Hauen laulusta satakielen lauluun
Tämän päivän teemana on Helsingin Sanomia lukien heidän yliopistonsa ja sen toimeliaat tieteen ja tutkimuksen tekijät. Haastateltavana on rehtori ja vieressä kolumni, jossa pohditaan, kuinka vaativaa on pro gradu -tutkimuksen teko tulevilla maistereilla. Rimaa tulisi jotenkin laskea ja tehdä tuosta maisterin tekemästä tutkielmasta jotenkin helpommin hoidettava.
Lehti ja toimittajat lupaavat jatkossa seurata tätä yliopistoa ja sen arkista aherrusta. Onhan Helsingin yliopisto jonkun selvityksen mukaan juuri ja juuri sadan maailman johtavan yliopiston joukossa, kun vastaavat laitokset muualla maassamme ovat kilpailemassa pääsystä parhaan tuhannen joukkoon. Se miten tämä mittaus suoritetaan ja kuinka kärjessä ovat aina vaan samat yliopistot, jätetään usein kertomatta.
Olemme nuori läntinen kulttuuri ja vaatimaton kielialuekin. Se että meillä tehty tiede ei ehkä ulotu maailman markkinoilla sen korkeammalle, kuin joku meille tuiki tuntematon urheilulaji, on ymmärrettävää. Kansansivistys ja sen taso on kuitenkin perinteisesti kohtuullinen ja ymmärrämme myös tieteen, taiteen ja kulttuurin merkityksen sekä panostamme siihen muutenkin, kun vain innovaatioita hakien. Oli innovaatio sitten tekninen, taloudellinen, sosiaalinen tai kulttuurinen.
Toinen tämän ajan aihe liittyy päihteisiin ja huumeista harmittomana etenkin vasemman laidan liberaalien kohdalla markkinoitavaan. Samaa ongelmaa lähestyttiin aikanaan vaikkapa kieltolain aikana ja monessa pitäjässä keskiolutta vapautettaessa pannasta. Tämäkin ilmiö on kulttuurinen ja nyt käytetty ”porttiteoria” olettaa kuinka pahalle annettu pikkurilli vie lopulta koko käden.
Jos tuon oikeuden sitten antaisi valtiolle, kuten Alkolle, ja perisi siitä veron, sotien jälkeen vielä lisäksi viinakortilla kansan raittiutta varjellen, pontikan keitto ja salajuoppous katoaisivat. Ihmisten paheita, sellaiseksi laskettuja, kun Suomessa on perinteisesti hoidettu joko noituudella, moraalisaarnoilla ja veroilla sekä tekemällä niistä rikoksia sekä lisäämällä poliiseja valvomaan kuritonta kansaa. Se että kansaa voisi myös sivistää, vaatimalla näitä tekemään gradunsa, jotkut jopa väitöskirjansa, on toinen ja ehkä uskottavampi tapa edetä tällä elämänkaaren ahtaalla polullamme.
En ole huolissani suomalaisista ja näiden rapautuvasta moraalista, kyvyttömyydestä tehdä gradunsa ja väitellä tohtoreiksi. Minua ei huolestuta myöskään suomalaisten juomatavat ja tapa käyttää tänään päihteitä sekä kyvystä panostaa myös jatkossa kilpaurheilun rinnalla myös korkeakulttuuriksi kutsuttavaan, puhumattakaan arkista uurastusta tieteen ja taiteen parissa. Kulttuurina taas koen kaiken mahdollisen maataloudesta alkaen ja ydinvoimalan valvonnasta vastaamiseen myös kokonaan uusien polttoaineiden käytössä. Nekin kun vaikuttavat vaihtuvan seuraavan vuosikymmenen aikana, ja näin myös meiltä liikenee omia raaka-aineita tulevien sukupolvien energian tarpeisiinkin. Näin tiede etenee ja varmasti olemme myös jatkossa osa sen terävintä huippua.
Otsikko ”hauen laulusta satakielen lauluun” syntyi lukien syksyllä 2012 kirjoittamaani ja Bulevardissa julkaistua esseetäni. Kun tiedän ettei sitä sieltä ole kukaan koskaan löytänyt, poimin sen tämän päivän teemaksi. Väliin kun mahtuu vain menetetty vuosikymmen ja sen kymmenen turhaketta, poliittista hallitustamme. Niitä on yritetty satoja kertoja kaataa opposition välikysymyksillä, olkoonkin ettei tällainen ole onnistunut sitten 1950-luvun. Ja silloinkin oikea syy oli kokonaan muu kuin välikysymys. Niinpä, viitaten eilen julkaisemaani ja vahvasti filosofiseen kirjoitukseeni, jatkan nyt lainaten muistelmakirjani kannen runoilijan Hellaakosken ”hauen laulun” sijaan hänen tähän tarkoitukseen paremmin sopivaa ”satakielen laulua”.
tiistai 4. syyskuuta 2012
Mennyt kesä oli vähäluminen, kertoo Ilmatieteen laitoksen tiedote. Hellepäiviä oli vähemmän kuin miesmuistiin, olkoonkin että loppukesä hieman pelasti suomalaisten vuoden 2012 lomasäitä. Tässäkin oli suuria alueellisia eroja. Tohmajärven Kemienmäellä vettä tuli kesäkuukausina 424 milliä ja Hailuodossa samaan aikaan vain runsaat 100 milliä. Kun molemmat paikat ovat kovin tuttuja ja olen muutaman vuoden noilla paikkakunnilla asunutkin, puolivälissä näitä olisi elämä ollut aivan normaalia lähellä Savon sydänmaita, synnyinseuduillani.
Säiden armoilla
Keskiarvot valehtelevat tilastoissa aina eniten. Pohjois-Savossa ja Lapissa kuitenkin tänä kesänä salamoi vähiten ja ukkospäiviä oli vähän myös Etelä-Hämeessä. Rajut ukkoset salamoivat parina heinäkuun viimeisenä päivänä ja etenkin Pohjanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Pirkanmaalla. Sadekesän tuntu olisi ollut aivan toista asuen Ruotsin puolella, olkoonkin että sateistahan mennyt kesä muistetaan. Toista tulee olemaan kesällä 2021, jolloin hellepäiviä on peräkanaa kymmenittäin. Näin vuodet eivät todellakaan ole veljeksiä.
Pitkäaikaiset keskiarvot koko maasta kertovat vain toista ja elokuu oli normaali suomalainen elokuu. Takavuosina suomalaiset eivät juuri muusta puhuneetkaan kuin säistä. Sää oli agraarin maailman ilmiöistä kysytyin ja pelätyin. Pienen jääkauden aikana suomalaisia kuoli nälkään, vuosina 1695-1697 noin kolmasosa väestöstämme. Samalla monena kesänä satoi paljon, jolloin leipä, puuro- ja viljatuotteet jäivät vähäisiksi. Keskiaikainen suomalainen ruokavalio koostui riistan lihasta, kalasta ja maitotuotteista sekä viljatuotteista. Vihannekset, juurekset ja hedelmät olivat kuivatun lihan ja kalan tapaan kovaa syötävää ja suomalaisten leukaluut suuria.
Sellaisena suomalainen leuka säilyi aina 1800-luvulle ja sen loppupuolelle saakka. Johtajalla oli oltava komea leuka, kyvykäs puremaan luun ytimen näkyviin. Suomalaiset häpesivät kasvojaan vielä 1900-luvun puolella ja ruotsalaiset olivat näkeviään niissä, suuren leukaluun ohella, mongolipoimun. Vasta Armi Kuusela poisti tuon poimun ja aloimme kävellä selkä suorana ja maailman kauneimpana kansakuntana.
Johtaja oli kuitenkin edelleen komean leuan haltija ja harteikas mies. Sellaiseen saattoi luottaa luolan suulla eläen ja tulta valvoen, ulvahdellen. Ulvova mylläri kirjana ja elokuvana oli Suomessa esittäen oikeassa ympäristössään ja esittäjäksi sopi, kukas muu kuin Uuno Turhapuro, Loirin loppuiäksi leimaama suomalaisen miehen prototyyppi.
Sotien tuoma peruna
Perunan ilmestyminen ruokavalioon poisti keripukkia ja proteiinin saanti helpottui, samalla kun karjanhoito yleistyi. Kehno hygienia ja karja lisäsi uusia tauteja, influenssa yleistyi ja moni kuoli rajuun nuhakuumeeseen, johon viina ja terva eivät auttaneet, kuppaus oli turhaa, saunassa sai lopullisen keuhkokuumeen.
Keräilystä ja kalastuksesta, metsästyksestä siirtyminen hitaasti maatalouteen lisäsi ruokaturvallisuuttamme energian tarpeen tyydyttäjänä, mutta samalla ravinto myös yksipuolistui. Ruoka pilaantui helposti, eläimistä ja pilaantuneesta ruuasta lähteneet taudit olivat arkipäivää. Noin puolet suomalaisista kuoli täyttämättä 20 vuotta vielä 1800-luvun loppupuolella.
Keuhkotauti oli pelottava vitsaus. Kun maatalous alkoi Tanskassa yleistyä jo 4000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, Suomessa vastaava kehitys käynnistyi vasta 2000 vuotta myöhemmin. Tällöin ruokavaliomme yksipuolistui ja ihmiset potivat kivuliasta rakko- ja munuaiskivistä syntyvää tuskaisaa oloaan. Ruokavarastot hupenivat paljon ennen kevättä ja keripukki vaivasi. Kun ihmiset kerääntyivät kaupunkeihin lähemmäs toisiin, lisääntyivät myös kulkutaudit. Taloja eristettiin puistoilla pyrkien estämään toistuvia tulipalojakin. Tätä kirjoittaessani en vielä ala epäillä kuinka vain vajaan vuosikymmenen kuluttua meitä kiusaa globaali rutto nimeltä covid-19. Luonnollisesti jostain Aasiasta, luultavammin Kiinasta meille kiertänyt ja ensimmäisenä Lapin laskettelurinteillä havaittu. Se jos mikä panee rokotteineen ja poikkeuslakeineen maan asiat sekaisin.
Kansantaudit
Suomalaisten elimistö ei ole vielä tänäänkään sopeutunut kunnolla tehomaatalouden ruokaan. Oululainen arkeologian tutkija Markku Niskanen (HS 4.9. 2012) arvelee jopa diabeteksemme syntyvän kyvyttömyydestämme käyttää oikein liian runsasta viljaravintoamme. Rasva taas tukki suonemme ja syntyivät tutut kansantautimme. Nykyisin viljatuotteiden osuus ravinnostamme on noin neljännes, kun se 1800-luvun lopulla oli liki puolet. Keskiajan kala- ja keräilytalouden tuotteet katosivat liki kokonaan 1800-luvulla ja korvautuivat nykyisillä sokerilla ja alkoholilla, joiden osuus on ravinnostamme nyt noin viidennes. Joillakin liki puolet.
Alkoholia pidettiin kauan lääkkeenä ja rintamalta tulleilla huumeilla hoidettiin mummon ja lasten yskää. Siirtyminen pehmeän ruuan puolelle näkyy suomalaisten hampaissa, alkoholi liki kaikissa vaivoissamme ja purentahäiriöt lapsilla hammasraudoissa. Pienen jääkauden lopulta aina 1970-luvulle suomalaisten ravinnon suurin ongelma on ollut D-vitamiini saanti. Kala ja sienet katosivat ruokavaliostamme dramaattisesti sitten kivi-, rauta- ja keskiajan.
Riisitauti oli Suomessa yleinen vielä 1800-luvun lopulla ja toki ennen sotiammekin, raudasta oli puutetta lihan niukkuuden vuoksi ja maitoa ei riittänyt kalsiumin tarpeisiin. Viljaa syötiin runsas sata vuotta takaperin noin parisataa kiloa vuodessa ja nykyisin kuutisenkymmentä kiloa. Uusi sokeripitoinen ruokavalio lisäsi hammasmätää ja vasta parempi hammashygienia poisti sen 1960-luvulla. Sen sijaan suolistosyövät lisääntyivät ja erilaiset allergiset taudit, joiden taustalla olivat mm. hygienian lisääntyminen siten, että normaalitkin ruoka-aineet alkoivat aiheuttaa immuunijärjestelmän virheellistä toimintaa, kirjoittaa professori Mikael Fogelholm HS 4.9. 2012).
Nälästä ylensyöntiin ja juontiin
Nykyisin me syömme tai juomme liikaa. Olemme keskimäärin 5-10 kiloa ylipainoisia ja ongelmana on alkoholi sekä ruoka-allergiat. Samalla on kuitenkin huomattava kuinka kivikauden ihminen eli arviolta vain noin 20 vuoden ikään, kun tänään syntyvän lapsen odotettu elinikä on liki 100 vuotta. Geenejämme ei ole tarkoitettu noin pitkään elinkaareen, jolloin myös tapamme syödä oikealla tavalla ja oikeassa iässä on oma tieteenalansa. Sama pätee tapaamme käyttää huumeita ja päihteitä muuten ikävän elämämme hoidossa. Sen ikävyys syntyy ilmiöistä, joista kirjoitin eilen osana filosofisten koulukuntiemme pohdintaa. Emme me siitä aivan yksimielisiä ole ikinä ja myös tiede on koulukuntainen ilmiönä. Menneen maailman filosofit eivät aina oikein istu tämän ajan saappaisiin hekään.
Tässä on luonnonvarojemme hoidolle ja tutkimukselle, elintarviketeollisuudellemme, kokonaan uuden näkökulman ja pohdinnan paikka. Kun katsoo takavuosille ja vuosisadoille siirrettyjä elokuviamme, omia tai Hollywood tuotteita, niissä on aina yksi erityisen merkittävä puute. Niitä ohjaa ja näyttelee oman aikamme sofistikoitu joukko näyttelijöitä. Heiltä puuttuvat suomalaisinakin vaikkapa riisitaudin runtelema olemus tai suuri leuka, pieni koko ja suuri vatsa sekä ennen muuta kyvyttömyys abstraktiin ajatteluun. Elokuvien juoni ei oikein ole sotien ajoilta juurikaan kohentunut Uuno Turhapuroa seuraten.
Tyhmänlännät esivanhempamme?
Kun seuraa liki vuosisadan suoritettuja älykkyystestejä, 1950-luvun alussa eläneet nuoret Hollannissa edustaisivat tänään liki 20 pistettä vähäisempää älykkyyttä vastaavaan ikäluokkaan tänään verrattuna. Toki sama ero on saatu myös seuraten suomalaisten älykkyyden kasvua etenkin nuorilla armeijamme alokkaille tehtyjä testejä seuraten. Tänään älykkyydeltään keskiverto suomalainen olisi ollut vanhempiensa aikana liki Mensan jäseneksi yltävä nero. Ero Mensan jäsenyyteen on vain 20 pistettä kun vanhemmillamme se on ollut noin 50 pistettä.
Lapsemme ovat siis meitä oleellisesti älykkäämpiä. Lastenlapsemme menevät ohi jo niin reippaasti, ettei vertailua kannata edes tehdä. Omassa lapsuudessa ei toki tehty sellaisia koulutehtäviä kuin mitä tänään lapsilta vaaditaan etenkin abstraktin ja loogisen ajattelun tehtävinämme. Ulkoluku on kadonnut, viimeinkin. Älykkyyttä on mitattu 1900-luvun alusta ja kaikkialla tulokset ovat samansuuntaisia.
Ihmisten älykkyys kasvaa noin viiden pinnan verran vuosikymmenessä ja joillakin alueilla jopa paljon enemmän. Tämä ei selity yksin teollisella vallankumouksella ja parantuneella ravinnolla. Tuskin myöskään geneettisellä perimällä ja sen korjautumisella.
Sen sijaan tätä ilmiötä selittää koulutus, sen tapa opettaa lapsiamme luovaan ongelmanratkaisuun ja loogiseen ajatteluun, jolla menestyy juuri älykkyystesteissä. Pro gradun tekijältä vaaditaan myös hiven älyä ja väitöskirjojen tekijät ovat hekin muutakin kuin tyhjän pantteina yliopistoissamme. Vaaleissa heitä ei auta mennä äänestämään, ellei sitten ole turhautunut omaan ”elämän kovaan korkeakouluun” ja sen tuomiin hedelmiin arjen elämässä. Olemme niin onnettomia kuin äänestämämme poliitikot ja heidän tuomansa talous sekä sosiaaliset rakenteet edellyttävät.
Mentaalista älykkyyttä se ei toki mittaa ja mentaalisestihan me olemme kaikki neroja. Ei myöskään isovanhempiemme tapaa rakentaa talonsa, viljellä peltonsa, kaataa karhu, saalistaa öiseen aikaan jäämättä karhun kynsiin. On niin monenlaista älykkyyttä.
Älykäs kulttuuri
Oma älykkyytemme liittyy älykkäänä pitämäämme kulttuuriin. Käytämme koko ajan enemmän älyä vaativia koneita, kaipaamme älyllistä viihdettä ja rasitamme itseämme lisäämällä juuri aivojamme kuormittavaa työtä tai harrastuksia. Lapsia ei synny enää kymmenittäin savupirttiin russakoiden keskelle vaan älylliseen ympäristöön ja yleensä yksin kappalein kiinalaiseen tapaan. Otamme heidät toisella tavalla koulutukseen heti syntymästä, kiinnitämme heihin huomiota ja syntyy moderni lapsuus.
Jo vuosisadat, teollisen vallankumouksen jälkeen, maailmaan alkoi syntyä fiksumpia työntekijöitä, jotka osasivat lukea, laskea, ajatella abstraktisti. Onko raja jossain tulossa vastaan vai olemmeko koko ajan aina vain älykkäämpiä? Vai onko kyseessä myös tietynasteinen harha? Jos meidät siirrettäisiin menneeseen maailmaan, vuosisatoja aikakoneella matkustaen, tapasimmeko idiootteja, jotka eivät kykenisi juuri lainkaan abstraktiin ajatteluun?
Ei tarvitse matkustaa omaa aikaamme kauemmas. Riittää kun avaat Helsingin Sanomien etusivun 6.9. 2012. Pääkirjoitussivulla toimittaja kirjoittaa, kuinka kansa on abstraktiin ajatteluun kykenemätöntä ja kansalaisaloitteet mahdottomia. Parhaiten tällaiset kansalle tarkoitetut aloitteet sopivat arvokysymyksiin. Abstrakti ajattelu ei ole kansalasia varten tarkoitettua ensinkään. Näkeehän se poliitikoista, joita he Arkadianmäelle äänestävät.
Se sopii yläluokalle, eliitille, mutta ei poliitikoillemme ja heitä paimentavalle medialle. Helsinki ja sen media on kuitenkin puhunut ja pulinat pois. Luisuotsaisuus alkaa kasvaa heti kehä kolmosen ulkopuolelle siirtyen ja suoraan etäisyyden neliönä kaupunkiemme lähiöistä tai mediataloista, kunnantalosta.
Toimittaja Elina Grundström puolestaan kirjoittaa saman lehden yliön kolumnissaan, kuinka uudet oikeistoälykkömme kirjoittavat kirjoissaan taantuvaan Suomeen sopivaa ideologiaa, jossa toivotaan, että asiat pysyvät entisellään eivätkä edisty. Ilmastokriisi ja pitkittyvä eurokriisi, luonnonvoiman tapaan, on vienyt oikeistoälyköiltä uusliberaaleille tutun voimantunnon ja abstraktin kasvavan älyn, he ovat muuttuneet liberaaleista libertaristeiksi, ja tietysti Yhdysvaltain mallin mukaan.
Timo Hännikäinen, Tommi Melander ja Tuomas Enbuske saavat kirjoineen huutia siitä, miten he ruokkivat vanhoja luokkaeroja, sukupuolirooleja ja kapitalismia. Mieleen tulevat ajat 1960-luvun vuosiltamme. Toimittaja ihmettelee, miten tällaiset “älyköt” voivat saada Suomessa vielä vastakaikuakin.
Kun niputtaa koko joukon, ei tarvitse perustella kirjoja erikseen. Kirjaroviot olivat takavuosien tapa hoitaa tämä printtimedian saaste pois sähköisten medioittemme kehityksen tieltä. Tosin eivät nekään tunnu miellyttävän, jolloin on kirjoitettava itse, tai luettava vain oman koulukunnan hengenlentoa. Abstrakti ajattelu ja looginen pohdinta ei kuitenkaan lisäänny uskottelemalla arvojen ja mentaalin älyn olevan keino päästä Mensan jäseneksi. On siis kiellettävä älykkyystestit ja Mensa.
Oikeaa puhetta avajaisissa Oulussa
Oulun yliopiston avajaisissa puhunut opetusministeri Jukka Gustafsson on sen sijaan oikealla asialla. Hän on havainnut, kuinka noin 40 % yliopisto-opiskelijoistamme on lähtöisin perheistä, jossa isän tulot kuuluvat korkeimpaan kymmenen prosentin tulokymmenykseen. Vastaavasti alimman tulotason perheistä lapsia on kaksikymmentä kertaa vähemmän yliopistoissamme. Tämä ei voi selittyä sillä, että ylimmän kymmenyksen lapset olisivat 20 kertaa lahjakkaampi kuin alimman.
Gustafsson on oikeassa. Älykkyyteen ja sen osamäärään vaikuttaa myös ympäristö, jossa taustalla on lahjakkuuden arvostus ja kehittäminen. Ne ovat osa yhteiskuntamme jakautumista vähäosaisiin ja menestyviin, jossa mukana on älykkään kulttuurin ja modernin lapsuuden vaatimus kouluttautua ja jatkaa sitä läpi koko elämänkaaren ajan.
Meillä ei ole varaa haaskata lahjakkuuksia vain siksi, että luovan luokan kulttuuri ja sen psykososiaaliset vaatimukset eivät kohdistu kaikkiin lapsiimme samalla tavalla. On varottava, etteivät yhdyskuntien vararikot ja alueellinen eriytyminen pääse massamme lisääntymään ja osa lapsistamme jää ulos siitä lumipalloefektistä, jonka tuloksena ovat yliopisto-opinnot, koko elämänkaaren jatkuva ongelmanratkaisu ja monimutkaisten älyllisten, luovien tehtävien hoito väheksymättä mitään ammattia tai lahjakkuuden muotoa sekä sen kehittämistä.
Kaikki me olemme neroja, jos huolehdimme, ettei kiduksilla hengittävää kalaa vaadita nousemaan puuhun laulamaan, käpyä siellä purren. Aaro Hellaakosken runoista “Hauen laulua” paremmin musiikkitalon edustalle olisi mieltäni sopinut hänen “Satakielen laulu”:
Satakielen laulu (Finnish)
Hyvin hiljaa
Tuli kaikkien ääni takaa
yhä ihme ja ihme uus
ja viimeisimpänä vakaa
tuli hiljaisuus.
Sen lävitse purosen voin
vain aavistaa solinoin
Vesi viileä on, ja puu
yli sen kuvastuu.
Puro solise lehvien alla
vesi onnellinen
Vie kuplaa, kannattamalla
varovasti kuultoa sen
Sivu sammalen kasteisen
Ali puun, yli maan,
yli kelloa kilkkavan haan.
Olen onnellinen
Olen kupla, muuta en,
Olen tyhjä, muuta en.
Vain kuvastajana
olen, kuuntelijana
Vain kupla pysyi, kesti
ja ylisti ikuisesti.
Aaro Hellaakoski: Satakieli laulaa
Matti Luostarinen 4.9.2012/15.9.2021