Suomalaisena tieteilijänä maailmalla digiajan tuotteena
Suomi siirtyi yhden vuosisadan aikana liki keräilytaloudesta agraarin vaiheen jälkeen teolliseen ja jälkiteolliseen vaiheeseen, informaatioyhteiskuntaan ja globaaliin hybridiin korporaatioitaan valtiona samalla kehittäen. Kaiken tämän kuvaaminen on mahdollista vain rakentamalla se esseistin tapaan keräten vuosikymmenien saatossa syntyneistä artikkeleista, kirjoista ja blogeista palapeli, tieteestä ja taiteesta, lukijalle tarkoitettu oman aikamme pelien maailman tuote myös netissä sitä päivittäin täydentäen ja seuraten.
Näin lukijaani on saateltu matkaan käyttäen nyt sataa monografista kirjaani, osa väitöskirjoiksi saatettuja, osa monografisia faktan ja fiktion yhdistelmiä ja valtaosa omille medioillemme tarkoitettuja, popularisoituja artikkeleita, alkujaan poikkitieteisiä alkulähteiltään. Samalla kun kiitän lukijoitani menneiden vuosikymmenien yhteisestä taipaleesta, toivon hyvää matkaa tälle uudelle kansakuntamme itsenäisyyden mittaiselle retkellemme.
Mistä tämä teksti on tuttu?
Se on kirjani ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100” takakannesta. Kun käytät tuota tekstiä googlaten ja hakien kirjaani netistä, se avaa noin 70 miljoonaa kirjani nimestä syntyvää ja kirjan myyjien kautta rakentuvaa kuvaa kirjailijasta. Se on vielä tänäänkin luetuin kirjani ja samalla kuvitettuna taiteellani epäilemättä tällä hetkellä myös myydyin. Hinta on kuitenkin korkeampi kuin syntyhetkellä. Aiemmin kirjani ”Social media economy and strategy” ohitti sen liki 2000 miljoonalla löydöksellä. Netistä ei tahdo löytyä toista niin suosittua tekstiä ellet käytä googlatessasi käsitettä ”porno”.
Olen kirjoittanut reilusti yli sata (117) monografista kirjaa ja valtaosa niistä on syntynyt julkaisten ne muualla kuin Suomessa. Tiedejulkaisut ovat sellaisia, muualla kuin Suomessa julkaistavia, ja kun niitä on joutunut kirjoittamaan myös lyhyinä artikkeleina, tieteellisen tekstin tuottaminen on varmaan tullut tutuksi. Myös poikki- ja monitieteinen sekä tieteitten välinen kuuden professuurin verran sekä erikseen luonnon- ja ihmistieteissä väitellen. Professorin, yhdenkin, pätevyyteen kun vaaditaan vähintään neljää väitöskirjan tasoista ja laajuista julkaisua. Kuuteen siis kuusi kertaa enemmän. Kolme asiantuntijaa pitää siitä kyllä huolen käyden läpi virkaa hakevien julkaisut. Aiemmin kaikki, nykyisin vain paljon pienempi määrä ja hakijan itsensä valikoimat ja ko. virkaan liittyvät. Liki 6000 artikkelia sisältää myös omiin medioihimme tuotettua kansanomaista, populaaria tekstiä. Tuossa luvussa eivät ole nuorempana miesten- ja naistenlehtiin kirjoitetut, Mika Waltarin tapaan näin opiskeluajan rahoja tienaten.
Miehille kirjoitetaan miestenlehtiin eri tavalla kuin naisille naistenlehtiin. Tiedejulkaisu luonnontieteissä on kuitenkin kohtuullisen samaa tyyliä kuin ihmistieteissämme. Toki lääkäreillä on kovasti omaa sanastoa mutta niin on filosofeillakin. Poliitikkojen tarinoita taas on kyettävä lukemaan kenen tahansa potentiaalisen äänestäjän, jolloin narraatio syntyy kokonaan eri tavalla ja populismi lähestyy kaikkien poliitikkojen yhteistä kieltämme. Kansa (populus) ei ymmärrä, jos käytät väärää kieltä ja vain kielen sisältö, siis kertomus (narraatio) hiven vaihtelee, riippuen kirjoitatko takavuosien äärivasemmiston tai oikeistolaiseksi laskettuihin lehtiin. Yhteistä on kuitenkin lyhyt kieli, proosa, hyvin harvoin lyyrinen kaunis kielemme. Näin myös kieli ja sen käyttö on vuosien saatossa muuttunut ja samalla köyhtynyt. Ainut syy ei ole digiajassa ja sen kolmen sanan lauseissamme sosiaalisen median blogeja ylläpitäen tai twiittaillen typeryyksiä.
Sosiaalinen media, sen talous ja strategia, muutti kaiken.
Aloin kirjoittaa ensin digiajan kielellä sen avain innovaattoreille ja siis salasanan takaa. He osasivat kyllä avata ne hetkessä. Heitä oli noin 30 miljoonaa. Olematon määrä noin 5000 miljoonan ihmisen ja digikielen käyttäjän joukosta, reilusti alle prosentti. Nämä muutamat promillet kuitenkin avasivat minulle sen kielen, jota nyt kutsumme robottien käyttämäksi ja algoritmein avattavaksi kieleksemme. Käytin menetelmiä, jotka ovat tänäänkin pääosalle tutkijoistamme vieraita.
Tämä syntynyt uusi kielemme ei lopulta poikkea paljoakaan siitä kielestä, jonka joutui opiskelemaan jo varhain yliopistoissamme ja kouluttamaan oppilaitaankin. Oli syytä tuntea tärkeimmät digiajan sellaiset innovaatiot, jotka vievät tieteen ja oman tekstin myös ensimmäisen vaiheen innovaattoreiden koneille. Tuo tieto kun ei leviäkään muun tiedon tapaan reaaliaikaisesti, vaan jää hetkeksi odottamaan, jolloin on hyvä ymmärtää, missä mennään ja millaiset muutokset meitä odottivat lähitulevaisuudessa. Ne ovat nyt toteutuneet.
Täyttäessäni 50 vuotta Oulussa ilmestyvä Kaleva kirjoitti minusta artikkelin otsikolla ”Kuuden professuurin mies”. Kalevan kiinteistöt olivat työpaikkani maantieteen laitoksen tutkijana, opettajana ja kirjoittajana. Kirjapainotalo ei ollut minulle uusi ympäristö ensinkään. Sukuni omisti sellaisen Savonlinnassa. Äitinikin luki sodan aikana puhtaaksi mm. Simo Puupposen, Aapelin, tekstejä, ”Sinuattua hulluuta” niiden joukossa. Näin äitinikin oli alkujaan toimittaja. Puolustauduin kertomalla, kuinka elämää on vielä edessäkin ja en pidä itseäni vielä loppuun poltettuna – professuurien määrällä ja julkaisuilla sitä mitaten.
Monella tuotteliaimmat vuodet ovat vasta eläkepäivien yhteydessä syntyviä. Tutkijan kapeutuva maailma saa ikään kuin siivet siitä poikkitieteisestä ihmeestä, jota moneen suuntaan rönsyillyt ”broadcast” voisi myöhemmin tuottaa.
Kalevan kirjoituksessa olin arvellut kesällä 2001 juuri kodin ilmapiirin vaikuttaneen tapaani tehdä töitä ja asennoitua verkostoihin, yhteisöllisyyteen, sosiaalisen muistin mukanaan tuomaan maaseudun työkulttuuriin. Poikki- tai monitieteisyys syntyi tästä ihmiseksi syntymisen noidankehästämme, jossa mukana ovat perimämme geenit sekä isän että äidin puolelta. Usein ne jälkimmäiset unohtuvat.
Kun ympärillä oli myös kuvataiteita harrastavia tai jouduit mukaan kilpailuihin, joissa edellytettiin seuraamaan muiden oppimista ja käyttäytymistä runoja lausuen tai lentopalloa pelaten, fyysinen ja henkinen kunto olivat käsi kädessä kulkevaa lapsuuteni ajan kasvuympäristöä. Sakari Topeliuksen kaltainen hahmo oli minulle tuolloin satuineen ja valtiomiestaitoineen sekä samalla tiedemiehenä ja maantieteilijänä luonnollinen yhdistelmä, jota ihailin.
Jos oli vaikeaa ymmärtää tuolloin olevansa 50-vuotias, vielä vaikeampaa on nyt oivaltaa olevansa 70-vuotias, ja että mennyt pari vuosikymmentä ovat olleet tuotteliaimmat vuoteni. Se ei voi johtua pelkästään kehittyneistä välineistämme. Samaa poikaviikaria, jota tuolloin minussa vielä kerrottiin löytyvän, en usko oikein tänään enää löytyvän. Tämän päivän 70 -vuotias ei ole sittenkään eilisen päivän 50 -vuotias. Pelkkä elämänkaaren pidentyminen ei oikeuta tuollaiseen tulkintaan. Olen paljon kypsempi nyt välttelemään sellaisia virheitä, joita keski-ikäiset tekevät. Kykenen myös käytämään sellaisia oikoteitä, jotka keski-ikäiselle ovat tyysti vieraita.
Jos tämän ikäinen on kovin idealisti, se on koominen ilmiö, siinä missä nuoren ihmisen idealismin kääntyminen kyynisyydeksi surullista seurattavaa. Sellaista kehitystä kuitenkin olen omissa oppilaissani havainnut. Surullisinta on kuitenkin se, etten voi viettää nyt syntymäpäiviäni isäni kanssa samaan aikaan. Hän täyttäisi nyt 105 vuotta. Lämmin kiitos hänelle ja äidilleni. En minä heitä valinnut, kuten en mitään muutakaan matkallani kielemme ja kulttuurimme oppien. En valinnut tietäni, tie valitsi minut.
Tämä teksti on tuttu heille, jotka ovat lukeneet viimeisimmän kirjani joko otsikolla ”Muistelmakirja -NYT. The way of my life” tai laajempana ja kuvitettuna laitoksena ”Cluster art and Art of Clusters 70 years”. Tämä jälkimmäinen avaa kirjan myyjiä vuorokauden ajasta riippuen ja netissä googlaten noin 50 miljoonan edestä näillä sanoilla Googlea hoputtaen. Amazon on suurin ja kaunein mutta ei toki ainut ensinkään. Saksassa, Ranskassa, Japanissa, Kiinassa ja Intiassa ovat omat tiensä, jotka on hyvä tuntea ajoissa. Enää et kirjoita suomalaisiin medioihimme ja tuntematta algoritmejamme.
Sen sijaan suomalaiseen Wikipediaani kirjoitelleet ja sitä ”sutanneet” tekevät turhaa työtä. Sen avaa vain muutamat kymmenet tuhannet enintään nimeäni käyttäen ja hakukonetta uskoen. Ja meitä samaa nimeä käyttäviä täysnimikaimoja on meitäkin liki 20 netissä esiintyen. Ja kaikkihan me siellä näyttäydymme, tavalla tai toisella. Sen sijaan yhdenkin kirjan ”portrait” on paljon iskevämpi kirjasta ”Social media economy and strategy”.
Portrait
Matti Ilmari on maantieteen ja sosiologian professori ja dosentti, mutta myös kirjailija, kuvataiteilija, tieteen popularisoija, luonnonvaratalouden ja maaseudun tutkija, innovaattori ja innovaatio- ja mediatutkija, innovaatiopolitiikan kehittäjä. Luostarinen työskentelee vapaana toimittajana, tutkijana sekä bloggaajana, yhteiskunnallisena keskustelijana sekä kriitikkona. Monialaisuuden rinnalla Luostarista luonnehtii poikkitieteisyys. Tällainen lyhyt ”portrait” löytyy yhden kirjan kuvaamana takakannelta netistä se lukien. Ae on jo melkoisen ikääntynytkin.
Prof. PhD,ScD Matti Luostarinen is Doctor of Philosophy (University of Oulu) and Doctor of Political and Social Sciences (University of Turku). He has worked as professor, special scientists and research manager over hundred universities, research centres and firms, international organizations and clusters, also Academy of Finland, EU organizations, science parks organizations and other regional, national and international organizations. He has written over 3000 scientific or popular articles and 100 monographics books. He is also artist (cluster art) and write novels and blogs (Social media economy and strategy).
Tuo teksti on googlaten löytyvä, nimeäni käyttäen, ja ajoilta, jolloin olin vielä pari vuosikymmentä nuorempi. Näin oma kuvani, potretti (portrait) ei juurikaan muutu maailmalla, tein minä vaikka kuinka monta kirjaa lisää tai lopetan kirjoittamisen kokonaan. Tapahtumat Suomessa eivät nekään heiluta maailmalla meistä syntynyttä kuvaa menneiden vuosikymmenten aikana, ja jos olet jo 70 vuotta täyttänyt. Moni ei Suomea edes kykene kartalle paikantamaan, saati täällä syntyviä hengentöitämme. Ne on saatava kansainväliseen levitykseen, jolloin niillä voi olla myös laajempaa merkitystä. Tiede on juuri sellainen. Suomalaista tiedettä kun ei ole olemassakaan. On vain henkilöitä ja ”portreit”, jonka syntyyn olet aikanaan voinut vaikuttaa vain omilla töilläsi, julkaisuillasi. Omalla kohdallani sen on TIEDE sekä sen rinnailla myös TAIDE, kulttuuri se suomeksi sanoen ja ymmärtäen.
Niinpä siihen käytetyn rahoituksen leikkaaminen on suurin mahdollinen virhe, johon nykyiset poliitikkomme kykenevät. Juuri muuhun he eivät kykenekään nykyisen korporaation sisällä toimien. Taustalla yleisradio ja uutiset kertoo, jonka mukaan tieteen rahoitusta Akatemian osalta ei ehkä sittenkään leikata. Tämä hallitus on pantu paljon vartijaksi. Hoitakaa naiset ministereinä asianne tavalla, joka vastaa kansainvälistä tasoa ja odotuksia, hallituksemme PORTRAIT on kunnossa.