Miksi väitellä useissa tiedekunnissa?

Saan yhtenään vastailla kysymyksiin, jotka liittyvät poikkitieteisyyteen, monitieteisyyteen sekä tieteitten väliseen toimintaan myös muussa kuin tutkimuksessa. Siihen vastaaminen on tiedettä samalla popularisoiden mahdotonta. Etenkin kun kyseessä on Suomi ja kielemme, joka ei oikein avaudu tiedekielen käyttöön. Etenkin aina vaalien alla ilmiö on alkanut kiusata silloin, kun on mukana tutkijana ilmiössä, joka on monen ammattikunnan ja osaamisen yhteistä osaamistamme sekä tapamme äänestäjinä valikoida itsellemme mieluisia ehdokkaita ja puolueita sellaisiin tehtäviin, joita hoidetaan lukemattomien tieteitten kautta usein optimaalista maalia hakien. Ihmisen luovuua ja innovaatiokyky on rajaton mutta sen haasteellisimmat ilmiöt tahtovat piileksiä perinteisten tieteitten ikään kuin rajapinnoilla. Usein uuden löytäminen sieltä johtaakin uuden tieteenalan syntyynkin. Tänään, jolloin globaalit rakenteet ja ajattoman ja paikattoman maailman kohtaaminen on muuttanut paradigmaisesti perinteisten tieteitten toimintaympäristöä, nämä muutokset ovat samalla hämmentäneen myös politiikan teon sisältöäkin. Yhteistyö on korostunut ja verkottuminen ja verkostoituminen on välttämätöntä.

Jotta puhuisimme samalla kielellä, ymmärtäisimme mistä on kyse käyttämättä vain minun näkemystä tästä monelle niin tärkeästä aiheesta nyt pandemian yhdistäessä monen tieteenalan ponnistelut, lainaan kirjoitukseni tänään kokoaan muitten kuin omana tekstinäni. Ilmiöllä kun ei ole mitään tekemistä poliittisen suuntautumisen saati sellaisten arvojen ja normien maailman kanssa, jossa taustalla on hyvin kapea tieteenalakohtainen näkemys tai median tuottama toimituksellinen tapa raportoida sellaisesta, josta yksikään toimittaja ei ole hankkinut kokemustaan väitellen useammasta toisistaan kaukana olevasta tieteenalasta, saati hankkien niissä myös itselleen professionaalisen ammatinkin, professorin viran usempaan tiedekuntaan. Tieteilijällä on taipumusta tieteeä yhä enemmän yhä vä’hemmästä ja toimittajalla yhä vähemmän yhä enemmästä. Kun nämä kohtaavat sosiaalisen median kentässä, tieteen tekijä on hän joka peräytyy ensin ja kenttä jää avoimeksi poliitikkojen ja muiden alan taitajien hoidettavaksi. Sosiaalinen media, media mikä tahansa, ei ole oikein sopiva tapa meritoitua tieteilijänä. Sitä myös varotaan.

Monitieteisyys, poikkitieteisyys, tieteidenvälisyys

Anita Rubin

Miksi monitieteisyyttä?

Tutkijan professionaalinen identiteetti on jatkuvan paineen alla. Uudet tieteenalat pyrkivät vakiinnuttamaan itsensä luomalla uusia, juuri niille ominaisia teorioita, epistemologiaa eli tieto-oppia ja tutkimusmenetelmiä. Tätä kaikkea juurrutetaan puolestaan kongressien, seminaarien ja muiden koulutustilaisuuksien avulla, luomalla uusia tieteellisiä aikakausjulkaisuja, julkaisemalla erilaisia kirjoja ja artikkeleita uudelta alueelta ja perustamalla sen nimiin tieteellisiä seuroja. (Niiniluoto 2003.)

Varsinkin aloittelevalle tutkijalle tämä viidakko tuntuu joskus ylipääsemättömältä. Ymmärtämällä, millaisia monitieteisiä, poikkitieteellisiä ja/tai tieteidenvälisiä tutkimusotteita omassa tutkimuksessa olisi mahdollista hyödyntää, tähän laajenevaan tieteen kirjoon voidaan kuitenkin saada jonkinlaista selkeyttä. Tämä tietysti edellyttää sitä, että tutkijalla on jonkinlainen käsitys siitä, mitä näillä termeillä oikeastaan tarkoitetaan.

Monitieteisyys tulevaisuudentutkimuksessa

Ongelmakeskeisessä tutkimuksessa ilmiön yksittäisiä rakenteita tarkastellaan ja mallinnetaan osana laajempaa kokonaisuutta ja vuorovaikutuksessa muiden rakenteiden ja/tai systeemien kanssa. Tämä edellyttää tieteidenvälistä yhteistyötä, joka löyhimmässä muodossaan on monitieteisyyttä.

Siitä huolimatta, että käsitteitä ”monitieteisyys”, ”poikkitieteellisyys” ja ”tieteidenvälisyys” on käytetty eri yhteyksissä jo parikymmentä vuotta, niiden sisällöstä ja merkityksestä ei olla päästy yksimielisyyteen, vaan tieteiden kentässä käydään edelleen vilkasta keskustelua siitä, mitä näillä varsinaisesti tarkoitetaan. Ei ole tarkoituksenmukaista kuitenkaan rajata näitä kolmea käsitettä liian tarkasti toisistaan eroon – pikemminkin voidaan ajatella, että kyseessä on tieteenalojen kehittymisen prosessi, jossa on erilaisia vaiheita.

On myös muistettava, että tavallaan parhaillaan käytössä olevien teorioiden, näkemysten, tutkimusotteiden ja menetelmien jaottelu em. käsitteiden alle on itse asiassa vahvasti riippuvaista juuri tästä tarkastelun ajankohdasta. Tieteellisen tiedon kenttä on tiedonvälityksen kasvun ja tiedon määrän lisääntymisen myötä voimakkaassa muutoksessa – uusia tieteenaloja ilmestyy yhä nopeammin vanhojen ja vakiintuneempien väliin tai päälle. vanhat tieteenalat säilyttävät kuitenkin myös voimansa ja siten tieteen kenttä laajenee ja täydentyy yhä moninaisemmaksi.

Tieteidenvälisen tietämisen ongelma

Nissani (1995) kuvailee artikkelissaan tätä tieteenalojen monitieteisen, poikkitieteellisen ja tieteidenvälisen tietämyksen ymmärtämisen ongelmaa hauskasti vertaamalla ilmiötä hedelmiin hedelmämaljassa. Ongelmina ovat sekä ilmiön osien tai kokonaisuuden muodostamien osaelementtien määrä, etäisyys, uutuus että integraation aste. Kun meillä on maljassa vain yhdenlaisia hedelmiä, sanotaan vaikka omenoita, eri lajien – so. tieteenalojen – määrä on vain yksi. Kun maljaan lisätään appelsiineja ja rypäleitä, muodostuu hedelmäcocktail – voidaan jo puhua monitieteisestä ongelmasta. Jos kuitenkin omenoiden joukkoon pannaan Applen (=omena englanninkielellä) tietokone, hedelmäcocktailin ymmärtäminen sellaiseksi hämärtyy. Samaten sekoituksessa saadaan aikaan jotain taatusti aivan uutta ja ennennäkemätöntä, jota ei voida enää ymmärtää vanhojen teorioiden tai työkalujen avulla. Tarvitaan uusia käsitteitä ja uutta teoriaa.

Vielä mielenkiintoisemmaksi asia tulee, kun ruvetaan tarkastelemaan uudenlaisen cocktailin sekoittumisen määrää tai integraatiota. Millä tavalla se esimerkiksi pannaan tarjolle? Miten sitä maustetaan? Määrä, osaelementtien laatu tai kokonaisuuden uutuusarvo eivät kerro mitään sen laadusta, mausta tai edes soveltuvuudesta tarjoiltavaksi. Siihen, mihin tällaista sekoitusta oikeastaan tarvitaan, olisi löydettävä aivan uudenlaista tietoa, joka ei ole redusoitavissa aikaisemmasta tiedosta. (Nissani 1995)

Tieteenala käsitteenä

Sekään ei ole itsestään selvää mikä oikeastaan on tieteenala. Perinteisen positivistisen käsityksen mukaan tieteenala ymmärretään jonkin paradigman ympärille kootun ja kehittyvän tiedon systemaattisena keräämisenä ja analysoimisena. Niiniluoto (2003) määrittelee tieteenalan (discipline) siten, että se on systemaattisen tietämyksen alue, jolla on oma, sille ominainen tutkimusaihe, oma tai omia tutkimusmenetelmiä ja jonka piiriin kuuluvat tutkijat tiedostavat olevansa juuri sen tieteenalan tutkijoita. Samalla tieteenalaa voidaan opiskella ja sillä on virkoja yliopistoissa. Tieteenalalla on lisäksi oma tieteellinen yhteisönsä, joka mahdollisesti kuuluu sen nimeä kantavaan seuraan, julkaisee omaa aikakauslehteä ja järjestää sen nimissä esitelmä- ja koulutustilaisuuksia, seminaareja ja kongresseja.

Long (2003) puolestaan määrittelee tieteenalan sellaiseksi erilliseksi ja organisoiduksi oppimisen elimeksi, joka on kehittynyt jonkin tiedonalueen ympärille. Tällä elimellä tai joukolla on oma opetuksen ja tutkimuksen ohjelma – se harjoittaa omien teoria- ja käsitemalliensa systemaattista valmennusta ja soveltaa niitä yhteiskuntaan. Tieteenala siis hyödyntää jotain määrättyä tekniikoiden joukkoa, teoriaperustaa, tutkimusnäkökulmaa, tieto-oppia ja kohdealuetta.

Muuttuvat tieteenalat

On tietenkin selvää, että tieteen kehittyessä ja moninaistuessa ja tiedon määrän lisääntyessä pelkkä metodologinen tai teoreettinen yhdenmukaisuus ei riitä erottelemaan tieteenaloja toisistaan tai niittaamaan niitä kiinni tietämyksen kokonaisuuteen. Epistemologinen konsensus kertoo yhä vähemmän siitä, mitä kaikkea me tiedämme, kuinka me tiedämme sen mitä tiedämme, ja ennen kaikkea, se ei kerro mitään siitä, mitä muuta meidän pitäisi tietää (Long 2003). Niinpä vähitellen joudumme tilanteeseen, jossa perinteinen käsitys tieteenalasta yhtenä yhtenäisenä ja rajallisena kokonaisuutena ja monitieteisyys tieteen harjoittamisen muotona sekoittuvat yhä useammin.

Perinteiseksikin ymmärretyt tieteenalat ovat muuttuvia ja laajenevia kokonaisuuksia, jotka ovat yhä enemmän sidoksissa toisiinsa. Samalla sellaiset jaottelut kuin jako koviin tai pehmeisiin tieteisiin, ihmistieteisiin ja matemaattisiin tieteisiin tai kvantitatiivisiin ja kvalitatiivisiin tutkimusotteisiin menettävät vähitellen selittämisvoimaansa ja siten merkitystään tieteellisen toiminnan tapojen määrittäjinä.

Onko tulevaisuudentutkimus tiedettä vai taitoa?

Tulevaisuudentutkimuksessa on kauan keskusteltu siitä, onko se tieteenala, tiedonala vai taitoa vai peräti taidetta. De Jouvenel (1967) puhuu intentionaalisuudesta, jolla ihminen vaikuttaa tulevaisuuteen puuttumalla omilla valinnoillaan sen kulkuun.

Tulevaisuudentutkimuksen kohdalla tieteen ontologiset (=ymmärrys siitä, millainen todellisuus on perimmäiseltä luonteeltaan) perusteet pitäisi laventaa siten, että puhumme nykyhetkessä olevista mahdollisuuksista, mahdollisista tulevaisuuksista (ks. aiheesta lisää esim. Kamppinen & Malaska 2002, 55-115). Kuitenkin oleellista on, että tulevaisuudentutkimuksen piiriin lukeutuvassa tieteellisessä tutkimuksessa noudatetaan niitä tutkimuksen harjoittamisen, tieteen ja argumentaation perusperiaatteita, jotka on perinteisesti hyväksytty tieteellisen tiedon kriteereiksi. Keskustelu tulevaisuudentutkimuksen tieteenalaluonteesta jatkuu kuitenkin edelleen.

Uusien tieteiden synty

Uudet tieteet syntyvät monella erilaisella tavalla. Niiniluoto (2003) määrittelee nämä tavat seuraavasti:

monitieteisyys

Eriytyminen

Eriytyminen on perinteisin käsitys uuden tieteen syntytavasta. Usein ajatellaan, että tavallaan kaikki ns. erityistieteet ovat syntyneet filosofiasta, joka siis on tämän voimakkaasti länsimaisen ajattelutavan mukaan kaiken tieteen äiti. Toisaalta jo antiikin viisaat Platon ja Aristoteles tutkivat ja hallitsivat  esimerkiksi sellaiset erityisalat kuin valtio-oppia, logiikkaa, retoriikkaa, runousoppia, fysiikkaa ja matematiikkaa ja kirjoittivat myös näistä oppikirjoja. Fysiikka ymmärrettiin pitkälle keskiaikaan asti eräänlaisena luonnon filosofiana, jota voidaan määrittää ja tarkastella matematiikan avulla.

Haarautuminen

Tieteen haarautuminen tarkoittaa tieteen jakautumista osa-alueisiin, joita aletaan tutkia omina tieteinään. Tämä johtuu toisaalta siitä, että tutkimuskohdetta koskeva tieto lisääntyy lopulta niin laajaksi, että sen hallitseminen kokonaisuutena käy yhä vaikeammaksi.

Toisaalta tutkijoiden kiinnostuksen kohteet rajautuvat yhä pienemmille kokonaisuuden osa-alueille, kunnes kustakin osa-alueesta kasvaa oma tieteenalansa. Näin voidaan ajatella syntyneeksi esimerkiksi historiantutkimus osana valtio-oppia.

Aiheiden emergenssi

Aiheiden emergenssi tarkoittaa sitä, että todellisuuteen ilmestyy esimerkiksi teknologisen tai sosiaalisen innovaation myötä uusia ilmiöitä. Nämä ilmiöt voivat olla sellaisia, joita todellisuudessa joko ei ole ollut aikaisemmin ollenkaan, niitä ei ole havaittu tai niitä ei ole pidetty mielenkiintoisina.

Esimerkkinä tällaisista tieteenaloista on elokuvatiede (tutkimuksen tarve ilmaantui vasta, kun elokuva oli keksitty), sähköoppi (sähköä alettiin tutkia ilmiönä vasta uuden ajan alussa, vaikka sen olemassaolo ilmiönä oli tiedetty jo kauemmin) tai vaikkapa psykologia (mm. Darwinin ja Freudin tutkimustulokset, teoriat ja uudet ajatukset loivat tilaa ihmisen psyyken tutkimukselle).

Sateenvarjomalli

Sateenvarjomalli tarkoittaa jossain määrin samaa kuin monitieteisyys: eri alojen tutkijat tutkivat samaa kohdetta ja oppivat toisiltaan tässä prosessissa.

Teoreettinen integraatio

Teoreettisessa integraatiossa yhteistoiminnassa olevat tieteenalat alkavat oppia myös käsitteiden ja teorioiden tasolla toisiltaan ja vähitellen alkaa syntyä oma, erillinen tieteellinen identiteetti. Esimerkkejä teoreettisesta integraatiosta ovat ympäristötieteet, ekologia, naistutkimus, kognitiotiede, tulevaisuudentutkimus ja metatasolla tieteentutkimus.

Taitojen tieteellistyminen

Taitojen tieteellistymisessä puhutaan sellaisista tieteistä kuten suunnittelutieteet tai vaikkapa lääketiede. Insinööritieteiden taustalla on käytännön osaaminen – ajatellaan vaikka seppiä tai muurareita. Lääketieteen tieteellistymisessä taustalta löytyy Hippokrateen ajattelun ja oppien lisäksi myös kansanparantajien tuhansien vuosien mittainen yrttien ja lääkekasvien osaaminen.

Monitieteisyys (multidisciplinarity)

  • Selittää samanaikaisesti kahden tai useamman eri tieteenalan alueelle ulottuvaa ilmiötä/ongelmaa. Näkökulma on kunkin tarkastelevan yksittäisen tieteenalan oma, ja sen sanelee kulloinkin tutkittavan ongelman/ilmiön luonne.
  • Erillisten tieteiden rajallisuus ongelman hahmottamisessa ja ratkaisussa tunnustetaan.

Tieteenalojen välinen vuorovaikutus jää vähäiseksi – painotus on pikemminkin kompleksisessa ongelmassa itsessään ja sen tietoisuuden vähittäistä lisääntymisestä, että ko. ongelmaa ei voida ymmärtää tai käsitellä vain yhden tieteenalan työkaluilla ja teorioilla.

Esimerkki monitieteisyydestä

Jokin globaali ympäristöongelma voi sijaita ja aiheuttaa ongelmia monen kansakunnan alueella. Sen tutkimisesta ovat kiinnostuneet omalla sarallaan yhtälailla ekologit, biologit, sosiologit, politiikantutkijat kuin taloustutkijatkin.

Tieteidenvälisyys (interdisciplinarity)

  • Selittää ilmiötä/ongelmaa eri tieteiden keskinäisen vuoropuhelun perustalta.

Kun jossain tietyssä tutkimuksellisessa sovelluksessa yhdistetään useammalta eri tieteenalalta peräisin olevia käsitteitä ja menetelmiä, jotta tutkittava ilmiö tai ongelma tulisi paremmin ymmärrettäväksi, voidaan puhua tieteidenvälisyydestä. Vuorovaikutus ja vuoropuhelu tutkijoiden ja tieteiden välillä on järjestelmällinen prosessi, jossa ongelmat esitetään yhden tieteen näkökulmasta toiselle tieteelle. Näkökulma on laaja-alaisuudessa — siinä, että pyritään ymmärtämään samaa ongelmaa tai tutkimuskohdetta mahdollisimman monipuolisesti ja laaja-alaisesti.

Esimerkki tieteidenvälisyydestä

Tieteidenvälistä ongelmaa voidaan verrata vaikkapa YK:n järjestämään kansainväliseen konferenssiin (=menetelmä), jossa käsitellään jotain kaikille yhteistä (monitieteistä) ongelmaa jokaisen osanottajan omien kansallisten ja etnisten arvojensa, käsitteiden ja intressien näkökulmasta ja pyrkimyksenä on saada asiasta yhteinen ymmärrys.

Tieteidenvälisyys on sellainen tietämyksen muoto, joka perustuu yleiseen systeemiteoriaan. Usein tieteidenvälisyys sekoitetaan monitieteisyyteen tai poikkitieteisyyteen, mutta itse asiassa näiden käsitteiden välillä on selvä näkökulmaero.

Poikkitieteisyys (transdisciplinarity)

  • Selittää ilmiötä/ongelmaa sen omista piirteistä käsin niin laaja-alaisesti ja kattavasti ymmärrys kuin mahdollista; usein muodostuu uusi tieteenala.

Ongelma tai tutkimuskohde on luonteeltaan sellainen, että perinteisillä työkaluilla, menetelmillä tai tieteenalakohtaisilla teorioilla siitä voidaan saada vain rajallinen kuva – tarvitaan siis uutta työkalua. Poikkitieteelliset ongelmat ovat useimmiten peräisin todellisesta maailmasta eikä niitä voida sen vuoksi sisällyttää sellaisenaan mihinkään jo olemassa olevaan tieteelliseen domainiin, tutkimusalaan. Niinpä mukanaolevat tieteenalat käyttävät yhteistä, aikaisemmasta poikkeavaa teoreettista viitekehystä ja ovat käsitteellisesti uudella tavalla yhdenmukaisia.

Koska tutkimuksessa joudutaan siis vastaamaan usein totuttuja tieteenalojen rajoja laajempiin kysymyksiin, on irtauduttava tavanomaisista tieteenalojen ajattelukaavoista. Tuloksena voi siten muodostua uusi koulukunta tai tieteenala (esim. tulevaisuudentutkimus, naistutkimus, bioteknologia, geofysiikka.) Usein tutkimustulosten hyödyntäjät ovat tutkimusprosessissa mukana alusta loppuun saakka (sovellusnäkökulma).

Esimerkki poikkitieteellisyydestä

Esimerkkinä vaikkapa eri maiden sotilaista koottu kansainvälinen sotajoukko NATO (=uusi kokonaisuus, työkalu). Ei ole maata tai kansaa nimeltä NATO, mutta sotajoukkona se on koottu ratkaisemaan kaikille yhteisiä (=monitieteisiä) ongelmia, joista vallitsee pyrkimys yhteisymmärrykseen (=tieteidenvälisyys).

Toisena esimerkkinä tästä on vaikka naistutkimus, jota voidaan lähestyä sekä poliittisesta, sosiologisesta että biologisesta näkökulmasta taloustiedettä tai historiantutkimusta unohtamatta. Samalla naistutkimus on kuitenkin selvästi oma erillinen tieteenalansa, joka jo Suomessakin täyttää kaikki ne kriteerit, joita erilliselle tieteenalalle asetetaan (ks. edellä esim. Niiniluoto).

Uuden tieteenalan kehittyminen

Poikkitieteellisyydessä näkökulma on siis eri tieteenaloilta tulevien tutkijoiden teoreettisessa ja käsitteellisessä yhteistyössä, joka tuottaa vähitellen uudenlaisen tutkimusotteen alkuperäiseen ongelmaan. Näin muodostuu vähitellen oma tieteenala, jota voidaan jossain vaiheessa opiskella omana kokonaisuutenaan. Se muodostaa oman dominionsa, eli sille rakentuu vain sille tyypillinen käsitteellinen ”kieli” ja samalla sille kehitetään omia teorioita ja tutkimusmenetelmiä. Jossain mielessä siis voidaan siis ajatella, että esimerkiksi bioteknologian vakiintuessa omaksi poikkitieteelliseksi tieteenalakseen sen tieteidenvälisyys alkaa vähentyä käsitteen alkuperäisimmässä merkityksessä.

Lähteet

Virtanen, I.  2002: Johdatus laskentatoimen ja rahoituksen tutkielmatyöskentelyyn. 21.10.2002, http://www.uwasa.fi/~itv/Johdatus.pdf

Husso, K, S. Karjalainen & T. Parkkari (toim.) 2000: Suomen tieteen tila ja taso, Suomen Akatemian julkaisuja 6/00, Helsinki.

Jaeger, J., &  Scheringer M. 1998: Transdisciplinary research: problem-orientation including unconstrained choice of appropriate methods (in German) / Transdisziplinarität: Problemorientierung ohne Methodenzwang. – GAIA 7 (1) 1998: 10–25.

Jouvenel, H. de, 1967: The Art of Conjecture. Basic Books, Inc. Publishers, New York. English translation from the French by Nikita Lary.

Kamppinen, M. & Malaska P. 2002: Mahdolliset maailmat ja niistä tietäminen. Kirjassa Kamppinen, M., Kuusi O. & Söderlund S. (toim.): Tulevaisuudentutkimus. Perusteet ja sovellukset. SKS, Helsinki, ss. 55-115.

Kinnunen, I. 2001: Ympäristön suunnittelu – ongelmallinen kokonaisuus. Arvio kuntien ympäristön suunnittelun tilasta ja kehityksestä. Oulun yliopisto, Maantieteen laitos, Oulu;  http://herkules.oulu.fi/isbn9514264150/isbn9514264150.pdf

Long, D. 2003: Interdisciplinarity and the English School of International Relations. Keskeneräinen artikkeli; esitetty International Studies Associationin vuosikonventissa New Orleansissa 25.-27.3.2002.

Niiniluoto, I. 2003: Monitieteisyys, tieteidenvälisyys, poikkitieteellisyys. Tulevaisuudentutkimuksen VerkostoAkatemian johtokunnan symposiumin esitelmä Turun kauppakorkeakoululla 17.3.2003.

Nissani, M. 1995:  Fruits, Salads, and Smoothies: A Working Definition of Interdisciplinarity. Journal of Educational Thought 29: 119-126.

Lainaamani teksti on 2000-luvun alusta ja siten hiven vanhahtavaa. Vuosituhannen alku ja sen kaksi ensimmäistä vuosikymmentä ovat tuottaneet runsaasti uutta sellaista etenkin teknologiaa, jossa perinteinen jako poikki- ja monitieteiseen sekä tieteiden väliseen on tavallaan murtunut ja johtanut neljänteen vaiheeseen. Sen kuvaaminen ei ole mahdollista syyllistymättä sellaiseen popularisointiin, jossa perinteiset käsitteet teorioista tai käytetyistä metodeista eivät enää toimi lainkaan. Ilmiö muistuttaa Christallerin tai monen muun tutkijan tapaan hakea aikanaan optimaalisia, usein heksagonaalisia malleja, jotka ovat aika- ja paikkatieteissä joskus toimineetkin havainnollistamaan avaruudellisia ilmiöitämme, mutta eivät toimi enää omassa sellaisessa ulottuvuudessa, jonka havainnointi ei ole perinteisen välineellisen tieteen menetelmin edes mahdollista. Kun samalla kielellinen ja matemaattinen yhteys katoaa, syntyy sellaista kuvausta, jossa mukana on tiedettä popularisoivaa mytologiaa, nykyisin myös salaliittoja ja sosiaalisen median omia tuotteitamme. Tällaista poikkitieteiseksi kuvattua tutkimusta tapaa tänään etenkin niillä rajapinnoilla, jossa mukana on muutakin kuin tiedettä ja tutkimuksen tuottamaa tietoa. Olemme uteliaita ja rakastamme myös viihdettäkin.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts