Harrastuksistani yksi rakkaimmista on katsella elokuvia. Joka päivä vähintäänkin yksi, joskus useampia. Elokuva on minulle elämää suurempi tarina ja tapa kertoa se nerokkaammin kuin mitä itse kykenemme kokemaan tai oivaltamaan ilman näitä oman alansa neroja ohjaajina, lavastajina, leikkaajina, puvustajina, muusikkoina, tuottajina, pukijoina, stuntteina, kymmenissä eri tehtävissä hakien aistimme ja mielikuvituksemme ylittävää neroutta.
Vuoden 2019 parhaat elokuvat palkittiin juuri Oscar gaalassa. Olin kirjoittanut omien esseitteni joukkoon ja samalla seuraavan kirjani johdantoon, sen loppuun vuoden lopussa menneestä vuodesta jonkun sanan myös leffoistamme. Lainaa tätä tekstiäni suoraan:
”Nobelin palkinnot jaettiin nekin loppuvuodesta ja kiinnostavin oli kahden kirjallisuuden palkinnon jakaminen. Edellinen vuosihan jäi ilman tätä palkintoa Ruotsin Akatemiaa ravistelleen skandaalin seurauksena. Peter Handken palkitseminen aiheutti pienehkön kohun nytkin. Muitten palkittujen kohdalla kohuja ei syntynyt. Sen sijaan kuolleista eniten julkisuutta sai tiettävästi maailman vanhin sarvikuono Tansaniassa 57 vuoden iässä ja edustaen vielä erityisen uhanalaista pensassarvikuonolajia.
Maapalloa muistuttavien eksoplaneettojen hakemista edistettiin ja Yhdysvalloissa perustettiin kuudes puolustushaara, Yhdysvaltain avaruusvoimat. Yhdysvaltain presidentin twiitit ja puhelut olivat niin ikään koko ajan seurannassa ja johtivat myös Trumpin virkasyytteeseen. Vuoden lopussa myös Suomen puoli vuotta kestänyt Euroopan unionin puheenjohtajuus päättyi.
Fiktiona kuvaten vuosi 2019 muistutti jossain määrin Claire Denisin ”High Life” elokuvaa yhdistettynä se Kubricin, Tarakovskin, Carpenterin ja Scottin tuotantoon avaruuselokuvana. Siinä oli myös ripaus Celine Sciamman ”Nuoren naisen muotokuvaa” muutenkin kuin Suomesta ja sen viimeisimmästä hallituksesta sitä tarkkaillen. Claire Denisin rinnalla oli mukana myös paikallisuutta, Miia Tervon kaltaista ”Auroran” rovaniemeläisen elämän rujouttakin.
Parhaimmillaan vuosi ylsi maailmalla liki Quentin Tarantinon ”Once Upon a Time in Hollywood” lentoon viihdyttävänä, seksistisenä ja kunnioittavana sekä misogyynistisenä kokemuksenamme, olematta kuitenkin liian laahaavaa globaalinakaan elämyksenä.
Suurteosten sarjaan vuosi ei yltänyt, mutta Martin Scorsesen, nyt jo liki kohta 80 vuotiaan mestarin, ”The Irisman” tasolle se hyvinkin ajoittain kohosi, etenkin Robert de Niron kaltaisten nerojen ponnistellessa suuren ohjaajan käsissä parhaimpien vuosiensa tasolle.
Itse olisi jäänyt kaipaamaan Mark Jenkin kaltaista ”Bait” osuutta ja etenkin kalastukseen liitettyjä jännitteitä, menemättä nyt aivan Hemingwayn tasoiseen elämänkaaremme kuvaukseen. Sen sijaan Pablo Carrain tuotannosta tuttua koreografiaa, Nicolas Jaania ja hänen taitojaan hakien, jotain tällaista olisin vuodeltamme hakenut.
Runsaasti aikaa Etelä-Amerikassa viettäneenä ripaus Alejandro Landesin vuoden 2019 tuotannosta olisi nyt kuitenkin piristänyt myös suomalaisten vauhdikkaan sote vuosikymmenen poliittista elämäämme ja menetettyä vuosikymmentä.
Uutta vuosikymmentä nyt käynnisteltäessä, Suomessa maailman nuorimpien naisten hallituksen ja poliittisen, Sodankylän elokuvajuhlilta alkavan ja Forssan vanhojen elokuvien näytäntöön päättyvän ilottelun taas kerran käynnistyessä, lämmin kiitos lukijoilleni etenkin kotisivullani viihtyen sekä lapsilleni, lastenlapsilleni sekä elämänkumppanilleni Maijalle tämänkin kirjan syntyä sietäneinä yhteisenä ponnistelunamme. Elämä on laiffii.”
Oscar gaalassa palkittiin toki ”Little Women” ja ”Once upon a time in Hollywood”. ”Jokeri” ja ”Taistelulähetit” saivat nekin odotetusti omat Oscarinsa ja lukuisat ehdokkuudet. Roger Deakins ja hänen kykynsä käyttää kameraa ei jäänyt nytkään huomaamatta. Taistelulähettien erikoistehosteet oli toki huomattu, siinä missä Phoenix ja Zellweger pääosissaan Oscariensa arvoisiksi.
Elton John viihdytti yleisöä ja Taika Waititi toi käsikirjoituksineen kaivattua syvyyttäkin. Martin Scorsesen ja Quentin Tarantinon löytäminen yhtenään yleisön joukosta toi nostalgiaa 92 vuotta täyttävälle tapahtumalle. Miespääosan voittaneen puhe oli paatoksellisuudessaan tuohon tilaisuuteen sopiva, siinä missä sivuosan pokanneen Brat Pittin jo kolmas kerta kumartaa yleisölle ja vaikuttaa liikuttuneelta.
Sitä hän ei todellakaan ollut ja pääosasta Oscarinsa saanut piti liian pitkän puheen, joka olisi tullut pitää vuosikymmen sitten. Tai jättää kokonaan pitämättä valmistelemattomana menneen ajan muisteloinamme näyttelijän roolityönä poliitikkojen estradille eksyen. Se oli kaukana elämää suuremmasta tarinasta. Suutari pysykööt lestissään. Komiikalla voittaa nyt enemmän kuin tosikkomaisella roolilla Yhdysvaltain rankasti kahtia jakautuneessa ilmapiirissä. Keventäkää jo kuormaanne huumorilla.
Aamuyön tuntien tärkein tähti oli kuitenkin Etelä-Koreasta joukkoineen Hollywoodiin saapunut Bong Joon-Ho, joka pokkasi neljä Oscaria ”Parasiitilla” ja lupasi joka kerta juoda seuraavan päivän puolelle, suomalaisen ohjaajan elokuvakulttuuriin kuuluvaan tapaan esiintyen, mutta käyttäytyi kuitenkin vielä nyt punaisella matolla hillityn korrektisti. Suomalainen olisi ollut siinä uskottavampi. Siinä ei suotta uhkailla tai lupailla vaan horjutaan ja hoiperrellaan sen enempää iltoja odottelematta.
Hän olisi voinut olla yhtä hyvin vieras Pohjois-Koreasta ja tapaamassa Donald Trumpia. Hän ei puhunut sanaakaan englantia jenkkityyliin sitä pahoinpidellen. Näin paras kansainvälinen ja koko kisan voittava ohjaus toi edes hieman poikkeavaa ryhtiä tilaisuuteen, jonka elokuvalle ja sen elämää suuremmalle tarinalle Oscar gaala ei nykyisin enää tuo sille kuuluvaa paikkaa muiden taidemuotojen rinnalla ylivertaisena kilpaillen. Sosiaalinen media ja sen heittämä haaste on rankka paikka myös tälle viihteen muodollemme.
Jotain uutta kaivattaisiin, jotta elämää suurempi tarina säilyttäisi asemansa muiden taidemuotojemme rinnalla, eikä alkaisi latistaa jo nyt hyvinkin värikkääksi käyvää arkeamme. Se kun alkaa olla elokuvaakin rikkaampi ja odottamaton kokemus monien uusien medioittemme ja poliittisten liikkeittemme globaalissa virrassa uiden ja itse draaman kaarensa joka päivälle rakentaen. Usein vielä ilman kenenkään ohjausta saati käsikirjoitusta.
Mennäänpäs taas kerran suon yli niin että heilahtaa. Kamera mukaan ja kertaotolla. Näin ne parhaat leffat näyttävät syntyvän. Taisteluläheteissä ja sen kuvanneessa kameramiehessä on oikeaa ainesta tämän ajan kuvaajaksi. Pertti Pasanen kuvasi silmän korkeudelta eikä haaskannut suotta filmiä hänkään. Uuno Turhapuroon ei kannattanut filmiä tuhlata.