Tasavallan presidentti Sauli Niinistö lausui tänään iltapäivällä Kultaranta-keskustelujen päätössanat.
Puheessaan Niinistö ylisti vuolaasti tapahtumassa käytyjen keskustelujen henkeä. Se oli odotettu ja kaunis tapa häneltä.
Presidentin puheenvuoroa edelsi päätöskeskustelu, johon osallistuivat tutkija Anu Kantola, toimittaja Heikki Aittokoski sekä veteraanipoliitikot, eduskuntauransa päättänyt Seppo Kääriäinen (kesk.) ja europarlamentin jättänyt Liisa Jaakonsaari (sd.). Tunnen heistä Sepon kouluajoista alkaen Iisalmesta ja Liisan Oulun ajoilta yliopistostamme. Anu on tuttu kirjoitustensa kautta ja se on enemmän kuin kasvotusten tavaten. Kasvotusten tavaten syntyy arkisempi ihmissuhde. Sama pätee sosiaaliseen mediaan ja sen lukusiin kavereihin ja ystäviinkin. Suhde on korrektin etäinen mutta samaan aikaan harvinaisen intiimi. Hyväilemme toisiamme sanoillamme. Joku toki lyö korvillekin jos tunnesanat ovat joko kesyttämättä tai muuten väärin valittuja. Savolainen on kokonaan erilainen kirjoittaja kuin hämäläinen.
– Meille kaikille harmaantuville täällä tuo äskeinen keskustelu oli oikeastaan valtavan rohkaisevaa, Niinistö kommentoi puheenvuorossaan.
– Se nimittäin kertoi, erityisesti meille poliitikoille, mutta muillekin, että kun henkilö jättää tehtävänsä, vasta silloin hän oikein kukkaan puhkeaakin, Niinistö letkautti saaden yleisön nauramaan.
Letkautus on vahva tunnesana, savolaisena sen lukien, ja epäilen ettei tästä ollut kyse ensinkään, liki loukkauksesta. Kyse oli vallan muusta ja siihen presidentti on ansainnut saada vastinettakin toimittajiltamme.
Se ei ollut letkautus vaan havainto, kuinka emeritus ikäinen voi jo vapaammin kertoa sellaista, johon aiemmin ei ole ollut mahdollisuutta. Lisäksi jää aikaa pohtia, kun aiemmin kaiken ajan vei kiire. Etenkin muistelmiaan rakentava tekee havaintoja, jotka ovat jääneet aiemmin huomaamatta.
Siinä ei ole mitään kummallista. On aikaa myös seurata, mitä muut ovat kirjoittaneet ja kuinka niitä olisi voinut myös käyttää omassa työssään. Kyllä siinä etenkin muistelmiaan kokoava poliitikko puhkeaa kukkaan, siinä missä tiedemies, alkaessaan seurata myös oman kapean erikoisalansa ulkopuolisia löydöksiä.
Yksi varoitus on kuitenkin muistelmiaan kirjoittavalle paikallaan. Sama pätee romaania kirjoittavalle kirjoittajalle. ROMAANI JA MUISTELMAT SYÖVÄT KUIN SIKA. Keskity tehtävääsi huolella ja tee sitä kuten väittelijä väitöskirjaansa tai romaanin kirjoittaja omaansa.
Piilotajuntasi alkaa poimia asioita, joihin tartut ulkopuolelta varsinaisen työsi. Etenkin poliitikko päivän politiikasta vuosikymmenistä työtä kootessaan. Kirjailija taas löytää hänkin lähiympäristöstään kaiken aikaa sellaista, joka on tyypillistä vaikkapa raskaana olevalle naiselle. Hän havaitsee kaiken aikaa muita raskaana olevia naisia. Piilotajunta askaroi näin.
Kapea näkökulma auttaa kyllä tieteen tekijää löydöksineen, mutta ei välttämättä rehevää romaania laativaa kirjailijaa tai sellaista muistelmien tekijää, jonka on syytä tuntea myös lähitieteitä ja niiden merkitystä lähihistoriasta kirjoitettaessa. Poikkitieteisyys tai taiteisuus on uuden löytämiselle se rikkain tapa tehdä havaintojamme. Sitä kannattaa siis hyödyntää ja puhjeta kukkaan, kuten presidenttimme oli havainnutkin.
Suomesta puuttuvat, ikävä kyllä kirjoittajat, jotka tuottaisivat arvokasta tiedettä ja liittäen sen fiktiiviseen kerrontaan. Se on valtava puute, mutta korjautuu sillä, että HAET sellaista kirjallisuutta, ja luet sitä samalla, kun kokoat omaa työtäsi. Jos sika syökin sieltä jotakin, se on yleensä maailmankirjallisuuden huipulta haettua. ONNEA MATKAAN, muistelmakirjailijat ja elämänne romaania valmistelevat. Elämä on oikeasti silloin vasta edessänne. Kaiken kiireen täyttämä ja usein elämättä jäänyt elämä.
Elämä on arvokasta vain jos sillä on jokin arvokas kohde (Friedrich Hegel). Elämä on jatkuvaa rajua pyrkimystä olla sitä mitä emme ole ja tehdä sitä mitä emme osaa (William Hazlitt). Suurin osa ihmisistä on olemassa mutta ei elä (Benjamin Disraeli)