Mistä maakuntavaaleissa on oikein kyse?
Ikuisuuskysymyksiä medioillemme on niiden luotettavuus ja etenkin perinteisen printtimedian tapa nostaa häntäänsä vedoten tutkimuksiin. Niin myös tänään 8.9.2021 Forssan Lehden pääkirjoituksessa. Etenkin nuoret aikuiset pitävät printtimediaa luotettavana tiedon jakajana ja sosiaalisen median uutisportaalit ovat pelkkää roskaa.
Kirjoitan siis nyt pelkkää roskaa verrattuna saman tekstin siirtoa painetulle lehdelle. Itse taas arvioin asian hiven toisin ja pidän tutkijaan ja tieteen popularisoijana kaikkea tietoa enemmän tai vähemmän ko. ajan tuotteena ja paraskin tieteellinen fakta muuttuu kyllä myöhemmin tai ainakin täydentyy ja saa lisää uskottavuutta, kunhan hyväksymme myös poikkeukset, jotka vahvistavat säännön.
Tiede on siten kriittistä ja mediamme printtimediana lähinnä kritiikitöntä raportointia tapahtumista, jotka voivat olla vaikkapa onnettomuuksia tai urheilusuorituksia, jolloin ratkaisevaa on uskoa tuloksen syntyneen hyväksyttävissä olosuhteissa, onnettomuuden kuvauksen olevan senkin ammattilaisten kuvaamana ainakin päällisin puolin ja yhdelle palstalle sovitettuna todellinen tapahtuma.
Tieteelliset julkaisut ja niiden läpikäynti tarkistuksineen on kokonaan eri asia ja ne nyt on tarkoitettukin kokonaan erilaiseen käyttöön kuin päivälehden tai iltalehden lööpit. Tieteen popularisoija elää tässä välimaastossa ja julkaisualusta voi olla samaan aikaan sekä sähköinen ja myös sosiaalisen median tarjoama siinä missä perinteinen printtimediammekin. Joskus viestiä on myös kevennettävä ja pyrittävä tekemään siitä lukijaystävällisempikin.
Niinpä tämän päivän budjettiriihestä tai tulevan talven maakuntavaaleista ja niiden merkityksestä, Helsingin Sanomien esille nostamista noin kolmen vuoden kuluttua pidettävien presidentinvaalien lämmittelystä, on turha edes yrittää kirjoittaa tiedettä popularisoiden, kun ko. aiheet eivät oikein kaipaa tiedettä tuekseen. Nehän ovat joko pelkkää raportointia tai viihteeksi tarkoitettua hömppää. Samoin pääministeri Marinin toiveet budjettiriihestä ovat turhaa uutisoitavaa, etenkin kun varsinaisesta budjetista ei ole juurikaan kiistaa.
Sen sijaan kuntavaalien ja aluevaaleiksi nimettyjen maakuntavaalien merkityksestä sekä tämän jälkeen alkavasta kuntareformista on syytä kirjoittaa. Maantieteilijänä karttoja ja Suomea tuntevana, sekä talous-, sosiaali- ja poliittinen maantiede ovat nyt merkittävässä muutosvaiheessa, jota avaan tänään lainaten suoraan marraskuun ensimmäinen päivä vuonna 2006 kirjoittamaani tekstiä. Sitä kun luettiin silloin paljon ja myös printtimedioihimme siirrettynä tiivistelmänä.
Se kelpasi silloin mukisematta. En ollut suorittamassa ”yhdyskuntapalveluani” yhdessä poliittisista puolueistamme, eikä minua sen vuoksi medioissamme ”maalitettu”, kuten sen jälkeen alkoi tapahtua ja kertoen perinteisten medioittemme luonteesta. Niiden uskottavuus kun syntyy kirjoittajan työpöydällä ja korvien välissä, jossa mukana on myös politiikan toimittajan hankkima sosiaalinen pääoma ja arvot asenteineen, joista hänet myös tunnistaa, siinä missä urheilu- ja kulttuuritoimittajankin.
Niinpä kun vaalit taas lähestyvät, toimittajalla on luonnollisesti omat mieltymykset, arvot ja asenteet mukana käynnistettäessä median myllytys, koskien niin presidentin vaaleja kuin pankkikriisiä, vaaleja Yhdysvalloissa tai Talebanin nimittämää uutta hallitusta Afganistanissa. Erityisen kuumana nämä toimittajan omat arvot ja odotukset käyvät urheiluselostajillamme, joiden työtä kirjailija kuvaa onnistuneesti ja radion kuunnelmaksikin siirrettynä urheilija Elmon suorituksia seuraten.
Maaseutukylät ja kuntareformin suurtaajamat
Maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu on kuntareformissa turhaa
Helsingin Sanomat (30.10. 2006) uutisoi kuinka Tammelan kunnan Letkun kylässä maanomistajat myyvät puolen hehtaarin tontteja lähinnä pääkaupunkiseudun muuttajille. Neliöhinta vaihtelee reilusta eurosta viiteen euroon kunnallisteknisesti valmiilla, suurehkoilla tonteilla. Pääkaupunkiseudulla vastaava tontti olisi kymmenen talon yhteinen ja neliöhinta aivan muuta kuin euron luokkaa.
Letkun kylästä on vajaan tunnin matka Helsinkiin, Turkuun ja Tampereelle. Asioida voi myös Forssassa ja Hämeenlinnassa, Tammelan kirkonkylässä. Kuntien liittämisestä Loimijokilaaksossa, viiden maakunnan rajalla, on puhuttu ja kirjoiteltu yli puoli vuosisataa.
Sellainen puhe on hämäläisittäin ja Muolaan karjalaisten ryydittämänä lähellä savolaista sanan rieskaa. Siis täysin turhaa ja otetaan esille, kun muuta ei enää keksitä riitojen rakenteluun. Kunnat kun liittyvät jatkossa toisiinsa seutukuntinamme maakuntahallinnon hoitaessa niiden avaintehtävät. Pelkkä kuntavaakunan kiillottajan ammattikuntaa kun kukaan ei ole valmis veroistaan maksamaan. Niinpä kuntavaaleihin lähtijät ovat yhtä harvassa kuin seurakuntavaalien ehdokkaatkin. Museaalisen maiseman yläpitäjinä hämäläiset ovat tosin muita pieniä seutukuntiamme innokkaampia.
Samaan aikaan kun kuntien rakenneuudistus etenee suurkuntien suuntaan, kylät käyvät kilpailua keskenään säilyttääkseen muutaman peruspalvelun. Lähinnä taistelua käydään kouluista. Niin myös Tammelan kunnassa, joka oli alkujaan vieressä kuihtuvan Forssan kaupungin emäkunta. Emäkunta on kasvukunta ja Forssa menettää sinne asukkaitaan. Käytännössä kunnat nauhakaupungissa joen rannalla ovat yhtä ja samaa kaupunkia, mutta kuntalaki tehtävineen on antanut mahdollisuuden pitää yllä lukuisia kunnantaloja kivenheiton päässä toisistaan. Kivittäminen on tässä muutakin kuin kuvaannollinen käsite. On oltava myös joku, tai joitakin, joita kivittää tai oikeammin tänään maalittaa. Niin kriminaalia kuin tuo maalittaminen onkin, sillä on Suomen maaseudulla, mutta myös pienissä kaupungeissamme, uskolliset ylläpitäjänsä.
Forssan talousalueeseen kuuluu Tammelan lisäksi Jokioinen, Humppila, Ypäjä ja pitkin hampain Urjala sekä kaupunkikunta Somero. Suur-Hämeenlinna on jo syntymässä Tammelasta itään ja vieressä lännessä on niin ikään suur-Salon talousalue sekä Loimaan maaseutupitäjien talousalue kaupunkikuvaltaan maalaiskaupunkineen. Somero ja Loimaa poikkeavat tässä Forssan kaupunkikuvasta ja syntyhistoriasta.
Kaikki olivat vielä 2000-luvun alussa muuttovoittoalueita Forssaa lukuunottamatta. Maaseutupitäjä Rengon liittyminen Hämeenlinnan kaupunkiin on sama ilmiönä kuin kirkonkylän muuttuminen aikanaan kunnan keskukseksi ja sivukylien unohtuminen jonnekin periferiaan. Kylien on siis itse hoidettava omaehtoisesti yhteytensä verkottuen ja verkostoituen. Tämän ymmärtäminen ei onnistu ilman ulkopuolista apua.
Tämä koskee myös maankäyttöä ja sen säätelytarkoituksia kyläyhteisön käytössä. Suuren pinta-alan kaupunkikunnilla on jo nyt laiminlyötyjä entisiä maaseutualueita viheralueina ja niiden lisääminen Rengon tai Hattulan kaltaisilla kymmenien kylien yhdyskunnilla ei näiden toimeliaisuutta ja yhdyskuntarakennetta juuri auta. Mistä siinä on sitten kysymys?
Politiikassa (politics) kyse on pelkästään vallankäytöstä ja valtapolitiikka ei suosi maaseudun pienkyliä. Tämän varmasti jokainen myöntää puolueesta riippumatta. Sen sijaan ihmisten elinympäristön kehitys (policy) on kokonaan toisen tason kysymys ja mahdollistaa myös järkevän maaseutukylän verkostoitumisen suurkunnan osana. Näitä kahta ”politiikkaa” ei pidä sotkea toisiinsa.
Ei myöskään regionalismia spatiaaliseen alueeseen ja mentaaliseen yhteisöllisyyteemme, juuriin ja sosiaaliseen pääomaan tai muistiin. Saksalaiset käyttävät tässä sanaparia Gemeinschaft ja Gesellschaft britit taas Associational society ja Communal society.
Suomessa Allardt käytti taas käsitteitä yhdessäolo-organisaatio ja asiaorganisaatio. Se ei ollut oikein onnistunut valinta ja sitä meillä vieroksutaan turhaan. Olen sitä usein joutunut avaamaan mutta käyttäen käsitteitä verkosto ja verkostotalous sekä klusterit ja klusteritalous. On paljon muitakin käsitteitä ja sanoja, jotka meiltä puuttuvat mutta EU käyttää niitä päivittäin. Ne on nyt viimeinkin opittava myös Suomessa maakuntavaalien yhteydessä. Ruotsalaiset hoitivat maakuntahallintonsa jo 1800-luvulla, mutta me taas jäimme ilman tätä vaihetta liityttyämme suuriruhtinaskuntana Venäjään. EU oli sitä meiltä odottamassa ja onnistuimme peittämään puutteen mielikuvituksellamme. Onneksi meitä ei kukaan oikein tuntenut ja kiinnostus meihin syntyi tapana hakea lisää rahaa uuden partnerin tukemana. Valtaosa EU:n tuista kun oli maatalouteen ja maaseutuun liittyviä, jolloin partnereitten haku käynnistettiin jo varhain kuivaharjoitteluna.
Yksin näitä tukia ei oikein saatu. Lisäksi mukana oli usein käsite innovaatiosta ja innovaatiopolitiikasta. Näin myös tutkijat ja tiede oli syytä saada mukaan yhteisiin hakemuksiinkin. Ei se siitä ole miksikään muuttunut, päinvastoin. Nyt vain vaaditaan myös poikki- ja monitieteisiä ohjelmia, jossa mukana on myös kulttuuri.
Olimme harvaan asuttu maa, jossa väkeä siirrettiin myös pohjoiseen ja etenkin savolaisia siinä hyödyntäen kasken- ja tervanpolttajina. Kainuun meri ja joki tarkoitti Oulujärveä ja jokea. Puolen Suomen nykyinen Euroopan kulttuurikaupunki syntyi Oulujoen suistoon ja savolaistui. Nykyinen komea Oulun kaupungintalo oli alkujaan terveporvareitten kapakka. Nämä myös itse rakensivat koskensa, kun taas Iijoella sen hoiti kilpaa Pohjolan Voima ja Kemijokiyhtiö. Sama riitely jatkui Kemijoella.
Joku oli jopa rakentamassa Kuusamon kosketkin ja siirtämään jopa niiden juoksun suuntaakin. Kosket ostettiin moneen kertaan ja koskisotien aikaan puhuttiinkin Lapin markasta. Sitä kun jaettiin näitten yhtiöitten toimesta kilpaa. Se joka sai ensin puolet osuuksista, saattoi pakkolunastaa loput. Koskiosuuksia ostivat myös bulvaanit ympäri Eurooppaa ja kerrotaan myös Kekkosen omistaneen tätä kautta näitä osuuksia. Emme me tällaista aikaa enää elä maakuntavaaleja järjestettäessä. Vai elämmekö sittenkin?
Toisin oli Oulujoella ja tänään suurkaupungin kohdalla, jossa naapurikunnat maalaispitäjinä ovat osa Oulua Ylikiiminkiä myöten, johon hoidin aikanaan maan ensimmäisen kuntasuunnitelman maankäyttösuunnitelmineen ja GIS-ohjelmineen. Se liittyi Kiiminkijokivarresta ensimmäisenä Oulun kaupunkiin ja voitti siinä oikea-aikaisuudessaan. Nyt turpeen käyttö on jo vaikeampaa Toppilassakin. Nopeat syövät hitaat tänäänkin maakuntahallinnon käynnistyessä.
Oulun kaupunkia moni pitää savolaisten pääkaupunkina, ei toki Kuopiota tai Mikkeliä. Niin pidin minäkin yliopistokaupunkia valitessani. Yhteys Turkuun ja Helsinkiin oli kuitenkin välttämätön ja luonnonvaroissa sitä auttoi Jokioisiin siirretty nykyinen Luke. Se oli tunnin matkan päässä Turusta, Tampereelta ja Helsingistä. Ongelmana oli vain maakunnan pääkaupunki Hämeenlinna idässä ja Lahti vaalipiirissä. Ne kun tekivät tälle talousalueelle pelkkää kiusaa.
Suomen rikkaimman maatalousalueen (”Vakka-Suomen”) kohdalla maaseutupolitiikka menee tasatahtia luonnonvarojen käytön kanssa eikä vastakkainasettelua juurikaan esiinny. Vastakkainasettelu on syntynyt pikemminkin perinteisimmän aluepolitiikan maakunnissa Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Maataloustuet ovat yhteistä aluepolitiikkaa ja kinastelu aiheesta lähinnä poliittista peliä. Uutisköyhinä aikoina kaivetaan esille vanhoja hautoja ottaen vauhtia jopa kansalaissodan vuosilta. Suomi nyt on tylsä, uutisköyhä maa. Huhtiniemen haudatkin vaikuttavat olevan 1800-luvulta ja Venäjän vallan aikaisia.
Niistä ei kuitenkaan saa kunnon riitaa tai vastakkainasettelua tekemälläkään. Konsultoivaa apua olisi haettava Lapin allasrakentajilta. Dikotomia on kuulunut Lapissa ja köyhillä kehitysalueillamme tyypilliseen imperialismin periaatteeseen, jossa köyhät asetetaan vastakkain. Näin on estetty horisontaalinen verkostoituminen.
Nykyisein se tapahtuu kuitenkin netissä ja rajat ylittäen, eikä manipulointi ole oikein mahdollista pelkällä maalittamisella ilkivaltaa jatkaen. Suuret ikäluokat eivät saa enää lapsiaan ja näiden lapsia mukaan globaalista nettiympäristöstä. Rollaattoreilla tehty vallankumous ei ole uskottava.
Yliopistojen ”verkottaminen” on pelkästään hallinnollisesti turhaa puuhastelua. Ei innovaatioympäristö hallintoa kaipaa verkostoympäristönä vaan sen poistumista eläkkeelle. Sama koske ”valtapolitiikkaa” kuntien rajoilla. Kehen se valta kohdistuu? Valta ilman alamaisia on turhaa.
Konfliktiteoreetikkojen ”pelaaja” -luonne ja persoonallisuus on vain yksi lähes kymmenestä verkoston persoonallisuus ”tyypeistä” eikä pelin ulkopuolella olevat havaitse sen tekemisiä enää lainkaan (tyyppiluokitukset katso Luostarinen 2005: Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka; toinen väitöskirjani)
Kuntauudistus ei koske niinkään vain kirkonkyliä, joista takavuosina tuli kuntiemme ja kylien yhteisiä palvelukeskuksia, vaan ennen kaikkea se koskee liki 3000 aktiivista pienkyläämme. Nämä pienkylät jäivät aikanaan suuremman kirkonkylän varjoon, josta tuli samalla kunnan hallinnollinen keskus ja usein myös kunnan nimi.
Varakkaista pienistä kylistä tuli paljon itsenäisiä kuntia. Yhteistä pohjaa ei niin kauheasti haettu ja Hämeen kylissä riitti, kun tunsi lähinaapurit. Maailma loppui hevosen kulkemaan matkaan. Nyt tämä sama matka on nettiympäristö ja globaali, rajaton todellisuus. Se ei suinkaan ole surrealistinen virtuaalimaailma. Virtuaalisena ja surrealistisena maailma avautuu nyt regionalismiin kiinni jääneille ja autoineen lumisohjossa tuskaileville. Tällaisia on vain vajaa 2% koko ihmiskunnasta. Härillä kyntäjä puhuu häristä ja lähtee kohti itää, kun tarkoitus on mennä länteen.
Samalla kun ehkä noin sata kirkonkylää on nyt menettämässä itsenäisyytensä, samaan aikaan monet pienen kylät ovat kasvattaneet itsenäisyyttään EU:n omaehtoisen toimeliaisuuden ja tukitoimien rahoittamana. Paluumuutto kyliin on alkanut jo vuosikymmen takaperin ja koskee usein muuta kuin kirkonkylää. Niinpä esim. Forssa on menettänyt väestöään jo yli vuosikymmenen, mutta Tammela ja sen kylät lisäävät väestömääräänsä. Tammelan kironkylää ei pidä kuitenkaan sotkea Letkun kylään spatiaalisena yksikkönä. Mitä tekemistä Letkun kylällä on Tammelan kirkonkylän kanssa, jonne lapsia yritetään ”muiluttaa” elpyvistä kylistä ympäri maakuntaa?
Monet seutukunnat kasvavat kylien kasvun varassa. Näin vaikkapa synnyin kaupungissani Iisalmessa ja sen vauraassa vanhassa maalaiskunnassa. Kuntaliitos tehtiin hyvään aikaan 1960-luvulla. Lapissa vastaava, pinta-alaltaan maailman suurimassa kaupungissa, paljon myöhemmin Rovaniemellä, mutta hyvään aikaan kuitenkin. Aiheesta keskusteltiin silloisen kaupunginjohtaja Mikko Jokelan kanssa kulkiessani kouluttamassa oppilaitani Ounasjokea talo talolta kartoittaen ja samalla suojelulakia hakien, Levi kaavoittaen Sirkan allaskylän helmenä.
Jos Sirkan allas olisi rakennettu Levi olisi nyt saarena. Suomi on tulvillaan idiootteja. Onneksi Mikko Jokela oli tuolloin jo sisäministerinämme ja Matti Ahde Iijokilaaksosta ympäristöministerinämme. Kittilän kunnanjohtajana Aarne Nikka ja Sodankylä Lasse Näsi. Nämä nimet olivat legendoja täynnä tänään ne pohjoisessa mainiten. Legendat syntyvät kyllä myöhemmin ja ovat kokonaan muuta kuin arkinen aherrus ja alue- sekä yhdyskuntasuunnittelun arki yliopistoissamme.
Koko Etelä-Suomen kolmio Helsingin, Tampereen ja Turun rajoittamana on muuttovoittoaluetta. Täällä kylärakenteiden muutokset ja kasvavat vahvuudet eivät ole ollenkaan sama asia kuin kuntarakenteen kriisi kirkonkylästä tai seutukunnan kaupunkikeskuksesta tulkiten ja koko maata ravistellen. Kunnan hallinnon kriisi ja valtapolitiikka siellä ei ole sama asia kuin kylät ja niiden toimeliaisuus. Mitä tekemistä Letkun kylällä ja sinne muuttavilla helsinkiläisillä lapsiperheillä on kunnallispolitiikan muutaman juonittelijan valtapolitiikan kanssa?
Pienet maaseutukylät vahvistuvat siinä missä suuret kasvukeskuksemme järkevän maaseutupolitiikan (policy) keinoin oli kunnallispolitiikka (politics) vaikka kuinka syvässä ahdingossa. Ei näitä kahta asiaa tule sotkea toisiinsa vaikka ”peluri” (”politics”) niin haluaisikin. Peluri sulkee pelinsä ulkopuolelle kaiken ja kaikki, jotka eivät suostu hänen sääntöihinsä. Pelurin maailman suurin ongelma on moraalin puute ja emotionaalinen köyhyys. Taloudellista tai sosiaalista järkeähän siihen ei liity lainkaan aluepolitiikan osaajana.
Maastamme on muotoutumassa maakuntakeskusten ja maaseutukylien Suomi, jossa vanhat hallinnolliset kuntarajamme ovat olleet rasite jo runsaan vuosikymmenen ajan. Seutukunnat ovat toki lähempänä työssäkäyntialueita ja palveluiden hankinta-alueet on kohtuullisen helppo Suomessa rajata. Uusi verkostosukupolvi ei kunnioita hevospelien aikaa ja auto vie etsimään asuinpaikkoja kauas pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, oli sen voimana sähkö tai mikä tahansa muu polttoaine. Siitä riitely on taas pelureiden tapa lisätä näkyvyyttään. Aika kun hoitaa joka tapauksessa suomalaiset kulkupelit sähköisiksi.
Kansainvälistynyt nuoriso hakee rajojaan netin ja globaalin maailman tarjoamin keinoin. Perinteinen kunnallispolitiikka on siitä uskomattoman kaukana. Verkkolehden lukija ja nörtti ei paljon paikallista paperilehteä selaile. ”Nörtiksi” nimittelykään ei enää oikein toimi, kun kyseessä on vastapuolella yhteiskunnan toimivan koneiston ulkopuolelle jäävä ”etanolirotta” EU:n liberalismin kokeilualueella ja laboratoriossa pohjoisessa periferiassa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan suurten ikäluokkien yleisin kuolinsyy on jo alkoholismi sekä naisilla että miehillä (HS. 1.11.06). Verisuonitautimme ja rintasyöpä on ohitettu yhteisellä rintamalla.
Olemme siirtymässä yhtäällä kohtuullisen suuriin alueyksikköihin, joita leimaa lähinnä tapamme hankkia palvelut kalliina erikoispalveluna. Näillä muutamalla suuryksiköllä on kohtuullisen tutut rajat, joita maassa on käytetty periteisesti maakuntarajoinamme, olkoonkin että aivan niitä ne eivät näytä nyt noudattavan. Toisaalla Etelä-Suomessa Helsingin ja Pietarin vaikutus näkyy ja liikkuminen lisääntyy samalla kun etätyö räjähtää käsiin.
On syntynyt uusia palvelukeskuksia, jotka eivät vastaa vanhoja hallinnollisia rajojamme lainkaan. Erikoissairaanhoito ja -koulutus ovat esimerkkejä palveluista, joita vanhat rajat eivät enää oikein tottele. Nettinuorille nekin ovat vähän ahtaita. Jatkossa kilpailevat yksityinen ja julkinen. Todellista ongelmaa ”etanolirottien” hoidossa on piiloteltu, kuten aina Suomessa. Miten ”etanolirotta” hoitaisi itsensä, kysytään? Ongelma on sama kuin median kriisissä. On mahdotonta taistella itseään vapaaksi, kun vastassa on ”ei kukaan” tai pelkkä oma peilikuva.
Maallemuuton kautta syntyvä kylien herääminen uudelleen on paluuta takaisin pienyhteisöjen suureen aikaan, jolloin kylä oli asumisemme perusyksikkö palveluita haettaessa. Tämä kylien uusi aika on syytä havaita ajoissa, ettei palvelujen alasajo kohdistuisi väärään osoitteeseen. Samalla sitä ei pidä sotkea takavuosien kylien suureen aikaan. Ilmiö kun syntyy kokonaan muusta kuin agraarin Suomen aikana.
Osa kunnista ja kuntakeskuksista on toki menettämässä paikkaansa palvelujen tarjoajana, mutta ei toki alkuunkaan kaikki. Maaseutupolitiikalla on saavutettu tuloksia, joiden merkitys tulee huomata myös pohdittaessa palvelurakenteemme ruohonjuuritason toimivuutta tuhansien hyvin aktiivisten kyliemme kohdalla.
Kun kyseessä ovat usein joko keski-ikäiset tai nuorperheet, heitä ei voi kylissä siirtää sellaiseen hallinnolliseen kujanjuoksuun, jossa esim. lapsia lähdetään maaseutuneuvos Eero Uusitaloa lainaten ”muiluttamaan” vanhoihin kirkonkyliin ja kuihtuviin kaupunkitaajamiin.
Ihmiset itse vapaasti valitkoon asumismuotonsa ja -paikkansa, eikä sitä saa ohjailla tai rasittaa väkisten piirrettävillä rajoilla (regionalismi) tai keinotekoisella tavalla jähmettyen kuntakokoihin ja jo kauan sitten unohdettuun ”regionalismiin” (regional) karttaharhana ja karttaharjoitelminamme. Spatiaalinen (spatial) alue ja käsitteistö on otettava rinnan sen politiikan kanssa, jossa käsite muuttuu ”policy” sanaa vastaavaksi myös Suomessa. Samalla poliittinen nelikenttä on sekin uudistettava näiden käsitteiden avulla, jolloin käsite ”politics” jää pienemmän pelurijoukon käyttöön.
Verkostoitunut Suomi ja sen maaseutu ei saa enää olla tuon vanhakantaisen ajattelun ja arvomaailman vankina. Vastakkainasettelujen aika on ohi, olkoonkin että vaalit lähestyvät. Verkostopuolueesta puhuvat eivät vaaleista piittaa. Helsingissä liikutaan paljon vähemmän kuin maaseudulla ja netissä ”etanolirotat” viihtyvät paljon huonommin kuin lähikapakoissa.
Tämän ”surffailun” ero on syytä ymmärtää, kun rajoja pohditaan regionaalisena tai spatiaalisena prosessina. Edellisten surffailijoiden maailma laajenee niin regionaalisena, kun spatiaalisena ilmiönä, kun taas jälkimmäisten kapenee ja vaihtuu painajasimaiseksi sairaskertomukseksi.
Matti Luostarinen 1.11. 2006/ 8.9.2021