Olympiarauhaa Tokio 2020
On aika palata asiaan ja lähestyä olympian kisaa taustoittaen Tokion kisat 2020 lähihistoriallamme. Aloimme elää suuren muutoksen aikaa toki jo ennen Covid-19 ilmestyessä mukaan japanilaisten kisat pilaavana kiinalaisena ilmiönämme. Eivät kiinalaiset kuitenkaan tahallaan tätä kiusaa japanilaiselle aikoneet, vaikka salaliittoteoriat niin väittäisivätkin.
Palataan siis aikaan, jolloin elimme vielä viruksista vapaana ja liikuimme rajojen yli siitä myös nauttien tai pelkästään osana duuniamme. Koska kuuluin tähän putkessa elävään ja kentillä töitään tekevään oman aikamme kulkureitten joukkoon, en turistien laumaan, siirryttäköön tämän hetken oivaltamiseksi vain pari olympiadia edeltäneeseen aikaan. Se kun avaan silmämme miksi nyt maailma näyttää miltä sen OIKEASTI kuuluukin näyttäytyä.
Se mitä kirjoitin pari olympiadia sitten paljastaa, missä elimme silloin, ja miksi kaikki nyt kokemamme on vain luonnollista jatkoa tuolle ajalle ja sen liikkeelle panemalle kehitykselle. Palataan siis tuhon hetkeen ja silloin kirjoittamiini esseisiin.
Tasavaltamme presidentti puuttui Lontoossa, olympialaisten käynnistyessä, oikeaan asiaan. Nyt ei pidä puuhastella varvikossa ja kompastella kanervikkoon, kun näkymät ovat tosi synkät. Kun keskuspankki lähettää liikkeelle setelirahoitusta, inflaatio sen kun kiihtyy ja massatyöttömyyden rinnalla se merkitsee stagflaation syvenemistä. On syytä etsiä vaihtoehtoja jo ajoissa, miten kansakunta menestyy uudessa tilanteessa. Se on vähän kuin valmistuisi kesäkisoihin ja joutuisikin sitten keskelle talvikisojen avajaisia shortsit jalassa. Presidentti varoi kuitenkin lietsomasta paniikkimielialaa. Hän on aikanaan selviytynyt sekä tsunamista että nimismiehen tehtävistä Forssassa.
Mitä näet, on kaikki.
Toimittaja Jari Paavonheimo on lukenut Daniel Kahnemanin kirjan “Thinking, Fast and Slow (HS 30.7. 2012). Ihmisillä on ajattelua ohjaavia harhoja, joista osa on ehkä jopa meitä suojeleviakin ikävältä totuudelta. Samalla myös toimiminen epärationaalisesti antaa mahdollisuuden tehdä sellaista, josta koko ruumis kärsii. Näin monen käyttämä kansanviisaus, se mikä ei tapa, vahvistaa, toteutuu kaikessa karmeudessaan. Etenkin automaattisessa ohjauksessa ihminen toimii eniten harhojen vallassa.
Tällainen toiminta on tyypillistä vaikkapa urheilussa, mutta myös monessa muussa rutiiniksi muodostuneessa toiminnassa. Monet tiedolliset harhat ovat jopa ihmiselle hyödyllisiä, kunhan niin ainakin osaa itselleen vakuuttaa, pettää itseään. Kiireisessä yhteiskunnassa, internetin sivuilla, ihminen tekee pinnallisia valintoja, itsekkäitä. Tunteettomuus kasvaa ja syntyy käsitys emotionaalisesti köyhästä elämästä. Sitä se onkin. Ellet käytä mielikuvitustasi ja ala luoda itse. Tähän tarkoitukseen syntyi Covid-19 ja myöhemmin sen monet variantit.
Takaraivon viestit
Pikavauhtia tehdyt johtopäätökset olemattoman aineiston varassa ovat omalle ajallemme tyypillisiä. Syntyy kuvitteellisia seuraussuhteita, kausaliteetteja sielläkin, missä niitä ei oikeasti ole. Niiden selittämiseen riittää asiantuntijan järkevältä kuulostava puhe. Näin syntyy mediayhteiskunnan harhaisen yhteiskunnan valta, petollisin kaikista maailman historian vallankäytön välineistämme. Lyhyitä, kolmisanaisia lauseita. Ei perusteluja. Jos sanoja on enemmän, paljastat ehkä tyhmyytesi. tietämättömyyden. Pelkät tuntemukset asiasta, suurestakin, riittävät. Ihminen kuvittelee olevansa oikeassa siinä ympäristössä, jossa “what you see is all there is”, eli se mitä näet, on kaikki mitä on, lähiympäristön koettu todellisuus, Daniel Kahnemania ja monia muita ennen häntä eläneitä lainaten.
Tähän liittyy sitten toinen oman aikamme harha. Ihmisellä on biologinen laumaeläimen sielu, halu kuulua enemmistöön. Ehkä saaliseläintä jahtaava peto ei tavoita, kun piiloudut lauman keskelle, näkymättömiin, panet pääsi pensaaseen. Kaikki, koko maailmankaikkeus, kulkee ihmisen itsensä ympärillä. Muuta mahdollisuutta ei olekaan. Ellet nyt ole vallan poikkeuksellisen valaistu ihminen ja shamaani. Sellaisiakin tapaa, mutta ei siinä maailmassa, jossa nyt elämme ja olympian kisoja seuraamme.
Vahvistusharha harhoista yleisin
Ihmisillä on tunnetusti taipumus vahvistaa aikaisempia käsityksiään ja hakea sitä tukevaa informaatiota. Siinä aiempaa maailmankuvaa tukevaa informaatiota esitellään kritiikittömästi ja äärimmäisiä ilmiöitä liioitellaan. Kuten nyt pandemia tai muu ääri-ilmiö, median joka päivälle rakentama. Jokainen menestyvä poliitikko tai vaikkapa myyntimies ovesi takana osaa tämän asian. Sosiaalisissa tilanteissa on nykyisin tapana käyttää vielä seksististä kieltä. Monet eivät muuta enää osaakaan. Kun on valittu yksi tie, siltä poikkeaminen on mahdotonta ja vaihtoehdot vähissä. Oma puolue on oikeassa ja sitä on tuettava, vaikka sen opit ovat olleet yhtä arveluttavia kuin takavuosien Paavin kirkon tapa yrittää todistella omaa planeettaamme maailmankaikkeuden keskukseksi inkvisition uhallakin. Alkaako tuntua tutulta?
Oleellista on emootio
Kun hankit osakkeita, tärkeää ei ole tuotteen todellinen mahdollisuus markkinoilla vaan lopultakin emotionaalinen tunne, pidätkö vai etkö itse ko. tuotteesta. Nokian osakkeen on noustava, onhan tuo kännykkä jokaisen suomalaisen kädessä ja kansallista identiteettiämme. Talouteen ja valuuttaan liittyvä relevantti tieto ei koske kirpputoria, jossa markka vaihtui euroksi ilman kuuden kerrointa ja huutokaupassa aloitushuuto oli 20 euroa vain hetki takaperin, kun otimme euron valuuttana käyttöön. Emme osanneet noin vaikeaa jakotoimitustamme. Euro ja markka olivat sama asia.
Siitä edettiin kahdenkymmenen tai viidenkymmenen euron korotuksin. Siis sadan tai viidensadan markan vauhdilla tuotteille, jotka olivat kaatopaikalle rahdattavaa roskaa. Näin kävi Kreikassa, Irlannissa, Portugalissa, Espanjassa, Italiassa ja Suomessa. Vain Saksassa valuutta oli oikea. Saksaa köyhemmissä maissa tapahtui tolkuton valuutan romahdus, inflaatio alkoi laukata massatyöttömyyden rinnalla. Etkä vain oleta, ettei sitä ymmärretty?
Stagflaatioksi kutsuttua ilmiötä ei vain tuolloin saanut lausua ääneen. Inflaatio ja rahan arvo määräytyy kuluttajan korvien välissä. Juopolle se on sidoksissa viinan hintaan. Viina on hänelle aina hintansa väärti. Rationaalisen tapamme rinnalla on oltava myös tunteet mukana, ei vain elinkustannusindeksi, jossa ei ole arvioitu takaraivon antamaa arvoa eurolle. Ja se ei ole ruokakorin hinta, jota pidetään keinotekoisesti tukien alhaalla. Tai terveyskeskuksen maksu, asumisemme hinta, jota sitäkin sosiaalisesti tuemme.
Ongelmana on vain valuutta, joka tulee jostakin ja nyt valtiolta ja kunnilta, velkaantuvilta. Näin harha suojaa kielteiseltä totuudelta myös kuntia ja valtioita sekä sen poliitikkoja. Jossakin vaiheessa pää tulee vetävän käteen sielläkin. Riskin otto on pääsääntöisesti harhaista elämää. Päihteitten käyttö on tapa paeta rationaalista maailmaa ja lisätä harhoja, omaa vahvuutta ja selviytymiskykyä sumussa eläen. Suomessa tämä sumussa eläminen on ollut sosiaalisen pääoman tärkein tuote.
Halu uskoa harhoja
Urheilussa kiintoisa on ns. halo-effekti, jossa yksilön yksi ominaisuus leimaa lopulta koko hänen persoonallisuuttaan. Nousukiidossa oleva idoli, myös poliitikko, näyttää menestyvän kaikessa ja itsekin hän alkaa uskoa ylivertaisuuteensa. Michael Phelps on yli-ihminen, jolta odotettiin samaa määrää kultamitaleja kuin kaksissa edellisissä olympialaisissa. Esteenä vaikutti olevan vain toinen jenkkiuimari. Ihminen uskoo todeksi sen mitä haluaa uskoa ja toivoa. Se on kaukana reaalimaailmastamme.
Niinpä Michael Phelpsinkin kohdalla tilastot ja ikä vain puhuivat tätä menestystä vastaan. Koskaan miesurheilija ei ole voittanut edes yhtä uintimatkaa kolmissa kisoissa peräkkäin. Miten sitten liki jokaisella matkalla? Halo-effekti on harha, joka on syytä unohtaa, kun kyse on ihmisistä ja näiden suorituksista. Näin myös Phelpsin kaltaisen urheilijan kohdalla. Poliitikonkin olisi aika huomata ikänsä ja sen tuomat esteet. Oli vaikka kuinka kaikkivoipa ihminen riikinkukko- ja leijonanvuosinaan.
On aika siirtää vaihtokapula nuoremmille ja vielä pudottamatta sitä vaihdossa. Kaikkia osuuksia ei pidä viestikisoissa juosta itse, oli narsismi ja sen häiriöt vaikka kuinka rakas osa oma persoonallisuutta. Harhainen elämä muuttuu iän mukana monelle liki illuusioksi jo ennen alzheimeria.
Aktiivista ajattelua ja tiedonhankintaa
Harhoja voi vältelläkin tietyissä rajoissa. Paras lääke on aktiivinen ajattelu, itsetuntemus ja tiedon hankinta. Jos ongelmana on nopeuden kulttuuri, reaaliaikainen maailma, silloin on käytettävä hitauden välineitä, luovaa elämää mutta ei joutenoloa. Yön yli nukkuminen on viisas tapa vältellä konflikteja ja virheitä vielä omana aikanammekin. Mediayhteiskunnassa seuraamme aktiivisesti tiettyjä tapahtumia, tahdoimme tai emme. Sen seurauksena on vinouma, jossa eniten esillä olevat tapahtumat alkavat painottua ohi kaikkien muiden. Nyt sellainen on ollut jo kolme vuotta euro ja sen valuviat sekä rahaliittomme kriisit.
Syntyy vaikutelma, kuinka kaikki ovat sidoksissa siihen, paikallinen ja globaali, jopa oma terveytemme ja hyvinvointimme pienissä kunnissamme ja työpaikkojemme ilmapiiri, kiusaajat, läheisten onni ja onnettomuus. Olympian kisatkin menevät penkin alle saman laman seurauksena. Koko eurooppalainen kehystarina on alkanut ontua ja syntyy populistisia pulisijoita liikkeineen. Ihminen osana globaalia maailmaa on muuttunut tragediaksi, jossa on kohtuuton valuvirhe siinäkin.
Emme taatusti ole kaiken osia ja kaikessa riippuvia liki kymmenen miljardin ihmisen kohtaloissa. Hyvä kun omamme jaksamme kantaa ja uskallamme hakea tarvittaessa apua muiltakin kuin ammattiauttajiltamme. Asiantuntijan antama lääke ei ole sekään ainut rohto elämän tuskassa. Ei pidä hosua harhojensa kanssa, loikkia päätelmiin, joissa ei ole päätä eikä häntää.
Huovisen imelää viisautta
Kun sitten selitys myöhemmin vaihtuu, seuraa jälkiviisaus, viisauden imelin laji. Siinä tapana on kertoa, miten tiesimme jo etukäteen, kuinka euron ja välimereisten kansojen kanssa tulee käymää, valuvirheet valuutassa ja olympiamenestyksen karikot, kaatuilevat finjollat. Jos olemme pitäneet päiväkirjaa, blogeja, jostakin syystä ne eivät kyllä tue tätä viisautta alkuunkaan. Menimme ensimmäisenä euroon ja sen ytimeen, mummon markka puistatti, juhlimme olympiamitaleitamme jo etukäteen niitäkin. Olympiamenestys asiantuntijoiden antamana on yhtä luotettavaa kuin kenen tahansa vähänkin urheilua tuntevan maallikon.
Ikävä kyllä tämä sama koskee taloutta ja euron kokemia kolhuja. Asiantuntijavallan korostuminen on mediayhteiskunnan yksi vakavimmista ilmiöistä. Se kun unohtaa kansan ja sen oman viisauden, sosiaalisen pääoman ja muistin yksilön oikeuden olla myös demokratiassa väärässä. Kansa kun työllään ja yrittämisellään luo kasvun tai sitten ei. Sen on sitouduttava suurina massoina tähän demokraattiseen järjestelmäämme. Siitä ei saa tehdä harvainvaltaa tai mediakratiaa, mediamme rakentamaa mielivaltaa. Jos joku pitää sellaista parempana, sitä on sitten ajettava ja siedettävä muiden harhojen mukana. Demokratiassa enemmistö saa olla myös väärässä, tehdä virheitäkin.
Saman teeman toistoa
Asiantuntija on kapean alan spesialisti ja talous on taas tuhansien asioiden yhteinen summa. Menestys olympialaisissa ei synny vain tulostavoitteista sielläkään. Jonkun on ne myös kyettävä tekemään, ei vain olemalla mukana elämyksiä itselleen kisoista hakien. Kansakuntien kohdalla tekijänä ei ole yksi niskaa vääntävä painimolskin edustaja vaan miljoonien työpanos. Sitä ei saa johtaa medioissamme harhaan kehnoin motiivein ja tukien oman mediatalouden, joskus pelkän mediatalon, menestystä hakien.
Varmin tapa saada ihmiset uskomaan olemattomia on toistaa samaa teemaa. Autoritaariset instituutiot ja markkinoijat käyttävät tätä metodia. Mediayhteiskunnan välineet ovat oiva keino toistaa samoja totuuksia ja koko kansakuntaan ei enää muuta mahdukaan, vain yksi totuus. Pahinta on, jos luovuus ja innovatiivisuus katoaa, vaihtoehdot. Suomi on liian pieni kansakunta menestyäkseen olympialaisissa.
Miksi sitten niin moni pieni kansakunta menestyy ja paljon vähäisimmin taloudellisin panostuksin? Kun ydinvoimalaa suunnitellaan, tapana on yliarvioida hyötyjä ja väheksyä sen kustannuksia. Sama koskee kaikkea suunnittelua. Kun kustannukset alkavat paisua matkan varrella pilviin, on alettava toistaa mantraa, jossa palataan tämän kirjoituksen alkuun. Suurella rahalla voi tukea informaatiota, joka tukee aiempia käsityksiä, myös vanhentuneita ja täysin vääriä. Noidankehä on valmis.
sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
Olympialaiseen juhlaan osallistuu yli 10 000 urheilijaa. Heistä suomalaisia on vajaa brittiläinen bussilasti, ja yksi heistä onnistui pääsemään kahdeksan joukkoon omassa lajissaan. Merivartija Kai Jansson oli loppukilpailussa viimeinen 10 metrin ilmapistoolin kymmenen finaalilaukauksen sarjassa. Ero seuraavaan oli sama kuin juosten sata metriä suomaisena Usain Boltin rinnalla.
Finaalissa hermot menivät, mutta loppukilpailupaikka oli ehkä se ainut suomalaisten saavuttama. Sitä on osattava nyt juhlia ja arvostaa sen merkitystä, siinä missä muita kolmenkymmenen hieman huonommalla puolella olevia sijoituksiamme. Kisoihinhan ei pääse muuten kuin olemalla todella maailman kärkeä lajissaan. Sadan parhaan kuoroon pääseminen miljoonien lajin harrastajien joukossa on huikea tapaus. Lentopalloilijamme eivät kisoihin päässeet liki harrastetuimmassa palloilulajissamme. Toki he silti kuuluvat fiksuimman palloilulajin maailman eliittiin. Kaikki maailman huippumaat oli kaadettu maailmancupissa. Syitä menestymiselle on muitakin kuin kyky olla sadan parhaan kuorossa. Tätä me Suomessa emme aina huomaa. Syrjässä asuminen ja eläminen luo harhoja, joita globaalit kisat oikaisevat.
Ajastaan irtautunut olympia-aate
Olympialaiset Lontoossa ovat tavaramerkkien valvontaa. On muotia todeta aina tämä jokaisen kisan yhteydessä. Nyt se vaan korostuu aiempaa näkyvämmin. Missään kisoissa kaupallisuus ei ole lyönyt itseään vielä niin räikeästä läpi kuin Lontoossa. Koko olympiahenki ja se idea on lopulta alun alkujaankin epäilyttävä ja merkillinen. Kun Pierre de Coubertin ja monen muun ideana oli vain jalo kilpa, ei voittaminen, miksi sitten panostaa niin tolkuttomasti juuri olympialaiseen voittoon? Onko paronin ideassa joku valuvirhe, kuten ranskalaisessa maailmassa on jo opittu valuuttoja vaihdettaessa ymmärtämään. Olivatko antiikin urheilijat erityisen hyvä esimerkki meidän ajallemme? Miksi uurastuksesta ei saisi saada palkkaa?
Sellainen sopii kyllä tämän artikkelin kirjoittajalle, mutta miten se sopii muuten omaan aikaamme? Kai työmies on palkkansa ansainnut? Etenkin, jos on alansa ehdotonta huippua. Vai onko huippujen uhrauduttava? Nationalismi ja menestymisen nälkä on kaikkien kansakuntien yhteinen ja puheet yhdestä, kansallisvaltiosta irtautuvasta Euroopasta, ovat naurettavia. Jos ventovieras suomalainen voittaa kisoissa kultaa, koko kansakunta humaltuu siitä. Jos se on joukkue, kiekkoleijonat tai lentopalloilijat, kansakunnan itsetunto kohoaa pilviin. Ilmiö on ikivanha, eikä sitä pidä vähätellä saati hävetä, päinvastoin. Kun kaksi äijänkörilästä vääntää painimatolla toisiaan, selostaja kertoo kuinka vastakkain ovat Kiina ja Yhdysvallat tai Suomi ja Bulgaria. Omituista? Ei ollenkaan, ehkä vain inhimillistä ja myös hyväksyttävää, mutta ei välttämättä rationaalista.
Turnajaiset ja ritari-ihanne
Courbert haki innostusta keskiajan ritari-ihanteista ja turnajaisista, antiikin ajan maailman rinnalla. Tuon ajan kilpailuihin kuitenkin kuului etenkin vedonlyönti ja paroni inhosi sitäkin. Rikkaalla paronilla oli ylimyksen ihanteet. Mutta miten löytää katsojia ja ihmismieltä kiehtova tapa ansaita, jos mukana ei ole ideaa sekä kilpailusta että riskinotosta, mahdollisuudesta menestyä uhraamalla aikaa ja varojaan urheiluun ja voittaa lyömällä vetoa voittajasta? Oliko paroni jotenkin vinksahtanut ihminen? Ihmismielestä ja omasta ajastaankin vieraantunut idealisti?
Naisia Courbert piti ylimaallisina olentoina. Heille urheilu ei sopinut, se pilasi heidän siveellisen ryhtinsä. Naiset eivät voineet päästä nopeammin, korkeammalle eivätkä ainakaan voimakkaammin. He eivät olleet miesten veroisia, kun jaloa kilpailua “ei minkään puolesta” tai “ei ketään vastaan” tuli käydä. Kuitenkin voittajat seppelöitiin ja heistä tui kansallissankareita. Nyt kuitenkin naiset ovat miesten kanssa samoissa kisoissa ja kilpailevat työpaikoistamme rinnan kaikilla elämän osa-alueilla. Miten on mahdollista, että aate, josta mitään ei ole jäljellä, elää vuosisatoja? Koska tätä aatetta ei ole koskaan oikeasti ollutkaan muuten kuin paronin sydämessä. Ja hyvä niinkin. Sekä ruotsalaisten ilkeässä kateudessa heidän estäessä Paavo Nurmea juoksemasta itsensä kaikkien aikojen suurimmaksi olympiaurheilijaksi.
Jos Nurmi olisi päässyt juoksemaan Los Angelsissa vuonna 1932, hän olisi eittämättä nykyisten uimareittemme, Michael Phelps mukaan lukien, tavoittamattomissa. Hehän voivat uida samoissa kisoissa kymmenessä lajissa hengästymättä. Miten sitä voi verrata 1500 metrin ja maratonin sekä kaikki niiden välillä olevat matkat juosseeseen Nurmeen? Nurmi on numero uno.
Julkisuuden siunaus ja kirous
Moni suomalainen on vieläkin hullaantunut olympialaisesta ideologiasta, ainakin sen mainetta ja kunniaa tuovana mahdollisuutena. Ura jossain muualla voi avautua olympiamenetyksen myötä. Tyypillinen tällainen ura voisi olla vaikkapa kansan suosiota vaativassa politiikassa. Lasse Viren, Arto Tiainen, Arto Bryggare, Sylvi Saimo, Voitto Hellsten, Markku Uusipaavalniemi, Kelpo Gröndahl, Juha Mieto, Heikki Hasu, Marjo Matikainen-Karlström, Markko Asell ja Antti Kalliomäki jne. jne. loiva poliittisen uran olympiaurheilijoina aina kansanedustajaksi saakka.
Ministeriksi on olympiamitalisteistamme edennyt kuitenkin vain Antti Kalliomäki. Tämä tie menestykseen on liian pitkä ja kivinen poliittisen vaikuttajan tehtävään jopa urheilu- ja menetyshullussa Suomessa. En suosittele tätä tietä politiikasta kiinnostuneille uravalintana ja valmistavana laitoksena Vierumäkeä. Mieluummin valtiotieteitä ja toimittajan uraa, uskottavia taloudellisia taustoja ja rahoittajia, hyvä veli verkostoja.
Urho Kekkonen ymmärsi toimia urheilun taustavaikuttajana ja jätti kilpaurheilun muutamaan korkeushyppyyn. Tuohonkin aikaan oli syytä tuntea kansan sielu ja huippu-urheilun merkitys. Kun Nurmelta estettiin osallistuminen olympialisiin, Kekkonen huolehti myös Ruotsi -maaottelujen tauosta viisaana poliitikkona.
Paikallisen median ääniharavat
Taisto Teräs ja Erkki Kaakinen ovat Forssan Lehden ahkerimmat lukijan äänet. Sirkka-Liisa Anttila taas tapahtumien taustojen terävin havainnoija niin hallituksesta kuin nyt oppositiosta käsin. Taisto kirjoittaa tänään sunnuntaina (FL 29.7. 2012) savuttomasta kaupungista ja Erkki heittäisi perussuomalaiset ulos eduskunnasta Veikko Vennamon tapaan. Kiivas politikointi vie perikatoon, otsikolla. Näin kiivasta se ei saisi kuitenkaan olla. Forssa ja Häme elää väärässä ajassa ja sen mahdollisuus menestyä reaaliaikaisen ja luovan, innovatiivisen globaalin maailman siivellä alkaa olla monen oivaltamana mahdotonta. Onko tällaisia seutukaupunkeja maalaispitäjineen ehkä muuallakin, puolensataa Suomessa?
Emme elä enää 1970-lukua ja työväentalon talkoita, yhdessäolo-organisaation elämää, saati naapurikunnissa maamiesseuran viljan puintia edes Urjalan taikayössä. Moni pahastuu lehden henkeen ja jättää pienen maakunnan, kaupungin, jo sen vaikean henkisen ilmaston seurauksena. Onko se ehkä tarkoituskin? Porvoossa asuva perussuomalaisten eduskuntaryhmän vetäjä kertoo samassa lehdessä, kuinka häntä on pyritty savustamaan kotipaikkakunnaltaan jo vuosikymmenet.
Porvoo ei ole kuitenkaan Forssa. Ero on kuin yöllä ja päivällä. Olisiko niin, että varmin tie eduskuntaan ja ministeriksi onkin saada tukijoitten ja ihailijoitten rinnalle riittävä määrä vastustajia ja kademielisiä ihmisiä, toisin ajattelijoita tai oikeammin toisinaan ajattelijoitamme? Politiikassa ei voi olla kaikkien ystävä, kaikkien kaveri, olympiavoittajan tapaan ihailtu ja idoli. On myös oltava vastapuolen perusteltuja argumentteja, vihollisia, kilpailua.
Vastustajat varmistavat, että vaalivankkureilla on myös työntäjiä. Narulla kun ei voi työntää. Vain vetää. Politiikka on kilpailuyhteiskunnan tuote ja parlamentarismi edellyttää ärhäkkää oppositiopolitiikkaa. Vastapuolta ei saa kuitenkaan nolata. Sen kanssa on voitava tehdä tarvittaessa myös hallituspolitiikkaa. Lika ja loka eivät kuulu demokratiaan. Asiat riitelevät, eivät ihmiset, väitetään. Tietysti väittelevät myös ihmiset ja tunteet. Miten ne voisi muka erottaa toisistaan? Sehän olisi ihan sairasta touhua. Karismaattinen ihminen vetoaakin juuri tunteisiin.
Neljäs valtiomahti mahtavimmillaan
Hallituspolitiikka on parlamentarismissamme sellaista toimeenpanovaltaa, jota vallan kolminaisuusopissa hoidamme monipuoluejärjestelmän avulla. Eduskunnalle kuuluu siinä lainsäädäntövalta ja tuomiovalta riippumattomalle tuomioistuimelle. Siirryimme presidentti Koiviston aikana normaaliin parlamentarismiin. Hallitus ei nauti enää presidentin luottamusta ja istuu käytännössä täydet vaalikaudet. Opposition tehtävänä on esittää argumentteja, jotka kyseenalaistavat hallituksen toimia. Oppositiossa toimitaan toisin kuin hallituksessa. Mitä ärhäkämpi ja osaavampi, sparraava oppositio meillä on, sitä enemmän saamme aikaan kansalaiskeskustelua ennen vaalejamme. Se on toimivan demokratian ydintä. Korkea äänestysaktiivisuus ja kilpailu vallasta kertoo terveestä demokratiastamme.
Urheilussa on sellaista toverihenkeä, jossa sparraajat puuttuvat. Kaikki kun eivät harrasta kamppailu-urheilua ja istu keski-ikäisenä mestarina Muhammed Alin tapaan tyrmättynä entisenä sankarina, säälin kohteena olympiarenkaittemme alla, vapisten ja kalman kalpeana, liian monen iskun vastaanottaneena suurimpana ja kauneimpana. Olympiaurheilu ei rakenna sellaista poliitikkoa, joka kykenisi iskemään vuoroin hallituksessa ja vuoroin oppositiossa. Paroni Coubertenin hengessä sellainen olisi vilunkia ja sopimatonta, tulisi tuomita puhtaan olympiahengen ideologiassa.
Miten valan vannonut urheilija, valmentaja, tuomari, kykenisi muuttamaan mieltään ja silti menestymään parlamentarismissamme, niin koomista kuin se ehkä onkin saman henkilön kohdalla vuosikymmenestä toiseen. Siis kääntämään takkiaan nurin riippuen siitä, onko saanut paikan ministeripuolueessa tai oppositiossa raksuttaen. Kaikki urheilijat kun eivät voi liittyä Rkp:n ministeriryhmään. Ellei siitä tehtäisi samalla olympiaurheilijoittemme puoluetta. Ehkä tällainen ylähuone on joskus vielä syntymässäkin liitovaltiokehityksen rinnalla?
Oppositio ja mediakratia
Olympiaurheilun merkityksessä toimiva oppositiopolitiikka voi olla merkittävämpää kamppailua kuin meille tyypillinen konsensusluonteinen monipuoluejärjestelmän hallituspolitiikka. Nyt näitä kaikkien äärilaitojen puolueita on hallituksessa kuusi. Se muistuttaa Kekkosen ajan hätätilahallituksesta, jolloin syynä siihen oli 50 000 rajan ylittänyt työttömyys. Nythän se on moninkertainen. Syy näin laajaan hallituskirjoon ei ole kuitenkaan työttömyys. Syynä on vastustaa oppositiota, joka on saanut kansalta ääniä, jotka on väärin annettuja.
Sitä mediakaan ei voi tukea, jatkaa vallankäyttäjän väsymättömänä vahtikoirana. Olympiahenki toteutuu nyt puhtaimmillaan, media alkaa olla osa hallituksen mediaa, raksuttaa oppositiota. Se on paronien hallitus ja hänen mediansa. Siinä on jotain samaa kuin olympiahengessä, jota ei enää ole olemassakaan oman aikamme tulkintana. Kaupallinen media ja kaupallinen olympiahenki kun ovat sama asia. Kriisin ajautuneita kapitalismin tuotteita ja läntisen maailman rappiota.
Tai ehkä sittenkin kokonaan muuta, kunhan saamme siihen lisää etäisyyttä. Nythän me ostamme koko ajan aikaa ja seuraamme kuinka euroalueen käy. Se vaatii lisää valvontaa, etenkin välimereisissä maissa aluksi. Kiinassa kaikki ovat pian saman sähköisen valvonnan alla. Euroopassa näin on ollut jo aiemmin. Meillä on kokemusta myös itäisen naapurimme tavasta valvoa kansalaisiaan. Lontoossa valvonta on viety myös kaupallisiin mainoksiin, taiteilijoihin. Suurikin spektaakkeli on mahdollista toteuttaa avoimeksi kutsutussa yhteiskunnassa, kunhan budjetti valvonnassa on yli 30 miljardia.
Kansallisvaltiot ja -urheilu
Kansallinen urheilu ja hallituspolitiikka voi olla tällaisessa tapauksessa paikallaan jäänyttä ja saamatonta, etenkin nyt kun takana on jo liki yksi vaalikausi euroalueen puuduttavaa kriisiä. Tämä kriisi näkyy myös paikallisessa politiikassa, kunnissamme, ja niiden urheiluseuroissamme sekä tätä kautta kuntavaaleissamme. Kun olisi kirjoitettava muustakin kuin kuntaliitoksista, Kaakisen tapaan Forssassa ja Lounais-Hämeessä, nämä kaksi onnetonta aihetta, kuntaliitokset ja euroalueen kriisi, ovat halvaannuttaneet koko poliittisen instituutiomme.
Onko näin käynyt myös urheilullemme? Onko olympiaurheilu vielä osa kilpailuyhteiskuntaa vai ehkä valmisteltu sirkus sekä kuntaliitot osa tapaamme mitätöidä pitäjien välinen seuratoiminta? Kun kilpailu kielletään, loppuko myös menestys olympiarenkaitten alla? Kun kehnoin voi olla lopulta paras, kuka uskoo enää työhön ja sen tuottavuuteen, kapitalismiin? Kun viran saa hankkimalla puolueen jäsenkirjan, ketä kiinnostaa muut suoritteet, vaativammat?
Kaatuiko olympiamenetyksemme urheilussa maan tapaa, sisäiseen korruptioon? Ruokkiko paroni Coulbert oppeineen Suomen amatöörejä jo varhain ja jäimme kahden opin puoliväliasetelmaan? Oliko paronin idealistinen valuvirhe syynä omiin ongelmiimmekin? Olympiaurheilijat kun toivat meidät kansakuntana maailman tietoisuuteen, meidät juostiin maailman kartalle. Se oli meille pyhä asia. Keniassa rahasta juostaan heti lapsena. Vinksahtanutta sosiaalisen pääoman virhettä ei pääse syntymään silloin kun synnyt Afrikassa.
Metropolien urheilijat
Yleiseurooppalainen ja globaali ilmiö, keskittäminen, on levinnyt paikallisiin ongelmiimme, ikään kuin niitä ei olisikaan. Onko ne lakaistu tämän ongelman alle, tarkoituksella? Kävikö näin myös urheilussamme, jossa tuottavin alue oli ankaraa ponnistelua vaatinut keihäänheittäjiemme vyöhyke? Se kun kasvatti myös muut huippu-urheilijamme. Onko pullasorsasukupovi liian kesy huippujen joukkoon maailmalla? Onko se tyytyväinen jo päästyään mukaan kisoihin ja pelkkä pistesija vie miehen ripulille? Onko meillä enää edes rahaa ja varaa huippuihin? Yhteinen eurooppalainen velkavastuumme, oikutteleva valuuttamme, kun on viemässä varamme ja luottamuspula on vallannut myös kuntapäättäjämme Lounais-Hämeessä, väitetään.
Vastuu omista ongelmistamme on nyt Välimerellä, Saksassa ja Ranskassa. Oppositio työntää siinä hallituksen vaalivankkureita vielä apuna. Aiemmin se oli Neuvostoliitto ja sen uhka. Onko meistä tullut jopa vastuun pakoilijoitakin? Johtiko paronin idealismi ja Coubertin harhat meidät myös tähän markkinatalouden omituiseen ristiriitaan? Kärsikö Martti Vainio ja Mika Myllylä muiden mokat ja syynä oli kykymme, tai oikeammin sen puute, kyvyttömyytemme, ottaa kannettavaksemme vastuuta organisaationa, instituutiona, johtajina?
Onko valta ja vastuu eriytyneet juuri olympiaurheilun naurettavien sääntöjen seurauksina tosistaan ja näkyykö se erityisen selvänä olympiaurheilun ensimmäisissä mallimaissa, kuten Suomessa? Koko kansallinen identiteettimmehän lepää pääosin näissä naurettavissa arvoissa ja niiden sankareissamme. Eikö koko muu moderni maailma ihmettele näitä outoja “sankareitamme” ja näiden varaan rakennettuja organisaatioitamme ja instituutiotamme? Tunteeko se lainkaan, kuinka vakavissamme me olemme paronin arvoista? Jopa Helsingin Sanomat (29.7) vuonna 2012 todetessaan, etteivät ne enää oikein istu tähän maailmaan. Ei toki sadut olekaan tarkoitettu istumaan tähän aikaan.
Mediakansan virtuaalituotteita
Edellä kirjoitetussa ei ole siis mitään uutta. Suurin muutos on tapahtunut neljännen valtiomahtimme, median, kohdalla. Se käyttää nyt itsenäisyytemme historian suurinta valtaansa. Sellainen vie perustan olympiaurheilun sielultakin, idealismilta. Samoin se vei aiemmin arvot poliittisilta kansanliikkeiltämme, puolueinstituutioltamme. Mediavalta, mediakratia, on kilpailua vallasta. Kilpailussa käytetään kaikkia keinoja. Se ei ole ihanteellista paronin elämää 1800-luvulta hakien mallia antiikista ja ritariajan arvomaailmasta. Sitä lisää sähköisen median valtava kasvu ja internet -ajan ilmiöt, sosiaalisen median valtakauden alku myös Suomessa.
Erityisen taitavasti tätä käyttävät kokonaan uudet ryhmät, sellaiset, jotka eivät ole aiemmin osallistuneet perinteiseen vallan kolmijakoon. Tällaisia ovat aiemmin heikot ryhmät, kuten nuoret aikuiset, jopa alle äänestysikäiset lapset, naiset, sekä parlamentarismiaan vasta opiskelevat kulttuurit ympäri globaalia maailmaamme. Heille perinteisen printtimedian lukeminen on vierasta ja vaikuttamisen kärjessä kulkevat sähköiset kansalaismedian välineet niin Aasiassa, Afrikassa kuin Latinalaisessa-Amerikassakin.
Heille riittää heidän mediansa ja siinä menestyy tosi pienin panoksin ja tekemättä mitään merkittävää. Facebook avaa ovet. kunhan kirjoitat, mitä olet tehnyt sohvalla maaten. Heti saat kymmeniä peukaloita ja onnitteluja. Pääosa ihmiskunnasta ei vain osaa lukea eikä omista internetin vaatimia välineitä. Coubert ei tavoita heitä koskaan. Nälän rajalla eläviä lukutaidottomia on nyt enemmän kuin koskaan pallollamme. Suhteellisesti toki vähemmän.
Viihteellinen urheilu liian vaativaa nuorille
Suomi on ollut tässä kehityksessä yllättävän hidas. Se näkyy välillisesi myös vaikkapa Nokian romahduksessa. Se oli ylimielinen eikä havainnut, missä maailma menee ja kuinka “läppäri” tietokoneena oli pienentynyt kännykän mittoihin, Applen sekä Samsungin viedessä siltä asiakkaat. Puhelimeen kytketty tietokone oli omituinen eikä lainkaan käyttäjäystävällinen nuorten aikuisten sekä naisten käyttöön ympäri maailmaa.
Tähän vallankumoukseen arabi-islamilainen maailmakin heräsi ennen omaa talousaluettamme ja menetimme koko ajan silmät auki kulkevia kansalaisiamme. He kyllästyivät omaan mediaamme, sen hengettömyyteen ja vanhan ajan voivotuksiin. Printtimedia alkoi ruokkia vain viimeisimpiä, hitaita jälkiomaksujia ja innovaatioaallon häntää. Sellainen ei sovi olympiahenkeen. Siellä on oltava luova ja innovatiivinen.
Luova ja innovatiivinen Humppila
Olemme nyt tilanteessa, jossa ikääntyvä kansakunta, talousalue, etsii itselleen hoitajia seuraten olympialaisia ensimmäisen kerran eläkeläisinä ja puhuu liki neljän kilometrin mittaisesta kiitoradasta Humppilan kunnassa ufoille tai Naton ohjuksille kansallista mediaa seuraten (www.verkkomedia.com). Sellainen on hyvä idea, kuvat esitteissä lupaavia, mutta kunta on vain liian pieni ollakseen uskottava olympiahengen toteuttajana.
Olympialaiset kisat vaativat yli 30 miljardin panostukset siinä missä mittavat kiitoradat satojen miljoonien investoinnit ja uskottavat käyttäjätkin, ylläpitäjät. Urheilun kautta politiikan kärkeen suomaisista on noussut vain yksi olympiavoittaja, seiväshyppääjä Antti Kalliomäki. Tuota vaikuttamisen suuntaa, viihteellistä, en nuorille suosittele, jos tarkoitus on vaikuttaa myöhemmin oman kunnan, talousalueen tai kansakunnan, elinkeinoelämän tai omien harrastusten laajempaan edistämiseen ja kehittämiseen, politiikkaan.
Medialukutaito, esiintyminen, sen myös karismaattinen opiskelu, koulutus mikä tahansa, on varmasti nyt ja tulevaisuudessa hyödyksi. Myös silloin, kun pyrimme pitämään kiinni veronmaksajista Forssan Lehden, oman mediamme, levikkialueella ja suvaiten myös muiden kuin yhden suunnan elämää ja mielipiteitä. Mediayhteiskunnassa syy lähtöön talousalueelta kun on pääsäätöisesti sen oma media ja sen viestittämät mielipiteet ja niiden hengestä tehdyt johtopäätökset. Ne eivät saa olla liian paljon ristiriidassa sähköisten medioittemme tuotteista ja tavastamme käyttää satoja tiedon tuottajia myös maamme rajojen ulkopuolelta. Kiinalainen käytäntö ja valvonta ei Eurooppaan sovellu oikein sekään.