Mitä tarkoittaa narraatio, stereotypiat tai sosiaalinen pääomamme? Kirjoitin niistä muistelmissani kootessani yhteen tuhansia artikkeleitani ja samalla yli sataa monografista kirjaani, joista osa on väitöskirjojakin tai niiden ohjaamista opettajana, professorina. Oppilaita vuosittain kymmenittäin, joka vuosi vaihtuenkin ja välillä vaihtaen myös omaa duuniaan, siirtyen seuraamaan mitä ”kentällä” tapahtuu. Tutkijan kammio muuttaa ihmistä niiden stereotyyppisten tutkijoiden tapaisksi, joita journalistit tai kirjialijat ovat stereotyyppeinämme kehitelleet. Hajamielisiä ja harmittomia ihmisiä, komiikan kohteina helppoja rillumarei huumorin vuosinamme.
Mitä tarkoittaa kun korona leviää eksponentiaalisesti ja mitä taas ymmärretään Iltalehden toimittajan Lauri Nurmen kirjoittaman tarinan salaliittomaisella narraatiolla? Miksi kutsutaan aikaa, jossa hupsut jutut ja hullunkurinen matematiikka ovat yleistyneet yhteiskuntaamme ohjaavina totuuksina ja joku voi jopa olettaa, kuinka Lounais-Hämeen 20-30 000 ihmistä voivat sairastua parin päivän aikana koronaan.
Kun nyt joku esittää ihan vakavissaan tartunta tapauksia olevan kohta kymmeniätuhansia joka päivälle. Toimittaja Lauri Nurmen jutut ovat ihan oma lukunsa Iltalehdessä mutta rakenne on tuttu kenen tahansa toimittajan jutun runkona, narraationa.
Jos niitä soveltaisi tieteen tekemään tutkimukseen tai koulujemme opetuisohjelmiin, mistä tahansa tarinasta voisi kyhätä mitä tahansa lopputulosta viihdekirjailijan tapaan lukijaansa kuljettaen.
Gonzo journalistina on taitava sivupolkujen kulkija eikä sellaiseksi synnytä. Moni toimittaja haluisi kuitenkin olla lahjakas gonzo. Se vaatii tuhansia kirjoitettuja juttuja ja myös elettyä elämää, kykyä löytää kertomus suurten otsikkojen ulkopuolelta, marginaalista.
Ei jokaisesta toimittajasta voi tulla takavuosien tapaan Hymy Lehden Veikko Ennalan mittaista gonzoa journalistinamme. Stand up komiikkakin alkaa kulkea vanhoja juttuja toistellen katsomoille, jotka ovat ilottomia.
Edes etupenkillä ei ole yleisöä, jota voisi pilkata. Häpeästä, itsensä häpäisystä, ei siitäkään saa enää uskottavaa aihetta jolla viihdyttää tyhjiä saleja ja eksponentiaalista uhkaa muuttua osaksi venäläistä rokotetta jonottavaa kansakuntaa.
Silläkin rokotteella on niin omituisen vihjaileva nimikin. Pilven reunalle vievä Sputnik. Jonotus rokotteen ympärillä muistuttaa jo kyläkauppiaan tarjoamaa tankkausta tai muoviämpäreitämme. Totuus on aina tylsä ja silloin on käytettävä narraatiossa myös mielikuvitustaankin medioittemme tylsäksi muuttuneessa korona-arjessa.
Ja näinhän meillä nyt tehdään ja paras tarina saa eniten lukijoita. Tylsä arki kun vaatii rinnalleen viihdettäkin. Boccaccio kehitteli näitä tarinoita ruton raivotessa Decameronessa ja ne ovat eläneet tähän päivään saakka.
Syykin on pikkuilkeitten tarinoitten erotiikassa. Iltalehden Lauri Nurmen narraatio on tältä osin ontuva. Siitä puuttuu eroottinen lataus, toisin kuin vaikkapa brittien tavassa hakea kuningashuoneesta jotain kerrottavaakin keskellä tapahtumaköyhää odottelua.
Satavuotiaan miehen, kuningattaren puolison sairauskertomus, on kaukana tällaisesta lukuelämyksestä sitä seurataksemme. Politiikan toimittajan ja koluministin on nyt vaikea löytää ajastamme sellaisia otsikkoja, joita lööppeihin liimata, kun kukaan ei niitä enää edes voi lukea sulkeutuneena etätyöhönsä ja enintään kevätsiivoukseen keskittyen.
Nyt on oikea hetki kirjoittaa muistelmansa. ”Muistelmakirja – Nyt” antaa ohjeita tästä yli sadan kirjan ja tuhansien esseiden tai tutkimusraporttien tavasta siirtyä osaksi arkielämän ”The way of my life” todellisuuttakin, ei vain narratiivista tarinaa.
Myös eletystä elämästäkin voi kirjoittaa heittäytymättä viihteen kimppuun. Todellisuus kun on joskus tarua ihmeellisempää ja suomalainen todellisuus on omana aikanamme elettynä myös muuta maailmaakin kiinnostava. Olemme omituinen ja tuntematon kansakunta täysin tuntemattomassa paikassa globaalia karttaakin. On aika panna piste tälle tuntemattomalle ja kirjoitettava historiammekin omana historianamme, sukumme tarinana. Jonkunhan se oli käynnistettävä. Miksi en siinä sinä ja minä, tänään se aloittaen?
Aloita siis omasta lapsuudestasi ja vanhempiesi elämästä, isovanhemmistasi, juuristasi, ja jatka kohti omia geenejäsi. Tiestä, jota et itse valinnut, vaan joka valitsi varmasti sinut. Itsepetos oman tiesi kulkijana kun on petoksista se pahin ja kohtalokkain.
Vai valitsiko muka vanhempasi, kouluttajasi, työpaikkasi, työkaverisi, kielen ja kulttuurin, jolla kirjoitat ja ajattelet, näet unesikin. Et taatusti valinnut. Toimittajan narraatio salaliitoista on siten varmasti täyttä puppua.
Ei Jussi Halla-aho ole kyennut arvioimaan omaa ja suomalaisten tietä sen paremmin kuin kukaan muukaan meistä tällä planeetallamme aikaamme kuluttaen ja virusten kanssa yhdessä eläen. Mitä suuremman määrän siihen liität mukaan ihmisiä, kuntia, maakuntia, kansakuntia, sitä hullummaksi käy toimittajan tapa rakentaa narraatiota stereotyyppeineen.
Omalla, oman perheen ja kylän kohdalla, sukulaisia siirrellen lehteensä, omiin muistelmiinsa, tällainen kirjoittaminen on mandotonta, vastuutonta valehtelua. Ovat niin arvaamattomia ja moni sukulainen tuntematonkin. Hyvä kun itsestään jotain tunnistaa kysymättä muilta, psykologiaan erikoistuneelta kollegaltaan. Puolisoltaan ja lapsiltaan ei pidä kysyä saati työkavereiltaan.
Suuria kaupunkeja ja kansoja sen sijaan voi siirrellä narraatioon stereotyyppeinä todella helposti ja vaivatta. Kokeile vaikka ja yllätyt sen helppoudesta. Presidentin ja ulkoministerin työ on siten lopulta hyvinkin helppoa. Sisäministerin on jo vähän vaikeampaa ja sosiaaliministerin liki mahdotonta.
Siksi takavuosina yksi ministereistämme olikin nainen ja salkkuna oli juuri sosiaaliministerin tehtävät. Näin sote uudistuksena on mahdoton tehtävä ja takana on jo yli kymmenen hallitusta tätä uudistusta yrittäneenä.