Totalitaarinen valtioko?
Historioitsija Mikko Laakso (HS 28.11) jatkaa professori Risto Heiskalan (HS 15.11) käynnistämää keskustelua yhteiskunnasta, joka muistuttaa masentavaa 1970-luvun suomettumisen tunkkaisen ajan elämää. Uuden mallin ja paradigman havainneet toisinajattelijat on työnnetty marginaaliin, heille jää lähinnä vain viihteellinen pohtijan tehtävä, ja valtaa käyttää yhden suunnan politiikka, jossa kaikki suurimmat puolueemme ovat mukana. Poliittis-ideologisessa elämässä ohjaa euro, kaikki on pelkkää kustannustehokkuutta, joka käytännössä tarkoittaa varallisuuden siirtoa vauraampaan osaan maata ja kansaa, jolloin yhteisen kakun kasvattajana kunnostautuneet ovat pelkkä rasite vanhassa hyvinvointivaltiossa.
Kun työttömyys on jo vakiintunut yli neljännesmiljoonaan, köyhin viidennes etääntyy rikkaimmasta viidenneksestä, seuraa myöhemmin levottomuuksia, arvelee Mikko Laakso. Autokouluissa opetetaan mitä yliopistoissa tulisi opettaa, kärjistää historioitsija, totalitaarisena valtiona Suomen otsikoiva keski-ikäinen ja protestina vaaleja odottava tutkija. Häntäkin varten löytyy montakin puoluetta, isänmaan asialla, köyhien puolesta.
Pelottavia otsikoita
Lehtijutun on oltava mielipiteenä Hesarissa iskevän ja otsikot ovat ikään kuin Pohjois-Koreaa esitteleviä, eikä niistä oikein tahdo tunnistaa, missä maassa talveaan viettää ja lumen peitosta autoaan etsii. Kulttuurisivulla on sentään kuva Hugo Simbergin upeasta taulusta, jossa kaksi poikaa, selvästi suomalaisia, kantavat sielun maisemaansa, haavoittunutta enkeliä. Se on kuva syfilikseen kuolleen taiteilijan ehkä tärkeimmästä työstä, koko sivun kattava.
Hugo Simberg eli aikana, jolloin maailma muuttui hetkessä ja sitä leimasivat rajujen vallankumousten ajat, väkivaltaiset maailmankuvien muutokset ja pelko oli konkreettinen yhdessä nälän ja kuoleman kanssa. Tuossa maailmassa yhdistyivät mytologia, unet, haaveet ja kauhut yhdeksi ja samaksi taruhahmoksi, Simberg siirsi ne tauluihinsa, pyrki kesyttämään ne iloisina ja hauskoina hahmoina. Näin meille on aina kerrottu, ja samalla annettu väärää informaatiota. Ei Hugo Simberg, viipurilaisen virkamiesperheen yksi nälkäisistä 17 lapsesta niin helppoa ja hauskaa elämää viettänyt ja meitä silloin syntymättömiä, nyt ylipainoisia suomalaisia, etukäteen viihdyttänyt.
Gallen-Kallelan oppilas
Hugo Simberg sai koulutuksensa pääosin Akseli Gallen-Kallelan oppilaana Ruoveden erämaa-ateljeessa, mutta ehti toki olla muutaman hetken myös taideyhdistyksen piirustuskoulussa Ateneumissakin. Siellä oli toki jo uusia aatteita eurooppalaisista virtauksista ja symbolismi oli aikansa elänyt ilmiö. Simberg oli jäämässä yksin kuviensa kanssa eikä mielestään kehittynyt ja otti yhteyttä alan suomalaiseen mestariin Akseli Gallen-Kallelaan.
Simberg käytti paljon kameraa ja siirsi kuvia modernin taiteilijan tapaan seuraten samaan aikaan aikansa tiedettä ja poliittista elämää. Myöhemmin mieliala alkoi horjua, syfilis oli tuolloin tyypillinen tauti ja toipumisajat hermosairauksista tuskallisia. Ei Simbergin elämän kuvaus paljon poikennut vaikkapa Vincent van Goghin tavasta elää ja taistella toimeentulostaan. Ilman ulkopuolisten apua se olisi loppunut lyhyeen.
Avoin haava
Simberg ei antanut nimeä maalaukselleen “Haavoittunut enkeli” ja taulu herätti aikanaan myös närkästystä siinä missä Tampereella tehdyt freskot kirkkomaalauksina ja ehkä eniten köynnöksenkantajat. Lars Sonckin suunnittelema jugend -henkinen tuomiokirkko on Magnus Enckellin koristelema, mutta katto- ja lasimaalaukset tulivat Hugo Simbergiltä tilattuina. Sitä pidettiin silloin rohkeana tekona.
Enkelikuvat olivat tyypillisiä symbolisia hahmoja tuon ajan taiteessa, eikä kovin vieraita olleet pirut ja suomalaisen hallan kuvaaminen ja “kesyttämien” tai kuolema ja sen hahmot puutarhassaan puuhastellen. Niiden tulkinta oli vain toinen kuin mitä usein nykyisin näkee tai kokee, jolloin lasten tapa suojella “enkeliään” on ehkä ensi näkemältä omituinen eikä päinvastoin, kuten kiiltokuvissa näemme ja sen oikeaksi kuvittelemme ja koemme.
Käsite ”avoimesta haavasta” oli esillä, kun kirjoitin Claude-Levi Straussin kuolemasta nekrologini 6.11. 2009. Kirjoituksen kyllä löytää joko täältä netistä etsien, mutta myös viimeisimmästä kirjastani, jossa analysoidaan aikamme suurinta ilmiötä, sosiaalisen median paradigmaa (Sosiaalinen media ja muuttuva paradigma). Kirja on jo neljäs tähän saman aihepiiriin, sosiaaliseen mediaan lukeutuva, ja myös runsaasti kuvitettu edeltäjänsä tapaan (Uusi mediayhteiskunta).
Ranskassa aiheen näkyvin käsittelijä oli Simbergin aikalainen, lingvistiikan idean syvällinen oivaltaja Ferdinand de Saussure ja Venäjällä vaikkapa taiteen formalismin edustajat. Simberg ei ollut taiteensa kanssa yksin ja liikkui syvissä vesissä myös oman sisällissotamme aattona.
Omalaatuinen nero
Simberg tunsi toki freudilaisen ajattelun, jossa joukkopsykoosit kuvasivat joko kateuden kaltaista hysteriaa ja suhdetta suureen johtajaan, tulevaan kommunismiin ja kansallissosialismiin sekä sen suuriin edustajiin; Hitleriin, Staliniin ja Leniniin. Ilmiön purkaminen Venäjällä on vieläkin ongelmallista ja vasta omana aikanamme nykyinen Venäjän presidentti Dimitri Medvedev on ottanut sen ohjelmaansa.
Samaan aikaan Yhdysvaltain ulkoministeriön ja tiedustelupalvelun salaiset tiedot leviävät Wikileaksin 250 000 viestin massatiedotuksena netissä, eikä niissä ole mitään yllättävää. Salaisen tiedustelun agentit voivat seurata medioissa, sosiaalisen median sivuilla, mitä heille kuuluu, siinä missä omat edustajamme tekevät samaa politiikan parissa. Meitä koskevat Wikileaksin julkaisemat 600 viestiä eivät harmiksemme kiinnosta ketään ja ovat yhtä tylsiä kuin Tiitisen listat. Ne tunnetiin liiankin hyvin jo tuolloin tunkkaiseksi mainitulla 1970-luvulla.
Johtajalle alistuva laumaeläin oli myös Rudolf Hessin usein käyttämä käsite ja natsien propagandakoneisto tunsi, kuinka yhteisöllä ei ole moraalia, tai se on sidoksissa orjuuttavaan alistamiseen sekä masokistiseen elämään. Niin Saksan kuin Venäjän propagandakoneistolle se ei ollut kieroutunutta halua olla alamainen vaan tyly tosiasia, jolle myös tiede ja taide olivat alisteisia, ja Simbergin oli ansaittava myös leipänsä, eikä taide ollut siinä pelkkää koristeellista viihdettä. Näin Simberg koki olevansa myös julistaja, poliittinen vaikuttaja, ei vain taiteilija ja kaukana viihdyttäjästä.
Oman aikansa vaikuttaja
Kun Simberg maalasi enkeleitään, hän maalasi samalla samaistumiseen liittyvän tavan oivaltaa yhteinen piirre, jonka freskon tai taulun katsoja oivaltaa enkelikuvissa ja niiden merkityksessä suojeltaessa hysteeriseen samaistumiseen ”johtajaan” (Fuhrer) liittyvää pelkoa ja sen synnyn taustalla piilevää viettiä. Jokainen joka alkoi kapinoida, olisi toisinajattelija, suljettiin tämän yhteisön ulkopuolelle. Tässä Simberg oli koko uransa ajan omien kokemustensa vanki eikä vaihtanut tyyliään vaikka kokeili toki muutakin. Vainot syntyvät tästä hysteerisestä, moraalittomasta menosta.
Simberg pyrki tietoisesti tai huomaamattaan maalaustensa avulla purkamaan alkanutta raivoa ja aggressiota syrjäytettyjen pelkona ja ahdistusta helpottaen. Elettiin aikaa, jolloin myös demokratia teki tuloaan myös Suomeen, maa alkoi itsenäistyä. Gallen Kallela opetti toki muutakin kuin vain temperamaalauksen tekniikkaa. Hugo Simberg ei tietenkään elänyt suljetussa maailmassa ilman poliittisia intohimoja ja tapaamatta aikansa eliittiä ja seuraamatta tuon ajan medioita ja yhteiskunnallisia ilmiöitä, tiedettä ja taidetta. Hän oli merkittävä tuon ajan vaikuttaja ja hän tiesi myös sen merkityksen. Suuren kirkon freskomaalaaja viestittää sanomaansa myös tuleville sukupolville.
Demokratia on jalostunutta kateutta
Freudille demokratia oli vain sosiaalisten siteiden jalostunutta kateutta ja siitä syntyvä taide ulos heitettyjen tapa nostaa uutta johtajaa vanhan johtajan yläpuolelle. Tapansa mukaan hän kuitenkin kirjoitti ikään kuin alaviitteitä tekstiensä sisään, joilla hän purki aiempaa vaivalloista, suuritöistä pohdintaansa ja myös tämä on mukana Simbergin kuvaamissa hahmoissa. Piiloviesteistä tuli näin symbolinen pakkomielle, ja on osa myös oman aikamme tarinoita salaliitoista ja piilotetuista viesteistä, aarteista joita etsiä.
Simbergin töitä ei voi tulkita liittämättä niitä siihen kokonaisuuteen, jonka osina ne meille usein esitellään. Olen itse tehnyt veistoksia, joissa yksi työ on osa kymmenien töiden kokonaisuudesta, ja usein työt esiintyvät vielä pareittain johtuen uuden symbolikielemme (digikieli) asettamista runsaista vaatimuksista. Sosiaalisessa mediassa lingvistiset prosessit ja symbolit ovat moniulotteisia ja avautuvat hyvin mutkikkaiden prosessien kautta jopa pienille lapsille. Jonkun mielestä näin onkin juuri lasten kohdalla eikä ole välttämättä väärässä.
Niinpä kun Freud kirjoittaa, kuinka ihminen on yhtäällä laumasielu ja sellaisena moraaliton eläin, eroottis-poliittinen kudelma, hän halusi samalla nähdä myös teoriansa taakse ja ennakoida tulevaa Simbergin tapaan. Pelkkä kateus ei riittänyt loputa Freudin selittäjäksi, taustalla oli myös muuta, ja hän alkoi lähestyä ranskalaisilta saamiaan oppeja, joissa haettiin totuutta Hegelin filosofian tuolta puolen ja “haavoittuneen enkelin” mytologian kautta. Syntyi käsite “avoin haava”, jossa Simberg pääsi töissään symbolistina Euroopassa eittämättä poikkeuksellisen pitkälle. Alkuperäinen “idea” ei ole kuitenkaan eurooppalainen ja näkyy myös sosiaalisen median seurannassa.
Yksinäinen mestari
Enkelien ja lasten käyttäminen hahmoina, avoimen haavan esittely, oli vain tuon ajan suomalaisille konkreettinen ja näyttäytyi rienaavana rinnan Simbergin monien muiden, kovin konkreettisesti vielä tänäänkin kuvattujen aikansa filosofiaa ja sen sosiaalipsykologiaa esittelevien teostensa kanssa.
Simberg oli todella Suomessa yksin ja taiteemme ehkä suurin nero olettaen, että taiteen tehtävä on kuvata “kirjaa” ja hakea sille sellaisia symboleja, josta tehtävästä ehkä parhaiten ovat selviytyneet Salvador Dalin kaltaiset surrealistiset nerot ennen kuvan täydellistä vapautumista ja avautumista sekä nykyisin Charles Sandisonin kaltaisten tilataiteen tuottajien täyttäessä sitä tehtävää, jolle Simbergin tapaiset nerot jättivät kohtuuttoman aukon täytettäväksi symbolismin mestareina. Juuri heidän kauttaan meillä on taipumusta tulkita kaikkia kuvataiteita osana symbolirakenteita ja hakea niille “selitystä”, analysoida niitä.
Symbolitaiteen uusi tuleminen
Simbergin symboliikan ja Sandisonin taiteen yhdistää freudilaisen ajattelun muuttuminen oleellisesti vaiheessa, jolloin tekniikka mursi taiteiden esitystavan ja se irtautui kehyksistään gallerioissa tai kirkkojen freskona, julkisten tilojen koristeena, kotien sisustajana tai sijoituksena. Samalla symboliikka katosi ja mukaan tuli uusi sellainen näkökulma, jossa globaali taide ja sen internetin yhdistämä media, tiede, taide ja sosiaaliset prosessit reaaliaikaisina, eivät sisältäneet enää uskottavaa yhtymäkohtaa freudilaiseen teoriaan joukkokäyttäytymisen julmuuden jäljillä. Vielä vähemmän pohdittaessa taidetta palvelemassa kirkkoa, ylimysvaltaa, teollista tai agraaria yhteisöä, perhettä ja sen alkuperäistä sosiokulttuurista traditiota.
Yli vuosisadan takaa syntyvät symboliset työt ja niiden psykologiset, filosofiset oppirakennelmat, sekä tuon ajan taloudelliset ja sosiaaliset olot, eivät oikein avaudu tämän ajan ihmiselle, ja niiden tulkinta on irti omasta viitekehyksestään. Tämä on yleinen ilmiö, ja tulee vahvana esille etenkin sosiaalisen median miljoonien kulttuurien symbolirakennelmien kudelmien kohdatessa. Tulkintamme on sidoksissa perinteiseen tieteeseen, taiteeseen, talouteen, sosiaaliseen tai antopologiseen paradigmaan ja sen tuottamaan malliin, teoriaan tai symbolikieleen. Tätä Freud tei Simberg eivät voineet aavistaa etukäteen ja menivät harhaan uutta virtuaalista yhteisöä miellyttäessään ja vaipuvat auttamatta nyt historian heille varaamiin hautoihinsa.
Halu elää ikuisesti
Freud tiesi tämän ongelman siinä missä Simberg ja molemmat halusivat jättää töihinsä avoimen haavan, olla niitä nimeämättä ja lisäämällä niihin sellaisia joko lisämerkintöjä tai sivulauseita, myyttisiä osia, jotka antaisivat niille uskottavuutta myös muuttuvan yhteiskunnan uudessa paradigmassa, sosiaalisen median ja kansalaismedian, yhteisömedioitten yhteiskunnassa tänään eläen. Hyppy tuntematomaan, uuden paradigman poikkeuksellinen luonne, teki kuitenkin tämän mahdottomaksi.
Tässä Freud on kuitenkin onnistunut miltei paremmin kuin oman aikansa kuvataiteilijat, ja se kertoo hänen työnsä olevan edelleen ajankohtaista, vaikka sen ymmärtäminen pääosassa aasialaista kulttuuria on miltei mahdotonta siinä missä haavoittunut enkeli, kuoleman puutarhan omalaatuinen yhteisö, ei tahdo avautua enää edes suomalaiselle kuvataiteen ystävälle.
Sen sijaan ne luovat uutta kulttuuria ja palvelevat kokonaan uudessa viitekehyksessä, ovat tekemässä näkyvää paluuta historian lehdiltä oman aikamme käyttötaiteena. Tässä ajan ja paikan tutkijaa, historioitsijaa ja antropologia, sosiaalipsykologia, oman aikamme ilmiöt uuden paradigman palvelussa näyttävät hämmentävän ja ärsyttävän. Tällaiset ärtyneet puheenvuorot täyttävät tämän päivän Hesarin ja median mielipidevuodatukset, ovat ymmärrettäviä lehden toimituksen valintoja suuresta massasta julkaistavia mielipiteitä haettaessa. Ne antavat lehden lukijoista riittävän vähä-älyisen taustan toimittajien oman hengenlennon rinnalla ja korostavat sen oppineisuutta, taustoittavat tummina sävyinä viileää analyysiä.