Nyt pistää silmään.

Anu Kantola on viestinnän professori. Hän edustaa liki samaa unohdettua sukupolvea, johon luen myös itseni. Synnyimme suurten ikäluokkien jälkeen 1950-luvulla tai ehkä 1960-luvun puolellakin. Meitä ei silitelty päästä, eikä ollut aikaa tehdä vallankumousta. Meidän kanssamme ei tehty lapsena mitään erityistä sopimusta elämän kanssa. Se oli arvokas silloin kun siihen liitimme riittävän arvokkaan kohteen.

Teimme töitä ja ennen sitä opiskelimme, pyrimme tulemaan toimeen kahden sukupolven välillä, jotka edustivat täysin erilaista kulttuuriakin. Toinen oli vanhempi, muistutti sodasta ja oli usein isätönkin. Isättömistä pojista tulee rikollisia monin verroin useammin kuin huononkin isän hoidossa.

Kun meissä on annos luovaa lasta, pohtivaa ja itsensä hallitsevaa aikuista, niin tässä sodan aikana syntyneessä, ja usein perheensä vanhimmassa, oli aimo annos vanhempaa.

Yrmy Erno Paasilinna edustakoon lapsista vanhimpana esimerkkiä tällaisesta perheestä ja sen vanhimmasta pojasta. Harri Holkeri voisi olla toinen. ”Nyt minä juon kahvia” ja silloin on ”vanhempi” poliitikolla päällä eikä neuvottelujen, saati diplomatian aika. Yrmyt kirjat ovat tällaisen kirjoittajan hengentuotetta.

Niitä ei auta mennä kritisoimaan, eivätkä ne juurikaan naurata. Ne eivät sovi oman aikamme viihteen lähteiksi ensinkään. Vaikeitakin ovat ja niin ovat kyllä keskimmäisen lapsenkin ja diplomaatin kirjat. Peitellyt sanakäänteet kun löytyvät näistä töistämme. Harvoin niitä Nobelilla palkitaan. Palkittu on nuorin lapsista.

Tämä 1970-luvulla ja sen jälkeen syntynyt oli jo nuorempi sukupolvi ja perheen kuopus. Pari vuosikymmentä on sopiva aika jakaa sukupolvikierron kalenteria, paitis Hämeessä, jossa vaaditaan 40 vuotta. Forssassa eläen vähän enemmänkin. Forssan synty on poikkeuksellinen maassamme ja sitä tulisi ottaa irti monin verroin nykyistä enemmän.

Tämä nuorempi sukupolvi muistutti Paasilinnan veljeksistä nuorinta poikaa ja samalla hemmotelluinta. Vanhempien huomiosta ei ollut tarvis kilpailla. Hänessä oli aikuisenakin eniten mielikuvitusrikasta lasta.

Mukavia kirjoitteleva Arto Paasilinna oli humoristi ja hänelle sallittiin sellaista, jota keskimmäinen veljeksistä ei voinut kuvitella omalla kohdallaan kohtuulliseksi. Millään keinolla sitä huomiota ei tullut, ja palkintona tästä jäivät aikuisen ihmisen diplomaatin tunnemaailmaltaan tylsä elämä, jossa päihteetkin olivat vieras ilmiö. Mitä vanhemmaksi tällainen ihminen elää, sitä kauniimmaksi hänen elämänsä muuttuu.

Tästä 1950- ja 1960-luvun keskimmäisestä syntyi diplomaatti ja myös menestyvä poliitikko, kuivahko tutkija ja tiedemiestyyppi, siis pohtiva ja järkevä aikuinen ihminen. Vanhempien huomiosta oli kilpailtava sekä vanhemman että nuoremman kanssa, lopulta kuitenkin molemmille häviten. Tällainen ihminen ei etsi rauhaa itsensä ulkopuolelta.

Rannattomana virtana koettu elämä kouli koulussa ja kaveripiirissä, työpaikoilla verkostoja rakentavaksi aikuiseksi. Lapsen mieli, tai vanhemman kiusaajan käyttäytyminen, oli kaukana tämän välisukupolven, unohdetun kansan elämästä. Paasilinnan suvun poliitikko ja diplomaatti oli veljeksistä keskimmäinen hänkin. Hänen kirjansa ovat kokonaan muuta kuin Arton tai Ernon hengentuotteet. Kuka muistaa edes hänen nimeään?

Anu Kantola edustaa unohdettua sukupolvea naisena ja professorina. Tosin naisten kohdalla tämä yhteiskunnallinen ilmiömme eteni hieman miehistä jäljessä. Pidemmällä aikajänteellä olen kuvannut samaa asiaa ottamalla esimerkiksi Ranskan ja Pariisin, sen muurien suojissa syntyneet sisäkkäiset bulevardit ja ne niiden synnyn historian. Teen sen maantieteilijänä, en yhteiskuntatieteilijänä ensinkään. Siinä on vissi ero. Niin vaikeaa kun se onkin.

Nimensähän ne, siis bulevardit, saivat aikanaan Alankomaiden kaupunkeja ympäröivistä vastaavista muureista, hirsistä ne pystyttäen (bollverk). Kaupungista ulos ohjaavat ”avenuet” ovat nekin kuten faktoriratkaisuissa parittomien ja parillisten faktoreitten tulkinta. En nyt ala kertoa niiden syntyä ja tulkintaa. Se veisi sivuraiteelle.

Ne löytyvät kyllä Pariisista antaen maaseudun ihmisille ja avenuen käyttäjille muuttujia, parametrejä, joilla myös bulevardien eri kehillä asuvat ovat tietokoneen avustamana tulkittavissa, ja joita olen aiemmin esitellytkin kirjoissani. On kokonaan eri asia syntyä sisäkkäisen bulevardin varrella ja siellä sisimmällä kuin seuraavan bulevardin, jolloin kaupunki myös laajeni. Sama pätee maaseutuun ja sen Pariisista johtavien teiden varsilla. Kertoessani niistä kirjoitan toisin kuin juuri palkittu nobelisti Patrick Modiano uinuvine muistoineen.

Jossain määrin tämä tulkinta toimii myös Helsingissä ja sen laajenemisessa, kehien sisäpuolella asuvien kuvauksessa, sekä viidessä maakuntiin ja maaseudulle johtavissa pääteissämme. Satakunnantie ja sen varret ovat kylineen ja pienine seutukaupunkeineen kokonaan eri asia kun Turkuun johtava tai kolmos- tai nelostiemme. Forssassa tuskaillaan, Karkkilan tapaan, kakkostien varrella. Ilmiö, tuskailun syyt, liittyy historiaan, ei tähän päivään ensinkään. Sen vangiksi ei ole kuitenkaan tarvis jättäytyä. Muuttaa historiaa ei kuitenkaan voi, ja se olisi hyvä Hämeessäkin ja Satakunnassa oivaltaa. Ihmiset, joilla on luonnetta, on myös kunnolliset ohjeet elämälleen myös poliitikkoinamme, ja saman tien varrella olisi syytä tuntea toisensa.

Anu Kantola on välisukupolven tapaan tehnyt havaintoja, jotka hän on kirjannut kolumniinsa Helsingin Sanomissa (21.1). Hän on havainnut, kuinka suomalainen skandaali syntyy puhumalla, ja usein aivan olemattomasta asiastakin. Oikeammin hänen olisi tullut havaita, kuinka juuri välisukupolven skandaali syntyy näin ja suurten ikäluokkien kohdalla skandaalia ei synny juuri mistään. Kuka heitä uskaltaisi syyttää saati tuomita?

Ruotsissa taas kohut syntyvät teoista, joita Anu Kantola kuvaa useampiakin. Havainto on oikea, mutta tulkinta jää kesken. Sama pätee vaikkapa tapaamme pelata jääkiekkoa tai näytellä teatterissa. Ruotsalaisten ja suomalaisten erot kun syntyvät kielestämme. Se ero on uskomattoman suuri ja vähän tunnettu. Olemme kielemme vankeja ja siitä meitä myös rangaistaan, kiusataan ja unohdettu sukupolvi on siinä muita pidättyvämpikin. Ei kaikkea pidä kertoa muille, viisas vaikenee.

Otan esimerkin. Anu Kantola käyttää käsitettä ”pistää silmään” useampaankin kertaan kuvatessaan havaintojaan. Näitä ruotsin kielestä lainattuja ilmaisuja on meillä runsaasti muitakin, ja omana aikanani lukiossa niiden käytöstä palkittiin yhdeksän pisteen virheenä, jolloin sellainen kirjoitus, vaikkapa äidinkielen aineena, hylättiin armotta. Näitä yhdeksän pisteen virheitä pelkäsimme kuollaksemme etenkin ylioppilaskirjoituksissa. Kun tuolloin kirjoitettiin vain kerran ja yksi yhdeksän pistettä merkitsi hylkäämistä, järkevä kirjoittaja ei ottanut riskejä. Varman päälle lukio ja sitten yliopistoon, sekä siellä vauhdilla ohi aiemmin syntyneen suuren ja varmasti kostean ikäluokan. Se kuvasi ihmistä, jolla oli luonnetta ja sisäinen elämänohjekin.

Välisukupolvi kirjoitti ja varoi diplomaattisesti sanomisiaan ja tekemisiään, alkoi ohjata kansakuntaa uuteen suuntaan sekä ottaa paikkansa diplomaattien ja tieteen tekijöiden joukossa tutkijoinamme. Näin tutkimus ja tiede sai sekin ensimmäiset anukantolansa ja pian heitä oli enemmän kuin miehiä verbaalisesti lahjakkaina naisinamme. Pääsimme siihen mihin korkeakouluneuvostossa pyrimmekin.

Näin samalla suvuton kielemme ei myöskään alkanut pohtia, onko ”han” ja ”hon” saamassa rinnalleen rahvaan käyttämän ”hen” käsitteen ruotsalaisten akateemikkojen tapaan sitä punastellen. Lopulta 2000-luvun puolella se oli siellä hyväksyttävä, akateemikkojenkin.

Meillä Suomessa oli vain yksi ”hän”. Olimme kielemme kautta sukupuoleton ja vain kaikkein naiivimmat kolmannen sukupuolen korostajat alkoivat rakennella keinotekoisia ”metoo -skandaaleja”, siis sellaista, joka oli Suomessa liki mahdotonta Ruotsiin verrattuna. Tuskin he piilossa lymyävät, kuten Kantola epäilee. Tosin vain hyvin varovasti sen mahdollistaen. Varmasti heitä on piilossa tuhatmäärin. Tilastot kun puhuvat sen puolesta.

He olivat vain näitä mielkuvitusrikkaita lapsia, Arto Paasilinnan mielikuvituksella varustettuja, tai kulkien Pariisin bulevardeilla sen ulointa kehää eläen. Avenuekin Pariisista löytyy, josta on mahdollista löytää ruotsalaisten palkitsemia nobelisteja ja paljon taiteilijoita, boheemia väkeä. Vierailen siellä aina Pariisissa käydessäni ja minulla on siellä myös runsaasti lukijoitakin. Tosin vielä enemmän siellä on näitä äidin kasvattamaksi jääneitä poikalapsia, ja siis suuren ikäluokan edustajia. Heidän rötökset on kuitenkin tehty pääosin jo ennen Kantolan syntymää myös Suomessa syntyneenä.

Anu Kantola toivoo että ”järisyttävien” puheskandaalien rinnalle meille tulisi myös vakavammin otettavia. Hän mainitsee muualla Pohjolassa pinnalla olevat korruptioskandaalit.

Suomessa akateemikot, korkeakouluneuvosto jne., jopa perustuslakivaliokuntamme valitaan vaalien jälkeen hoitamaan tiedettä ja taidetta, jopa perustuslakimme toteutumista lakeja laatiessamme. Luotamme siihen, että kansan valitsemat poliitikot ovat parhaita tiedemiehiä, taiteilijoita ja hoitavat myös tärkeimmän tuomarin tehtävät perustuslakejamme vartioiden valiokunnassaan, sotea siellä vuosikymmenet hämmentäen.

Näin palkitsemme poliitikkomme ja puolueiden jäsenet, siellä menestyneet, viroilla, jossa Herra antaessaan viran, hän antaa myös järjen ja moraalin, viisauden, tiedot ja taidot, periaatteella. Aina näin ei ole, mutta tilastollisesti laskien kansa saattaisi hakea myös riittävän määrän oppineitakin ja taitavaksi tiedettyjäkin. Jos valinnat menevät kohdalleen, kansa vaurastuukin. Muussa tapauksessa kansa maksaa itse omilla kärsimyksillään kehnot valintansakin. Huonon pään takia siinä koko ruumis kärsii.

Näin rakenteellinen korruptio tunkeutui koko yhteiskuntakoneistomme sisälle ja sitä on suojeltu ja varjeltu kuin kruunun jalokiveä. Sekin on sidoksissa kieleemme ja sen käsitteistöön sekä sosiaaliseen pääomaamme. Demokratia ja sen hoitajat siinä on palkittu komeilla valtion viroillamme. Raha ei ratkaise vaan kansa ja sen kyky oivaltaa, kuka voisi olla uskottavin yhteisten asioittemme hoitajana.

Sen pois karsiminen edellyttäisi myös Anu Kantolalta uskomatonta tapaa murtaa sellaista kielen sisään rakennettua, jota geeneiksi myös kutsumme. Siksi me myös kutsumme talvisia komeita valoilmiöitä ja niiden värikästä räiskyntää tuntureittemme kupeilla ”revontuliksi”. Revot ne siellä huiskivat häntiään ja aiheuttavat sellaisen pyryn, jossa näkee kaamoksen aikana jopa niitä metsästääkin. Metsästäjä liikkui siten kohti valoja, josta saattoi jotain löytääkin. Pimeässä ei ollut mitään toivoa löytää saalista. Kulje siis kohti revontulia.

Se on mielestäni paljon fiksumpi nimi noille tulille, kuin jos olisimme alkaneet kutsua taivaankantta ”talvikaduksi” (vitergatan”), jolla ruotsalaiset kutsuvat linnunrataamme. Se kun ehkä muistuttaa talvista katua lyhdyin valaistuna, jotta meillä ei ollut olemassakaan.

Meidän kielemme sen sijaan oli onomatopoeettinen, luontoa matkiva, ja kyllä linnunrata on sentään monin verroin fiksumpi tapa oivaltaa maailmankaikkeuden komeus ja sen lakeja noudattaen, niiden avulla suunnistavien lintujen evolutionarinen ihme hakeutua kotipesilleen pienille suolammillemme valtavina parvina kevään viimein koittaessa. Siitä syntyi pragmaattinen kulttuurimme ja selviytymistarinamme ankaran luonnon kanssa taistellen.

Etenkin savolaisille Kantolan mainitsemat puheskandaalit ja narratiivisen kielen tarusto, naisille juorut, ovat olleet aina peruste valita myös puoliso sekä arvostaa kalevalaiseen tapaan kannelta ja runoja enemmän kuin sodan jumalan elkeitä ja julmien tekojen helvettiä ruotsalaisten ja norjalaisten viikinkien tapaan melskaten.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts