Sepitteellinen “totuus” ei ole sisäsyntyinen

Saska Saarikoski astuu isoille varpailla tämän päivän kolumnissaan (HS 14.7) ja vaikean asian samalla kevyesti sivuuttaen. Hän lainaa politiikan tutkija Francis Fukuyaman kirjaa “Identity -The Demand for Dignity and the Politics of Resentment (2018).” Se kertoo kuinka ulkoinen todellisuus on kokonaan muuta kuin yksilön kokemus. Vappusatasella tai sen puolittamisella ei ole eläkeläisen elämään suurtakaan merkitystä, ellei siihen liittyisi ikävää tapaa loukata eläkeläisen identiteettiä, hänen kokemaansa arvostusta politiikojen lupauksissa ja usein vielä kompromisseissa. Eläkeläisen identiteetti on pitkän työuran päätyttyä hauras ilman tällaista pilailuakin ja pilkan tekoa. Kauan hoidettu duunarin identiteetti kun on menetetty ja uutta rakennetaan. Sitä ei osteta muutamalla vappusatasella ja sitä samalla pilkkoen.

Perjantain Helsingin Sanomat oli ylimeilisyydessään julkaissut mielipiteenä kolmen suunnittelumaantieteilijän kirjoituksen, kuinka lähiöiden huono maine on median syytä. Sen kun olisi voinut siirtää asiantuntijoiden kirjoituksena näyttävästi etusivun jutuksi. Mediayhteiskunnassa on myös mahdollisuus jakaa vastuuta muillekin kuin mediayhteiskunnalle ja sen tolkuttomalla vallalle, ohi kaiken muun asiantuntijavaltamme. Kun asiantuntijat saavat kertoa vain “mielipiteitään”, niitäkin sensuroiden, ja toimittajat totuuksia kolumneissaan ja pääkirjoituksissa, silloin mediayhteiskunta on pelottava ilmiö demokratialle ja asiantuntijuudelle. Media on tulen kaltainen, hyvä renki mutta todella huono isäntänä.

Elämme mediayhteiskunnan reippaiden otsikoiden ja juttujen aikaa, jolloin myös kaupunkikehitys vaikuttaisi olevan vain arvovalinta siinä missä asuminen maalla tai kaupungissa. Muutto Itä-Helsingin lähiöön tarkoittaa siinä jotain muuta kuin pelkkää tavoitemuuttoa työn perästä juuriltaan maaseudun kyläyhteisöstä tai pientaajaman kotikadulta pääkaupunkiseudulle. Ku näitä suuria kysymyksiämme pohdimme, ne esitetään usein juuri mielipiteinämme ja tuntemuksina.

Muutto huonomaineeseen kaupunginosaan on jotain muuta kuin juurtuminen tuloalueella arvostettuun kaupunginosaan. Lisäksi savolainen muuttajana on eri asia kuin hämäläinen. Forssassa Muolaan karjalainen ei ole sama asia kuin sinne jo lapsena syntynyt hämäläinen. Kun keskustelet heidän kanssaan hetken, saat kuulla mitä tarkoitti sotien aikana pakkomuutto Karjalasta Hämeeseen verrattuna tavoitemuuttoon Hämeestä pääkaupunkiseudulle. Siinä kun on melkoinen ero.

Ensimmäisessä väitöskirjassani kävin läpi pakkomuuttajien kokemuksia silloin, kun lähtöalue hukutetaan kokonaan veden alle ja paluuta sinne ei ole. Se muistuttaa lapsen tapaa menettää vanhempansa kuoleman kautta ja vieläpä väkivaltaisesti sen kokien. Syntyy voimaton raivo hylkäämisestä, surutyö ja paljon myöhemmin mahdollisuus vastat tutkijan kysymyksiin, mitä tuohon kokemukseen voisi liittää sellaista, jota tavoitemuuttaja ei kykene kertomaan kotiseudustaan, taakse jätetystä, mutta jonne voi aina kesäisin palata mökilleen. Ero kun on valtava. Spatiaalisen identiteetin kadottaminen kun on vielä traumaattisempi kuin ammatillisen identiteetin eläköitymisen myötä.

Spatiaalinen ja mentaalinen alue on aivan eri asia kuin regionaalinen alueyksikkö. Samoin kielessämme on ontuvia kohtia näiden kuvaamiseen. Meillä on kielessämme vain yksi alue, kartalle piirrettävä ja kaavoitettava, regionaalinen yksikkö. Me kuvamme sillä kaiken maantieteestämme. Tiede maailmalla ei tee näin. Heillä, kulttuureilla ympäri maailmaa, on myös kieliä, jotka ovat muuta kuin onomatopoeettisia, luontoa matkivia ja suvuttomia oman tunnekielemme tapaan ajatellen, asiansa esittäen ja unensakin nähden. Erot voivat olla valtavia. Digikieli, sähköinen on ja off -kieli taas tasoittaa näitä eroja, tieteen kieli on muuta kuin tunnekielemme. Tieteen popularisointi luonnontieteitä ja ihmistieteitä yhdistäen on käytännössä usein mahdoton tehtävä. Kun kyse on vielä perinteisistä medioistamme, kokemukseni tästä työstä on usein turhauttava.

Toimittajilla on äärimmäisen harvoin riittävän laajaa koulutusta luonnon- ja ihmistieteistämme samaan aikaan ja rinnakkain ne tuntien. Ainakin pari kertaa molemmissa erikseen väitellen. Se avaa näiden erojen oivaltamista. Väliin kun jää pimeitä alueita, joiden valaisu on raskasta puuhaa silloin, kun ne ovat täysin uusia havaintoja, symboli innovaatioiksi kutsuttuja.

Lauantain lehdessä (HS 13.7) Jussi Lehmusvesi kirjoittaa harrastuksestaan lueskella joutoaikoinaan omituisia kielten koukeroita ja kirjaimia sekä kääntää niitä robotin avustamana. Esimerkkinä on mauritanialaislehden kolumni ja sen kauniit koukerot. Lehmusvesi ottaa käännöksistä esimerkin venäläisestä “Naida paskaa” verkkoversiosta ja arabinkielisestä kolumnista. Jälkimmäisessä avainkäsite “Vahva Jumala” jää avaamatta ja venäläinen teksti paljastuu putkimiehen kokemiin kärsimyksiin ja oikeuden tuomioon lainvalvojien kiristäessä mieheltä tunnustuksen hakkaamalla tältä puolentoista litran vesipullolla “väärän” tunnustuksen saadakseen. Oikeus kuitenkin korjasi tämän vääryyden. Yleensä ne tahtovat jäädä oikaisematta. Etenkin jos Venäjän sijaan asut Suomessa ja oikaistavana on medioissa elävät väärin ymmärretyt avainilmiöt, joiden symbolirakenne on kielellemme vieras, mutta välttämätön tuntea, jotta aiheesta voisi edes keskustella.

Väitöskirjan tekijä joutuu Suomessa usein tilanteeseen, jossa tutkimus paljastaa aiemmin tuntemattomia ilmiöitä ja yksi niistä kohdalleni osuneista oli juuri koskisotien aikana tapahtuneet vääryydet. Niiden oikominen alkoi aivan alusta ja menneen maailman tavasta hakata ihmiseltä sellaista tunnustusta, joka oli tuon ajan medioille toivottu, mutta samalla virheellinen ja väärä. Näin kävi allasevakkojen kohdalla Sompiossa mutta myös usein Karjalasta muuttaneiden pyrkiessä sopeutumaan uuteen ympäristöönsä sotiemme jälkeen lapsinamme. Helsinkiin muutto huonomaineiseksi tiedetyn lähiön sisälle ei ole sekään aina sitä, mitä maalta muuttanut peltolakeuksineen ja kotikatuineen olisi ehkä odottanut.

Sepitteellinen alueidentiteetti on eri asia kuin sisäsyntyinen ja jo lapsena kontaten hankittu psykologinen syvä kokemus. Sepitteellisessä meille kerrotaan vaikkapa koulussa, paikallisissa ja maakunnallisissa medioissamme, kirjallisuudessa, mitä tarkoittavat kansalliset tai maakunnalliset vaakunat ja liput, kaikki se mahdollinen maakunnallisesta ja kansallisesta kulttuurista sekä kirjallisuudesta alkaen ja taiteeseen päätyen, kielen koukeroita avaten ja selitellen se myös maahan muuttajalle medioissamme. Se on sepitteellistä identifiointia regionaaliselle alueelle. Se on kaukana ihmisen geneettisestä muistista ja psykologisista kokemuksistamme, oman aikamme digikielen viesteistämme sosiaalisen median trolleina. Jotkut osaavat sitä muita paljon enemmän perustietoa hankkineina. He voivat tehdä hyvää, olla painonsa arvo kullassa mitaten, mutta myös paljon pahaa samalla.

Perinteinen media on kokonaan eri asia kuin syvä psykologinen kokemus ja sen sisäsyntyinen alueidentiteettimme. Sen kertominen on mahdollista vasta pakkomuuttojen surutyön jälkeen ja vuosikymmeniä muutoista toipuneena. Karjalaan jälleen palaten sen havaitsi paluumuuttajan alkaessa itkeä paikassa, jossa ulkopuolinen tarkkailija näki vain vaatimattoman kiviraunion.

Lokan ja Porttipahdan allasevakkojen kohdalla tapa kuvata menetetyn ympäristön yksityiskohdat ja pienipiirteiset surutyössä mieleen nousseet varhaislapsuuden kohteet olivat rikkaita, monin verroin rikkaampia, verrattaessa sitä normaalin muuton yhteydessä tapahtuvaan paljon pinnallisempaan ympäristökuvaukseen. Sepitteellinen identiteettimme on ulkopuolelta annettu ja kaikkea muuta kuin takaraivosta kumpuava jo ajoilta, jolloin oppimisgeenimme eivät olleet edes vielä sulkeutuneet. Sulkeutumisen jälkeen olemme niiden vankina. Olkoonkin, että voimme soitella niillä niin humpat ja jenkat, sinfoniat, pianon tai flyygelin kielten tapaan näitä tapaillen. Jotkut meistä vain muita paljon paremmin ja jo ennen kouluikää tämän taidon pohjatyön hankkien.

Cluster art ja Art of Cluster tarkoittaa alkujaan tätä manifestini kirjoittaessani. Tieteet ja taiteet ovat siinä sama asia, hyvin varhain hankittuja pianon tai flyygelin kieliämme. Miksei myös kykyä avata digikielen rinnalla myös valon spektrit, värimme. Luonto kun toimii juuri näin hoitaessaan vaikkapa muuttavat lintumme toiselle puolelle maapalloa ja keväällä taas takaisin tuttuun pesimäpaikkaansa. Sinulta ja minulta se ei onnistuisi alkuunkaan.

Maailma sanojen ja kirjainten takana, niiden vankina, on paljon syvempi kokemus kuin mihin lähiöiden huono maine tai Jussi Lehmusvesi kirjoituksessaan viittaa. Saska Saarikoski hapuilee sitä oman tarinansa kohdalla, olettaen rahan oleva nyt se, jolla mitataan sisäsyntyinen identiteettimme ja sen kaipuu, eläkeläisen sielu ostaen. Sen enempää ei voi enää mennä pieleen kuin pyrkiä hyvittämään vanhempien kuolema, usein väkivaltainen, antamalla lapsille rahaa ja mammonaa vastikkeeksi, ostaa juuret Sompiossa tuon ajan Sompion tutkaksi nimetyn miehen markoilla.

Paluu juurilleen, Sompion kylien vauraiden jokimaisemien ja veden alle hukkuneille, lapsena hankituille juurille, ei onnistu ikävä kyllä vappusatasella. Ei myöskään uuden identiteetin hankkiminen jättäen duuninsa ja aloittaen elämä eläkeläisenä. Tässä poliitikoillemme on syntynyt hyvin syvä virhearvio vanhoina puolueinamme, joihin uudet puolueet ovat luonnollisesti tarttuneet. Olisi vallan omituista, jos ei olisi tartuttu, kipeään asiaan. Se kipeämpää epäkohtaa kun ei nyt Euroopasta löydy.

Näiden, uusien puolueiden, leimaaminen medioissamme inhokeiksi, syntyy juuri tästä kipeydestä. Heidän kanssaan ei EU:n sisällä edes leikitä, lelut viedään pois lapsilta. Hiekkalaatikolla tapahtuva kiusaaminen on sinänsä naiivilta vaikuttava ilmiö, mutta niin ovat kansakuntien sodatkin ja kansansurmat täysin käsittämättömiä veritekojamme lähimenneisyydessä. Niitä ei pidä provosoida omana aikanamme ja heikosti läksynsä lukeneiden poliitikkojemme tai medioittemme toimesta. Edes perusasiat on tunnettava.

Digikielemme kun on samalla sähkön liikettä ja tämän ohella olemme myös kemiaa, reaaliaikainen prosessi ilman historiallista pitkää taustaansa. Olemme yhä lähempänä sitä viestintää, jossa luontomme muut nisäkkäät ja liskoista syntyneet lintumme meitä tarkkailevat. Digiajan myötä kun sekä aika- että paikkatieteemme menivät kokonaan uusiksi, syntyi paradigmainen muutos.

Muutos ei koskenut vain jotain mallia tai teoriaa vaan koko maailmankuvaamme ja sen kieltämme. Tämä oli syy kirjoihini, joissa puhutaan uudesta mediayhteiskunnasta, hybridiyhteiskunnasta, sosiaalisen median taloudesta ja strategiasta, klusteritaiteesta ja taiteen klusterista sekä ekologisesta klusterista ja innovaatiopolitiikasta, utopiasta ja sen vastakohtana dystopiasta, uudesta kylmästä sodastamme.

Siinä luonto ja sen lait ovat kokonaan eri asia kuin ihminen ja hänen lakinsa, sepitteelliset sadut ja tarinat, maakuntakirjallisuus tai maamme laulut. Brysselin hiekkalaatikkoleikit ja pinnallinen pohdinta viihteenä maailmasta perinteisten kirjainten ja sanojemme takana. Onomatopoeettinen ja suvuton kielemme ei avaa niiden sisäsyntyistä merkitystä meille lainkaan. On vaarallista jäädä tieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle ja korvata se sepitteellisillä saduillamme.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts