Journal

Welcome to the official weblog of Clusterart.org

keskiviikko, toukokuu 28, 2008

 

Suomi länsimaistuu - Suomen malli

Herrasmies ei puhu rahasta

Herrasmies poistuu ruudusta toteaa Hesari (28.5) esitellessään Ylen poliittisen keskusteluohjelman Lauantaiseuran Hannu Lehtilän keskiviikkovieraanaan. Viimeisessä Lauantaiseurassa Lehtilän vieraaksi saapuu kukapas muu kuin vanha tuttu Tarja Halonen.

Lehtilä ei ole revolveri haastattelija eikä polemisoi saati ärsytä, provosoi vieraitaan. Hän antaa vieraalleen aikaa ja 40 minuuttia televisiossa on paljon. Sen aikana ehtii kertoa ja myös paljastaa uskomattoman paljon itsestään. Myös tunaroida jos ei ole oikein ammattilainen. Lehtilän herrasmiesmäisessä kyydissä korostuu asialinja ja jos se puuttuu, alkaa katsoja haukotella. Ei pidä mennä Lehtilän kaltaisen ihmisen seuraan, jos ei osaa asiaansa.

Lehtilän mukaan nykyinen poliittinen julkisuus jakautuu kolmella sanalla kuvaten moraaliin, yksilöön ja asiaan. Tässä järjestyksessä. Elämme uusmoralismin aikaa, jossa yksilöllisyys (individualismi) ohittaa kiinnostavuudessa itse asian. Siksi Lehtilän asialinjalle tehtyä Lauantaiseuraa jää kaipaamaan. Tarmo Ropposen ja Arvi Lindin rinnalla. Yksi aikakausi alkaa olla ohi.

Kun viihteellinen huuhaa ja narsistinen individualismi tulivat politiikkaan, asia jäi sivuun emmekä koe enää muuta kuin tunarointeja siellä suunnalla. Tätä aikaa on kuitenkin nyt elettävä ja ymmärrettävä. Vaalirahoituksen kohdalla tunarointi on niin näkyvää, ettei sitä jaksa edes vakavasti seurata. Tauluja myyvä ministeri tekee sen välttääkseen joutumasta kertomasta yli 1700 euron tilityksen vaalikassaansa. On jäänyt taulun mentävä porsaanreikä, jonka oikeusministeriön virkamies opastaa tutuille nimittäjilleen. Nyt taulun hinta haluttiin korottaa kuntavaaleissa 3000 euroon ja valtiollisissa 6000 euroon. Kun päättäjinä ovat rahan vastaanottajat, ilmiö muistuttaa ikään kuin mafiosojen kokousta ja vanhoja politiikan toimittajia tulee ikävä. Miten noista teet Lauantaiseuran?

Pysyvämmin meidät jätti suomalaisen taidepolitiikan tuntija ja uuden airut Irmeli Niemi sekä älyllisistä elokuvistaan tuntemamme Sydney Pollack. Molempia yhdisti uusien avausten tekeminen ja rohkea uudistusmieli. Molemmilla oli myös paljon valtaa sekä lahja uudistaa kaukonäköisesti. Niemen komitea toi kokonaan uudet puitteet luutuneeseen suomalaiseen laitosteatteriin. Pollack taas uskalsi sivaltaa historiallisilla aiheilla rotusyrjintää, feminismiä ja CIA:n omalaatuista toimintaa. Minun Afrikkani toi Pollackille seitsemän Oscaria. Loistavasta käsikirjoituksesta, Karen Blixenin elämänkerrasta, oli ehkä kiitollistakin tehdä taiteellisesti onnistunut elokuva.

Pollackin yhdistää elokuvan ystävä sellaisiin näyttelijöihin kuten Burt Lancaster, Paul Newman, Jane Fonda, Barbara Streisand ja Meryl Streep. Suosikkinäyttelijä oli kuitenkin Robert Redford ja elokuvat Silmä silmästä, Parhaat vuotemme, Korppikotkan kolme päivää ja Valaistu ratsumies. Niiden mukana meni yksi aikakausi.

Yhdistän molemmat poismenneet nerot aikaan, jolloin ei vaadittu menestystä ilman taiteellisia arvoja, tyylipisteitä. Siinä on jotain samaa kuin politiikkamme katoavassa arvovallassa tai kyvyssä pysyä asiassa. Ei pitäisi edetä liian kauas osaamisensa ytimestä, luovan ihmisen sisäisestä halusta toteuttaa itseään. Kouluttajilla, etenkin yliopistolla, on tässä jatkossa suuri vastuu. Täytyy varoa raimo sailaksia työkalupakkeineen joka asiaan.

Arvovallan katoaminen, demokratian uskottavuus, on kauhistuttava asia politiikassa. Arvovaltainen instituutio, kansanliikkeet poliittisina puolueina, on ensiksikin se jonka me uskomme tietävän.

Toiseksi tuo arvovalta ja auktoriteetti valtuutta tekomme. Jos se arvovalta rapautuu, tekomme eivät ole enää sidottuja moraaliseen tai eettiseen perustaan, normeihin. Lakia säätävän elimen on oltava esimerkillinen niiden noudattamisessa. Rimaa ei saa ikinä alittaa siellä suunnalla.

Kolmanneksi arvovaltaan liittyy ihailu ja sitoutuminen. Jos meillä ei ole ihailumme kohdetta oikein minkään politiikan kentässä, alamme varmasti ajelehtia juurettomina. Meiltä puuttuu poliittinen koti johon samaistua. Me olemme riippuvaisia arvovaltaisesta instituutiosta, eikä sitä pidä rapauttaa kehnolla moraalilla. Uusmedian myötä kiinnostuksemme yhteiskuntaan, myös politiikkaan, on valtavasti kasvanut.

Tänään moraali on ensimmäinen asia, kertoo eläkkeelle jäävä herrasmiestoimittaja Hannu Lehtilä. Sillä on suurempi tilaus kuin rahalla tai kelohotelleilla kansallispuistoissa, suurilla kauppakeskuksilla teittemme risteyksissä. Tämän oivaltaja voittaa seuraavat vaalit.

Ei kuitenkaan pelkkä tyhjä moralisointi. 40 minuuttia Hannu Lehtilän vieraana paljastaa kyllä onko kyseessä asiansa taitava poliitikko, Mauno Koiviston tapainen monialainen pohtija. Hannu Lehtilän kuvaama mieleenpainuvin vieras, josta hän on tehnyt toki kirjankin.

Moderni yhteiskunta ei siedä auktoriteetteja. Lehtilän mainitsema yksilöllisyys kieltää auktoriteetin olemassaolon. Auktoriteetti hajotetaan vaikkapa nuoren ihailemaan julkkikseen sekä asiantuntijaan erikseen. Auktoriteetin tapa tehdä virheitä on kertoa kuinka teemme näin, koska asia on näin, tai ministeri sen toteaa. Se on pääministeriltä hirvittävä virhe. Huono kasvattaja on auktoriteetti, joka kertoo asian olevan näin koska hän sen niin sanoo.

Manageroiva asiantuntija kertoo kuinka asia tehdään näin, koska se on järkevää ja tehokasta. Lisäksi leaderi johtajana tekee vielä oikeita asioita, ei vain asiat oikein.

Käytämme Suomessa tätä manageroivaa tyyliä nykyisin sekä työelämässä, byrokratiassa että kasvatuksessa. Sen sijaan me saatamme ihailla julkkista ja äänestää häntä edustajaksi ohi asiantuntijan. Näin silloinkin kun tiedämme hänen mielipiteensä triviaaleiksi ja Lehtilän haastatteluun häntä ei edes kutsuta. Poliittinen johtomme on umpioitunut ja suorastaan pelkää uusia, asiana osaavia joko manageroivia tai leadereita johtajinaan. Tämän seurauksena on jäsenistön ikääntyminen ja demareiden johtajakriisi.

Julkkis poliitikkona on siellä missä nuoret äänestäjät ja usein myös heidän vanhempansa viihteen parissa ja sitä tuottaen. Tällöin asiantuntijana esiintyvä edustaja pyrkii menestymään kilpailussa ostamalla äänensä ja menettää kasvonsa yhä pahemmin ryvettyen kilpailussa suosiosta. Sellainen on ajattelematonta. ”Kyllä kansa tietää” kuka lopulta on asiantuntija, ja kenellä on keinot hallita vaikeita yhteisiä asioitamme integroiden niitä toisiinsa

Takavuosina rakentaessamme kansallisvaltiota asiantuntijat, tiedemiehet, taiteilijat ja filosofit olivat arvokkaita, koska heillä oli nationalismiin liittyvä arvokas tehtävä. Tämän päivän raimo sailakset voivat piilottaa sanomansa ja marssittavat sen poliittisen päätöksenteon tueksi aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla kalupakilla. Kuka tahansa poliitikko osaa tämän tempun. Se ei vain enää riitä.

Nykypoliitikosta tai kirjailijasta, tieteen tekijästä, on tullut poliittisesti kompromissihahmo hakien tukea julkimon ja asiantuntijan väliltä. Globaali maailma ja talous ei tarvitse valtioonsa näitä hahmoja muuten kuin konsultikseen tai lisätäkseen vaikkapa vientitulojaan. Sellaista roolia on varottava tai elettävä pinnallista elämää suomalaisittain turhautuen ja alkoholisoituen. Se on prostituoidun elämää.

Suuryritysten johtajat eivät hae enää Suometa vuorineuvoksen titteliä. Tukea puolueet ovat saaneet vain pieniltä maakuntien yrityksiltä, kainuulaiselta ”Soffalta”. Ei ole sellaista poliitikkoa, joka voisi alentaa tai ylentää sivistyneistöä Lipposen tapaan tai kertoa miten menetellä puoluelaitoksen ajautuessa kriisiin. Sellaista arvovaltaa ei ollut edes Urho Kekkosella. Kaukana siitä.

Keskusta vetäytyi kokonaan pois televisiomainonnasta. Se oli järkevää. Nyt televisiossa menevät eurot taatusti Kankkulan kaivoon. Puoluelaitosta ei voi jättää pelkästään mainostoimintojen tehtäväksi, kun imago muuten on rapautunut juuri samaisen koneiston kautta. Kansalaiset kun ovat nyt hieman viisaampia, usein koulutetumpia ja moraalisesti kypsempiä kuin päättäjänsä. Korhosen tuska puoluesihteerinä on pelätä poliitikkoa, jonka jokainen kolmea sanaa pidempi lause paljastaa tietämättömyyden. Sellaisesta tumpeloinnista Hannu Lehtilä nautti.

Eduskunta ei enää olekaan poikkileikkaus kansasta, jota sen kuuluisi edustaa. Syy on mainostoimistojen, imagorakentajien ja gallupdemokratian, uusmedian listausten ja tapamme hakea ääniä ostamalla ne ”tauluilla”. Se loukkaa koko kulttuurin syvärakenteita. Tiede ja taide eivät voi olla osa korruptiota, eikä ”taulun” hinta ole määrättävissä kuntapoliitikkojen tai edustajiemme kokouksissa. Niin syvällä suossa Suomi ei toki kulje.

TV 2 kuvasi aikamme kuntapoliitikkoja esimerkkinä taudistamme. Mukaan oli valittu Loimaa ja Pori. Kun katsoi kunnallisjohtajien juoksua Porissa pakoon toimittajia hävitettyjen dokumenttien seurauksena tai Loimaalla epätoivoista vaalirahoittajien ylistystä, ei jäänyt enää epäilystä siitä, miksi kakkostie on ja tulee olemaan myös jatkossa niin kehnossa kunnossa.






<< Home

Archives

03/01/2006 - 04/01/2006   05/01/2006 - 06/01/2006   06/01/2006 - 07/01/2006   07/01/2006 - 08/01/2006   08/01/2006 - 09/01/2006   09/01/2006 - 10/01/2006   10/01/2006 - 11/01/2006   11/01/2006 - 12/01/2006   12/01/2006 - 01/01/2007   01/01/2007 - 02/01/2007   02/01/2007 - 03/01/2007   03/01/2007 - 04/01/2007   06/01/2007 - 07/01/2007   07/01/2007 - 08/01/2007   11/01/2007 - 12/01/2007   12/01/2007 - 01/01/2008   01/01/2008 - 02/01/2008   02/01/2008 - 03/01/2008   03/01/2008 - 04/01/2008   05/01/2008 - 06/01/2008  

This page is powered by Blogger. Isn't yours?