Onomatopoeettisen kielemme vääristelijät.

Onomatopoeettinen kielemme ja kulttuuri katoamassa

Risto Karste teetti perinneveneveistämöltä muunnellun Lapin jokiveneen. Vene tarvitsee vettä alleen vain noin 15 senttiä. Karste uskoo, että Suomen kautta kulki viikinkien kauppatie.

Renkajärvellä kulkeva Risto Karsteen alus on perinnevene, joka on yhdistelmä avokanoottia ja jokivenettä. 20 vuoden aikana Karste on perinpohjaisesti melonut tunnetut melontareitit ja onkin nykyään yhä enemmän kiinnostunut etsimään uusia reittejä, kerrotaan Iltalehdessä kuvineen. Ilman kuvaa sanojen käyttö on hanakalaa hyvin vaatimattomankin asian kerrontaan. Käytän kirjoissani runsaasti kuvia. Sitä kutsutaan narraatioksi, jossa myös lukijan työtä helpotetaan kuvittamalla myös vaikeaksi tiedetyt käsitteet. Viikinkivene ei ole sellainen, ellei mennä sen yksityiskohtiin. Suuret laivat ovat mutkikkaita rakennettavia ja vaativat poikkeuksellisen pitkälle edistyneen kulttuurin. Etenkin jos niillä purjehditaan maanosasta toiseen.

Riston vene muistuttaa koristeineen mitä tahansa pientä soutuvenettä, kahden istuttavaa ja lähinnä vain nuo korsiteelliset lisät muuttavat sen muistuttamaan vuosituhantisesta kulttuuristamme ja viikinkien ajastamme. Sitä olisi hyvä tuntea paremmin siinä missä kulttuuria, jossa vesistöt rikkoivat tuhansine järvineen, saarineen ja jokineen maantieteellisen kartan käytännössä saaristoksi, sisämaan saaristoksi.

Rääkkylän kunta Pohjois-Karjalassa on tyypillinen tällainen sisämaan saaristokunta saaristotukineenkin. Kutsuvat usein itseään ja kuntansa ratkaisuja poikkeaviksi, mutta muistuttavat samalla hyvinkin rannikkomme saariston elämää. Se on yllättävän lähellä perinteistä saamelaista kulttuuria ja sen tapaa omaksua luonnosta syntyviä myös kielellisiä toimintamallejamme. Olemme sen usein kadottaneet muuten kuin vaikkapa viikinkimallisen veneen rakentelussa ja sen uskomattomassa neroudessa. Nerous näkyy ja oikeammin kuuluu myös kielessä sekä sen onomatopoeettisen rakenteen luovuudessa. Tätä tapaa toki myös Afrikassa, Aasiassa, missä tahansa, mutta etenkin saaristojen sisällä ja niiden välillä liikkuen.

Kun kuvittelet tämän Riston viikinkityylisen veneen kahden soudettavan sijaan 32 soudettavaksi 16 vahvan, haarniskoin varustettujen miesten istuen rinnakkain soutaen venettä purjeineen maanosasta toiseen, veneen koko muuttuu enemmän laivaa muistuttavaksi ja lähemmäs 50 metriä pitkäksi, mutta myös leveäksi oman kulttuurinsa vuosisataiseksi edustajaksi. Airojen mitta on sekin muuta kuin soutuveneessä ja kansirakenteet mille tahansa purjelaivalle tyypillisiä. Purjeiden kestävyys syntyi hampusta.

Kirja “Fibula, Fabula,Fact” tuhansine sivuineen kertoo kirjoittajineen Suomen viikinkiajasta. Harmiksemme englanniksi toimittaen. Itse olen varonut suomen kielen välttelyä kirjoissani. Viikinkiaika ei loppunut kuin seinään vaan jatkui, kuten maatalous agraarin ajan jälkeen teollistuen ja muuttuen aiempaa tehokkaammaksi myös palveluyhteiskunnassamme ja ihmisten ahtautuessa metropoleihin. He eivät vain sitä enää tunteneet. Agraaria Suomea pidettiin vanhakantaisena. Ikään kuin paikalleen pysähtyneenä. Kutsuivat yhteiskuntaa uudelle nimellä, hämäävällä luonnonvarojen käytön samalla unohtaenkin, sitä huonosti tuntienkin. Heillä oli siitä lapsekkaita kuvitelmia ja niitä pidettiin myös yllä, tarkoituksella. Mummon kanalat olivat tällaisia tarinoitamme.

Tehomaatalous suurine yksikköineen ja koneineen oli vieras ilmiö. Ei sitä haluttukaan tuntea. Samoin kävi viikinkiveneiden kanssa. Eivät ne mihinkään kadonneet vaan muuttuivat ja muuttuessaan niitä kutsuttiin vaikkapa kirkkoveneiksi purjekuntineen. Purjekunnan tilalliset maksoivat veronsakin ja usein kirkolle tai luostarilaitokselle, kuten oma sukuni sen lampuoiteina. Siitä muistona on sukunimenikin.

Ikävä kyllä tällainen valtava “kirkkovene” soutajineen joutui onnettomuuden kohteeksi Kallavedellä palatessaan juhannuskirkolta vuonna 1850. Soutajia oli juuri tuo 32 vahvaa miestä ja alkumatkasta liki 60 matkaajaakin. Tähän kirkkoveneeseen kun mahtui ja matkan tuli olla pienillä järvillä varmasti turvallista myös lapsille.

Aloitan tästä muistelmani. Tämä tapahtuma, purjekunnan hukkuminen, kun oli suurin sysääjä sukuni kohdalla kohti kokonaan uusia toimintamalleja ja modernin yhteiskunnan haasteitamme. Toki veneessä oli mukana muitakin sukuja. Tila vain oli yhteinen ja yli 3000 hehtaaria, melkoisen pitäjän tai kunnan kokoinen alue järvineen, jokineen, harjuineen ja soineen, mutta myös talousmalleineen ja kouluineen, palveluineen, monine omasta ajastamme tuttujen hallinnollisten menojen hoidollekin hakien mallia ympäri maailmaa. Kulttuuri kun oli veneineen liikkuvaa sorttia. Luovuus ja innovaatiot eivät olleet vieraita ja kulkivat myös alueen läpikin. Ihmiset olivat hekin uteliaita mutta samalla varoen aggressiivisia ja vihamielisiä kulkijoitakin. Heidät oli kyettävä erottamaan vaikkapa ystävällismielisistä kauppiaista ja se onnistui kielen avulla, sitä koko ajan kehittäen.

 Kulttuuri ja sen ylläpito, kulttuurilaitosten vakiinnuttaminen, oli kaukana vaikkapa hämäläisistä kartanoista ja niiden torppareista, osa liki maaorjina eläen ja myöhemmin myös sisällissotaan ajautuenkin. Se miksi Savo ja savolaisuus poikkeaa muista maakunnistamme, on seurausta etenkin kielestämme, tavasta varoa loukkaamasta ketään ja käyttämästä negatiivisia, kielteisiä ilmaisuja Savon murteessamme.

Juice Leskinen oli tämän havainnut hänkin ja vertasi sitä britti lordien kykyyn jalostaa kieltään ja kulttuuriaan. Meillä siihen vaikutti myös maamme jakautuminen kahtia ja luonnon- ja kulttuurimaantieteellisen rajan kulkiessa läpi savolaisasutuksenkin. Se muutti ihmistä rinnan rikkonaisten järvien ja saarien kanssa tavalla, joka on omalle ajallemmekin valta rikkaus. Toki tuo alue jaettiin myös miekalle rajaa näin vahvistaenkin. Näin savolaisen oli tunnistettava, kuka vieras oli ja millä aikeilla liikkui veneineen. Ja se tapahtui kielen avulla, sekin. Ei puukkoja ja puntareita käyttäen, linnoittautuen kuten muualla Suomessa, Hämeessä eläen, vaan kesyttäen myös viikinkiajan ihmiset uuden kulttuurin kautta sivistystään lisäten, sanavarastoaan kehittäen ja tänään sosiaalisen median kautta heitä koulienkin. Näin aggressivisempi kulttuuri rikastutti vähemmän aggressiivista mutta samalla se alkoi kesyyntyä ja muuttua osaksi kasvavaa sivistystäkin. Se vain vei aikaa.

Se ei tapahtunut hetkessä, mutta koko ajan sanasto parani, hioutui ja muuttuu lähemmäs sivistyskielen kulttuuria myös lainasanoja matkoilta hankkien. Sanojen ja käsitteiden oppiminen oli jopa kulttuurille tärkeämpää kuin vaikkapa uusien työkalujen tai ravinnoksi kelpaavien kasvienkin.

Hämeessä karjalaiset ovat muuttaneet dramaattisella tavalla etenkin maaseudun elämää ja kulttuuria, kieltä ja myös geenistöämme. Pohjanmaalla vähemmän. Savossa se ei ole ollut tarpeen. Ruotsia puhuvat suojelivat maitaan siirtokarjalaisilta. Se oli suuri virhe. Ilman karjalaisia tämä maa olisi nyt Afganistanin kaltainen valtio.

Some, sosiaalinen media ja sen kieli, usein muutaman sanan lauseet ja aggressiivinen luonne, on osa oman aikamme kulttuuria. Lukutaito on liki katoamassa ja kirjahyllyt poistuneet kalustostamme. Se on merkki muutoksesta, jossa oletamme lukutaidon ja sanojen olevan vain rasite ja pyrimme oikomaan myös keinoja oppia sellaista, joka on verbaalista leikkiä ja meillä luontoa lähellä olevan onomatopoeettisen kielen lahja. Osa, huomattava osa meistä, hallitsee noin 10 000 sanaa, kielen kääntäjät 100 000 sanaa. Me ajattelemme näillä sanoilla, näemme unemmekin ja oletamme kuinka kymmenkertaisen sanaston hankkinut voisi viestittää meille ilman ongelmia.

Pahastumme, jos meille kerrotussa tekstissä on vieraita sanoja. Jos tuttuja on vain joka kymmenes, kuten tieteen kielen kohdalla tahtoo olla, silloin jätämme sen luonnollisesti lukematta. Tieteen popularisointi käyttäen 10 000 sanaa, on mahdollista, mutta ei ilman koko ajan tapahtuvaa sellaista vääristelyä, joka köyhdyttää kieltämme ja tekee tieteestäkin Wikipedian kaltaisen vääristelijän.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts