Sammelvuon olympiakulta?

Olympialaiset käynnistyivät tyhjille katsomoille ja televisiomme lähettää parhaillaan jo kolmatta lentopallon alkusarjan ottelua, jossa toinen osapuoli on Venäjä. Tosin Venäjän osallistuminen kisoihin on yhtä tuskaisaa kuin mihin olemme jo oppineet uutena normaalina. Uutena normaalina pidämme myös kisojen tyhjää katsomoa ja suomalaista valmentajaa hakemassa menestystä muulle kuin suomalaiselle lentopallojoukkueellemme. Toki tästä on ollut jo hiven oireita ja alkusoittoa seuraten suomalaisten mäkivalmentajien menestystä muidenkin kuin suomalaisten mäkikotkien lentoa kannatellen.

Useimmat meistä emme kasva ja kehity urallamme muuten kuin fyysisesti tai vaihtamalla valmennettavia. Emme myöskään osaa oikein poistua areenalta oikealla hetkellä ja tyylikkäästi, etenkin jos olemme poliitikkoja tai urheiljoitamme. Lasse Viren osasi tämän ja poikkeus vahvistaa säännön. Lisäksi hän jakoi metodia miten menestyä urheilussa – on oltava lahjakas.

Olympialiike on joutunut liki kanveesiin. Se ei ole ensimmäinen kerta. Sen edessä on ollut oikeammin koko ajan toivottomia tilanteita. Vai onko unohtuneet Yhdysvaltain boikotti, Neuvostoliiton boikotti, Hitlerin tapa hoitaa olympialiikettä tai verilöyly israelin joukkueen kohdalla? Olympialiikkeen kohdalle on osunut koko ajan toivottomia tilanteita, mutta jostakin syystä sen johdossa ei ole toivottomasti avuttomia ihmisiä. Heille kaikki julkisuus on toivottua ja sitä jopa haetaan.

Tuskin on mahdollista saada enemmän julkisuutta kuin mihin Tokion kisat 2020 onnistuvat keräämään jopa Suomessa vuonna 2021 koronan karatessa neljännen kerran käsistämme. Olympian aate ja liike osaa ja kykenee johtajineen hakemaan oikeutuksensa rinnalla sellaisia suosionosoituksia, jotka ohittavat sen eteen asetetut esteet. Se käyttää valtaansa ruokkimalla sen rinnalla myös vihaa, ei johda ketää vaan tyytyy näyttämään meille tietä aina vain parempaan maailmaan. Se hallitsee meitä ja tuntojamme tekemällä oikeita valintoja, ja se on hyvän johtajan ja organisaation, nyt myös instituution tärkein tehtäväkin.

Se asettaa koko ajan nuorisolle uusia päämääriä, kunnianhimoisia, ei pysy paikallaan hetkeäkään, alkaen monen muun liikkeen tapaan taantua. Se korostaa viimeiseen saakka ihmisen hyveitä, mutta tarkoittaa samalla kunnianhimoa ja nuoren ihmisen, kansakunnan turhamaisuutta. Se tekee ihmisestä kuuluisan, palvotun, ja on itse siinä tehtävässä poikkeuksellisen taitava. Tällainen instituutio on neroudessaan kaikki hulluuden rajat ylittävä, eikä sellaisella voi olla edes uskottavia vihollisia. Kun virheitä syntyy, olympialiike voi antaa nämä erehdykset osallistujille, kansakunnille myös anteeksi. Tällaisia virheitä on opittu pitämään suurten kansakuntien ja instituutioiden kohdalla hyveinä.

Edellisen kerran kirjoitin olympailiikkeestä useita esseitä Lontoon kisojen aikana. Ne löytyvät kotisivultani ja on niitä luettukin. Lainaan niistä yhtä. Se kun kertoo kyllä mistä oli kyse silloin ja mistä tänään ryhtymättä moittimaat perinteisen median tapaan sellaista, joka on niiden ylläpitämä, maksama ja siten heille välttämätön tapa hankkia lisää menestystä, jossa presidentti Koivistoa lainaten, määränpää ei ole niin tärkeää kuin matka ja sen hoitaminen. Suurten instituutioiden kohdalla pieniä paheita on opittu pitämään hyveinä ja olympian kisoissa ei riitä että tähtäät, on myös osuttava.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Olympiarauhan mediasanomaa

Olympialaiseen juhlaan osallistuu yli 10 000 urheilijaa. Heistä suomalaisia on vajaa brittiläinen bussilasti, ja yksi heistä onnistui pääsemään kahdeksan joukkoon omassa lajissaan. Merivartija Kai Jansson oli loppukilpailussa viimeinen 10 metrin ilmapistoolin kymmenen finaalilaukauksen sarjassa. Ero seuraavaan oli sama kuin juosten sata metriä suomaisena Usain Boltin rinnalla. Finaalissa hermot menivät, mutta loppukilpailupaikka oli ehkä se ainut suomalaisten saavuttama. Sitä on osattava nyt juhlia ja arvostaa sen merkitystä siinä missä muita kolmenkymmenen hieman huonommalla puolella olevia sijoituksiamme.

Kisoihinhan ei pääse muuten kuin olemalla todella maailman kärkeä lajissaan. Sadan joukossa oleminen miljoonien lajin harrastajien joukossa on huikea tapaus. Lentopalloilijamme eivät kisoihin päässeet liki harrastetuimmassa palloilulajissa. Toki he silti kuuluvat fiksuimman palloilulajin maailman eliittiin. Kaikki maailman huippumaat on kaadettu maailmancupissa. Meille riittää kun osaamme lajin ja myös sen valmennuksen. Ja etenkin sen.

Ajastaan irtautunut olympia-aate

Olympialaiset Lontoossa ovat tavaramerkkien valvontaa. On muotia todeta aina tämä jokaisen kisan yhteydessä. Nyt se vaan korostuu aiempaa näkyvämmin. Missään kisoissa kaupallisuus ei ole lyönyt itseään vielä niin räikeästä läpi kuin Lontoossa. Koko olympiahenki ja se idea on lopulta alun alkujaankin epäilyttävä ja merkillinen.

Kun tavoite Pierre de Courbertin ideana oli vain jalo kilpa, ei voittaminen, miksi sitten panostaa niin tolkuttomasti juuri olympialaiseen voittoon? Onko paronin ideassa joku valuvirhe, kuten ranskalaisessa maailmassa on jo opittu valuuttoja vaihdettaessa ymmärtämään. Olivatko antiikin urheilijat erityisen hyvä esimerkki meidän ajallemme? Miksi uurastuksesta ei saisi saada palkkaa? Sellainen sopii kyllä tämän artikkelin kirjoittajalle, mutta miten se sopii muuten omaan aikaamme? Kai työmies on palkkansa ansainnut?

Etenkin, jos on alansa ehdotonta huippua. Vai onko huippujen uhrauduttava? Nationalismi ja menestymisen nälkä on kaikkien kansakuntien yhteinen ja puheet yhdestä, kansallisvaltiosta irtautuvasta Euroopasta, ovat naurettavia. Jos ventovieras suomalainen voittaa kisoissa kultaa, koko kansakunta humaltuu siitä. Jos se on joukkue, kiekkoleijonat tai lentopalloilijat, kansakunnan itsetunto kohoaa pilviin. Ilmiö on ikivanha eikä sitä pidä vähätellä saati hävetä, päinvastoin.

Kun kaksi äijänkörilästä vääntää painimatolla toisiaan, selostaja kertoo kuinka vastakkain ovat Kiina ja Yhdysvallat tai Suomi ja Bulgaria. Omituista? Ei ollenkaan, ehkä vain inhimillistä ja myös hyväksyttävää, ei välttämättä rationaalista.

Turnajaiset ja ritari-ihanne

Courbert haki innostusta keskiajan ritari-ihanteista ja turnajaisista, antiikin ajan maailman rinnalla. Tuon ajan kilpailuihin kuitenkin kuului etenkin vedonlyönti ja paroni inhosi sitäkin. Rikkaalla paronilla oli ylimyksen ihanteet. Mutta miten löytää katsojia ja ihmismieltä kiehtova tapa ansaita, jos mukana ei ole ideaa sekä kilpailusta että riskinotosta, mahdollisuudesta menestyä uhraamalla aikaa ja varojaan urheiluun ja voittaa lyömällä vetoa voittajasta?

Oliko paroni jotenkin vinksahtanut ihminen? Ihmismielestä ja omasta ajastaankin vieraantunut idealisti? Naisia Courbert piti ylimaallisina olentoina. Heille urheilu ei sopinut, se pilasi heidän siveellisen ryhtinsä. Naiset eivät voineet päästä nopeammin, korkeammalle eivätkä ainakaan voimakkaammin. He eivät olleet miesten veroisia, kun jaloa kilpailua “ei minkään puolesta” tai “ei ketään vastaan” tuli käydä.

Kuitenkin voittajat seppelöitiin ja heistä tui kansallissankareita. Nyt kuitenkin naiset ovat miesten kanssa samoissa kisoissa ja kilpailevat työpaikoistamme rinnan kaikilla elämän osa-alueilla. Miten on mahdollista että aate, josta mitään ei ole jäljellä, elää vuosisatoja? Koska tätä aatetta ei ole koskaan oikeasti ollutkaan muuten kuin paronin sydämessä. Ja hyvä niinkin. Sekä ruotsalaisten ilkeässä kateudessa heidän estäessä Paavo Nurmea juoksemasta itsensä kaikkien aikojen suurimmaksi olympiaurheilijaksi.

Jos Nurmi olisi päässyt juoksemaan Los Angelsissa vuonna 1932, hän olisi eittämättä nykyisten uimareittemme, Michael Phelps mukaan lukien, tavoittamattomissa. Hehän voivat uida samoissa kisoissa kymmenessä lajissa hengästymättä. Miten sitä voi verrata 1500 metrin ja maratonin sekä kaikki niiden välillä olevat matkat juosseeseen Nurmeen? Nurmi on numero uno.

Julkisuuden siunaus ja kirous

Moni suomalainen on vieläkin hullaantunut olympialaisesta ideologiasta, ainakin sen mainetta ja kunniaa tuovana mahdollisuutena. Ura jossain muualla voi avautua olympiamenetyksen myötä. Tyypillinen tällainen ura voisi olla vaikkapa kansan suosiota vaativassa politiikassa. Lasse Viren, Arto Tiainen, Arto Bryggare, Sylvi Saimo, Voitto Hellsten, Markku Uusipaavalniemi, Kelpo Gröndahl, Juha Mieto, Heikki Hasu, Marjo Matikainen-Karlström, Markko Asell ja Antti Kalliomäki loivat poliittisen uran olympiaurheilijoina aina kansanedustajaksi saakka. Ministeriksi on olympiamitalisteistamme edennyt kuitenkin vain Antti Kalliomäki.

Tämä tie menestykseen on liian pitkä ja kivinen poliittisen vaikuttajan tehtävään jopa urheilu- ja menetyshullussa Suomessa. En suosittele tätä tietä politiikasta kiinnostuneille uravalintana ja valmistavana laitoksena Vierumäkeä. Mieluummin valtiotieteitä ja toimittajan uraa, uskottavia taloudellisia taustoja ja rahoittajia, hyvä veli verkostoja. Urho Kekkonen ymmärsi toimia urheilun taustavaikuttajana ja jätti kilpaurheilun muutamaan korkeushyppyyn. Tuohonkin aikaan oli syytä tuntea kansan sielu ja huippu-urheilun merkitys. Kun Nurmelta estettiin osallistuminen olympialisiin, Kekkonen huolehti myös Ruotsi -maaottelujen tauosta viisaana poliitikkona.

Paikallisen median ääniharavat

Taisto Teräs ja Erkki Kaakinen ovat Forssan Lehden ahkerimmat lukijan äänet. Sirkka-Liisa Anttila taas tapahtumien taustojen terävin havainnoija niin hallituksesta kuin nyt oppositiosta käsin. Taisto kirjoittaa tänään sunnuntaina (FL 29.7) savuttomasta kaupungista ja Erkki heittäisi perussuomalaiset ulos eduskunnasta Veikko Vennamon tapaan. Kiivas politikointi vie perikatoon, otsikolla. Näin kiivasta se ei saisi kuitenkaan olla. Emme elä enää 1970-lukua ja työväentalon talkoita saati naapurikunnissa maamiesseuran viljan puintia edes Urjalan taikayössä. Moni pahastuu lehden henkeen ja jättää pienen maakunnan, kaupungin, jo sen vaikean henkisen ilmaston seurauksena. Onko se ehkä tarkoituskin?

Porvoossa asuva perussuomalaisten eduskuntaryhmän vetäjä kertoo samassa lehdessä, kuinka häntä on pyritty savustamaan kotipaikkakunnaltaan jo vuosikymmenet. Porvoo ei ole kuitenkaan Forssa. Ero on kuin yöllä ja päivällä. Olisiko niin, että varmin tie eduskuntaan ja ministeriksi onkin saada tukijoitten ja ihailijoitten rinnalle riittävä määrä vastustajia ja kademielisiä ihmisiä, toisin tai toisinaan ajattelijoita? Politiikassa ei voi olla kaikkien ystävä, olympiavoittajan tapaan ihailtu ja idoli. On myös oltava vastapuolen perusteltuja argumentteja, vihollisia, kilpailua.

Vastustajat varmistavat, että vaalivankkureilla on myös työntäjiä. Narulla kun ei voi työntää. Vain vetää. Politiikka on kilpailuyhteiskunnan tuote ja parlamentarismi edellyttää ärhäkkää oppositiopolitiikkaa. Vastapuolta ei saa kuitenkaan nolata. Sen kanssa on voitava tehdä tarvittaessa myös hallituspolitiikkaa. Lika ja loka eivät kuulu demokratiaan. Asiat riitelevät, eivät ihmiset, väitetään. Tietysti väittelevät myös ihmiset ja tunteet. Miten ne voisi muka erottaa toisistaan? Sehän olisi ihan sairasta touhua. Karismaattinen ihminen vetoaa tunteisiin.

Neljäs valtiomahti mahtavimmillaan

Hallituspolitiikka on parlamentarismissamme sellaista toimeenpanovaltaa, jota vallan kolminaisuusopissa hoidamme monipuoluejärjestelmän avulla. Eduskunnalle kuuluu siinä lainsäädäntövalta ja tuomiovalta riippumattomalle tuomioistuimelle. Siirryimme presidentti Koiviston aikana normaaliin parlamentarismiin. Hallitus ei nauti enää presidentin luottamusta ja istuu käytännössä täydet vaalikaudet. Opposition tehtävänä on esittää argumentteja, jotka kyseenalaistavat hallituksen toimia. Oppositiossa toimitaan toisin kuin hallituksessa. Mitä ärhäkämpi ja osaavampi, sparraava oppositio meillä on, sitä enemmän saamme aikaan kansalaiskeskustelua ennen vaalejamme. Se on toimivan demokratian ydintä. Korkea äänestysaktiivisuus ja kilpailu vallasta.

Urheilussa on sellaista toverihenkeä, jossa sparraajat puuttuvat. Kaikki kun eivät harrasta kamppailu-urheilua ja istu keski-ikäisenä mestarina Muhammed Alin tapaan tyrmättynä entisenä sankarina, säälin kohteena olympiarenkaittemme alla, vapisten ja kalman kalpeana, liian monen iskun vastaanottaneena suurimpana ja kauneimpana. Olympiaurheilu ei rakenna sellaista poliitikkoa, joka kykenisi iskemään vuoroin hallituksessa ja vuoroin oppositiossa. Paroni Coubertenin hengessä sellainen olisi vilunkia ja sopimatonta, tulisi tuomita puhtaan olympiahengen ideologiassa.

Miten valan vannonut urheilija, valmentaja, tuomari, kykenisi muuttamaan mieltään ja silti menestymään parlamentarismissamme, niin koomista kuin se ehkä onkin saman henkilön kohdalla vuosikymmenestä toiseen. Siis kääntämään takkiaan nurin riippuen siitä, onko saanut paikan ministeripuolueessa tai oppositiossa raksuttaen. Kaikki urheilijat eivät voi liittyä Rkp:n ministeriryhmään. Ellei siitä tehtäisi samalla olympiaurheilijoittemme puoluetta. Ehkä tällainen ylähuone on joskus vielä syntymässäkin liitovaltiokehityksen rinnalla?

Oppositio ja mediakratia

Olympiaurheilun merkityksessä toimiva oppositiopolitiikka voi olla merkittävämpää kamppailua kuin meille tyypillinen konsensusluonteinen monipuoluejärjestelmän hallituspolitiikka. Nyt näitä kaikkien äärilaitojen puolueita on hallituksessa kuusi. Se muistuttaa Kekkosen ajan hätätilahallituksesta, jolloin syynä siihen oli 50 000 rajan ylittänyt työttömyys. Nythän se on moninkertainen. Syy näin laajaan hallituskirjoon ei ole kuitenkaan työttömyys. Syynä on vastustaa oppositiota, joka on saanut kansalta ääniä, jotka on väärin annettuja. Sitä mediakaan ei voi tukea, jatkaa vallankäyttäjän väsymättömänä vahtikoirana.

Olympiahenki toteutuu nyt puhtaimmillaan, media alkaa olla osa hallituksen mediaa, raksuttaa oppositiota. Se on paronien hallitus ja hänen mediansa. Siinä on jotain samaa kuin olympiahengessä, jota ei enää ole olemassakaan oman aikamme tulkintana. Kaupallinen media ja kaupallinen olympiahenki kun ovat sama asia. Kriisin ajautuneita kapitalismin tuotteita ja läntisen maailman rappiota. Tai ehkä sittenkin kokonaan muuta, kunhan saamme siihen lisää etäisyyttä. Nythän me ostamme koko ajan aikaa ja seuraamme kuinka euroalueen käy. Se vaatii lisää valvontaa, etenkin välimereisissä maissa aluksi. Kiinassa kaikki ovat pian saman sähköisen valvonnan alla. Euroopassa näin on ollut jo aiemmin. Meillä on kokemusta myös itäisen naapurimme tavasta valvoa kansalaisiaan. Lontoossa valvonta on viety myös kaupallisiin mainoksiin, taiteilijoihin. Suurikin spektaakkeli on mahdollista toteuttaa avoimeksi kutsutussa yhteiskunnassa, kunhan budjetti valvonnassa on yli 30 miljardia.

Kansallisvaltiot ja -urheilu

Kansallinen urheilu ja hallituspolitiikka voi olla tällaisessa tapauksessa paikallaan jäänyttä ja saamatonta, etenkin nyt kun takana on jo liki yksi vaalikausi euroalueen puuduttavaa kriisiä. Tämä kriisi näkyy myös paikallisessa politiikassa, kunnissamme, ja niiden urheiluseuroissamme sekä tätä kautta kuntavaaleissamme. Kun olisi kirjoitettava muustakin kuin kuntaliitoksista, Kaakisen tapaan Forssassa ja Lounais-Hämeessä, nämä kaksi onnetonta aihetta, kuntaliitokset ja euroalueen kriisi, ovat halvaannuttaneet koko poliittisen instituutiomme.

Onko näin käynyt myös urheilullemme? Onko olympiaurheilu vielä osa kilpailuyhteiskuntaa vai ehkä valmisteltu sirkus sekä kuntaliitot osa tapaamme mitätöidä pitäjien välinen seuratoiminta? Kun kilpailu kielletään, loppuko myös menestys olympiarenkaitten alla? Kun kehnoin voi olla lopulta paras, kuka uskoo enää työhön ja sen tuottavuuteen, kapitalismiin? Kun viran saa hankkimalla puolueen jäsenkirjan, ketä kiinnostaa muut suoritteet, vaativammat? Kaatuiko olympiamenetyksemme urheilussa maan tapaan, sisäiseen korruptioon?

Ruokkiko paroni Coulbert oppeineen Suomen amatöörejä jo varhain ja jäimme kahden opin puoliväliasetelmaan? Oliko paronin idealistinen valuvirhe syynä omiin ongelmiimmekin? Olympiaurheilijat kun toivat meidät kansakuntana maailman tietoisuuteen, meidät juostiin maailman kartalle. Se oli meille pyhä asia. Keniassa rahasta juostaan heti lapsena. Vinksahtanutta sosiaalisen pääoman virhettä ei pääse syntymään.

Metropolien urheilijat

Yleiseurooppalainen ja globaali ilmiö, keskittäminen, on levinnyt paikallisiin ongelmiimme, ikään kuin niitä ei olisikaan. Onko ne lakaistu tämän ongelman alle, tarkoituksella. Kävikö näin myös urheilussamme, jossa tuottavin alue oli ankaraa ponnistelua vaatinut keihäänheittäjiemme vyöhyke? Se kun kasvatti myös muut huippu-urheilijamme. Onko pullasorsasukupovi liian kesy huippujen joukkoon maailmalla? Onko se tyytyväinen jo päästyään mukaan kisoihin ja pelkkä pistesija vie miehen ripulille? Onko meillä enää edes rahaa ja varaa huippuihin?

Yhteinen eurooppalainen velkavastuumme, oikutteleva valuuttamme, kun on viemässä varamme ja luottamuspula on vallannut myös kuntapäättäjämme Lounais-Hämeessä, väitetään. Vastuu omista ongelmistamme on nyt Välimerellä, Saksassa ja Ranskassa. Oppositio työntää siinä hallituksen vaalivankkureita vielä apuna. Aiemmin se oli Neuvostoliitto ja sen uhka. Onko meistä tullut jopa vastuun pakoilijoitakin? Johtiko paronin idealismi ja Coubertin harhat meidät myös tähän markkinatalouden omituiseen ristiriitaan? Kärsikö Martti Vainio ja Mika Myllylä muiden mokat ja syynä oli kykymme, tai oikeammin sen puute, kyvyttömyytemme, ottaa kannettavaksemme vastuuta organisaationa, instituutiona, johtajina?

Onko valta ja vastuu eriytyneet juuri olympiaurheilun naurettavia sääntöjen seurauksina tosistaan ja näkyykö se erityisen selvänä olympiaurheilun ensimmäisissä mallimaissa, kuten Suomessa? Koko kansallinen identiteettimmehän lepää pääosin näissä naurettavissa arvoissa ja niiden sankareissamme. Eikö koko muu moderni maailma ihmettele näitä outoja “sankareitamme” ja näiden varaan rakennettuja organisaatioitamme ja instituutiotamme? Tunteeko se lainkaan, kuinka vakavissamme me olemme paronin arvoista? Jopa Helsingin Sanomat (29.7) vuonna 2012 todetessaan, etteivät ne enää oikein istu tähän maailmaan. Ei toki sadut olekaan tarkoitettu istumaan tähän aikaan.

Mediakansan virtuaalituotteita

Edellä kirjoitetussa ei ole siis mitään uutta. Suurin muutos on tapahtunut neljännen valtiomahtimme, median, kohdalla. Se käyttää nyt itsenäisyytemme historian suurinta valtaansa. Sellainen vie perustan olympiaurheilun sielultakin, idealismilta. Samoin se vei aiemmin arvot poliittisilta kansanliikkeiltämme, puolueinstituutioltamme. Mediavalta, mediakratia, on kilpailua vallasta. Kilpailussa käytetään kaikkia keinoja. Se ei ole ihanteellista paronin elämää 1800-luvulta hakien mallia antiikista ja ritariajan arvomaailmasta.

Sitä lisää sähköisen median valtava kasvu ja internet -ajan ilmiöt, sosiaalisen median valtakauden alku myös Suomessa. Erityisen taitavasti tätä käyttävät kokonaan uudet ryhmät, sellaiset, jotka eivät ole aiemmin osallistuneet perinteiseen vallan kolmijakoon. Tällaisia ovat aiemmin heikot ryhmät, kuten nuoret aikuiset, jopa alle äänestysikäiset lapset, naiset, sekä parlamentarismiaan vasta opiskelevat kulttuurit ympäri globaalia maailmaamme.

Heille perinteisen printtimedian lukeminen on vierasta ja vaikuttamisen kärjessä kulkevat sähköiset kansalaismedian välineet niin Aasiassa, Afrikassa kuin Latinalaisessa-Amerikassakin. Heille riittää heidän mediansa ja siinä menestyy tosi pienin panoksin ja tekemättä mitään merkittävää. Facebook avaa ovet kunhan kirjoitat, mitä olet tehnyt sohvalla maaten. Heti saat kymmeniä peukaloita ja onnitteluja. Pääosa ihmiskunnasta ei vain osaa lukea eikä omista internetin vaatimia välineitä. Coubert ei tavoita heitä koskaan. Nälän rajalla eläviä lukutaidottomia on nyt enemmän kuin koskaan pallollamme.

Viihteellinen urheilu liian vaativaa nuorille

Suomi on ollut tässä kehityksessä yllättävän hidas. Se näkyy välillisesi myös vaikkapa Nokian romahduksessa. Se oli ylimielinen eikä havainnut, missä maailma menee ja kuinka “läppäri” tietokoneena oli pienentynyt kännykän mittoihin, Applen sekä Samsungin viedessä siltä asiakkaat. Puhelimeen kytketty tietokone oli omituinen eikä lainkaan käyttäjäystävällinen nuorten aikuisten sekä naisten käyttöön ympäri maailmaa. Tähän vallankumoukseen arabi-islamilainen maailmakin heräsi ennen omaa talousaluettamme ja menetimme koko ajan silmät auki kulkevia kansalaisiamme. He kyllästyivät omaan mediaamme, sen hengettömyyteen ja vanhan ajan voivotuksiin. Printtimedia alkoi ruokkia vain viimeisimpiä, hitaita jälkiomaksujia ja innovaatioaallon häntää. Sellainen ei sovi olympiahenkeen. Siellä on oltava luova ja innovatiivinen.

Luova ja innovatiivinen Humppila

Olemme nyt tilanteessa, jossa ikääntyvä kansakunta, talousalue, etsii itselleen hoitajia seuraten olympialaisia ensimmäisen kerran eläkeläisinä ja puhuu liki neljän kilometrin mittaisesta kiitoradasta Humppilan kunnassa ufoille tai Naton ohjuksille kansallista mediaa seuraten (www.verkkomedia.com). Sellainen on hyvä idea, kuvat esitteissä lupaavia, mutta kunta on vain liian pieni ollakseen uskottava olympiahengen toteuttajana.

Olympialaiset kisat vaativat yli 30 miljardin panostukset siinä missä mittavat kiitoradat satojen miljoonien investoinnit ja uskottavat käyttäjätkin, ylläpitäjät. Urheilun kautta politiikan kärkeen suomaisista on noussut vain yksi olympiavoittaja, seiväshyppääjä Antti Kalliomäki. Tuota vaikuttamisen suuntaa, viihteellistä, en nuorille suosittele, jos tarkoitus on vaikuttaa myöhemmin oman kunnan, talousalueen tai kansakunnan, elinkeinoelämän tai omien harrastusten laajempaan edistämiseen ja kehittämiseen, politiikkaan.

Medialukutaito, esiintyminen, sen myös karismaattinen opiskelu, koulutus mikä tahansa, on varmasti nyt ja tulevaisuudessa hyödyksi. Myös silloin, kun pyrimme pitämään kiinni veronmaksajista Forssan Lehden, oman mediamme, levikkialueella ja suvaiten myös muiden kuin yhden suunnan elämää ja mielipiteitä. Mediayhteiskunnassa syy lähtöön talousalueelta kun on pääsäätöisesti sen oma media ja sen viestittämät mielipiteet ja niiden kirjosta tehdyt johtopäätökset. Ne eivät saa olla liian paljon ristiriidassa sähköisten medioittemme tuotteista ja tavastamme käyttää satoja tiedon tuottajia myös maamme rajojen ulkopuolelta. Kiinalainen käytäntö ja valvonta ei Eurooppaan sovellu.

Lähettänyt Matti Luostarinen klo 21.21. 29.07. 2012.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts