Mika Waltarin Sinuhe oli esillä kiinnostavalla tavalla vuonna 2007 poikkeuksellisesti Ateneumin portaikossa. Tietokoneella tehty valoteos toi mieleen tilataiteen tai mediataiteen, omalla kohdalla etenkin klusteritaiteen. Syynä oli sattuma. Olin samaan aikaan kirjoittamassa ulos toista osaa sosiaalisen median yhteisöllisistä rakenteista, ja etenkin innovaatioprosessien kulusta, symboleiden limittyessä kulttuurista toiseen käsiteanalyysiä soveltaen. “Living Rooms” oli ensimmäinen idea tulevasta, jossa käsiteanalyysiä avataan helppotajuisemmin kuvataiteen keinoin. Tätä samaa tapaa toki myös alkuperäiskansojen kielessä ja sen musiikillisessa tai kuvataiteen esitystavassa.
Vaeltavat sanat
Charles Sandisonin työssä tiekoneella ohjelmoidut sanat vaeltavat ympäri pimeää huonetta, globaalia kokemusta, avaruudessa toistensa kanssa kisaillen ja vuorovaikutuksessa toisiinsa, reaaliaikaisesti. Sanat etsivät toisiaan kuin dna-rakenteen aminohapot ja niitä avustavat rna-rakenteen omat viestinviejänsä.
Sanoista syntyy elämää, uusia sanoja, jotka rakentavat lauseita, ikään kuin geenien sosiaalisia vastineita meemeinä, jotka kisailevat keskenään paremmuudesta. Lopulta kaikki katoaa tai muuttaa muotoaan, syntyy uusi teoria, malli, ehkä lopulta vanhan hävittäen viruksen lailla ja heräten uuden paradigman kautta, entistä maailmaa vahvempana. Sanat mies, nainen, lapsi, ruoka, vanha, kuollut.. jatkavat vaellustaan.
Tampereella asuva kuvataiteilija Charles Sandison vastaanotti presidenttimme ojentamana tämän vuoden merkittävimmän kuvataidepalkinnon Ars Fennican. Skotlannissa Glasgow School of Art -taidekoulussa 1988-1993 koulutuksensa saanut lahjakas ja hieman kapinallinenkin taiteen tekijä ja “Kieli maailman pelinä” oli saanut ansaitsemansa huomion. Toki ennen Suomea New Yorkissa, Pariisissa, Jose Saramagon vuosijuhlissa, Forum Romanumilla Roomassa. Sen havaitseminen, että taiteilija on suomalaistunut ja maailman maineessa, vie Suomessa oman aikansa. Seuraava näyttely on sitten maailman kuvataiteen näkyvimmällä foorumilla Hämeenlinnassa. Taiteilija on saavuttanut nyt kaiken maallisen loiston, lähestyy Palmun juuria.
“Huono voittaja”
Palkitun valinnut kuraattori David Elliot käytti kieltä, jossa puhuttiin luomistyön mikrokosmoksesta, taiteilijan tavasta leikellä, pirstoa, limittää kerroksittain ihmeellisessä maailmankaikkeudessa. Loputon määrä yhdistelmiä ja takana vain kevyt jumalallinen henkäys, sumu tai lumisade, tähdet sen takana.
Enemmän kuin Elliotin sanat, minua puhutteli voittajan arka tapa esiintyä. Hän kertoi, kuinka maailmalla on paljon huonoja häviäjiä, mutta hän on poikkeuksellisesti huono voittaja. Vaimo oli kuitenkin kannustanut ja kehottanut esiintymään tavalla, jossa voittoa ei tarvitse hävetä. Hävetä voittoaan on hyvin suomalainen tapa, brändimme.
Menestys New Yorkissa, Pariisissa, Roomassa ei toki takaa menestystä Suomessa, kakkos- ja kolmostien varsilla majailevissa taajamissa matkaten kohti arktista hysteriaa, jos taiteilija on muuttanut asumaan Tampereelle. Sellaisessa taiteilijassa täytyy olla jotain epäilyttävää ja vialla.
Nöyrä mieli ja palkitun häpeilevä käytös voi pelastaa paljolta turhalta myöhemmin. Urheilijat ymmärtävät tämän poliitikkojen tapaan Suomessa muita paremmin. Suomessa voitot tahtovat muuttua nopeasti tappioksi. Nöyrällä mielellä ja pyydellen anteeksi suomalainen yrittää selvitä kiusaajistaan, siirtää osa tai koko voitto heille, usein jo etukäteen.
Kaikki tämä opetetaan kouluissa, kodeissa, kaveripiireissä, jengeissä, joissa asiat etenevät Suomessa vain käyttäen edusmiehiä. Tässä maailmassa taiteen edustaja on vieras ilmiö. Tämä hierarkinen rakennelma elättää runsaasti ihmisiä, joilla ei ole muuta käyttöä kuin juuri tapa toimia tiedon siirtäjänä, panttaajana, kymmenissä turhissa tehtävissä byrokratian rattaiden osana. Byrokraattinen persoonallisuus oli takavuosina pilapiirtäjien pilkan kohde. Nyt se on osa maabrändiä.
Tunnen Glasgowia ja Skotlantia hyvin. Oulussa opiskelimme 1980-luvulla kulttuurin ystävinä, miten köyhästä teollisuuskaupungista monine ongelmineen tehtiin Euroopan ensimmäinen kulttuurikaupunki panostamalla pelkästään korkeakulttuuriin. Sitä vietiin joka kadunkulmaan, sairaaloihin, vankiloihin. Jos nyt sellaista kulttuuria, korkeakulttuuria, vielä löytyy siinä sosiaalisen tai yhteisöllisen median uudessa paradigmassa, jota Charles Sandisonin työ minulle esitteli, ja joka löytyy uusimmasta kirjastani, juuri kustantajalta saamastani vuosien työstä.
Tämä kustantaja on saksalainen. Suomessa on tuhansia kirjailijoita ja heistä yksi tai kaksi saa julkaisunsa kustannettua vuosittain uusina kirjailijoina osana tutkimuksen ja tieteenteon arkea, tieteen poluraisointia, jota sen edustajat kuvaavat tänään pelon ilmapiiriksi yliopistoissamme kvarttaaliajan helvetissä. Pelon ilmapiirissä elävä luovuus on osa suomalaista maabrändiä. Piilota luovuutesi, tai juokse kuten Forrest Gump. Elä vähimmän vaivan periaatteella varoen näkymästä tässä laumasielujen kiusaajien ja kadehtijoiden maassa, varoitti johtajana vänrikki Koskela. Koskela oli ja on suomalainen maabrändi niin sodan kuin rauhan aikana. Ei presidenttiemme vanhemmat.
Kuvataiteen moniulotteisuus heijastaa sellaista, joka on kulloinkin päällimäisenä mielessämme, työn alla ja vie piilotajuntamme huomion. Taitava kirjailija ja kuvataiteilija manipuloi tätä osaa geeneissämme ja on osa joko kokonaan uutta, vasta avautuvaa, tai elää juuri siinä ajassa, joka on meille ajankohtainen. Ajassa elävä ihminen on suomalainen brändi ja sen kirjoittaja, ei visioiva osaaja.
Edinburgh ja geenit
Toisen kerran törmäsin skotteihin MTT:n tutkijana ja seuraten dna -molekyylin liikkeitä jalostettaessa lampaita ja nautoja myös suomalaiseen navettaan ja laitumille. Olin törmännyt niihin kyllä jo lapsena, Ayrshire-karjaan Ylä-Savon ja kotini pelloilla. Sumuinen maisema ja tähdet sen takana ovat nummien tuotetta ja Irlannissa vieläkin vaikuttavampi osa maisemaa kuin Skotlannissa. Lapsena Skotlanti ja Edinburgh oli minulle myyttinen ja shamaanien paikka, jossa osattiin jalostaa eläimiä, tehdä niistä tuotantolaitoksia. Diffuusinen tapa oivaltaa tämä on suomalainen brändi kuten keisariajan Venäjällä.
Liikkuva sumu ja tähdet ovat suurenmoinen elämys ja sama löytyy, kun katsoo mikroskooppiin tai kaukoputkeen. Ihminen on puolivälissä mikro- ja makrokosmoksen välissä, sanat avutonta hapuilua tulkita tuota rajallisin aistein avattavaa uutta ulottuvuutta, uutta maailmankuvaa, paradigmaa. Maabrändin tehtävä on ymärtää, mikä on paradigma, ja kuinka se kansakuntana saavutetaan.
Skotit ja Tweed -joki
Kolmas kerta skottien kanssa kisaillen tapahtui EU-kautemme alkaessa. Pohdimme silloin, kuinka yhdistäisimme suomalaiset jokiohjelmamme yhdessä heidän ja irlantilaisten vastaaviin ohjelmiin. Syntyi eurooppalainen jokilaaksojen yhteinen verkosto- ja ympäristöohjelma, joka sai myöhemmin EU:n Liferahan ohella myös palkinnon tuon ajan EU:n kärkiohjelmien joukossa.
Yhdessä saatua palkintoa ei tarvitse häpeillä edes Suomessa. Jokainen kuvittelee olevansa juuri sen arvoinen ja tärkein lenkki sen hankinnassa. Sitä kutsutaan narsismiksi ja häirintyneenä se tuo mukanaan tunnevammoja, kyvyttömyyttä myötäelää muiden ihmisten mukana ja heidän elämäänsä. Tätä tunnevammaa ei voi oikaista alkoholilla, päihteillä. Tämä on suomalainen brändi, maailmalla ehkä tunnetuin.
Tuohon aikaan liittyi myös sykähdyttävä juhla, skottien itsenäisyyspäivä Edinburgin linnassa, ja kohtalon oikku tavata Sean Connery, alias James Bond, se ainut oikea. Olen kertonut tämän pommiuhkasta syntyneen tapaamisen ja kiltin hankinnan aikaisemminkin. En kerro enää.
Hämäläinen kademieli Forssassa ja Jokiosissa on raateleva kokemus vuosikymmenien ajan sitä sietäen ja suomalaisittain varjellen lähiympäristön työrauhaa, kohdistaen kivitys messiaanisesti visioivaan henkilöön. Mitä vähäisempi vätys, sitä näkyvämmin tämä haluaa palkita esimiehensä pelot ja kiusanteon nostattaen raivonsa suorastaan pelottavaksi liikkua ilman Sean Conneryn taitoja Hollywood -maailmaksi muuttuneessa maalaisympäristössä.
Narsismin häiriöt ovat erityisesti poismuuttoalueiden kiusana maaseudulla. Fiksuimmat ja sofistikoidummat nuoret lähtevät ensimmäisenä ja löytävät paikkansa sosiaalisina ihmisinä suurten metropolien ydinalueilta. Lähtöalueet kärisivät hyväntahtoisten ihmisten verenpuutteesta. Yhteiset kokoontumiset muistuttavat ”ihmisten puolueen” kokousta, ja sellaisia kokouksia täytyy välttää, hyväksyä kiusaamiseen kuuluva lupa olla niistä ulkona. Joskus eristäminen on Jumalan siunaus, ei pelkkä ahdistava olotila, mikäli kyseessä on yrittäjä, taiteilija, tieteen tekijä, kirjailija jne. Eristetyt innovaattorit ja visionäärit, luovat nerot, on suomalainen maabrändi.
Glasgowista Tampereelle
Suomessa on syytä pyytää anteeksi olemassaoloaan hieman samoin kuin Skotlannissa. Charles Sandison tuntee olonsa Tampereella varmaan yhtä kotoisaksi kuin työläiskaupungissa Glasgowissa. Niinpä voittaja kertookin Ars Fennican kiitospuheessaan, kuinka taideteos ja sen idea syntyikin oikeastaan ulkopuolella kouluttajan, Glasgowin School of Art ahdistavan elämän. Koulu oli kuitenkin käytävä ja sen jälkeen unohdettava sen ahdistavat opit, kuvaa Sandison kokemuksiaan. Sandisonin kokemus on suomalaisten yhteisesti jakama maabrändi.
Koulusta päästyään hän palasi kotonaan lapsuutensa ja nuoruutensa aikaiseen kokemukseen pelata tietokoneella. Koulussa häntä kiusattiin nörttinä ja siellä lahjat oli piilotettava. Kotona, eristetyssä mutta turvallisessa ympäristössä, tämä innovaatio ja suuri visio lopulta avautui, intohimosta tehdä rakastamaansa taidetta, ei muiden väkisten tyrkyttämää luovaa väkivaltaa. Pelon ilmapiiri yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa, luovan työn kasvuympäristöissä, on suomalainen maabrändi.
Luovuus ei elä pelosta ja kauhusta koulutus- tai työpaikalla, ilveilijöiden tavasta ahdistella tulevaa mestaria. Charles Sandisonille New York, Pariisi ja Rooma olivat jo palkitsevia paikkoja elää ja tehdä suuria tilataiteen luomuksia valotehostimineen, jotka vastasivat rock-konsertin roudaamista. Se oli paljon yhdeltä mieheltä ja vaatii myös varallisuutta, suuria lavoja ja erikoisjärjestelyjä. Forum Romanum on sellaiselle kiitollinen paikka. Hämeenlinnasta ei sellaista paikkaa oikein tahdo löytyä.
Vanhan paradigman vaarat
Ehkä suurin osa tieteestä ja taiteesta, niitä yhdistävistä elementeistä, tehdään paeten vanhaa konventiota. Psykologian professorimme epäili, ettei mitään hyvää ehkä yliopistoissa ole koskaan keksittykään, saati paradigmaista. Se ei voisi sellaista sallia menettämättä samalla liian paljon rakentamansa kulttuurin kannattajien vallasta, arvovallasta ja siteistä ulkomaailmaan. Se on kuin kuvitelmamme eurosta ja sen sidoksista muuhun abstraktiin, mutta samalla olemattomaan, dogmaattiseen uskomusjärjestelmään, joka markalta katosi uskomattoman nopeasti jopa kansallisena instituutiona tai identiteetin osana.
Kansallinen identiteetti on monin verroin arvokkaampi kuin valuutta. Suomalaiset pyrkivät tuotteistamaan ja myymään omaa identiteettiään, tekemään siitä brändin. Sitä kutsutaan protituutioksi. Se on vanhan paradigman ydin, pragmaattinen ja liki utilitaristinen tapa muuttaa kaikki euroiksi. Sellainen ei ota huomioon oman aikansa todellisuutta, vanhenevan yhteiskunnan vaatimaa huolenpitoa, lasten yhteisöllistä turvaa jne.
Vanhan konvention, paradigman, sisältä pakenevien tapa taistella vanhan rakenteen vinoja kuvia vastaan on ikään kuin alkua, ja tapa heijastaa sumun lailla takana avautuvaa tähtitaivasta. Sumu ei vain peitä vaan samalla se heijastaa. Sen näkeminen edellyttää sellaista sosiaalista rakennetta, jossa mukana on kiusattu ja kiusaaja, tapa kurkottaa mahdollisimman kauas tuosta sosiaalisesta kentästä, jotta uusi voisi avautua.
Moni on kokenut tämän helpotuksen vasta eläkkeelle jäätyään, ja suurimmaksi syyksi suomalaiset kokevat työyhteisönsä onnettomuudessa ja ahdistuksessa juuri esimiehensä, johtajat. He jatkaisivat yli eläkeiän, jos johtaja häipyisi eläkkeelle. Tämä on omituinen tutkimuksen tulos ja panee pohtimaan, tarvitaanko sellaista johtajaa nykykulttuurissa lainkaan, hierarkisen järjestelmän omalaatuista huippua verkoston kuvitellussa kaikkien solmujen yhteisessä solmukohdassa hämähäkkinä uurastaen?
Vahinkoa aiheuttavat ihmiset eivät ole kenenkään eduksi. Ainut todellinen on kuitenkin se mitä todeksi kerromme, kokemuksellinen, ei toki dogmi. Ihmisillä on taipumusta tunnistaa, missä on ongelman ydin. Suomalainen maabrändi on oivaltaa koska paradigma on vaihtumassa.
Kohti uutta paradigmaa
En ole varma, onko heikon itsetunnon hankkineen ihmisen tai yhteisön tapa kiusata toisiaan välttämättä pelkästään kielteinen ilmiö. Ihminen kokee elämänsä aikana tunteiden kirjon, jossa niiden kirkkaus on osa henkisiä voivavaroja, lahjoja ja kykyä hahmottaa kokonaisuuksia. Kateudella, miesvaltaisen yhteisön tavalla torjua juuri verbaalista kilpailua, vastakkaisen sukupuolen tapaa käyttää käsitejärjestelmiään, on myös syvä tehtävänsä kasvattaa kohti uutta paradigmaa.
Ihmisen persoonan mitätöinti, tehokas eristäminen tai symbolinen vaikeneminen, on globaali ja kaikkialla esiintyvä yhteinen helvettimme. Dogmaatikon on mahdoton ajatella muuta kuin omaa vaihtoehtoa, ja uuden paradigman näkyminen saa yhden asian liikkeen ymmärtävän ja konvergoivan pragmaatikon panikoimaan. Johtajana sellainen ei ole onnistunut edes vankilayhteisössä tai tämän päivän Paavina. Tämä ilmiö ei ole suomalainen maabrändi vaan yhteinen kuolemansyntimme.
Kiusaaja on uhri hänkin
Kiusaaja on välinpitämättömän, alistavan kasvatuksen tuote ja uhri, kirjoittaa Ilppo Aaltonen lehdessään (FL 25.11). Kun kotona, työyhteisössä tai koulussa saa käyttää toista halventavaa dialogia, erilaisuus on silloin tuomittavaa ja halveksittavaa. Kasvuympäristön ulkopuolista normistoa käyttävää ei kunnioiteta. Eikä räjähdysmäisesti kasvavassa sosiaalisen, yhteisöllisen kansalaismedian sisällä enää muita olekaan. Kaikki he edustavat uutta, meille vierasta normistoa, jopa tieteellisen maailmankuvamme kohdalla. Se on hyväksyttävä osana maabrändiä.
On toinenkin syy ja se on todellisempi. Kun älyllinen kapasiteetti ja lahjat eivät riitä johonkin, sen torjunta on laiskuudesta syntyvä rationaalinen tapa käyttää yhteisön sisään kirjoitettua sopimusta sulkea tällainen uudistus ulkopuolelle. Uuden oppiminen ja vanhan poisoppiminen vaatii työtä. Tämän työn välttely on suomalainen maabrändi.
Hyvin usein tällainen henkilö on juuri johtaja, esimies, patriarkaalinen hahmo, patruuna. Näin koko ilmiö on yhteisölle helppo, mutta samalla kiusallinen, kuten Aaltonen on sen kirjoituksessaan aivan oikein havainnut. Hyväksymällä uudessa paradigmassa, muuttuvassa maailmassa kuningas, jolla ei ole enää vaatteita, säästytään uuden oppimisen vaivalta. Syntyy omituisia liki totalitaarisia järjestelmiä, joiden purkaminen edellyttää johtajien vaihtamista, tai heistä luopumista. Vuosikymmeniä samojen johtajien säilyttäminen asemissaan kertoo usein juuri henkisestä laiskuudesta, maan tavasta, maabrändistä.
Suomen Pankin patruunat ja maabrändit
Kun Suomen Pankin johtajistoon kuulunut Sinikka Salo paljasti, millaista peliä Suomen Pankissa käydään, ei ole vaikea ymmärtää, miksi meidän on mahdoton vastata sellaisiin kysymyksiin, joita Irlanti, Kreikka ja jatkossa Portugali ja Espanja meille asettavat. Samoin on hirveän helppo etukäteen arvata millainen on se tuote, jossa suomalaista brändiä toteutetaan lähivuosina.
Siinä brändissä on metsää, puita, luontoa, puhdasta vetää, luomua, yhteisöjä, särki-gourmet, Ahtisaari ja aikuispakkaukset, koululaitos ja kraanavesi. Sekä lapsekkaita tehtäviä suomalasille ja lukkarinkoulun kasvatit niitä toteuttamassa. Tällainen yhteiskunta on henkisesti laiska ja ikääntyvä, konservatiivinen. Tällainen maabrändi ei erotu mitenkään minkä tahansa konservatiivisen yhteisön arvomaailmasta.
Mihin tämä maa olisikaan joutunut, jos nykyiset brändin rakentajat olisivat takavuosina vastanneet Agricolan ja Lönnrotin töistä ja Topeliuksen tai Runebergin rakentamista brändeistä? Ne tulivat tyhjän päälle ja loivat pohjan sille tulevalle työllemme, jossa on toki muutakin kuin itsestään selvyys visiona, josta vain Joulupukki, tähti ja koivu puuttuvat, hiljaisuus paketoituna maailman markkinoille yhdessä hightech -hengen ja innovatiivisuuden kanssa.
Sandisonin rautalankamalli
Charles Sandison visio on rautalankamallinakin monin verroin valoisampi kuin mihin rakentuu sellainen viestintä, jossa pohdimme medioissamme, onko parimetrinen ja 150 -kiloinen miehenköriläs, Paperiliiton Jouko Ahonen, kiusattu herravihan kohde, kun hänelle ei sallita 200 000 euron puheita vaativasta työstään lopettaa suomalaisia teollisia yhdyskuntia oman porukkansa päällikkönä. Se jos mikä on suomalaista maabrändin rakentamista ja yhteisöllistä vastuunkantoa, tehtävä Suomelle, mutta vain väärässä maanosassa.
Me tuemme suomalaisia työpaikkojakin, mutta kaukana Irlannissa, Kreikassa ja Portugalissa, ja me uskomme tähän. Se on suomalainen brändi siinä missä istua hallituksessa rakentaen vihreitä ydinvoimaloita. Koska hallituksessa voi vaikuttaa enemmän kuin oppositiossa omiin hyviin arvoihin, ja ne ovat vihreillä väriltään vihreitä, valtapolitiikkaa, hallituskipeyttä. Jostakin syystä kansa kaikkoaa, ei tahdo uskoa, vihreä aalto taipuu laskuun sekin.
Aito vihreys Suomessa on vihreyttä kateudesta ja jälleen tärkeä hoidettava pois arvojemme juurilta ja maan brändinä. Se ei poistu repimällä raportista tästä kertovia lehtiä, kaiken kiusan ja pahuuden ydintä, luovuuden todellisia esteitä.
Tätä kirjoittaessani uusin gallup lupaa sosiaalidemokraateille historiansa heikointa vaalitulosta oppositiossa istuen, keskusta on hieman edellä ja perussuomalaiset ovat jatkaneet nousuaan nyt kolmen prosenttiyksikön etyäisyydellä maan toiseksi suurimman puolueen paikasta. Paradigmainen muutos on kuin saranayhteiskunta, joka hakee vaihtoehtonsa uudesta poliittisesta liikkeestä. Kun sitä ei voi voittaa siihen on liityttävä.
Uusi kirja kustantajalta BoD
Samaan aikaan kustantaja on tuonut markkinoille viimeisimmän kirjani otsikolla “Sosiaalinen media ja uusi paradigma.” Kirjassa on vajaa 400 sivua ja liki sata puutarhaani ja taidettani esittelevää arkin täyttäviä kuvia. Kirjan lopussa on kattava englanninkielinen yhteenveto ja toki myös sama suomenkielisenä. Kovakantinen ja sidottu, kannetaan kotiin kustantajan oman kuriirin toimesta. Ei tehdä bulkkia ja turhia varastoja, yksikään kirja ei jää hukkaan ja heitteille.
Kirja on suoraa jatkoa kolmelle edeltäjälleen ja hoitaen kustantaminen Saksassa käyttäen uusinta tekniikkaa. Mikäli kuvat ja aineistojen analyysit, sadat blogit osana sosiaalisen median paradigman tutkimusta, eivät olisi omaa työtä, kirja olisi mahdoton julkaista liian kalliina pienen kielialueen luettavaksi. Suomessa kirjaa ei voisi julkaista, vaikka aineisto olisi kustantajalle ilmainen, kaikki valmiiksi kirjaksi taitettua työtä. Meiltä puuttuvat tällaiset yritykset. Alamme olla jo ratkaisevasti jäljessä sosiaalisen median, kansalaismedian, yhteisöllisen paradigman reaaliaikaisesta prosessista.
Pitäisin kuitenkin juuri tällaisen kirjan laadintaa “Social media paradigm” suomalaisena brändinä. Siinä on samaa kuin Euroviisut voittaneessa tuotteessamme, joka oli Rovaniemellä tehty ja käytännössä yhden ihmisen, tai hyvin pienen ryhmän, miltei pakkomielteinen tapa voittaa kaikki eteen asetetut tahalliset esteet ja silkka kiusanteko. Tehdä mahdottomaksi väitetystä mahdollinen, voittaa kansallinen häpeämme, euroviisujen tuoma trauma. Joku ymmärtää tämän heti, toiset eivät koskaan.