kuin sisään päin kääntynyt hämäläinen maaseutukylä ja sen tapa kokea aluerakenne tai yhdyskunta osana ympäristöään. Pieni kyläpahanen ei ole saareke vailla yhteyksiä ympäristöönsä, ja näiden yhteyksien tuote on juuri verkottunut vauraus ja sen ylläpito, ei itseriittoinen omaan napaan tuijottaminen.

Humppilan ohi kulkevien miljoonien autovirran on mahdotonta edes ymmärtää miksi kuntapoliitikko puhuu omituisia yhteyksistään Forssaan ja kiperistä elämänkokemuksistaan sen lukiossa, tavastaan nojailla forssalaisiin miehiin ravintolaillan aikana Humppilan kunnanhallituksen jäsenen Kaija Romppaisen tapaan kirjoittaen (FL 8.2). Mitä tekemistä näillä kokemuksilla ja puheilla Yhtiönkadun jatkeesta on 50 000 asukkaan yhdyskunnan elämään ja sen toiminnan järjestelyihin, lapsille ja vanhuksille, logistisiin palvelurakenteen kysymyksiin miljoonille ohikulkijoille? Entä kunnanhallituksen puheenjohtajan kertomuksella edullisesta saattohoidosta silloin, kun hoitajia ei enää ole saatavilla Humppilaan?

Median viihteestä vastaavat kolumnistit, pakinoitsijat, eivät vastaa yhdyskutien rakennemuutoksista. Näistähän humppilalainen kunnanhallituksen jäsen Kaija Romppainen on koonnut vastauksensa Paras-hankkeeseen Forssan lehdessä. Noistako eväistä ja puheista hämäläiset ja varsinaissuomalaiset, Satakunnan ja Uudenmaan, Pirkanmaan ja Hämeen valtaväylien yhtymäkohdissa palvelurakenteensa hoitavat ja heille verot maksetaan? Juupas-eipäs kissanhännänvedosta, Pikku-Kakkosen ohjelmaformaatista, totuudesta kaurapuurossa, konsultit etukäteen haukkuen Kiimassuon ö-mappiin? Aika vaikea näihin on forssalaisten vastata Helsingistä muuttaneena.

Palvelujen tuottaminen kallistuisi kuntaliitoksista taatusti, tietävät romppaiset silloinkin kun maassa 80 000 jää vuosittain eläkkeelle, ja vain vajaa puolet nuoria tulee korvaamaan näiden työn ikääntyneen maan työmarkkinoilla. Miksi nämä jäisivät Humppilan kaltaisiin kyliin vanhusten vaippoja vaihtamaan tai Rautavaaralle, Varpaisjärvelle Ylä-Savossa Tohmajärven ja Rääkkylän korpeen Kiteen talousalueella? Miksi opettaja tai lääkäri asettuisi perheineen näihin kyliin? Päästäkseen romppaisten kanssa vaikuttajiksi humppiloiden kunnanhallituksiin? Näinköhän työväentalot täyttyisivät ja alkaisi uusi talkooperinne, tupailtojen uusi aika? Tätäkö visiota kuntapuolueet hakevat maalla globaalista taloudesta ja internetistä?

Ei se ole realistinen vaihtoehto ja Hämeenlinnassa, Salossa tämä on toki myönnetty. Jos siellä ollaan väärässä, se on kuitenkin valinta, joka on Lounais-Hämeessä hyväksyttävä eikä pantava päätä pensaaseen. Maantieteelle ei Humppilakaan voi mitään etsiytymällä mieluisamman kaupungin naapuriksi. Naapurikunnan haukkuminen on samalla kuntalaisten haukkumista kuntapuolueesta käsin, ja se on kaukana korrektista suomalaisesta käyttäytymisestä. Ei pidä sotkea kuntapuoluetta ja kuntalaisia, kunnan taloutta ja aluetaloutta, regionaalista ja spatiaalista, mentaalisia alueita keskenään. Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

posted by Matti Luostarinen  # 9:10 PM

Ovatko Suomen yliopistot kansainvälistä tasoa?

Oulun ylipiston rehtori Lauri Lajunen (HS 3.2) ja Helsingin yliopisto kansleri Kari Raivio (7.2) kirjoittavat yliopistosta saman ongelman kimpussa. Lajusen näkökulmasta yliopisto on jo saavuttanut tavoitteensa ja tuottaa laaja-alaista osaamista siinä missä peruskoulumme menestyvät maailmalla. Lajusta lainaten ”Oulun yliopistossa suoritetun vertausarvioinnin mukaan yliopiston 58 laitoksesta 85 prosenttia on tutkimustoiminnassaan hyvää kansainvälistä tasoa”. Nobelhuippujen tuottaminen on kokonaan eri asia kuin pyrkiä sivistysyliopistona menestymään koko siinä laajuudessa, jossa myös peruskoululaisemme on mitattu. Olisi outoa jos 60 000 lasta vuodessa tuottava kansakunta kykenisi tuottamaan nobelin tapaisia subjektiivisia huippusuorituksia siinä missä resursseiltaan tuhatkertaiset kansakunnat, joilla pelkkä syntyvyys on samaa luokkaa vuorokaudessa kuin meillä vuodessa. Lajunen korostaa tasalaatuisuutta, ei tasapäisyyttä tai pelkkien innovaattoreiden tuottoa. Innovaatio on eri asia kuin esim. luovuus tai korkea ammattitaito.

Raivion näkökulmassa puututaan samaan ilmiöön, mutta nyt innovaation ja innovaatioyliopiston tulkintana. Raivio epäilee Sailaksen työryhmän näkemystä ja perustelee sitä lähinnä juridisilla ratkaisuilla, tieteen kapea-alaisuudella ja vedenpitävien ”business plan” -analyysien puutteilla. Ongelmana on Raivion mukaan myös se, ettei innovaatioyliopisto edes kolmen laitoksen yhteisenä organisaationa yllä Helsingin yliopiston suoritteisiin. Yhteenvetona hän toteaa kuinka innovaatioyliopistohanke on sovitettu kiinteästi elinkeinoelämän, mutta ei koulutusjärjestelmän tarpeisiin.

Vuosikymmeniä innovaatiorakenteita tutkineena pidän Raivion näkökulmaa monelta osin oikeana. Yksi näkökulma siinä on vain jäänyt vähemmälle huomiolle tai se on tarkoituksella jätetty pois, jonka Oulun yliopiston rehtori on ottanut huomioon omassa kirjoituksessaan.

Innovaatio prosessina on toinen kuin mihin perinteinen koulutus on pyrkinyt. Uudessa yliopistossa tuskin pyritäänkään aivan samaan rakenteeseen kuin mihin Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja niiden onnistuneissa tutkinnoissa. Ilmiö muistuttaa ratkaisua, jossa rohkeasti reväistään solmu alkutekijöihinsä, vaikka se ehkä tekeekin kipeää hallinnollisena liikkeenä. Tällöin vapaa tiede ja taiteilijuus tulisi myös kyseenalaistaa, sillä innovaatiorakenteessa niiden perusmääritelmät ovat alunalkujaan kehnoja ja aiheuttavat tulkintavaikeuksia. Pekka Hannulaa (HS 4.2) lainaten luovuus on toki vapaa, mutta ammatti ei voi sitä koskaan olla. Näin myös silloin kun tavoitteena on innovaatiorakenteet ja prosessit. Kyseessä on hyvin kurinalainen opiskelu, mutta myös tietyn typpiset metodit ja resurssit. Nämä resurssit eivät ole välttämättä samoja kuin perinteisessä tiedekuntayliopistossa ja sen ammattiin tähtäävissä tutkinnoissa.

Elinkeinoelämää palveleva innovaatiojärjestelmä hermostuttaa varmasti ne, joille vanha konventio on ollut suosiollinen. Näin on toki aina kun kyseessä on jopa ääneen lausuttu tavoite uuteen konventioon, innovaatioon myös rakenteena. Sen sijaan kun esim. vapaa taiteilijuus ja tutkimus määritellään ulkopuolella perinteisen elämäntapakäsitteistön, väärinymmärrykset alkavat kadota. Ilmiö muistuttaa menetyksellisesti hoidettuja suomalaisia orkesterijohdon oivalluksia. Jorma Panulaa lainaten ”Kun kapulaluokan bändi teki konkurssin opetus loppui. Ilman instrumenttia ei voi opettaa ”(HS 3.2).

posted by Matti Luostarinen  # 7:29 PM

Sieppari ruispellossa

Hyvää Runebergin päivää ja laskiaistiistaita

Sain tehtäväkseni vertailla kahta J.D.Sallingerin takavuosien menestysteoksen ”Sieppari ruispellossa” suomalaisista käännöksistä. Kirja ilmestyi alkuperäisteoksena syntymävuotenani vuonna 1951 ja Pentti Saarikoski käänsi sen suomeksi kymmenen vuotta myöhemmin. Uusi suomennos vuodelta 2004 on Arto Schroderuksen kynästä.

Molemmat kääntäjät ovat noudatelleet kohtuullisen tiukasti alkuperäistekstiä. Saarikosken käännös on kirjailijalle tyypillistä ja värikkäämpää, Schroderus pitäytyy ”kliinisessä” kielessä. Käännös on aina tekijänsä näköinen silloinkin, kun teksti on kohtuullisen helppoa, kaukana Shakespearen lyriikasta tai tieteen joskus koukeroisesta ilmaisusta, EU-byrokratian kapulakielestä tai tahallisesta munkkilatinasta, puppusanageneraattoreista. EU-slangi tai jargonia on tuonut oman kielensä, jossa mukana on runsaasti omituisia kirjainyhdistelmiä ja kieltä, joka kertoo huonosti valmistelluista asioista. Nykyinen kielemme alkaa olla kännyköiden tekstarikieltä. Lehdissä se näkyy lyhyinä epätäydellisinä lauseina. Mainosten ja ilmoitusten, suurten ja värikkäiden kuvien väliin ei tahdo mahtua muuta. Muutos on ollut huikea muutaman vuoden aikana. Kirjat ovat joulumyyntiin, kevätsesonkiin tarkoitettuja tai lanseerattu jo valmiiksi kilpailuun. Kirja on kuitenkin edelleen sellainen tuote, joka taistelee internet vallankumosta vastaan menestyksekkäästi. Uskon digikirjan mahdollisuuteen ja globaaliin myyntiin verkostokaupan kautta. Sen sijaan perinteiseen kustannustoimintaan en jaksa uskoa ja se onkin jo korvautunut liki puhtaalla kirjapainotyöllä. Kustantamoja ei juurikaan enää ole sen perinteisessä merkityksessä. Kirjailijan työn kuva on muuttunut ja muuttuu radikaalisti. Sama toki koskee myös muuta luovaa työtä ja kulttuurin työläisiä. Tiede näistä muuttui ensimmäisenä Suomessa ja sai selkeän tehtävän innovaatioprosessin tärkeimpänä moottorina. Joillekin sopeutuminen tähän prosessiin näyttää olevan vaikeaa. Ilmiö muistutta uusmediaa ja sen sisäänajoa tai internet -demokratiaa. Kulttuurin ja yhteiskunnan innovaatiot ovat suuria, mutta samalla hidasliikkeisempiä kuin teknologian omat innovaatiot. Saimme tänään kiinalaisen maailmanpankin pääjohtajan ja samalla voimme ostaa Yhdysvalloista 3000 euron neliöhintaan aurinkorantojen uusia osakkeita. Se kertoo missä tunnelmissa Yhdysvalloissa käydään esivaaleja mustaihoisen miehen ja valkoisen naisen välillä. Valkoisen naisen mies oli jo presidenttinä. Nykyisen isä niin ikään. Kennedyn klaani oli täynnä tulevia presidenttejä. Omituista miten Yhdysvalloissa on vaikea löytää presidenttiä muutaman suvun ulkopuolelta tai valta tahtoo demokratiassa keskittyä. Rahalla on taipumusta tehdä samoin. Ilmiön syntyä on toki tutkittu. Sattuman osuus on yllättävän suuri. Me suosimme ratkaisuja, joissa keskittymisestä tulee geneettisen perimämme tuottama odotettu lopputulos, mutta kohtuuttoman mittava sen alkuperäisestä asuinpaikastaan luolan suulla syntyneenä tai klaaniyhteisöissä. Emme hallitse geenejämme ja lopputulos on kohtuuton miljoonien ihmisten mittakaavassa. Demokratia ja talous ei siinä toimi enää alkuperäisen ideansa toteuttaen. Mitä enemmän väkeä, sitä harvempi siinä päättää. Tolkuton vauraus ei ole tarkoituksenmukaista sekään.

Itse käytin aikanaan Oulussa asuessani englanninkielen filologian laitoksen professorin apua silloin, kun käännöksen tuli osua oikeaan. Yhteistyö sujui meiltä hyvin. Molemmat käyttivät pitkiä, polveilevia virkkeitä ja syntyperäinen britti oivalsi kuinka teksti otetaan vastaan akateemisessa maailmassa Englannissa. Lukijan kunnioittaminen oli aina pääasia. Kohderyhmä oli tunnettava hyvin.. Levikin määrä ei ratkaissut vaan laatu. Mitä laajempi levikki, sitä niukempi sanavarasto ja jälkiomaksujien lauma.

Suomen kieli poikkeaa melkoisesti suurista pääkielistä. Viimeisimmissä teksteissäni olen käyttänyt sitä hyväksi. Uusi tietotekniikka antaa kielemme rakenteelle sellaisia mahdollisuuksia, joka etenkin indoeurooppalaisille on vaikeampaa. Kielen koukerot selittävät paljon suomalaista luonnetta ja kulttuuria, joskus myös käytöstämme. Jos vaikkapa ”mustasukkaisuus” olisi käännetty alunalkujaan oikein (mustankipeys tai -sairaus) moni nuori poika olisi tuon sairauden korjannut jo varhain, eikä päässyt siitä vain sukkia vaihtamalla ja myöhemmin puolisonsa hakaten. Joku epäili vielä hetki sitten suomea sopimattomaksi kaunokirjallisuuden kieleksi. Joku arvioi kielemme johtavan jopa rallikuskiemme menestykseen tai jääkiekkoilijoiden tapaan pelata, näyttelijöiden sijoittumiseen omalla estradillaan sekä kapellimestareittemme menestykseen.

On löydettävä oman kielen vahvuudet ja edettävä kirjallisuudessa niiden ehdoilla kansainvälisesti. Toki bulkki on sielläkin suuren enemmistön ravintoa. Toisaalta laadukkaampi tai vaativampi työ löytää helpommin lukijansa netin kautta ja monikulttuurisesti. Portinvartijana toimivat hyvin monet omasta kulttuuristamme poikkeavat ilmiöt. Oman kulttuurimme tuottamat portinvartijat ovat aina pahimpia. Se mikä menestyy Suomessa ei menesty oikein muualla. Tämän me opimme jo toki eusoviisuistamme. Tiedettä on myytävä kansainvälisesti, ja se on lohdullinen tieto monelle nuorelle lahjakkaalle tutkijalle.

Kielen tulkitsijasta johtuen syntyy käännöksiä, jotka alkavat poiketa toisistaan, ja ne ovat ikään kuin eri tekstistä laadittuja. Tällöin oleellista on esim. se, käyttääkö kääntäjä koko kirjaa ja sen viestiä monikerroksisesti vai eteneekö kappale kappaleelta välittämättä kirjan sanomasta tuon taivaallista. Näin näyttäisi käyvän moniulotteisemman "Arctic Babylon 2011" kohdalla. Byrokratian kielessä tämä näkyy vielä ikävämmin. Lisäksi jokainen kirja on lukijansa mittainen ja monesti persoonallisuus- tai älykkyystesti, kyky hahmottaa kokonaisuuksia. Opettajana saa havaita kuinka eri tavalla myös yliopisto-opiskelijat oivaltavat joskus vaikeaa tieteellistä tekstiä tenttikirjoina. Kypsyystesti on usein kielellinen, mutta ei pelkästään sitä. Pääsääntöisesti ihminen on kuitenkin puhuva ja matkiva eläin.

Yliopistossa tarkoitus on tuotaa laadukasta tutkijajoukkoa koko laajuudelta eikä pelkästään huippuja, Oulun yliopisto rehtori Lauri Lajusta (HS 3.2) lainaten. Se on järkevä valinta ja tukee menestystämme peruskoulussa. Ei sielläkään mitata huippuja vaan koko tason laajuutta. Ei sellainen maa voi menestyä huippujen kohdalla, jonka koko vuosittainen ikäkohortti (60 000 lasta) ei edusta kuin vajaan vuorokauden syntyvyyttä todella väkirikkaissa valtioissa. Tason laajuus on toki nobeleita oleellisesti tärkeäpää ja sen kasvattamiseen on saatava lisää resursseja.

Alueet ja yhdyskuntarakenteet eivät toimi kuten yksittäiset ihmiset. Loimijoki laskee luonnonlakeja noudattaen Kokemäenjokeen ja Turku sekä Helsinki ovat kauppapaikkoina meren rannalla joen suistoissa tyystin erilaisia kuin vaikkapa Hämeenlinna byrokraattien kotipaikkana. Turun kautta siirtyi jopa kielemme Mikael Agricolan käyttäessä aluksi pääosin Turun murretta Raamatunkäännöksessä. Luther teki saman työn muutamassa kuukaudessa, Agricolalta työ vei aikaa liki kymmenen vuotta.

Agricolan aapinen on täynnä sellaisia virheitä, jotka ovat vaikuttaneet tunnekieleen etenkin Hämeessä. Tunnekieli syntyy lapsena, jolloin liitämme sanat emotionaaliseen yhteyteensä. Samoin syntyy paikkaleimautuminen ja juuret. Usein ne ovat yksi ja sama asia.

Idässä oma tunnekieli murteineen sai säilyä ja se näkyy vieläkin ihmisten vilkkaudessa, mielikuvituksessa. Topelius havaitsi heimojen erot ja kirjasi ne Maamme -kirjassa. Hämäläiset kuvattiin kivenpyörittäjinä ja karkeina puheessaan, karjalaiset ilakoivina ja sananpyörittäjinä. Karjalaiset saivat tehdä laulumaillaan avoimempaa tunnekielensä työtä ja sitä tapaa vieläkin Itä-Karjalassa. Samalla sidos ympäristöön oli vahva. Sen havaitsee vielä tänäänkin siirtokarjalaisissa vanhuksissa, mutta toki myös heidän lapsissaankin.

Agricolan työtä Topelius ei huomannut osasyylliseksi tai ei halunnut mainita heimojen luonteen eroissa. Lainasanat eivät oikein sopineet tunnekielen välineeksi ja etenkin ruotsinkielisten oli vaikea oivaltaa kielen rakenne muutenkin. Suomalaisuusmiehenä Topelius oli viisaasti hiljaa. Nyt Runebergin päivänä ja laskiaistiistaina asia on syytä mainita. Aikaa on jo riittävästi Topeliuksen ja Runebergin riidoista. Snellman ei Topeliusta kiusaa. Toisaalta olettaisin Runebergin ja Topeliuksen löytävän toisensa aikamme monista globaalin kritiikin kohteista. Harmi etten huomannut ottaa heitä yhdeksi kasoisplaneetan jututettavaksi Pikku Prinsessan matkoilla läpi historian arktisessa babyloniassa.

Tunnekielenä köyhempi monikulttuurinen nuorten käyttämä nettikieli näkyy ja kuuluu käyttäytymisessä nykyisin. Ehkä Sieppari ruispellossa olisi kuulunut kääntää nyt tuolle kielelle. Itse olisin sitä kääntäjänä suosinut. Salingerin kirjaa ei oikeammin olisi tarvinnut enää kääntää lainkaan. Se kun on auttamatta vanhahtava eikä parane edes uudesti kielen avulla synnyttämällä. Pentti Saarikosken väitetty ”viinan tuoksu” ei mielestäni kirjasta nenääni välity. Myöhemmissä töissä se kyllä haiskahtaa, eikä hän ole ainut kääntäjä tai kirjailija, joka pilaa työnsä väärällä tavalla luovan prosessin avaten. Tätä työtä - luovan innovaatioprosessin avaamista - tulisi opettaa kouluissa nuorille paljon enemmän. Se on lopulta koko elämän perusta, onnen avaimet ja rikkaus. Tämän viestin välittäjänä Eino Leino oli Runebergia oivaltavampi ja lähempänä Pentti Saarikoskea. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Ihminen kykenee samaan aikaan hahmottamaan geneettisesti vain muutaman tapahtuman tai henkilön. Tämä on tiedetty toki vuosisadat ja sen seurauksena armeijat toimivat ja meillä on tiimejä, joissa on määräjoukko osallistujia, sydänystäviä vain muutama kappale. Kuusi kantajaa arkulle riittääkin. Monelle se on hyvä saavutus ja pitäisin onnen mittana. Hautajaiset ovat muutenkin viikonvaihteen eniten väkeä keräävä tapahtuma sadoilla hautausmailla, enkä ymmmärrä väitettä kuoleman etäisyydestä. Usein tosiasiat ovat täysin päinvastoin kuin yleinen väite. Ehkä hautajaiset olisi hoidettava kuten jäkiekko-ottelut mekastaen, jolloin media ne havaitsisi. Media ei siedä hiljaisuutta, julkisuudelta piilossa hoidettavaa. Kaikki olisi läpivalaistava ja siten pilattava. Mediakeskeisyys on luonut julkisuudenkipeän ihmisen, narsistisen harhan. Vain aniharva ihminen tai ammatti kaipaa suurta julkisuutta. Julkisuus ilman narsistista häiriötä tai taloudellista hyötyä on valtava rasite.

Tutkijana tyypittelen yrittäjät ja kuluttajat, alueet ihmisen mittaiseksi ja havaittavaksi stereotyypiksi. Verkostossa (klusterissa) näitä päätyyppejä ei saa olla yli kymmenen. Puhdasta tyyppiä ei luonnollisesti ole olemassakaan, vaan ne vaihettuvat toki toisikseen. Luonnossa ei näy selvää kartalle piirrettyä heinäsavannin ja pensassavannin rajaa, mutta ei myöskään telecity-blogaajan ja fundamentalisti -pelurin puhdasta typpiä. Innovaattorit sen sijaan löytyvät aina ja todella puhtaina silloin, kun kyseessä ovat yrittäjätyypit. Toki nämä löytyvät myös kirjailijoista tai kuvataiteilijoista. Näiden nerojen "valmistamiseen" yliopistoja ei pidä kuitenkaan valjastaa. Se kävisi pääosalle opiskelijoista kovin ahdistavaksi. Tuskainen ja ahdistettu ihminen ei ole luovuuden lähde. Luovuus lähtee sen helppoudesta. Luovuus ja innovatiivisuus eivät ole sama asia. Luovuus on ihmisen lahja, innovatiivisuus yksi persoonallisuuden tyypeistä.

Meillä ei voi olla satoja saati tuhansia nettiystäviä tai verkostokumppaneita, mutta yhä enemmän näiden facebook -koukkujen kanssa kamppailevia huijattuja asiakkaita. Me emme hahmota tällaista uutta tietovirtaa tai ihmismäärää vaikka toisin joskus väitämme. Luovassa työssä illuusiot ja harhat ovat usein harmillinen este. Moni pitää sitä luovuuden mittana ja se vie kohti päihteitä. Etanolirotta ei ole luova eikä innovatiivinen.

Itsepetos on ihmisen tapa edetä virheitään toistellen. Yhteiskuntatieteissä tai käyttäytymistieteissä on hyvä ottaa luonnontieteet ja geenit aina perustaksi. Näin vältytään aivan vääriltä ja tolkuttomilta tulkinnoilta. Deduktio on tieteen keinona verraton ja viimeisimmän kirjani (Arctic Babylon 2011) lukijoista monet ovat sen idean oivaltaneet. Kiitos runsaasta palautteesta ja kauniista sanoista. Lupaan kirjoittaa lisää. Kun lukee romaania, jossa on liki kuuden romaanin tekstimäärä, urakka on melkoinen. Arvostan lukijaa sellaisen urakan hoitaneena. Kirjoittaminen on aina pienempi vaiva. Maraton juostuna on vielä mahdollista, mutta sen seuraaminen sivusta liian tylsä tapahtumana. On liian paljon mielekkämpää ajan vietettä, kilpalevaa seurattavaa. Voisiko romaanin esittää abstraktina tai tehdä siitä posterin? Tiivistelmä ainakin loppun kiireiselle lukijalle. "Luin kirjan jossa vanha mies meni kalaan. Oli epäonnekas ja palasi pelkkää ruotoa laahaten".

Kun kielemme on kovin myöhäsyntyinen ja geenimme sekä sosiaalinen muistimme, sen kollektiivinen tapa toimia paljon vanhempaa perua, meidän on syytä tuntea paremmin yhteisöjen ja yhdyskuntien tapa oivaltaa geneettisesti. Myös silloin kun kyseessä ovat eettiset ja moraaliset normit toisin kuin kielellinen osaamisemme väittäisi. Ihminen on tunnetusti valehteleva eläin kielensä vankina. Väitteeni nelikerroksisesta ihmisestä kirjassani on taatusti omani, mutta todennäköisesti yhtä lähellä totta kuin hindujen portaikko. Samoin tyypitykset ovat suoraan toisesta väitöskirjastani, mutta nyt popularisoiden astrologien tapaan. Itse luotan kuitenkin tietokoneeni luokituksiin enemmän kuin tähtien kertomaan. "Arctic Babylon 2011" -romaanin kertomasta kaikki on dokumentoitavissa. Lukuun ottamatta tietysti henkilöitä ja heidän tarinaansa. Totuus on tarua ihmeelliempi tässäkin kertomuksessa.

Tämän päivän uutisia olivat valtiopäivien ajavaiset ja seksuaalinen häirintä, karvalakkilähetystö Kemijärveltä, Turun Sanomien erotettu päätoimittaja ja alkoholismi, jääkiekkoilija ja huumeet, hiihtäjä ja doping. Forssan uutinen on aina sama, lausuntoja Yhtiönkadun jatkeesta. Sitä voisi pitää jo kanonisoituna valheena yhdyskunnan tasolla tulkiten. Yksilö ei tuollaista toistoa jaksaisi tai suljettaisiin toki laitokseen. Miten kävisi yksilölle, joka yrittäisi ylioppilaaksi 50 -vuotta yhtäjaksoisesti joka kevät ja syksy huolimatta kaikkien viranomaisten ja opettajien kielteisistä lausunnoista? Se ei ole enää tahtotilaa vaan sairautta, sanottaisiin. Voiko yhdyskunta sairastua ja mistä? Olisiko 50 -vuotta samaa Vuotoksen allasta rakentava kansakunnan edustaja hoitoon ohjattava? Missä kulkee kiusanteon raja ja koska se muuttuu sadismiksi?

Kun Forssan talousalueelta tavaravirrat kulkevat kohti konttisatamia, ne menevät kakkostietä myöten ja Loimaa talousalueineen on Loimijoen sekä samaisen kakkostien varressa. Hämeenlinna on taas kolmostien varressa ja Lahti nelostien. Tämä on oivallettava kun aluetaloutta rakennetaan ja maakuntien rajoja hahmotellaan. Parin poliitikon valinta ja äänestysalueen raja ei merkitse sen rinnalla yhtään mitään.

Kun Hämeenlinna rakentaa suurkunnan, jossa raja kulkee lännessä Tammelan kohdalla, rajan merkitys on nyt kokonaan toinen kuin aiemmin. Suurkunta kerää rajan sisältä veronsa ja palvelut jaetaan tuon rajan sisällä kaupunkilaisille. Se on regionalismia. Kansakunnan on ymmärrettävä sanansa ja oltava sen jälkeen niiden mittainen. Yksityinen poliitikko, ihminen, voi olla pienempi. Ei pidä luottaa pienen ihmisen sanaan vaan karttaan ja kompassiin. Ne edustavat toiminnallisia alueita, spatiaalista todellisuutta. Mentaalikartat eivät ohjaa logistisia rakenteitamme edes internetissä saati konttiliikenteen satamiin. Kuntien kartat tahtovat olla usein mentaalisia. Seurakuntien aina.

Tammelan ja Forssan ei pidä nyt enää pettää oman aluetaloutensa rajallisia resursseja uskotellen olemattomia tehden lisää kanonisoituja valheita. Agropolis -alue Hämeenlinnan kaupungissa on kanonisoitu valhe, ja vielä oudompi kuin kirkon ohi kulkeva läpikulkuliikenne vastoin kakkia yhdyskuntarakenteen modernisaation oppeja kaikki asiantuntijat lausuntoineen ohittaen. Suomen maatalouden ja maaseudun ydin on länteen Tammelasta, ei itään. Loimijoki laskee länteen ja kakkostie kulkee Satakunnnasta Forssan läpi Helsinkiin. Tämän alueen läpi kulkee miljoonien autojen virta jatkuvasti ja sen pysäyttäminen on oman taloutemme elinehto.

Suomen kielestä puuttuvat käsitteet regionaalinen ja spatiaalinen, mutta myös politiikka kahtena käsitteenä (politics, policy) sekä mentaaliset alueet (juuret). Näin meillä tahtovat mennä puurot ja vellit sekaisin ja päättäjämme ovat kuin siepparit ruispellossa. Joku on aina uintiretkellä kadoksissa, kuten sadussa hölmöläisistä, ja lukumäärä saadaan työntämällä nokka saveen. Se on käypä keino edelleen niin kauan kuin nokka ei ole vielä niskassa. Riitely on ulkopuolisten tapa hajoittaa talousalueemme voimavarat. Ennen sisällissotaa sen tekivät Helsingistä Tammelaan tulleet vainolaiset surmaten 20 Mustialan opiskelijaa matkalla Riihimäelle. Forssaa ja sen talousalueen rikkautta kadehdittiin. Talousalueesta tehtiin sodan verisin näyttämö. Öljyn päällä kelluvat alueet ovat sellaisia vielä tänä päivänä. Yhteistyötä hakevat varakkaat talousalueet pyritään aina hajoittamaan ulkopuolelta.

Forssalaiset voivat jatkaa sisämaan suuntaan kokoustamista aina Lahteen saakka ylittäen sellaisia suurkaupungin rajoja, jotka avautuvat nyt railona. Sen sijaan talousaluetta ja luonnonlakeja näillä kokoustamisilla ei voi pettää. Tavaravirrat ja palvelurakenteet ihmisineen eivät paljon poikkea luonnonlakien jumalallisesta voimasta. Jos niin tekevät, luonto panee kyllä järjestykseen. Ihmisiä ei pidä huijata Helsingistä luvaten matkakustannuksiin tukea. Ykistyinen ihminen voi huijata. Ei yhdyskunta, yhteisö, kansakunta ja sen edustajat, kuntien päättäjät. On oltava sanansa mittainen, kunhan on ensin selvittänyt itselleen, mitä on tarkoittanut. Palvelurakenneuudistus (Paras -hanke) on käsitteenä monelle yksityiselle kunnan päättäjälle aivan liian vaikea. Se on monelle alan ammattilaiselle hyvin vaikea käsite toteutettavaksi monen eri kunnalliskulttuurin hankkineen yhdyskunnan ja maaseudun kylien, taajamien välillä.

Forssassa kuuluisi olla nyt takavuosien ennusteiden mukaan 30 000 asukasta, mutta onkin tästä vain runsas puolet. Forssalaisia on petetty. Talousalue on toiminut vastoin talousmaantieteen armottomia lakeja välittämättä tieto- ja tavaravirtojen kulusta, satamapaikoista ja konttiliikenteen olemassaolosta, logistiikasta. Edes Loimijoen tapa laskea länteen ei ole rajojen rakentajia herättänyt. Logistiikkakeskukset eivät synny kokoustamalla tai puhumalla ja vielä väärässä paikassa. Yksityinen kuntalainen, veronmaksaja, palveluiden käyttäjä, eläkeläinen ja lapsi ei ole vastuussa näistä virheistä. Useimmat virheiden tekijät eivät ole enää kunnan päättäjiä, eivät edes kuntalaisia. Yhdyskuntarakenteiden murroksessa ja muutoksissa syyllisten osoittelu on turhaa puuhaa kuntatalouden mittakaavassa. Paras -hanke ei ole Forssan käynnistämä. Lounais-Häme sen sijaan joutuu vastaamaan siihen, mitä ympäristössä on jo tapahtunut, ja kuinka toiminta olisi aluetalouden näkökulmasta järkevintä hoitaa.

Aluetalous ei ole sama kuin kuntatalous. Kunnat kieltäytyivät tällaisen selvityksen teettämisestä. Siis jotkut yksittäiset henkilöt kunnissa. Eivät regionaalisen yksikön sisällä olevat veronmaksajat, vanhukset tai lapset, yrittäjät ja heidän järjestönsä jne. Monelle kunta regionaalisena tai spatiaalisena yksikkönä on vieras ja siihen tutustutaan vain hallinnollisena yksikkönä, jonkun tietyn palvelun tarjoajana, joskus vain verottajana. Monen kunnan yhteinen aluetalous on tätäkin oleellisesti mutkikkaampi käsite. Sen järkevä suunnittelu ja kehitys ei suju ilman ammatttilaisten työtä ja ohjausta.

Sisämaa ei ole koskaan talousalueena innovatiivisin ydin. Sen kielikin on aina jäljessä satamapaikkojen kulttuurista. Ihmisistä yli 90 % asuu näillä jokisuistojen delta- alueilla, ei sisämaan saarekkeilla. Verkostojen rakentaja ei saa unohtaa talousmaantiedettä, luonnon lakeja, yhdyskuntien luonnollista tapaa rakentaa reittinsä ja huolehtia sosiaalisen pääomansa juurista. On ajateltava globaalisti ja toimittava paikallisesti. Ei päinvastoin lähtemällä itään päästäkseen länteen. Kolumbuksen retki oli pelkkä vahinko eikä sovi yhdyskuntasuunnittelijan strategiaksi.

Meillä on aivan liian vähän aluetaloutta ymmärtäviä kansalaisia. Siihen ei anneta minkäänlaista koulutusta. Kuntatalouden tai yritystalouden koulutus, juridinen tausta eivät sovi kovinkaan hyvin koko aluatalouden käsitteistön hahmottamiseen. Kunnallishallinnossa yli neläjännes hoitaa vain oman kuntasektorinsa asiaa, ja on kunnan palvelussa toimiva agentti (HS 5.2). Aiheesta juuri valmistunut väitöskirja on erinomaisen paljastava.

Hämeenlinnan tavaravirtoja ja kolmostien kehitysvyöhykkeitä ei voi forssalainen huijata. Kolmostielle on helpompi eksyä Helsingistä kuin kakkostielle. Talousalueen imago on lopulta logistiikkansa ja ympäristönsä oloinen, ja sen eteen on tehtävä töitä koko kulttuurin voimin. Kulttuuri erittäin laajasti ymärrettynä. Lottovoitot ovat yksittäisiä ihmisiä varten ja harvinaisia. Yhdyskunta ei ole yksilö eikä toimi kuten perhe ja sukulaiset, kaverit harrastusten parissa ja työpaikalla. Jos kunnallinen päättäjä tuntee vain tämän elämän, hän on päättäjänä ja vallan käyttäjänä väärässä paikassa. Jos kunta on hänen työnantajansa, hänet tulisi jäävätä koko ajan ja etenkin oman hallinnonalansa asioista päätettäessä. Nyt on kuitenkin päinvastoin. Professionaalinen tai intressikonfliktinen vallankäyttö ovat kuntien tärkeimmät vallankäytön muodot.

Kun innovaatiot eivät oikein kulje vastavirtaan jälkiomaksujilta innovaattoreille, vielä vähemmän luonnonvarojen jalostettu tavaraliikenne ja palvelut, rekkojen jonot ja konttiliikenteen katkeamaton tavaravirta. Jos toisin olisi Lahti olisi perustanut jo 1700-luvulla yliopiston ja 1970-luvulla tiedepuiston sekä teknologiakeskuksen, keräisi nobeleja kilpaa Hämeenlinnan yliopiston ja teknologiakeskuksen kanssa. Mikael Agricola ja Lönnrot, Topelius isänsä kanssa olisivat näiden alueiden tuotetta. Jostakin syystä nämä "alueet" löytyvät kuitenkin Turusta, Helsingistä ja Oulusta.

Jostakin omituisesta syystä innovaatiokeskukset, talouden muuttajat, tieteen ja kielen kulttuuriset kehittäjät, ovat syntyisin aina ja kaikkialla satamakaupungeista ja monialaisista kulttuurien solmukohdista, nodaaleista. Niihin on syytä pitää yhteyttä oli kyse tavaranvaihdosta, tietovirroista, koulutuksesta ja palvelujen hankinnasta, innovaatiosta ja luovuudesta, globaalista verkottumisesta ja omasta paikallisesta hyvinvoinnistamme.

Pienten maaseutupaikkakuntien kohdalla tämä yhteydenpito paranee, jos omat verkostot ovat kunnossa, talouden ja teknologian sekä kulttuurin painoarvo muita näkyvämpi ja yhteistyössä sellaiseksi rakennettu. Yhdyskuntarakenteissa ei lasketa yhteen ja vähennetä eikä pelata kasinotaloutta. Kansantalous ei toimi valtion taloudessa kuten pörssimeklari. Karvalakkilähetystöt Lapista kertovat aina huonosti hoidetusta politiikasta (policy, kehitys) vaikka politiikka (politics) olisikin ehkä kunnossa.

Tiede on Lomijokilaakson ylivoimaisesti merkittävin ja muista "maaseutualueista" poikkeava voimavara, jota yrittäjien ja aluetalouden on yhteisesti nyt hyödynnettävä palvelurakenneuudistusta järjestelmällisesti koottaessa. Vajaan parin vuosikymmenen kuluttua meistä vain runsas kolmannes on työikäisiä, ja ilman riittävän vahvaa aluetaloutta meidän on mahdotonta tarjota nyt vielä syntymättömille tai 5-10 -vuotiaiden ikäluokille sellainen kasvuympäristö, jossa terve aluetalous voisi toimia myös vielä silloin, kun itse olemme vanhuksia, yli 80 -vuotiaita avun tarvitsijoita.

Hämeenlinna ja Lahti ei meidän apua kysele eikä tuolloin tarvitse. He ovat asiansa hoitaneet nyt ja moitteettomasti. Mehän elämme nyt valtiossa, joka pelaa kuin 1980-luvun kasinpeluri. Muistaako joku sellaiset kasinopelurit kuin KOP ja SYP? Markkinatalouden suomalaiset sinivalkoiset pääomamme lippulaivat? Forssan talousahdingon 1990-luvun alussa? Onko jotain opittu? Jäikö jotain aluetaloudesta vastaavaan sosiaaliseen pääomaan? Jos mitään ei opittu, siitä kärsii entiten ympäröivä maaseutu, mutta tuskin uuden Hämenlinnan suojissa. Raja avautuu siinä nyt railona.

posted by Matti Luostarinen  # 7:10 PM