Onnen onkijat politiikan rattaissa
Tämän päivän Hesari (7.9.2021) on seurannut poliitikkoja ja näiden loikkauksia vaalien jälkeen. Eniten loikkijoita on perussuomalaisten ja keskustan riveistä mutta toki muutkin ovat huomanneet tulleensa valituksia väärästä puolueesta. Niinpä noin vajaan sadan perussuomalaisen jättämää aukkoa puolueeseen on myös paikattu loikkaamalla muista puolueista perussuomalaisiin.
Monipuoluejärjestelmässä ilmiö on lopulta ymmärrettävä ja usein loikan takana ovat pelkät henkilökemiat. Toki mukana on myös kokemattomuus ja poliittisen työn arki. Ilmiö on kuitenkin kohtuullisen marginaalinen, jolloin äänestäjän antama luottamus ei tule Suomessa ainakaan tätä kautta useinkaan petetyksi.
Sen sijaan suurempia kysymyksiä ovat ne poliittiset päätökset, joilla turvaamme kunnissamme ja maakunnissa palvelut ja takaamme kaikille suomalaisille oikeuden riittävään elintasoon. Amnestyn ihmisoikeusliiton juuri tullut raportti kun kertoi ikävällä tavalla, kuinka oikeus riittävään elintasoon ei toteudu kaikilla suomalaisilla. Raportissa Suomen hallitusta vaaditaan korottamaan perusturvaa sekä turvaamaan sosiaaliturvajärjestelmämme kattavuus.
Eläkeläisillä, jollaisiksi valtaosa ikäihmisistä haluaa itseään kutsuttavan, työttömillä ja lapsiperheillä on tämän päivän Suomessa todellisia ongelmia. Osa niistä menee koronaviruspandemian piikkiin, mutta ei nyt likimainkaan kaikki. Järjestön mukaan taloudellinen oikeudenmukaisuus on ihmisoikeuskysymys. Se on myös Suomen perustuslaissa, ei vain kansainvälisissä sopimuksissamme.
Raportti moittii etenkin Marinin hallituksen työttömyysturvaa ja samalla myös edellisen hallituksen tekemiä heikennyksiä. Niinpä järjestö, jonka aiemmin on nähty puuttuvan lähinnä vain poliittisiin ihmisoikeuksiin, sananvapauteen ja mielipiteen ilmaisuun, tarttuu nyt myös taloudellisiin ihmisoikeuksiin. Suomen perustuslain mukaan ihmisarvoisen elämän edellyttämä turva, myös taloudellinen, on osa ihmisoikeuksiamme.
Suomessa tämä tehtävä on mitä suurimmassa määrin poliittinen ja siirtymässä nyt suurelta osin uudelle toimijalle, aluehallinnolle, eli käytännössä maakuntahallinnolle. Näin siksi, että sosiaaliturvan ja terveyden sekä työllisyyspolitiikan toimet ovat monimutkaisia, leveitä hartioita vaativaa, ja joudutaan mitoittamaan myös kuntataloutta ajatellen ja valtion kansantalouden toimintaa sekä kantokykyä arvioiden samaan aikaan. Ilman kestävää taloutta kun ei tule oikein uskottavaa ihmisarvoista perusturvaakaan ja terveytemme sekä sosiaalipolitiikan tehtävät jäävät nekin hoitamatta.
Se, ketkä tätä asiaa parhaiten kykenevät meille tutkimuksen ja tieteen tasolla valaisemaan, onkin sitten mutkikkaampi pohdittava. Takavuosinamme meillä oli hyvinkin vahva myös filosofinen koulukunta, joka on jäänyt myöhemmin liki tyystin sivustakatsojan rooliin. Pääsyy siihen on ollut taloustutkimuksella ja niillä erikoistieteillä, jotka ovat samalla fragmentoineet ja pirstoneet yhteiskuntamme sellaisiin osasiin, joista tunnistamme tänään juuri uuden talouspolitiikan yksikön aluevaaleissamme perinteisinä maakuntinamme. Talousmaantieteen ja sosiaalimaantieteen näkökulmasta ratkaisu on ymmärrettävä mutta ei likimainkaan ongelmaton.
Monet kuntamme, etenkin pienet seutukuntamme ja niiden liki miljoona asukasta ja veronmaksajaa, lasta ja eläkeläistä, ovat aiheesta huolissaan pohtiessaan, miten muutamat keskuskaupungit mahtavat jatkossa kohdella poliitikkojensa kautta sellaista seutukuntaa, joka saa edustajakseen vain marginaalisen osan päättäjistämme poliitikkoinamme. Heihinhän ei voi luottaa aina edes pysymistä sen puolueen riveissä, johon heidät on aikanaan valittu. Jatkuuko maaltapako ja kuka huolehtii luonnonvarojemme hoidon muutenkin kuin panemalla ne vihreiden tapaan verolle ja ulos yhteiskuntamme käytöstä turhakkeina. Elämme palvellen toisiamme mutta ilman ruokaa ja juomaa, tuloja metsistämme tai soilta. Afganistan kiinnostaa Yhdysvaltoja luonnonvarojensa vuoksi sekin.
Filosofit taas ovat olleet huolissaan oman äänensä katoamiseen etenkin taloutta tutkivien megafonin kaikuessa kaikkialla yli muiden ammattilaistemme yliopistoissamme mutta myös tutkimuslaitoksissa sekä poliitikkojemme avustajina. Virkamiesten joukossa filosofeja tavataan yhä harvemmin.
Kirjoitin aiheesta opiskellessani filosofisessa tiedekunnassa ja pidän edelleen tätä tärkeänä silloinkin, kun opintoja on täydennetty väitellen myös luonnontieteissä ja yhteiskuntatieteissämme Oulun teknopoliksen kampusalueella eläen ja agropolis (ekopolis) strategiaa nykyisen Luken hallinnolle markkinoiden verkosto- ja klusteritalouden opein sekä innovaatiopolitiikkaa hakien paikallisille kunnille. Mihin ne katosivat sosiaalisen median talouden ja strategian tarjotessa loistavat toimintamallit myös globaaliin menestykseen?
Läntisen maailman perustat ja kivijalat kun nojaavat tähän ikivanhaan filosofien koulukuntaan ja sen aikanaan havaitsemiin ongelmiin hoidettaessa juuri ihmisoikeuksiamme sekä sellaista talouspolitiikkaa, joka takaa meille perustuslakimme jo lupaamat sekä kansainvälisissä sopimuksissa allekirjoitetut ihmisoikeudet työhön ja hyvinvointiin, ikäihmisten eläkkeisiin ja hoivaan, lastemme koulutukseen. Se ei saa olla pelkkää kylmää politiikan ja juridiikan rajanvetoa, jossa osa meistä jää kylmän reaalitalouden kautta ulos yhteiskuntamme turvaverkoista.
Mutta mitä ovat nämä filosofiset pohdinnat ja kuinka ne sopivat tähän aikaan ja aluepolitiikan kehikkoon kirjoitettuna paljon ennen tätä viimeisintä vuosikymmentä, jolloin menetimme kymmenen hallituksen aikana otteemme niin kansainvälisiin sopimuksiin kuin omaan perustuslakiimmekin. Itse kun olin kaiken aikaa vaatimassa maahamme perustuslakituomioistuinta ja poistamassa poliitikkojen tavan vesittää ongelmat omalla perustuslakivaliokunnallaan.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Onnen onkijat – filosofiaa loppukesäksi
Onnettomat onnen etsijät
Demokritoksen etiikan avainkäsitteitä olivat ilo, tyytyväisyys ja mielihyvä. Epikuros kehotti hankkimaan onnea välttämällä pelkoja ja harhoja, ympärillemme asetettuja esteitä. Maltillinen ja kohtuullinen elämä välttää nautintojen tiellä olevia harhoja. Epikuros jäi oppinsa vangiksi ja maine tahrautui mässäilevänä tai irstailevana onnen onkijana. Moni kirjailija on päätynyt samankaltaiseen elämään sotakirjeenvaihtajana ja Hemingwayn tapaan eläen ja kirjailijana mainetta niittäen.
Epikuros ei ollut mässäilyn ystävä. Tämä harhakuva on syntynyt nähtävästi joko väärinkäsityksenä tai jumalia ja kuolemanjälkeistä elämää koskevista kirjoituksista. Atomiteoriat olivat aikanaan liian lennokkaita. Epikuroksen jumalat elivät omaa atomista elämäänsä vailla pienintä mielenkiintoa ihmisiin. Jumalten elämä muistutti buddhalaista ajattelua.
Ehkä syy oli myös tapa hakea nautintoa välttämällä turhaa tuskaa. Mitä kristillisyys olisi ilman uhria ja tuskaa? Onni jalostuu tuskan kautta ja uhrata voi melkein mitä vaan. Me uhraamme toisillemme jopa aikaa. Uhrattu aika on jalostettua laatuaikaa. Narsistinen aika on omaa aikaamme ja sitä on rajallisesti. Se on käytettävä hedonistisiin harjoituksiin. Sellainen malli ei tunnu oikein sopivan pandemiasta toipuvaan globaaliin maailmaan ainakaan Afganistanissa syntyen.
Suomalaisissa herätysliikkeissä ja etenkin Paavo Ruotsalaisen edustamassa körttiläisyydessä on runsaasti antiikin filosofiaa. Pietistiset liikkeet pyrittiin toki vaientamaan. Ne olivat uhka kansalliselle yhtenäisyydelle Ruotsista katsottuna. Itäinen maakunta oli hankala puskuri kohti Venäjää. Skandinavian ainoat uskonsa vuoksi maasta karkotetut olivat Pohjanmaan talonpoikia. Nämä talonpojat olivat muutenkin tuttu näky Siperian soita kuokkimassa tai tapettiin koteihinsa, otettiin orjiksi.
Heidänkin seikkailunsa löytyy tänään netistä. Mukana on vajaan sadan joukossa myös omia sukulaisiani kaukaa kuuden sukupolven takaa. Tietysti kirkon miesten lapsia. Isak Philmanista piti tulla Suomen ensimmäinen piispa. Isak oli Ruotsin kuninkaan edustaja ja yliopiston professori Helsingissä ja Turussa. Aiheet liittyivät tietysti pyhiin kieliin. Vaimona oli Ståhlberg.
Lapset olivat omaperäisen itsepäisiä uskossaan. Onnea seurasi onnettomuudet. Suurimmat kuitenkin Luostaristen suvun kautta lampuoiteina eläen, veronsa luostarilaitokselle maksaen. Viikinkimallisen purjekunnan kirkkoveneen kaatuminen Kalaveteen oli hukuttaa koko suvun. Isoisän isä jäi eloon liki kymmenvuotiaana orvoksi jäävänä poikasena. Talo meni tuon ajan käytännön mukaan naapureille.
Laatokalta lähteneet Luostariset kohtasivat Lapinlahdella Turusta tulleet pietistit. Tämän jälkeen onnea haettiin myös muualta kuin luottaen kirkon tuomaan lohtuun. Varmaan sekin oli osa onnea, mutta ei koko elämä. Idän ja lännen kohdatessa uskonto muuttui taas lähemmäs tiedettä ja taloutta. Onnea haettiin hajauttaen ja poimien sieniä useampaan koriin, koulutus kuitenkin päällimmäisenä ohjenuorana. Ja hyvin vahvan naisen ohjaamana.
Epikurosta mukaillen onnen taustalla on yksinkertainen, miltei askeettinen, ulkopuolisista ärsykkeistä mahdollisimman riippumaton elämä. Onni ei saanut olla muiden manipuloima tunne. Jopa rakkautta oli varottava muiden tekemänä. Epikuros kehitti hyveellistä luonnetta kiinnittäen huomiota itsekuriin. Miltei mikä tahansa negaatio oli kielletty, jopa kielteiset sanakäänteet. Savolainen puhe jättää tulkinnan kuulijalle. Negaatiot pyritään välttämään. Siitä seuraa kieli, joka on tuttua vaikkapa brittien lordien käyttämänä.
Epikuroksen elämänihanne ei juurikaan poikkea Timo Airaksisen ”Onnellisuuden oppaasta” (2006). Airaksinen lainaa oivalluksissaan buddhalaisuutta. Tällöin erillinen ja yksinäinen minuus ovat harhakuvia, ja kaikki on perimiltään yhteydessä kaikkeen. Harmonia syntyy vasta kun ihminen oivaltaa olevansa osa kaikkea, maailmankaikkeutta. Tässä hän lähestyy Platonin ja Aristoteleen stoalaisia hyve-etiikan edustajia.
Platonin raivo Epikurosta kohtaa saattoi johtua tämän kyvystä oivaltaa ensin luonnonfilosofiset lait. Mikään ei loukkaa omahyväistä ihmistä niin kuin lähellä oleva kilpailija. Antiikin filosofit hakivat lopulta viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Se oli inhimillinen erehdys.
Demokritoksen ja Epikuroksen (2006) suomennetut ”Riippumattomat nautinnot” ja Diogenesin ”Merkittävien filosofien elämät ja opit” sekä ”Epikuroksen mietelmät” ovat Airaksisen kirjan (Onnellisuuden opas) ohella sopivaa loppukesäistä luettavaa. Jos nyt viihteeksi tarkoitetun viihdekirjan voisi jättää hetkeksi väliin. Oppia arvostamaan myös itseään lukijana tai äänikirjan kuulijana.
Jostakin syystä funktionalismi, pienet harmoniset nautinnot ja elämän ilot, kohtuullisuuden ystävien stoalaiset tarinat, kaaosteoreettiset pohdinnat ovat kesän hittejä vuonna 2009. Niissä luontoa ja ympäristöä pilaava ja saastuttava ihminen saastuttaa samalla itseään, onnellisuus vaatii koko luomakunnan ymmärtämistä osana yksilön onnea, globaalin hyvinvoinnin edellytysten toteutusta. Tuskan kokeminen ja näkeminen missä tahansa päin maailmaa on poissa omasta onnesta. Kadotettu Libanon alkoi varjostaa Suomen onnea EU-puheenjohtajana. Vuosikymmen myöhemmin mukaan tuli Afganistan ja korona pandemiana. Takana oli kymmenen epäonnista hallitustammekin.
Länsimainen filosofia on avautumassa antiikin kautta idän viisaudelle. Kirjoja on nyt mahdoton polttaa. Sähköinen kirja on hankala viestinä narsistiselle vallankäytölle, etiikalle ja arvojemme muokkaajille uutena riippumattomana instituutiona. Kirkkovene ei nyt kaadu aallokossa. Näyttäisi siltä, että enää kohtaaminen ei tapahdu yksin lännen ehdoilla. Jopa luovuudessa ja innovaatiotoiminnassa on oivalettu taloudellisen edun olevan yhteisen, ei nollasummapelin. Aasia ja Afrikka ovat nekin olemassa.
Innovaatio suosii kulttuurien synergiaa. Luovan prosessin vaatima sisäinen todellisuus on idässä meitä pidemmällä tai pikemminkin olemme sen kadottaneet. Alkuperäinen yhteinen koti löytyy toki Antiikin Kreikasta. Hiekasta kaivetaan yhä uusia kätkettyjä kirjoituksia. Sellaisia, jotka yhteinen sosiaalinen pääoma ja muistimme voi avata. Tai joita ei ole enää syytä salailla, se ei ole enää perusteltavissa tai mahdollista. Kadotettu Libanon löytyy jälleen. Silkkitie on ollut meillekin merkittävä tie kylänraitin rinnalla. Pantakoon filosofit jälleen töihin.
Epikuroksen mukaan jopa rakkautta on vältettävä sen narsistisena ilmiönä. Se johtaa väistämättä ihmissuhdekriiseihin, terveyshaittoihin ja lopulta rahan menoon. Läntinen hedonistinen tapa hakea onnea seksistä, viinasta, huumeista, ruuasta, viihteestä ja tavaroiden tolkuttomasta kulutuksesta on Airaksisen viestinä samaa perua kuin antiikin ajattelu mutta nyt idästä tulleena. Libanon löytyy, kun hallitusten strategiat ja missiot, turhanaikainen diplomatia korvautuu taloudella ja tiedepuistojen innovaatioita vaativalla kasainvälisellä investointipolitiikalla. Rauha on yksityistettävä riskirahoituksella sekin. Se on ainut vakaan onnen tae Palestiinassa. Jenkit vetäytykööt ulos pilaamasta Afganistanin mainetta Silkkitien ylläpitäjänä. Eikö Vietnam opettanut mitään?
Nautinnon haku pinnallisesti johtaa kierteeseen, joka on kuin elämä ja kuolema, vastinparien väistämätön seuraus. Nautintoa seuraa tuska, juomista krapula. Tanskalaisen Kirkegaardin opit ovat palaamassa. Halu ei täyty koskaan vaan johtaa outoon intohimoon, jossa rikas on yhä ahneempi omalle kyltymättömälle narsistiselle tavalleen täyttää tyhjää elämäänsä. Siinä ahneus ja tyhmyys ovat samaa asiaa.
Kuoleman synnistä tulee intohimo, oli se mitä tahansa ja kohtuuttomasti nautittuna. Aineellisen elintason epätasainen jakautuminen lisää vain globaalia ja samalla omaa yksilön tuskaamme. Emme osaa yhdistää asioita hajonneessa palapelissämme.
Sotapeli väsyttää myös Lähi-Idän kriisissä. Vastuuntuntoiset poliitikot ja siviiliväestö toivoo vain rauhaa. Yhdysvaltain toiminnasta ei ole enää ihanteellisia näkemyksiä. Hizbollah uhraa viattomia epämääräisten tavoitteiden takia. Kukaan ei enää usko korulauseisiin. Romantiikan aika on ohi. Kirkkovene on hukkunut. Suomi tehköön selvityksen. Tahto on olemassa ja ulkopuolinen apu sen saavuttamiseksi.
Kiintoisaa on kuinka Karl Marxín väitöskirja käsitteli aikanaan juuri Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofiaa ja myös etiikkaa. Marx vertailee keskenään antiikin filosofeja ja hänen myöhempi tuotantonsa sisältää runsaasti tämän työn aineksia. ”Pääoman” menestys on sen sosiaalisessa pääomassa ja kulttuurien yhteisessä kielessä. Marx löysi sen minkä Platon oli tarkoituksella pyrkinyt kadottamaan. Libanon kadotettiin samoin. Miten käy Afganistanin? Kuka ottaa vastaan pakolaiset?
Platon vihasi hedonismista ja atomiopeista tunnettuja aikalaisiaan. Demokritoksen opit oli poltettava. Epikuros opetti naisille ja orjille. Vastustajat levittivät tietoa kevytmielisestä elämästä ja alkukristillinen etiikkaa leimasi filosofian nautiskelijoiden synniksi. Kun oleellinen osa palapelin paloista puuttui, syntyi hedonistinen, narsistinen kulttuuri. Lähi-Itä on ollut sen ylläpitämä pirun piironki, Hefaistoksen kirous ja Pandoran ruukku, ristiriitaisuuksien kudelma ja Yhdysvaltain tapa veljeillä sellaisten diktatuurimaiden kuin Egyptin ja Saudi-Arabian kanssa.
Platon onnistui hävittämään kilpailijoittensa opit siinä missä kristillinen kirkko ja sen alkuseurakunta aikanaan Juudan evankeliumin ja myös muita opinkappaleita. Niiden kadottaminen näyttäisi liittyvän valtapeliin, jossa kyseessä ei ollut vain gnostilaisista liikkeistä. Keskeinen rooli oli alkuseurakunnan naisella ja naisen asemalla. Juudaksen evankeliumissa hänen kohtalonsa ei ollut kavaltajan vaan päinvastoin. Hän oli läheisin uskottu opetuslapsista ja toteutti vain kohtaloaan.
Oidipus teki samoin omassa kohtalossaan, jonka hän tunsi kuten Juudas omansa. Se oli hänelle ennustettu. Freud käytti näitä hyväkseen tallentaessaan oppinsa kansakunnan muistiin. Äidit tekevät näin lapsilleen lukiessaan ja toistaessaan kertomuksia, satuja, rukouksia, kuvia jne., joiden he toivovat kantavan läpi koko elämän. Rukous on näistä varmasti kulttuureja eniten yhdistävä ja niissä on eniten samoja elementtejä. Missään ei rukoilla niin paljon kuin Lähi-Idässä. Ase kädessä rukoilu ei tuo onnea.
Opaskirjat onneen ovat luovuuden ja ihmisen henkisten voimavarojen ymmärtämistä, kulttuurisen integrointia ja vanhan, kadotetun oman kulttuurimme muistin uudelleenkirjoittamista. On kiintoisaa, kuinka historia ei ole aina vain voittajan historiaa vaan myöhemmin myös hävinneen osapuolen, jonka kirjat on poltettu ja totuus esitetty vain sen yhdestä ikkunasta katsottuna. Entäpä jos sen kadotetun ikkunan avaisi nyt Suomi? Meillähän on tästä ehkä eniten kokemusta ja tästä huolimatta, tai siitä johtuen, olemme nyt maailman onnellisin kansakunta.
Matti Luostarinen 07.09.2008/ 07.09.2021