Iltalehti hakeee näkyvimmät otsikkonsa nyt Jussi Halla-ahosta kun Donald Trump on käyty läpi viimeiseen saakka eikä Yhdysvaltain vaaleista ole enää uutta sanottavaa. Samoin tekee luonnollisesti Helsingin Sanomat.
Suomessakin politiikka polarisoituu joko talousoikealle tai vasemmalle. Samalla se muuttuu konservatiivisemmaksi tai liberaalimmaksi. Näin medioitten on sitä helpompi tulkita ja vaivatta leimata samalla. Se on siis mediayhteiskunnan tulosta, ei toki muuten. Suomessa Yhdysvallat on se jota apinoidaan, taas kerran.
Kun näin tehdään, taannutaan samalla aikoihin, joita sosiaalisen mediankin on helpompi seurata. Se että keulilla kulkevat iltalehdet on luonnollista. Toisin menetellen lukijoita olisi vaikeampi kosiskella. Haetaan kirkuvia otsikoita. Olkoonkin että lukijat ovat jo liki pelkästään suurten ikäluokkien 1940-luvulla syntyneitä.
Heillehän tämä on kotoisaa ja tuttua menoa. Tähän viimeiseen taistoon rintamat olisi saatava suoriksi, ikään kuin yhtymään. Toimittaja Juha Keskinen on läksynsä lukenut eikä häpeä kirjoituksiaan, vaikka tietäisi sen olevan menneen maailman taistoa, taistolaisuutta.
Veikko Vennamo osasi sen myös ja Timo Soini hänen oppilaanaan. Veikon juonikkaalla asialinjalla tarkoitettiin juuri SINUN linjaa. Se on oikea, ainut oikea. Pidä se äläkä kuuntele muita, älä ymmärrä muita, älä hyväksy muita ja eriävää mielipidettä.
Tänään sosiaalinen media on tulvillaan kuplia, joissa kaikki tieto on omaa ja vain yhden asian liikettä. Kun sitä nykäiseekin, syntyy raivokas vastarinta. Teit niin tai näin – aina väärinpäin. Tähän ilmiöön puolueemme joutuvat luonnollisesti asemoitumaan ja samalla ilmiöstä tulee pysyvä, osa menneen maailman sosiaalista pääomaamme. Olkoonkin että sieltä hankitut kokemukset ovat enemmän kuin ikäviä sisällisodastamme alkaen.
Halla-ahon ehdokkuus pääministeriksi ja Helsingin pormestariksi syntyy terveen yhteikunnan normaalista lähtökohdasta. Tarkoitus on kohota suurimmaksi puolueeksi. Ei sen kummallisempaa. Se että Halla-aho on samalla puolueensa puheenjohtaja ja oppositiojohtajana näkyvin hahmo, myös muualla kuin Suomessa, on vahva näyttö näihin tehtäviin.
Pitäisikö niistä vaieta? Sehän se vasta omituista olisi… Medianäkyvyys taas syntyy puolueen kiinnostavuudesta ja Halla-ahon asema tässä kiinnostavuudessa on kiistaton asia. Jos Halla-aho toimisi toisin, häntä moitittaisiin. Kaikessa mitä puolue tai Halla-aho tekee kilpailija löytää luonnollisesti joko moitittavaa tai epäilyttävää. Mediayhteiskunnan kriisi tekee tästä ilmiöstä kaupallisen ja samalla poliittista viihdettä.
Liian pitkälle tällainen sairas demonisointi, jatkuva epäily, pirujen piirtely seinille, ei saisi kuitenkaan mennä. Politiikan piirissä kun toimii myös sitä heikosti ymmärtäviä ja vaalikiimassa ikäviin ilmiöihin syyllistyviä. Sitä ei saisi medioissamme ainakaan ruokkia.
Mediayhteiskunnan oma kriisi, hybridivaihe ja kybertaurvallisuus, ei saisi leimata koko yhteiskuntaamme ja nyt syntynyttä demokratiamme kriisiä puoluelaitoksineen. Yhdysvalloissa tämä polarisaatio on ikivanhaa perua, mutta meillä se on sitä vasta ajoilta, jolloin puolueemme hakivat paikkaansa agraarin yhteiskunnan sisällä itenäistyvässä maassa.
Muutos tässä on ollut niin suuri ja nopea, muihin länsivaltoihin verraten, ettei jokainen meistä ole oikein pysynyt tässä kyydissä mukana. Tämä koskee etenkin agraareja puolueitamme, mutta myös toisessa ääripäässä syntyneitä liikkeitä, joista vihreä liike on nyt myös hallituksessa ja leimallinen vaikuttaja etenkin pääkaupunkiseudulla Helsingissä. Perussuomalaisten vastinparia, vanhan yhteiskuntakoneistomme mediayhteiskunnan tulipaloja näin sytytellen, siitä on turha pyrkiä medioissamme leipomaan. Media on hyvä renkin mutta tulen tapaan vaarallinen isäntänä vallan käyttäjänä. Demokratiamme pitkäksi venynyt kriisi on tätä samaa hybridivaiheen ilmiötä ja uhkaa myös globaalia kyberturvallisuuttamme.
Vihreiden, punavihreiden, asemointi medioissa perussuomalaisten eräänlaisena vastinparina oli virhe, jossa palattiin menneen maailman taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin, joita ei ole enää olemassakaan, jakaen maa talousoikeistoon ja vasemmistoon, sosialisteihin ja ei-sosialisteihin sekä konservatiiveihin ja liberaaleihin.
Millä ihmeen logiikalla entiset sosialistit kyettiin leimaamaan samalla liberaaleiksi ja vastapuoli lähelle edellisten vuosisatojen rakenteita sekä IKL:n kaltaista oikeistokonservatiivista liikettä ja näillä menneen maailman möröillä vielä 2020 kansakuntaa pelotellen ja nimitellen?
Mehän elämme digiajan ja sosiaalisen median talouden ja strategian aikaa, reaaliaikaista Suomea, jossa pandemia siirsi meidät myös etätyöhönkin ja sitä opiskellaan nyt ensimmäisen kerran ja monen kohdalla samalla ihmetellen uuden modernin yhteiskunnan syntyä.
Tämä maailmankuvallinen ja paradigmainen muutos kun tuli hoitaa jo edellisen vuosituhannen aikana, eikä menettää vuosikymmeniä ylläpitäen ikivanhoja rakenteitamme sotesta puhuen ja maakuntahallinnosta 1800-luvun tapaan eläen. Sehän olisi tullut hoitaa tuolloin, ei nyt enää.
Nyt on muuta ja paljon tärkeämpää hoidettavaa myös yhdyskuntiemme sisäisissä rakenteissa, kuntiemme itsehallinnossa. Ei vain rajoissa ja ulkoisissa puitteissa, menneen maailman regionalismissa. Niiden jatkuva esittely kun korostaa vain stereotyyppisten ilmiöiden esittelyä, oli kyseessä Yhdysvallat, osavaltiot siellä tai oma maamme ja Eurooppa, Kiina ja Venäjä, Afrikka erityisesti. Emmehän me enää elä topeliaanisessa Suomessakaan, vai elämmekö sittenkin? Savolaisia ja hämäläisiä, pohjalaisia ja pääkaupunkiseudun ihmisiä tyypitellen.