Mauno Koivisto – pohtiva presidentti

Mauno Koivisto oli ensimmäinen sosiaalidemokraatti tasavallan presidenttinä. Alkuvuosina Koivisto jatkoi tuttuja linjoja kunnes maailmapoliittinen tilanne muuttui. Sisäpolitiikassa palattiin Kekkosen ajan jälkeen normaaliin parlamentarismiin.

Koivisto oli kahden kauden presidentti, Koivisto-ilmiön tuote. Manu -ilmiöstä huolimatta Koivisto jäi kansalle etäiseksi, fundeeraajaa ja pahojen päivien ennustajaa oli joskus vaikea tulkita. Syntyi median virhetulkintoja, sopulit saivat kyytiä. Tulevan mediayhteiskunnan megafoni, neljäs valtiomahti, oli Koivistolle sopulilauma. Sosiaalista mediaa ei vielä tunnettu. Kyytiä saivat myös ennustajaeukot.

Koivisto syntyi Kekkosen tapaan vaatimattomiin oloihin puuseppä Juho Koiviston poikana ja rakensi uransa varhain työelämän ja opiskelun yhdistäen Turun satamassa. Väitöskirjan ”Sosiaaliset suhteet Turun satamassa” ohjasi sosiologian laitoksen professori Esko Aaltonen ja pyrki saamaan Koiviston yliopistonsa assistentiksi.

Maalaisliittolaisten, Relanderin ja Kekkosen tapaan, Koivisto valitsi kuitenkin pankin ja eteni hieman samaan tapaan kuin aiemmat juristin taustan hankkineet pankkimiehemme kohti presidentin virkaa. Kun olen itse tuon saman laitoksen tohtoreita, aiemmin kuitenkin luonnontieteissä (biotieteet) ja maantieteissä ensimmäisen kerran väitellen, ymmärrän Koiviston kasvuympäristöä ja fundeerauksen taustaa, pitkäjänteistä ajattelua, kaukopartiomiehen etenemistä, turvatumalla sosiologin maailmankuvaan mutta myös tuolloin vielä filosofien tiedekunnan osana. Fundeeraus sai syvyyttä sieltä. Oulussa luonnontieteellinen tiedekunta oli filosofisesta tiedekunnasta syntyvä ja myös siihen kuului vahva tieteenfilosofinen traditio.

Nykyisin se ikävä kyllä puuttuu ja tieteet ovat yhä pirstaleisempia. Sydämen sivistys jää puolitiehen ja kyky väitellä yhdistäen luonnontieteitä perustieteinä ihmistieteisiin ja myös insinööritieteisiin. Koivistolle tämä ongelma tuli tutuksi nuorempien toimittajien alkaessa tulkita häntä myös itsestään selvissä linjauksissa nurinkurisesti. Ei se tahallista ollut vaan ajan hengen ja koulutuksen tulosta. Nykyisin se jo hyväksytään ja jokainen saa elää omassa kuplassaan.

Pankkimiehen matka koti pääministerin tehtäviä kulki lopulta myötätuulessa ja vasta Kekkosen sairastuminen sai Keskustapuolueen heräämään ja siellä pyrittiin jarruttamaan kuningastietä. Koivisto ei suostunut kuitenkaan eroamaan ja kansansuosio vain kasvoi. Kekkosen kausi oli venynyt liian pitkäksi ja maa oli muuttunut, keskiluokkaistunut ja palveluelinkeinoista oli tullut tärkein poliittisia virtauksia ohjaava voima. Puolueiden aatteelliset rajat katosivat, puolueuskollisuus hävisi ja syntyi tilaus uudentyyppiselle presidentille, fundeeraavalle valtiotieteilijälle, filosofille.

Kansa ymmärsi Koiviston saamaa huonoa lähtöä. Se arvosti lahjakkuutta ja tarmokkuutta, yksinäisen, pelin politiikasta vetäytyvän kulkijan omaa kaukopartiomiehen maailmankuvaa. Pragmaattinen suurikourainen mies hiuskiehkuroineen vältteli puhumasta liikoja ja kun puhui, puhe oli varmasti harkittua ja pohtivaa. Asiakeskeinen fundeeraaja toi kieleen Turun murteen eikä näyttänyt pyrkivän mihinkään.

Kuitenkin hän oli selvästi kunnianhimoinen ja valmistautunut merkittävämpiin tehtäviin. Bernsteinilaiselle poliitikolle tie ja liike oli kaikki kaikessa, päämäärä ei niinkään. Se oli hyvin protestanttinen näkökulma samalla. Se toi mieleen jäyhän oululaisen runoilijan Aaro Hellaakosken runot. Niissä hauki nousi puuhun laulamaan ja ainut kulkijan tie oli umpihanki. Koivisto kykeni sietämään yksinäisyyttä ja odottamaan hetkeä joka oli täsmälleen oikea. Lentopalloilija oli hakkurina myös passaajan pelin oivaltava ja näki vastapuolen heikkoudet ja vahvuudet. Yhteispelissä ei voinut sooloilla asettamatta rintamaoloissa omaa ja kaverin henkeä alttiiksi hengenvaarallisille seikkailuille. Koivistolla tämä oli jopa piilotajuinen tapa toimia myös lentopallossa ja politiikan teon arjessa.

Koivisto oli enemmän tarkkaileva rauhantekijä kuin taisteleva linjanvetäjä. Hän toimi välittäjänä oman puolueensa sisäisissä kiistoissa sekä SDP:n ja kommunistien mutta myös SDP:n ja Kekkosen välillä. Samoin kyky liikkua kansainvälisesti oli uutta ja ovet avautuivat niin Yhdysvaltoihin kuin luonnollisesti Neuvostoliittoon.

Neuvostoliiton hajoaminen oli valtaisa tapahtuma ja vaati varovaisuutta, josta myös moitittiin. Tässäkin Koivisto muistutti kaukopartiomiestä tai lentopalloilijaa, joka kykenee nopeisiin joukkuesuorituksiin, mutta ei kontaktiurheilijan tapaan, vaan verkon erottaessa pelaajat toisistaan. Iskut ja torjunnat ovat näyttäviä, strategia ja taktiset kuviot nopeasti vaihtuvia, mutta perääntyminen tapahtuu aina verkolta, siihen ei saa koskea.

Koiviston kohdalla perhe oli keskeinen osa työtä eikä sitä peitelty. Tellervo Koivisto ja tytär Assi osallistuvat politiikan, olivat valitsijamiehinä ja rouva Koivisto kansanedustaja. Tämäkin oli uutta mutta ei kansainvälistyvän Suomen kohdalla suinkaan paheksuttavaa, päinvastoin.

Mediayhteiskunnan aattona Koivistolla oli vaikeuksia neljännen valtiomahdin kanssa. ”Dagens Nyheter” kirjoitti kuinka Koiviston sulkeutunut ja vetäytyvä persoonallisuus, jotka tekevät hänestä suosituimman poliitikon umpimielisessä maassa, toimivat häntä vastaan, kun hän korkeassa asemassaan opettelee tulemaan toimeen median kanssa. Tulkinta oli väärä mutta ymmärrettävä ja sitä käytettiin Koivistoa vastaan.

Lopulta presidentti maalasi medialle teesin: ”Tästä lähtien pidän huolen siitä, että kukaan ei selitä minun ajatuskulkuani – en edes minä itse”. Siinä oli jotain yhtä lämminhenkistä, josta myös Matti Nykäsen filosofia tunnetaan, ja kansa häntä rakastaa vuosikymmenestä toiseen.

Koiviston monisanainen tapa esittää asiaansa ei ollut merkki neuvottomuudesta vaan poliittista oveluutta. Koivisto ei lyönyt herkästi kantaansa kiinni ja vierasti tiukkoja oppirakennelmia, puhdasoppisia dogmaatikkoja. Hän oli avaajana suomalaiselle luovalle ja innovatiiviselle pohdinnalle ja vaikutti ehkä huomaamattaan suomalaisen innovaatiopolitiikan tärkeimmillä osa-alueilla, symboli-innovaatioiden ja yhteisöille tärkeiden uusien organisaatioiden synnyssä. Oulusta seuraten ja Turussa koko ajan vieraillen ilmiö oli runsaasti ideoita antava tutkijalle ja opettajalle nuorena tohtorina ja professorina.

Tähän tehtävään aiemmat, lähinnä juristin koulutuksen saaneet presidenttimme, eivät olleet saaneet valmiuksia. Se vei perinteistä dogmaattista vasemmistoa kohti umpikujaa ja avasi presidenttitietä täysin uudentyyppiselle henkilölle, kansainväliselle diplomaatille ja rauhanrakentajalle, Martti Ahtisaarelle, sekä myöhemmin Kallion kaupunginosasta syntyneelle tahtonaiselle, Tarja Haloselle. Siihen demareitten eväät sitten loppuivatkin.

Koiviston fundeerauksesta esimerkkinä on seuraava pääministerikaudella annettu lausunto viiden puolueen hallituksen vetämisen ihanuudesta. Lainaus on Keijo Kulhan tekstistä kirjaan Suomen hallitsijat: ”Ei pahempaa turhaumaa ole päässyt syntymään, koska aina osa hoidettavista asioista tulee hoidetuksi. Mutta helposti syntyy myös tunne, että on samantekevää, kun toiset odottavat kannanottoja vain voidakseen irtautua niistä. Silloin sitä mielellään välttää ottamasta kantaa yhteisen toiminnan menestyksellisyyden nähden. Jos sanoo, että menee hyvin, sanovat toiset että meneepä huonosti. Kyynisyys herää kun huomaa, ettei mikään kuitenkaan riitä, kun uudistukset mitätöidään heti alkuun tai jo etukäteen.”

Kokemuksen koulussa ja pätevän tiedottajan kautta eristäytyneisyys muuttui myöhemmin avoimeksi kontaktihakuisuudeksi saunakutsuineen ja toimittajatapaamisineen. Tämä kohta tahtoo medioiltamme ja politiikan tutkijoilta usein unohtua Koiviston kaudesta kirjoitettaessa.

Aihe, joka jäi tänään, hautajaisten aikaan helatorstaina, pienemmälle huomiolle presidentti Koiviston valtiollisissa hautajaisissa, oli niiden juhlava luonne. Se kun sulki kokonaan ulos Koiviston ja hänen perheensä sekä erikoislaatuisen suhteen niin vaimoon kuin tyttäreensä. Toki sitä sitten sivuttiin puheissa, Lipposen ja Sipilän omakohtaisen kokemuksen ja tuntemusten kautta.

Mehän seurasimme Koiviston perhettä ja samalla sota-ajan sukupolven kertomusta uuden median, television, välityksellä. Se, Koiviston tausta, oli hurjan tuttu ja siihen oli helppo samaistua sekä ymmärtää sen käänteitä. Monelle Koivisto oli kuin oma isä tai veli mutta niin oli myös rouva Tellervo Koivisto joko äitinä tai tyttärenä.

Omalla kohdalla jopa saman yliopiston ja laitoksen kasvatti. Oulussa opiskelun aloittanut taas sai opettajakseen lukuisia Turusta tulleita professoreja ja Koiviston aikalaisia hekin. Turkulainen proffa oli kovin erilainen tapaus kun Helsingistä saapunut kollega matkalaukkuineen.

Yhteiskuntatieteet ja sosiologia olivat erkaantuneet viimeisten joukossa filosofiasta, mutta oli vielä tuolloin Turussa filosofisen tiedekunnan sisällä ja ”fundeeraajan” taustoja selittävä. Koivistohan oli filosofian tohtori sosiologina, yhteiskuntatieteilijänä.

Oulussa taas filosofisen tiedekunnan sisällä oli koko luonnontieteinen tiedekunta. Oma loikkani väittelijänä Oulun yliopiston luonnontieteistä myöhemmin Turun yliopiston yhteiskuntatieteelliseen oli joistakin käsittämätön, mutta ei nyt välttämättä yhteisen filosofisen tiedekunnan kautta tämä loikka hoitaen. Olkoonkin, ettei turkulainen yhteiskuntatieteilijä luonnontieteistä paljoakaan piitannut tai ymmärtänyt, lukion oppimäärän lisäksi.

Se oli hyväksyttävä, vaikka johtikin usein virheisiin etenkin menetelmien käytössä ja siis matematiikassa ja tietokoneen käytössä menetelmineen, biotieteissä ja fysiikan sekä kemian opeissa, digiajan vaatimuksissa käyttää uutta teknologiaa innovaatioita tuottaen. Medianlukutaitokin oli Turussa toista kuin Oulussa. Turun Sanomiin oli kirjoitettava eri tavalla kuin Kalevaan.

Koiviston ymmärtäminen oli varmaan helpompaa heille, joilla oli taustalla tämä pidempi linja ja kauemmas historiassa mennyt filosofinen kasvatus, kuin mihin nyt ehkä kyetään tai voidaan opiskelijoille ja tutkijoille, opettajille antaa. Tämä on ollut suuri ja valitettava menetys yliopistoissamme.

Pirstaloituminen on vienyt yhteisen filosofisen taustan ja ymmärryksen. Nyt sen joutuu itse kasaamaan ja hakien vielä siinä oikean ja loogisen järjestyksenkin sekä vaihtaen välillä yliopistoakin. Emme ymmärrä toisiamme muuten kuin pintapuheen kautta sosiaalisen median twiittauksina.

Tämän koki rasittavana silloin kun nuoremmat toimittajat alkoivat tulkita filosofisen taustan hankkinutta Koivistoa kovin köykäisin tulkinnoin ja oivaltamatta mitä presidentti oli tarkoittanut. Koivisto suutahti sopuleihin ja myös ennustaja eukkoihin, joiden taustalla oli kovin suppea ja filosofisesti vaatimaton pohjakoulutus. Hän tulkitsi itse itseään tai haki sopivan toimittajan alkaen Pekka Hyvärisestä.

Koivisto oli lisäksi syvästi uskonnollinen ja lähellä myös humanistista tiedekuntaa sekä kieliopintoja, verbaalisesti Kekkosen tapaan lahjakas. Joukkuepelaajana lentopalloilija parhaasta päästä. Hän ei voinut sietää sellaista sooloilua, joka vaaransi vaikkapa rintamaoloissa muiden hengen. Käsite ”propaganda” oli Koiviston suosima ja hän tarkoitti sillä sopuleiden ohella ennustajaeukkoja ja muita oman aikamme valemedian tuotteita.

Usein myös institutionaalisia pelkoja ja vääriä dogmeja, oppeja, joilla ei ollut tieteellistä perustaa. Se mistä Turussa puhuttiin, siirtyi jo Oulussa sanoista tekoihin Nokian ja tiedepuiston yrittäjien teknologiakylässämme. Innovaatiopolitiikan aika oli alkanut ja se koski myös Suomen Pankkia.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts