Ammattina luova työ ja innovaatiot – kirjailijaelämää

Missä olit kun World Trade Centerin tornitalot romahtivat 20 vuotta sitten New Yorkissa?

Tästä kysymyksestä on hyvä käynnistää tänään narraatio, johon voit lisätä heti perään oman kokemuksesi olematta itsekeskeinen tai narsisti kirjoittajana. Itse olin ajamassa MTT labroista ja työhuoneestani (nykyinen LUKE) kohti Forssaa kun poikani, silloin alta 15 vuotias, soitti minulle kännykkään ja kertoi jotain tosi dramaattista tapahtuvan New Yorkissa.

Hän oli nähnyt vastaavan tapahtuman aiemmin myös leffana, jolloin tämä kokemus oli hänelle ikään kuin teatraalinen tapahtuma ja vaikea uskoa todeksi. Siis Hollywood elämää mutta nyt kääntyen painajaseksi, jonka seuraukset näkyvät vielä tänään Afganistanissa, Irakissa, Pakistanissa, vuoden 2011 tapahtumissa, eurooppalaisessa terrorismissa, globaalin maailman kouristelussa. Kirjani Arctic Babylon 2011 ennakoi sen jo 1970-luvulla kirjoittaen.

Se oli myös sysäys poliittisille uusille liikkeille ja myös Suomi oli osa tätä ilmiötä ja sen kokemuksia myös kouluissamme, ei vain ulkopolitiikkamme hoidossa tai lentokentillä. Näkemänsä ymmärtäminen tuolloin seuraten sitä suorana ympäri maailmaa ja ymmärtäen, kuinka nuo ihmiset noissa torneissa eivät edes tiedä, kuinka HEIDÄN kohtalonsa on sinetöity ja edessä ovat viimeiset tuskaisat hetket.  Edes pelastustyötä tekevät eivät kyenneet hahmottamaan ilmiötä siinä laajuudessa kuin globaali maailma televisioittensa ääressä. Reaaliaikainen maailma ja sen julmuus paljastui meille tavalla, josta olimme kyllä kirjoitelleet ja kertoneet jo silloin myös kyberhyökkäysten luonteesta. Tämän terroristit toki oivalsivat.

Tänään televisiomme näyttää elokuvana Vertigon, parhaaksi Hollywood tuotteeksi usein mainitun ja samalla Uuno Turhapuro tulee miehen ikää täyttäen 50 vuotta. Suomalainen Vertigo ja Uuno savolaisen Pertti Spede Pasasen ja aikanaan myös Iisalmen lyseon pulpetteja kuluttaneen tuotannon helminä, ovat ilmiöitä, joita narraatioon on syytä kytkeä yhteen silloin, kun siihen on mahdollisuus. Formuloita seuraava kansa kun muistaa myös Keijo Keke Rosbergin ensimmäisenä todellisena formulatähtenämme ja Iisalmi omana poikanaan. Kun haetaan näkyvyyttä, kunnalle ja kaupungille imagoa, se tapahtuu samalla tavalla kuin mihin terroristi pyrkii omilla teoillaan.

”Pelko on aseeni” on kirjana ja sen nimenä ammattinsa osaavan kirjailijan tuotetta ja taatusti amerikkalaisen. Tämä teksti ja päivä on taas johdantoa kohta sitä seuraavalle tekstillekin, tieteen popularisoinnille koulutustarkoituksessa. Sen esittämiseen kun on valittu juuri syyskuun yhdeksäs päivä vuonna 2021. Se ei siis ole sattuma. Sattumaa kun ei ole olemassakaan, jumalat eivät heitä noppaa.

Meillä on taipumusta liittää yhteen ilmiöitä, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään muuten kuin osana sosiaalista pääomaamme ja tätä kautta tarinan kertoja medioissamme ne meille myös syöttää osana sen päivän avainteemaa.

Taitava poliitikko, toimittaja, ottaa niistä kopin ja selostaa kuinka maassa on varauduttu sotaministerin valvomana kaikkeen mahdolliseen ja mukana on nyt myös sellaisia hankintoja, jotka muuten ovat pysyneet meille vieraina. Nyt ne on syytä ottaa esille ja kertoa kuinka ministeri valvoo turvallisuuttamme myös silloin kun itse nukumme. Hänellä kun on ammattina luovan työn ja uusien innovaatioiden ymmärtäminen.    

Ammattina luova työ ja innovaatiot.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Kirjailijaelämää

Sain postista Saksasta kustantajaltani nipun kirjoja. Toinen osa romaanisarjasta “Mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikkaa” oli nettimyynnissä maailmalla. Kun ensimmäinen käsitteli vuotta 2011 otsikolla “Arabikeväästä Japanin tsunamiin ja jytkyvaaleihin” tämä toinen oli otsikoitu “Norjalaisesta tragediasta illuusiotalouteen ja stagnaatioon.” Sivuja näillä kirjoilla on yhteensä liki 800 ja kuvia niistä noin 150 sivua.

Kuvat ja taide ovat Cluster Art tuotteita ja kirjailijan omia. Kun lanseeraat itsesi klusteritaiteen manifestilla jo vuosikymmeniä takaperin taiteesi ja tieteesi, luovan prosessin ideologiasi, olet itse sen ensimmäinen määrittäjä ja annat sille myös kasvosi. Näin asian määritteli aikanaan myös Salvador Dali, kun häneltä kysyttiin, onko hänen taiteensa surrealistista. Hän kielsi sen. Hän sen sijaan sanoi olevansa ITSE surrealismi. Niin hän epäilemättä olikin, vaikkei koskaan sen manifestia tuottanutkaan.

Juuri tästä lähtee liikkeelle niin tutkijan ja tieteen tekijän kuin vaikkapa kuvataiteilijan ja kirjailijan elämä. Olet itse oman elämäsi määrittäjä mutta rohkenet samalla antaa sille myös omat kasvosi julkisuudessa. Sinun ei silti ole tarvis myydä itseäsi, olla prostituoitu, Dalin tapaan elämäsi kahliten. Voit kätkeä itsesi nimimerkin tai ideologian taakse, jossa oma minäsi ei ole kaupan. Tieteessä se on paljon helpompaa kuin kirjailijana ja taiteessa. Sinä kun et ole kirjailijana poliitikko, joka tarvitsee ääniä. Sinä et ole myöskään näyttelijä, joka vaatii myös kyvyn narsistisesti hakea julkisuutta omalle persoonalleen.

Maratonjuoksijan matka.

Kirjat, omani, ovat saksalaiseen tapaan kovakantisia ja sidottu keräilijän ja lahjakirjan asuun. Kirja on tänään yhä enemmän printattuna juuri keräilijän hankkima silloin, kun itse tekstin voi lukea myös netistä monenkin globaalin tai lokaalin, paikallisen tai kansainvälisen toimijan omina julkaisuina, Juhani Ahon lastujen tapaan toimintaansa pyörittäen, mutta nyt monella aluetasolla eläen ja reaaliaikaisesti tuottaen ja useita media-alustoja käyttäen. Sinulla on Mika Waltarin tapaan monta roolia, mutta samalla myös kyky tuottaa muutakin kuin omaan persoonaasi sidottua kokemusta tai tutkijan intohimoa etsiä ja toistaa etsiessään. Liki pakkoneuroottinen ja väsymätön kyky toistaa on ammattinsa osaavan tiedemiehen työtä.

Lauantain 28.9.2013 Helsingin Sanomien kulttuurisivulla Suvi Ahola pohtii laajassa sivun mittaisessa artikkelissaan, miten kirjailijat ovat syntyneet, kuina tulla kirjoittajaksi.

Tätä samaa aihetta on pohdittu iät ajat ja siihen saa kustantajilta koko ajan muuttuvia vastauksia. WSOY:n entinen kustannustoimittaja kertoi, kuinka vain joka sadas yrittäjä pääsee mukaan kustantajan piirileikkiin kirjailijana ja näistä esikoisteoksen tekijää kiusataan muutaman vuoden ajan, kuten takavuosina väitöskirjaansa valmistelevaa maisteria. Tuolloin kiusaava professori oli ylpeä saadessaan oppilaansa sairastumaan ennen väitöstilaisuutta. Se oli merkki kypsymisestä. Moni ei sen jälkeen mitään erityisen merkittävää enää tuottanutkaan. Hän ei toipunut taudistaan.

Irti yhden asian ajattelusta – mustavalkoisesta

Pääsy suuren yleisön tietoisuuteen onnistuu nykyisin yhä harvemmilta, ja kun kyse on marginaalisesta tuotteesta ja sen työläisistä, osa heistä jää ylläpitämään vain kourallista kirjallisia julkimoita omalla tuotteellaan. Näin on toki tieteessäkin ja huippu-urheilussa, jossa yksi huippu kannattaa kaikkia muita, tai sitten kaikki muut tätä narsistista yksinäistä, tulevaa olympiavoittajaa tai nobelistiamme, narsismiltaan häilyvää persoonallisuutta formulakuskina tai jalkapalloa potkien.

Tämä ajattelu on mustavalkoista ja väärää. Suvi Ahola kysyy, mitä on olla kirjailija, ja vastaa itse käyttäen näiden muutamien harvojen huippujen kokemusta. Se on vähän samaa kuin kuvata, mitä on olla lottovoittaja, joita joka vuosi on maassa yli puolensataa, paljon enemmän kuin tulevia huippukirjailijoitamme tai nobelisteja, joita syntyy kerran vuosisadassa, jos silloinkaan.

Unohda Nobelit ja Finlandia palkitut, kun alat tehdä kirjaasi, ensimmäistä. Pieni kielialueemme ja sen omituinen, luontoa matkiva onomatopoeettinen sanastomme ja kielen rakenne eivät oikein suosi uusia nobelistejamme. Olemme lisäksi sivussa muutenkin valtakulttuureista kirjoittaa heille ja heitä koskettavasti. Omat nuoremme taas lukevat lyhyitä tekstejään kuvaruudun pinnalta, jolloin heille on tuotettava nopeammin ja tehokkaammin kuin takavuosien toimittajat.

Pelkkä toimittajan tausta ei enää oikein riitä ollaksesi hyvä kirjoittaja, tuleva kirjailija. Siitä voi olla jopa nyt harmia ja rasitetta. Alat viimeistellä tekstiäsi illasta toiseen, eikä se ole enää oikein uskottava luettavaksi. Tulevat kirjailijat ja kulttuurityöntekijät eivät ole korpien kasvatteja tai nostalgisen kulttuurimme kuvaajia, vaan pikemminkin Espoon kaltaisessa ympäristössä eläviä monen tiedekunnan kautta väitteleviä tohtoreita, joille kansallinen ja kansainvälinen ei ole vierasta, mutta ei myöskään aihe, josta he kirjansa tai musiikkinsa, kuvataiteensa tuottavat. On oltava aineistoa, josta kirjoittaa ja samalla myös kyky vaihtaa tyyliä poikki- ja monitieteiseen tapaan uskottavalla tavalla edeten. Se vaatii raakaa työtä.

Se varmasti pitää paikkansa, että kirjailijaa auttaa kirjoittaminen ja ahkeruus, vaikka lahjat olisivatkin geeneissä tuottaa tekstiä mihin tahansa uuteen mediaympäristöömme. Monialaisuus ja -lahjakkuus auttaa aina mutta ei ilman sen eteen tehtyä työtä.

Uuden ajan kirjailija – pseudokirjailija

Ei ole paluuta Suvi Aholan esittelemään Kalle Päätalon tai Väinö Linnan kirjailijaympäristöön, eikä Aila Meriluoto tai Hannu Salama anna eväitä hekään siihen kysymykseen, mistä nyt tuulee ja kuinka siihen olisi vastattava reivaamatta purjeitaan väärään asentoon, jos ei ole ikinä merta edes nähnyt.

Mika Waltari oli lähempänä totuutta, mutta ei toki hänkään siirrettynä tähän ympäristöön, vaan oman aikansa kulttuuriin, jossa mukana oli myös lukijoita Yhdysvalloista. Hänhän hoiti kirjansa sinne ja siellä luetaan erilaista tekstiä kuin Suomessa. On myös viisikymmentä osavaltiotakin johon kirjansa markkinoida. Waltari ei ollut suomalainen korpikirjailija.

Sofi Oksanen on pyrkinyt raivokkaasti kertomaan, kuinka kustantajamme ovat kansainvälisesti eksyksissä ja toimii nyt itse omana kustantajanaan. Se on raivokas tie ja sama, joka käytiin jo ennen sotiamme. Se, miten kirjailija pääsee suuren yleisön ulottuville, on tänään pikemminkin uuden mediayhteiskunnan ymmärtämistä, kuin kykyä esiintyä Jari Tervon tapaan Uutisvuodossa tai toistuvaa tarinaa siitä, ”pitääkö olla huolissaan”. Mistä, prostituutiostako?

Aina on ollut ja tulee olemaan Aholan mainitsemia erakoita, näyttäytyjiä, moniosaajia ja eksperttejä, suoltajia ja säkeen hinkkaajia. Niin on myös tieteessä, jos on taiteessakin, persoonallisuudet eivät ole yhteisön köyhyyttä vaan rikkautta.

Neuvot, jossa kirjan on annettava elää, odottaa kuinka syntyy aika, jolloin sillä on nostetta, tyyli on vapaa, luova ja innovatiivinen, ovat nekin ihan hyviä havaintoja. Sen ajan odottaminen ei ole vain oikein reaaliaikaisen maailman tuotetta. Sofi Oksanen on tässä oikeassa, mutta ratkaisut eivät ole ehkä aivan tätä aikaa ja sen tuotteita vaan paluuta vanhaan, taantumaa.

Vanhan kulttuurin ahtaat kehykset

Tulevan kirjailijan ei pidä masentua, kirjallista muotisuunnittelijaa ei ole olemassakaan. Kyse on lopulta aherruksesta, josta saa palkkansa, ja se muistuttaa myös kuvataidetta, tieteen tekijän kykyä toistaa yhtenään, jossa kehykset ovat lopulta ahtaat, vaikka maalaisit postmodernin vapaasti.

Kirjan formaatti kun on sähköisenäkin kuten taulun raamit ja museo on sen viimeinen sijoituskohde, joskus ainut oman ateljeen rinnalla ja pöytälaatikossa.

Tekemätöntä työtä ei saa tehdyksi. Kirja pöytälaatikossa tai maalaus omassa ateljeessa on tehty työ, josta on päästävä seuraavaan vaiheeseen. Joskus on hyvä loitontua koko aiheesta, palata Väinö Linnan tapaan tehtaalle ja kirjoittaa myöhemmin sotaromaaninsa. Kun ahdistus kasvaa riittävän suureksi työ kyllä syntyy ja poromies, metsuri Lapista, jättää kotikontunsa eikä jää juomaan punaviiniään urbaanin kotirouvan tapaan omaan lähiöönsä, kirjoittaa Ahola lainaten Kalle Päätaloa.

Älä usko minua – ole oma itsesi

Mika Waltari varoitti joutumasta epätoivoon. On ensin löydettävä itsensä ja oltava sitä. Fiktiivinen kirja on aivan eri asia kuin kirjoittaa tieteestä ja harjautunut kirjoittaja on kokenut molempien taakan etenkin vaihdettaessa tyyliä, siirryttäessä tiedekunnasta toiseen tai lyyrisestä proosaan tiedettä samalla popularisoiden. Popularisointi kun ei onnistu ellet ole tieteen tekijänä muita parempi ja tunne aiheesi perin pohjin.

Omalla kohdallani yli viisi vuosikymmentä kirjoittaen on tehnyt siitä normaalin arjen elämää, josta en voisi irtautua hetkeksikään. Jokaista tuhatta kirjoitettua sivua kohden on aina tuhatkertainen määrä luettua tekstiä. Suuri yleisö ei ole aiemmin ollut kiinnostunut minusta, eikä tiennyt kuka heille kirjoittaa, usein vielä nimimerkin suojissa. On hyvä suojata itsensä, oma koskemattomuutensa.

Vasta uuden mediayhteiskunnan huomiotaloudessa kiinnostus on alkanut kohdistus myös kirjailijaan tai tieteen tekijään. Professoreista, tuhansista, tunnetaan kuitenkin nimeltä vain Valtaoja. Tähtitieteitä ja taivaalle tuijottelevaa pidetään jostakin syystä miljoonien ihmisten ammattina. Populismi tieteenä ei kuitenkaan ole tieteen popularisointia ensinkään. Timo Soinin tapaiset poliitikot ovat sittenkin vain ajan tuotetta.

Populismikin nykyisin esiintyvänä muotona on uuden mediayhteiskunnan tuotetta, mutta ei välttämättä erityisen suomalainen ilmiö. Niinpä tieteilijä tunnetaan muualla kuin Suomessa paremmin ja etenkin omassa yhteisössään, kirjailijan tapaan, on tervetullut ystävä ja kollega.

Tämä traditio Suomesta on aina puuttunut ja niinpä sen puutetta on ollut vaikea paeta muuhun kuin yksinäisyyteen ja eristettyyn elämään. On siis matkustettava maailmalle omiaan tapaamaan. Pandemian aikaan tämäkin on ollut vähän hankalaa, mutta onneksi ovat nämä digiajan laitteet koko ajan käytössä.

Julkisuuden kipeys

Esilläolo ja haastattelut ovat kuitenkin harvojen oikeus ja kohtaa usein vain uran alussa tai suurten tapausten, palkintojen yhteydessä. Elitismi osana luovia ammatteja ovat osa elämää, mutta eri tavalla koettuna tänään kuin ennen huomiotalouden ja mediayhteiskunnan syntyä. Toimittajana ja tutkijana kykeni jopa välttämään mediakosketusta ja ani harvoin toimittajat olivat kiusaamassa kollegaansa, toimittajaa. Se on hyvä tapa suojata itsensä medioilta.

Toimittaja kirjailijana oli suojassa julkisuudelta ja tiedettä saattoi popularisoida ja muuttaa fiktiiviseksi suojassa julkisuudelta. Julkisuuden kipeä henkilö turhautuu kyllä myöhemmin maratonjuoksuun. Kokonaistaideteoksen saattoi tehdä tavalla, jossa sen rajat suojasivat yhden asian julkisuudeltamme.

Kun kulttuuritoimittaja, politiikan toimittaja tai urheilutoimittaja ei tunnistanut tiedetoimittajan rajoja ja jokaisella oli oma reviirinsä, saatoit liikkua vapaasti viipymättä tarpeettoman kauan kenenkään varpailla, tallaamatta suomalaisen kapean eliitin liikavarpaita millään suunnalla.

Monialaisuus on rikkautta, jota on osattava käyttää koko ajan ja täysillä urheilun moniottelijan tapaan, unohtamatta yhtäkään lajia rapautumaan, Roman Seberlen tapaan vanhentuen. Kuka hän on? Takavuosien palvottu kymmenottelija. Sinäkin olet kymmenottelija kirjailijana tai tieteen monialaista latua kulkien, mutta vain hetkittäin onneksi julkisuudessa. Moni välttelee julkisuutta kaikin keinoin ja se on ymmärrettävää.

Illuusio elämästä

Ymmärrän uraansa aloittelevaa ensimmäistä kirjailijaa tai tutkijan alkua opettajan empatialla ja hieman myös säälien, kuten omaa lastani, jolla on omat geenini ja jotka tunnistan heti. Jokaisen on tehtävä omat virheensä. Elämä ei ole täydellistä. Koskaan ei synny täydellistä taideteosta.

On vain illuusio siitä ja nähdyt unet. Maailma jakautuu paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja globaaliin mediaansa ja niiden hallinta samaan aikaan on ongelmallista. Pienten ja paikallisten toimijoiden noteeraaminen kansainvälisillä markkinoilla on yhtä uskottavaa kuin loikkaus pallopelin maailmassa pitäjätasolta suoraan maailman suurseurojen joukkoon.

Tieteen ja kirjallisuuden ammattilaisena lakkaat olemasta suomalainen.

Paikallisella tasolla, Suomessa syntyneenä, koko ympäröivä kulttuuri panee lähiyhteisössä vastaan ja ei varmasti huuda hurraatta uusille ideoille ja löydöksille. Kun tulee halolla päähän ja oksapuolella alat lähestyä jotain merkittävää. Kun kirjailija tai tutkija alkaa siirtyä imitoivasta vaiheestaan, jota onomatopoeettinen kielemme tunnekielenämmä totta vie aina tuottaa luontoa matkivana, kokonaan uuden tuottoon, teksti imee kuin sika syödessään, kunnes joko säikähdät ja vetäydyt syrjään tai jatkat loitontumatta maratonjuoksijan työstäsi, jossa kaikki alkaakin vasta sivun 400 jälkeen, ja olet automaattiohjauksessa myös seuraavaa työtä tehdessäsi.

Tätä kutsutaan urheilussa flow -tilaksi, olettaen että olet tehnyt valmistelevan työsi huolella ja sinusta on tähän työhön, sinut on tähän kutsuttu, nykyisin myös sen julkisuuden käsittelyyn. Tiedät, mistä on kysymys, ja keinot jatkaa kohti maalia, joka ei ole ensimmäinen ja edessäsi sata muuta maratonia, niihin valmistautuminen ja suoritus, joka on aina uusi seikkailu, uutta luova ja innovatiivinen mutta myös toistuvuudessaan tylsää arkea. Nyt uuden sähköisen median aikaan kuitenkin kokonaan toinen laji kuin mitä aikanaan Mika Waltarin tai Kalle Päätalon aikaan eläen, paljon vaativampi, mutta illuusiona kuitenkin edelleen yhteinen kokemus.

Otan esimerkkejä, jolloin kirjailijan ja tutkijan työ ja se arki tulevat konkreettisina näkyville. Yritän avata lukijalle näinkin itsestään selvää kysymystä kuin ”uutinen” ja kuinka se tehdään tikusta asiaa olematta kuitenkaan gonzo journalistina. Esimerkit on mielivaltaisesti haettu syksyn 2013 vähäisten tapahtumiemme viikolta, parin päivän ajalta.   Aika ja paikka olisi voinut olla mikä tahansa ja missä tahansa.

Kuka söi eväämme?

Kun asiat menevät oikein mutkalle ja rikos alkaa tuntua vaikealta selittää, apuun haetaan Hefaistoksen kirousta ja Pandoran lippaan kantajaa. Läntisessä kulttuurissa tällainen on ollut nainen ja niin myös Yhdysvalloissa ja Ontariossa Kanadassa. Niinpä siellä Nokian katoaminen suomalaisten vuosikymmenisenä ponnisteluna Microsoftin saappaisiin, Nokian kumikenkiin maailman medioissa pilkallisesti piirrettynä, ei olekaan myyrän työtä ja myyrälle maksettua tukea, vaan hänen vaimonsa tapa painostaa yksin jäävää miehennilkkiä, uuden ökyrikkaiden ihmisten sosialismiksi se muuttaen.

Uusi työssäkäyntialue

On vaikea kuvitella Steven Elopia suomalaisen kuntajohtajien kaltaiseksi nilkiksi, kuten Timo Soini kutsui viiden vuoden palkalla istuvia ja jo viroistaan pois potkittuja julkisen sektorin monen tason johtajiamme. Ei sitä ole syytä muuksi selitellä. Miksi näille tulisi maksaa jotain sellaista, jota pois potkitut eivät kilometritehtaalla saa Suomessa silloin, kun omalla työllämme ja panostuksellamme vuosikymmenien aikana pystyyn nostettu firma alkaa toteuttaa uutta rikkaiden ihmisten sosialismiaan? Siinä suuruuden ekonomiakaan ei näytä pelastavan eläen vuotta 2021 ja pandemian jälkeistä aikaa.

Suurikin kaatuu omaan mahdottomuuteensa liian ahneessa ja ylimielisessä pelissä, kissa ja hiiri leikissämme, uudessa rikkaiden sosialismissamme. Kyllä me ymmärrämme mitä sillä tarkoitetaan. Viimeisin vaihe tässä omalaatuisessa kehityksessä oli tulosvaatimusten ulottaminen myös kilometritehtaalle muiden tehtaitten tapaan. Koko maa on kohta samaa työssäkäyntialuetta maakuntahallinnolla korsitellen. Pendelöintialueella taas tarkoitettiin uusia suurkuntiamme ja nyt niitä ei ole enää montaa jäljellä, vain yksi.

Me muistamme kyllä 1960-luvun kurjuuden, ja silloin meillä oli vielä puolueitakin ajamassa köyhän kansan asiaa, lukuun ottamatta pienviljelijöitämme. Syntyivät skogilaiset ja vennamolaiset, muutto Ruotsiin alkoi. Kunta tuotanto-organisaationa oli muuttumassa koko maan kattavaksi, josta valita yhtäällä palvelut, mutta samalla myös ottaa vastaan työtä matkustaen kohti metropolialuettamme Guggenheimin rakennustyömaalle.

Sokea sokean oppaana

Malli, jossa kuka tahansa asuen missä tahansa, voi omistaa suomalaisten luonnonvarat alkaen malmeistamme, ei ole mahdollista. Jostakin omituisesta syystä ympäri maailmaa asuvat ihmiset ovat alkaneet kuvitella omistavansa luonnonvaroja, kaivoksia, globaalisti Lapissa huomaamatta omaa väliaikaisuuttaan. Globaalilla ja lokaalilla, paikallisella, on alettu ymmärtää samaa asiaa. Se on virhe, jonka taustalla on väärin ymmärretty digiajan media ja etätyöt. Pandemia kyllä paljastaa tuon virheen ja korjaa aikanaan.

Virtuaalimaailmassa ja netissä liikkuen syntyy odotettu virhetulkinta. Fiktio ja fakta syntyvät pelin maailmassa sähköisenä harhana. Kartta valehtelee, ellei osaa käyttää sen mittakaavaa ja muuttaa pituudet ja kulmat oikeiksi. Suunnistaja osaa tämän metsässä, mutta ei metropolissa asuva lapsi. Ihminen voi omistaa osakkeita, mutta ei toki maahan sidotun elinkeinon maapohjaa. Maata ei taas luoda lisää, sen valmistaminen on lopetettu.

Näin varallisuus syntyy illuusiosta, ei maapohjasta. Areaalinen (regionaalinen) elinkeino, maahan sidottu ja luontoa vaativa, ei ole sama kuin lokaalinen (spatiaalinen) ja jalostava tai palveluja tarjoava elinkeino. Yhteiskunta, joka sallii nettieron kirkosta, on vaikeasti vinossa ymmärtämättä, mikä kirkko on ja mihin sen oppi, uskon ydin ja uskonnollinen kieli alun perin pohjautui ja mitä sillä haettiin vuosituhannet.

Usko ei muutu, vain sen kieli voi muuttua. Kun instituutio heikkenee, se on kuin mautonta suolaa. Samalla katoavat arvot ja arvojen mukana heikkenevät normit ja moraali, toisen maailman ääni. Tällainen auktoriteetti on sokea taluttamassa toista sokeaa. Sokea ei todellakaan näe, vaikka niin kuvittelemme. Sokealle ei ole kuitenkaan tarvis huutaa, jos hän ei ole samalla huonokuuloinen. Sokea ei ole tyhmä. Hänelle ei ole tarvis huutaa, mutta näkevälle kokonaan vieraat välineet hän tarvitsee. Näistä välineistä kirjoitin vain hetki takaperin. Ne kun tekevät pistekirjoittajasta neron.

Tiede on olevaisuuden jäsentämistä.

Kaikella toiminnalla on dimensio alueelle, jossa toiminta tapahtuu, eikä globalisaatio muuta tätä rakennemuutoksena miksikään, vaikka imperialismin ja kolonialismin aikana näin kuviteltiinkin. Uuskolonialismi on Suomessa maan sisäinen tauti. Siinä ei enää ymmärretä, mikä on olevaista ja mikä olematonta, humpuukia. Perustieteiden lait ovat jääneet vieraiksi.

Maantieteilijänä ja biologina tiedän, ettei luonto ole ystävällinen väärin kohdeltuna ja nyt globalisaation ystävät uuden kapitalismin sosialisteina vihreinämme alkoivat toimia sokeasti ja säälimättömästi. Luonto on ystävä vain, jos sen sellaisena ymmärtää ja sellaisena sitä kohtelee.

Taloustieteilijänä ja sosiologina en kuitenkaan alkaisi toimia kuten biologi, olettaen ihmisen olevan suoraan merestä noussut delfiini tai vailla ominaisuuksia, joita muilla kädellisillä ei ole.

Näistä moraali ja eettiset ohjeet sekä uskonto ovat erityisen merkittäviä myös talouden ohjaajia. Luonto kuuntelee ihmistä ja luontoon sidotut kulttuurit ymmärtävät tämän vuosituhantisen tradition geeneissään toisin kuin metropoleissa asuvat. Tämä ei ole mystiikkaa vaan realiteetti.

Se liittyy fysiikan lakeihin, kulttuuriin, sosiaaliseen pääomaan ja on ollut tiedossamme jo kauan. On lopulta yhdentekevää, miten sen ymmärrät, kunhan toimit sen ehdoilla ja oikein. Jos luonnon tasapaino hävitetään, katoaa samalla tärkein osa omasta ihmisyydestämme osana luontoa.

Luonnosta voi ottaa vain sen minkä sinne palauttaa ja elää vain sen korolla. Suuresta saaliista on jaettava aina myös muille. Politiikka, yhteiskuntaoppimme ja sen toteuttaminen, on näillä arvoilla pelaamista. Ihmisen kaipaus, rakkaus, ikävä ja hyväksytyksi tulemisen tarve, jumaluus ja uskonto, ovat aina samat, oli kulttuuri missä tahansa syntyvää.

Teologista hifistelyä

Yhteiskuntamme on nyt kuin kirkkovene, joka on alkanut vuotaa. Alan hienostelijat ja oppineet ovat alkaneet löytää käsitteitä, jotka eivät kuulu kirkon sanastoon ja muistuttavat tieteilijöitä, jotka ovat vanhan munkkilatinan puppusanageneraattoreita. Eivät tunne asiaansa. Peittelevät häpeäänsä, turhaumaansa tai ovat väärän lajin valinneita urheilijoita, mätämunia tai henkisesti laiskoja.

Nyt vaaditaan henkilöitä, jotka näyttävät suuntaa sen jälkeen, kun kirkolle se ei kelvannut eikä maalinen rälssi sitä osannut hoitaa muuttumatta rikkaan ihmisen sosialismiksi, vihreäksi liikkeeksi. Etelä-Amerikassa näitä tien näyttäjiä tapasikin. Rohkeita pappeja. On uskallettava puhua ydinasioista silloinkin, kun ne tuntuvat vierailta ja sote- ja kuntarakenneuudistukset horjuttavat turvallisuuttamme ja terveyttämme.

Pohjois-Suomi on jo ajettu täysin marginaaliin niin opetuksessa kuin terveydenhuollossakin. Koulut on lakkautettu, saamelaiskulttuuri lopetettu, Lapin rikas kulttuuri hävitetty ja sen luonnonvarat omistaa vieras globaali maailma. Siinä teologinen hifistelijä vain tukee uuskapitalistin omia rikkaan ihmisen sosialistisia tavoitteita, sokeaa ahneutta. Kuka tällaista vihreäksi itseään kutsuvaa liikettä sietäisi?

Ihmisen kokemus on faktaa uskontonakin.

Ihmisen kokemus on samaa, aivan riippumatta siitä, onko hän kokoomuslainen tai vihreä vasemmistolainen Lapissa asuen. Kun yksi provinssi lopetetaan siksi, ettei se muka ymmärrä omaa parastaan tai kulttuuri ja ihmistyyppi on erilainen, olemme syöneet eväämme. Kaikesta muusta voi Suomessa puhua, mutta ei asiasta. Jopa uskosta puhuttaessa kysytään, onko se sopivaa, tasa-arvoista vai ehkä loukkaavaa. Alkaa sairas hifistely.

Kristillisellä uskolla ja sen perusteilla on sentään pitkät perinteet Suomessa, saa siitä puhua ja kuuluukin. Meillä on sentään edelleen hyvät käyteaineet kirjallisuutena, taiteena ja teatterina, jossa arvot ovat keskeisinä, ja niitä auktoriteettien on myös noudatettava lähtemättä kissa hiiri leikkeihin mukaan. Kirjailijan on osattava perusasiat ja vasta sitten voidaan hifistellä typeryyksillä.

Oppi on yhteistä kokemusta, jossa vahvistetaan yksilöä. Kieli muuttuu, uusi maailma tulee, mutta vanhaakin jää, kertoo pohjoisen ääni piispa Samuel Salmi Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja Tapani Ruokasen kirjoittamana (SK S38/2013). Rohkeamminkin olisi Ruokanen voinut puuttua aiheeseen, pappina hänkin.

Mikä ihmeen uutinen?

Se ei ole uutinen, että Parker lopettaa Forssassa ja Urjalassa ja samalla 200 ihmistä jää perheineen ilman työtä. Se olisi uutinen, jos Nokian entinen johtaja Steven Elop Ontariosta siirtäisi Urjalaan tai Forssaan muutaman työpaikan Microsoftilta. Sekään ei ole uutinen, että hänelle maksettu 20 miljoonaa oli luvattu järjestelyistä, jossa Nokian puhelimet siirretään Microsoftille. Sen sijaan uutinen olisi, jos tämä raha olisi maksettu Nokian osakkeiden noususta itsenäisenä yrityksenä ja ilman Microsoftin tukea. Elämme siis vuotta 2013, syyskuuta liki vuosikymmen sitten ja sen traumaattisinta tapahtumaa.

Sateenkaari solmiossa johtaa Heinäluoman syleilyyn.

Uutinen ei ole se, että Guggenheim tahtoo Etelärantaan ja yrittää tätä aina uudelleen ja uudelleen. Näin kaikki suuremmat hankkeet etenevät monen yrityksen kautta, ja ei vähiten Forssassa, jossa kakkostie ja muut investointiyritykset ovat vuosikymmenien aikana toistettuja ja lopulta ne toteutuvat, kun ne ovat kaupungin tai valtion infrastruktuurihankkeiden listan kärjessä muutenkin. He, jotka silloin sattuvat istumaan kaupunkinsa valtuustossa, kertovat olleensa hankkeen puuhamiehinä ylivertaisia.

Sen sijaan uutinen olisi, jos sateenkaaren väreissä esiintyvä väki olisi puoltamassa kulttuurihankkeita, eikä muuttuisi myöhemmin radikaalista vasemmistolaisesta stalinistista konservatiiviseksi pankinjohtajaksi Björn Wahlroosin tapaan eläen ja siitä kirjansa saaden, hoitaen sillä narsisminsa syviä haavoja ja lapsekasta kapinaansa. Iäkäs idealisti ja kapinoija on jo koominen kokemus. Kaikki tämäkin syksyllä vuonna 2013 moettuna.

Sekään ei ole uutinen, että kunnilla on edessä kipeitä päätöksiä, ja että ne osuvat päivähoitoon, terveydenhuoltoon ja opetukseen. Sen sijaan se olisi uutinen, jos Casimir Ehnrooth ja 20 muuta veropakolaista sijoittaisivat suomalaisilta keräämänsä varat Lounais-Hämeen pankkeihin, maksaisivat veronsa rehellisesti, eivätkä siirtäisi niitä veroparatiiseihin. Se, että ihminen on parantumattomasti ahne ja ahneus on kuolemansynneistä viimeinen, vanhuksenkin kokemana joskus ainut, ei ole uutinen.

Jos tähän joukkoon liittyisi myös Jorma Ollila luovuttaen palkkansa ja palkkiot hyväntekeväisyyteen, hakisi palkkansa ja avustajien palkat MTT:n kehitysjohtajan esittämällä tavalla valtiolle, päästäkseen opettajaksi tai lääkäriksi, hoitajaksi, julkishallinnon työpaikkaansa, eläisi kuin emerituspastori kansaedustaja Anssi Joutsenlahti luovuttaen palkkansa ja palkkiot hyväntekeväisyyteen, se olisi ei vain uutinen, vaan myös paradigmainen ja maailmakuvia muuttava ihme.

Yöpakkashallitus täyttää 55 vuotta

Ei sekään ole uutinen, että eduskunta antaa luottamuksensa pääministeri Kataiselle filosofi Pekka Himasen kohurahoituksessa. Se taas olisi uutinen, jos pääministeri tai eduskunta kaatuisi välikysymykseen. Viimeksi näin on Suomessa tapahtunut vuonna 1958. Tällöinkin kyseessä oli poikkeuksellinen ns. yöpakkaskriisin hallitus, jonka ulkoministeri Johannes Virolainen erosi hyvin muistamistamme syistä. Fagerholmin hallitusvuosi oli puolueille vaikea muutenkin. Vai muistaako joku?

Aiemmin kesällä SDP oli hajonnut sekin ja syksyllä Veikko Vennamo erosi puolueestaan. Tuona vuonna myös Juhani Aho sai Iisalmeen muistomerkkinsä eikä Boris Pasternak huolinut Nobelin palkintoaan. Suomi sai ensimmäisen tietokoneensa Postipankkiin. Ne olivat uutisia, oikeita, siinä missä Alvar Aallon uusien julkisten rakennusten vihkiminen, Walesin Prinssin saama arvo odottamaan kuninkuuttaan. Miksi suuret asiat tahtovat unohtua?

Hän onkin saanutkin odottaa kauan ja saa odottaa loppuun saakka. Se olisi ollut uutinen kuten tietokoneen tulevaisuus. Kristillinen liitto perustettiin sekin tuona vuonna 1958. Tästä huolimatta välikysymystä ja epäluottamuslausetta pidetään suurena asiana ja aseena opposition käytössä. Osin muistellen kai noita aikoja?

Nyt välikysymystä oppositio on käyttänyt Kataisen hallitukseen 14 eri kertaa ja seuraava tulee lähipäivinä. Näin aiempi uutinen alkaa muuttua viihteeksi ja elämme oman aikamme illuusioyhteiskunnassa ja mediayhteiskunnan horroksessa. Emme muista, tai tiedä, mikä on uutinen. Näin suuret uutiset jäävät huomaamatta ja pidämme uutisena sellaista, joka ei sitä enää ole. Elämme menetettyä vuosikymmentä ja yhtä sen kymmenestä hallituksesta. Ihmettelemme myöhemmin miksi kansa ei käy enää vaaleissa. Miksi kävisi?

Ennustajaeukot eivät tee uutisia

Se ei ole uutinen, että itsevarmat ennustajat ja asiantuntijat epäonnistuvat useammin kuin epävarmat ja varovaiset ennustajat. Silti päätöksiä on tehtävä ja siinä mennyttä arvioidaan usein ylimielisesti ja nykyhetken valossa, sekä tulevaa ennustettaessa sattumia ja arvaamattomia tekijöitä ei voida arvioida lainkaan.

Niinpä uutinen olisi, jos saksalainen Angela Merkel kertoisi luopuvansa vallasta, tai hän muuttuisi konservatiivisesta käsijarrujen käyttäjästä visionääriseksi uudistajaksi. Suuri maa pärjää Euroopan veturina pysymällä pragmaatikkona ja varovaisena, sekä luottaen, kuinka Euroalueen ongelmista pääosa on jo hoidettuna ja saldo saksalaisten näkökulmasta on positiivinen. Hoitaja oli Merkeliä edeltänyt aika ja visioiva johto. Merkel eroaa joskus vuoden 2021 jälkeen jos silloinkaan. Venäjän Putin taas ei eroa ensinkään. Yhdysvallat sen sijaan vaihtaa johtoaan koko ajan. Ainut joka pysyy ovat sodat joko Irakissa tai Afganistanissa maailman poliisia pelaten ja terrorismia peläten.

Se ei ole uutinen, että Timo Soini on jälleen kerran tähtivieraana Ukip-puolueen kokouksessa Britanniassa. Ukip hätyyttelee paikallisvaaleissa suosiossa valtapuolue konservatiiveja. David Cameron on joutunut painotuksen alla lupaamaan kansanäänestystä Britannian EU-jäsenyydestä 2017. Siitä äänestyksestä syntyi soppa, jota ei osattu arvata. Ero EU jäsenyydestä.

Sen sijaan uutinen olisi, jos omat puolueemme muuttuisivat tavalla, joka olisi dramaattinen. Säännönmukaisten valtiopäivien alkamisesta, 150 vuotta sitten, puolueemme ovat muuttuneet vain vähän ja mukana ovat käytännössä samat kieli- ja valtiomuotopuolueet, intressipuolueet sekä rakennemuutospuolueet kuin itsenäisyytemme alusta. Joku kertoo muuttavansa pari naksua oikealla tai vasemmalle. Mistä tuo naksu syntyy, se jää äänestäjälle vieraaksi.

Vain pieniä muutoksia on sallittu ja ne koskevat pääsääntöisesti puoluehajaannusta, josta tuli aikanaan myös kirosana ja sitä on maassamme vältelty viimeiseen saakka. Pienten muutosten jälkeen on palattu vanhaan konservatiiviseen konsensukseen ja seuraillen mitä Saksassa ja Ruotsissa tapahtuu tai mitä itäinen naapurimme meistä ajattelee. Aasian kasvu ja Kiinan läheisyys ovat uutta suomalaisille.

Itsestäänselvyys ei ole uutinen

Se ei ole uutinen, että lento- tai koripalloilijamme menestyvät kymmenen parhaan joukossa oman maanosan kisatessa mestaruudesta. Sen sijaan se olisi jo uutinen, jos pituudessa keskimitaltaan eurooppalaiseen kärkeen kuuluva kansakunta ei osallistuisi maanosan kisoihin lainkaan tai yksikään suomalainen ei olisi mukana pitkäselkäisten ja -raajaisten lajeissa maailman valioita haettaessa keihäänheitossa tai huonoja teitä vaativassa rallipolkujen maastoissa.

Jokainen laji valitsee harrastajansa ja menestyjät tulevat sieltä, missä geenit ovat sille lajille otollisia tai ympäristö edellyttää massoittain sen harrastamista, tahdottiin sitä sitten tai ei, kuten lumikinokset norjalaisten vuonojen vaikeasti saavutettavissa taajamissa ja tuntureitten rinteitä kavuten ja taas alapäin laskien painovoiman tehdessä työtään.

Tämä kaikki pätee myös tapaamme kirjoittaa, tutkia, tieteen ja kulttuurin väliseen synergiaan, tapaamme arvostaa tai olla arvostamatta sellaisia ammatteja, jotka ovat luovia ja innovatiivisia sekä vaativat toistoa, hiven lahjoja ja paljon näihin uhrattua energiaa ja aikaa.

Matti Luostarinen 23-29.9.2013/11.9.2021

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts