Uuden maailmankuvan rakentajat

Uuden maailmankuvan rakentajat

Kirjoitin eilen uudesta yhteiskuntamallista ja tänään olen jo varma, ettei uutta voi syntyä, ellei ensin vanhaa unohdeta. Mikä tässä vanhassa on sitten sellaista, joka olisi ensimmäisenä syytä unohtaa ja korvata uudella?

Koko ajan uusiutuva ja uutta tuottava ei ole uskottavaa, ellei välillä palata jo koettuun ja haeta eksyksissä olevan suunnistajan tapaan kartalta kohta, josta olemme jokseenkin yksimieleisiä ja hyväksymme niin kartan kuin kompassin olevan reaalimaailman tuotteita.

Me siis hyväksymme yhdessä edes joitakin asioita globaalissa maailmassamme kulttuuristamme riippumattomiksi ja olemme samalla kartalla sekä teoriassa että sen Telluksen pinnalla kokemanamme todellisuutena. Kartan piirtäjä on hänkin yhteisten ja yhdessä hyväksymiemme koordinaattien mukaan maailmankuvansa rakentava tieteen soveltaja ja kompassi toimii osana yhteistä maailmankuvaamme.

Ongelmana on kuitenkin kompassi ja etenkin sen käyttäjä. Onko kompassi edelleen uskottava väline vai onko sen antamia tuloksia myös korjailtava? Entä miten kompassia ja karttaa käyttävä soveltaa saamiaan lukemia ja onko hän varmasti tietoinen kompassin mahdollisista virheistä? Mehän kaikki tiedämme kuinka lentäjät ja laivat merellä eivät seilaa onnella, vaikka kansanviisaus näin kertoisikin, tyyliin ”onnella ne laivatkin seilaavat”.

Tämän päivän medioitamme seuraten olisin ollut valmis oikaisemaan useitakin niiden narraatioita mutta hyväksyn lukemani ja näkemäni, kuulemani, tehden toki oikaisun omassa kompassissani, mutta vaikenen viisaasti selvistäkin vireistä. ”Viisas ei virka mitään”, oli tapana sanoa silloin, kun olin lapsi ja kuulemamme oli ehdottoman virheellistä ja joskus loukkaavaakin.  Negaatio, kuullun väärin ymmärtämisen oikaisu, ei kuulunut savolaiseen kieleen ja sen käytön koulutukseen. Sokea ei tarvinnutkaan taluttajaa vaan itseään näkevänä pitävä, jolloin viisas vaikeni ja tyytyi osaansa, jossa totuus oli suhteellinen käsite.

Mitä tällä savolaiseen kasvatukseen niin läheisesti kuuluvalla ilmiöllä sitten tarkoitettiin? Kirjoitin tästä aiemmin lainaamalla itseäni, itseään kun saa lainata Jörn Donneria ja hänen tuhat sivuisia muistelmiaan lukien, uusinta maamme kirjaa samalla opiskellen. Nekin kun oli aikanaan luettava ja hyväksyttävä, siinä missä Topeliuksen kaikki yli viisikymmentä koko ajan uusiutuvaa painostakin oppikirjoinamme, maamme kirjana.

Sama pätee mihin tahansa tieteeseen tai vaikkapa Raamatun käännöksiin ja uusiutuvaan kieleemmekin.  Kun meidän rikkaina on vaikea nykyisin kulkea neulansilmän läpi, tuo käsite tarkoitti aikanaan kamelin kuljettavaksi ahdasta porttia, toki hiven neulansilmää muistuttavaa, jota kutsuttiin tuolla meille niin ongelmallisella käsitteellä.

Ei rikkaan aivan mahdoton ole taivasten valtakuntaan päästä pujottelemalla itsensä oman aikamme neulansilmää tarkoittaen kamelinsa kanssa ponnistellen tai sähköautollaan uutta energiamallia kulutuksessaan toteuttaen. Eikä hiirelläkään aina tarkoiteta nakkeineen sitä mitä tietokoneen yleistyessä olemme oppineet. Nakkiin joutunut hiiri on hankala yhdistelmä kieltä tuntemattomalle, siinä missä miljardööri neulansilmässä kameleineen.

Padasjoki kunnan nimenä ja vaakunassa, Palajoessa uiskentelevat mustat padat, on sekin tätä samaa ilmiötä saamelaisten jättäessä taakseen Palasjoen ja suomalaisten nimetessä kuntansa fiinimmällä tavalla.

Se että ilmiö on tänään koominen, ei muuta sitä kuitenkaan virheeksi, joka korjattaisiin. Ruotsalaisten taivastodellisuudessa näkemät suomalaisen ”linnunradan” talvisen kadun valot, ”vintergatan”, ovat nekin hauskoja, mutta näillä mennään ja lapsiamme koulutamme, siinä missä ”revontulilla” tai tiedemiesten eteläisen pallonpuoliskon laajemmista napajäistä syntyviä tulia eri tavalla nimeten, joko ”arctic borealis” tai ”arctic australis” tieteelle kalskahtavilla viisauksillaan elämänsä arvomaailmaa näin pönkittäen.

Se että tulkinta oli aikanaan täysin väärä, yhtä onneton virhe kuin tulet ketun häntien huiskiessa tunturin kupeita, on ilmiönä hyvin inhimillinen. Toinen vain tieteellisenä jotenkin mielestämme uskottavampi kuin saamelaisten aikanaan antama nimi ”revontulille”.

Palataan siis jälleen kerran menetetyn vuosikymmenen alkuun ja otetaan uusi kompassisuunta. Niin monta kertaa, että se lopulta on uskottava.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Tiedeusko koetuksella

Uusimman tiedebarometrin mukaan noin 60 % eurooppalaisista uskoo olevansa hyvin tai melko hyvin perillä tieteen ja teknologian saavutuksista. Suomalaiset lukeutuvat tähän keksiarvoon. Tiede- ja tutkimuskomissaari Maire Geoghegan-Quinn on erityisen ilahtunut tuloksesta, jonka mukaan noin 80 % eurooppalaisista on kiinnostunut tieteen ja teknologian saavutuksista, kun vastaava prosenttiluku vaikkapa urheilun tai politiikan kohdalla on huomattavasti alhaisempi. Jo kauan on tiedetty kuinka suomalaiset ovat kiinnostuneita medioittensa tiede- ja ympäristösivuista ja toki myös teknologiasta, ainakin Nokian osakkeistaan.

Jostakin syystä se ei kuitenkaan vielä näy medioitten sisällössä, WSOY takkuaa ykköspomonsa hollantilaisen Jackues Eijkensin ja Anna Baijarsin kanssa tietämättä mitä tehdä, ja erottaa kaiken varalta ykköstykkinsä Sofi Oksasen. Tämä taas edustaa, ironista kyllä, juuri sitä linjaa, jota yhtiön johto on ajamassa, kertoo Eijkens itse Helsingin Sanomien pitkässä haastattelussa (HS 22.6. 2010).

Hollantilaista jalkapalloako?

Kiinnostavan persoonan, joka Sofi Oksanen taatusti on, ympärille tulisi haastattelun mukaan rakentaa ammattimaista ja kaupallista kustannustoimintaa, jossa kirjan ohella mukana on myös myytävänä kirjailijan persoona, samaan tapaan kuin politiikassa on ollut jo kauan puheenjohtajan persoonan kohdalla ja tiede tulee perässä. Poliittiset persoonallisuudet tietoineen ja taitoineen on ilmiönä erityisen koominen.

Vallankumous syö lapsensa myös hollantilaisessa johtamiskulttuurissa, jossa Ejkens kertoo jopa olevansa ”oikeaa” kirjallisuutta lukeva mutta samalla kaunokirjallisuutta välttelevä persoona. Hän lukee talousuutisia ja seuraa siellä printtimedian tilaa tulevaisuudessa, joka on jo tässä ja nyt, digiajan uutta kirjaa ja sen menestystarinaa, jolla menee jo lujaa, uutta kirjailijan brändiä ja imagoa, jota on ymmärrettävä sosiaalisen median tuotteena ja sinne se taustoittaen takavuosien puolueiden imagon tapaan opiskellen.

Pelestäkö kirjapainojohtaja?

Voisikohan jalkapalloa vähän harrastava mies johtaa Ajaxia, Hollannin jalkapallojoukkuetta, Portugalin, Brasilian tai Argentiinan huippuja? Ei voisi eikä sellaiseen ole mentykään, se kun olisi valtava imagotappio Argentiinalle ilman Diego Armando Maradonaa, Jumalan kultaista kättä. Sellaista kättä ei pidä purra puhui mies mitä tahansa.

Ehkä WSOY:n kohdalla onkin kyse muusta kuin menestysjoukkueen kokoamisesta silloin, kun Jackues Eijkens palkattiin tehtäväänsä, jossa nyt irtisanotaan seuraavana 20-30 ihmistä vuoden takaisten irtisanoutumisten jälkeen. Totuus on etsittävä jostain muualta kuin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan haastattelusta (HS 22.6. 2010).

Relatiivinen totuus

Ehkä totuus on siis relatiivinen ja hollantilainen puhujana on lähellä uutta postmodernia konstruktivismia, jossa kognitiivinen relativismi ja samalla relatiivinen moraali selittyy vaikka feminismillä? Siis vaikkapa Sofi Oksasen ja Anna Baijarsin sukupuolella, jossa urheilumies jättää lukemisen muille ja tukee 200 prosenttisesti toista näistä naisista, kuten hän lehdessä kertookin ja poistuu pelaamaan golfia. Sen hän osaa ja se riittää toistaiseksi.

Kriittinen suomalainen

Vaikka suomalaiset seuraavat tiedettä, he eivät usko sen mahdollisuuksiin ratkaista luonnonvarojen loppumisen ongelmaa. Suomalaiset eivät usko myöskään tieteen kykyyn itse korjata aiheuttamansa teknologiset ongelmat ja niiden aiheuttamat noidankehämäisesti kasvavat uudet ongelmat. Yli 70 % suomalaisista arvioi, että tiede ja teknologia vahingoittavat ihmisen moraalitajua ja peräti 63 % epäilee niiden jopa uhmaavan ihmisoikeuksiamme.

Suomalaiset ovat Euroopan kriittisimpiä tieteen tarkkailijoita ja vain 17 % uskoo luonnontieteiden kykenevän joskus antamaan täydellisen selityksen luonnon ja maailmankaikkeuden toiminnasta. Se on selvästi alhaisin Euroopassa. Samoin kuin suomalaisten kriittisyys taikauskoon. Mihin suomalaiset sitten mahtavat uskoa? Suomalaisilla ei ole uusimman tieteen barometrin mukaan onnennumeroita lottoriviään täyttäessään. Tähän minä en kuitenkaan usko, niin moni käyttää lottokupongin täytössä koneen sijasta omia numeroitaan, niitä usein toistettuja syntymäaikojaan.

Hyväuskoinen hollantilainen

Suomalaiset uskovat muita eurooppalaisia enemmän tiedemiesten tutkivan vain kapeita oman alansa kysymyksiä, eivätkä kykene näkemään ongelmaansa laajemmassa yhteydessä. Ero vaikkapa unkarilaisiin on noin 30 prosenttia. Vastaavasti hollantilaiset uskovat liki yhtenä kansana kehityksen korjaavan jo aiheutetut vahingot, kun taas Suomessa tällaiseen uskoo vain joka neljäs vastaaja. Kehitys ei meillä enää kehity.

Ehkä tämä selittää hollantilaisen hyväuskoisuuden tulevaisuudesta ratkaisemassa myös Suomen kustannusalan ongelmat uutta tekniikkaa odoteltaessa. Mereen padottu ja rakennettu maa on uuden tekniikan varassa jäiden sulaessa ja meren pinnan kohotessa yli patovallien. Siinä sokea tiedeusko on petollinen väline, ellei samalla saada aikaan kansainvälisiä sopimuksia ilmastomuutoksen suunnan kääntämiseksi. Onneksi Jackues Eijkens ei ole johtamassa hollantilaisten maankäyttöä ja maataloutta.

Tsekin kansa taas uskoo kuinka tiedemiehet saavat jonain päivänä aikaan täydellisen selityksen maailmankaikkeudesta, kun taas skeptikot Suomessa ovat ylivoimainen enemmistö, yli 80 % kansasta. Sosialismin opit jättivät niin ikään jälkensä myös vaikkapa Bulgariassa, jossa puolet kansasta olettaa maapallon luonnonvarojen olevan ehtymättömät, kun taas Suomessa tähän uskoo enää vain joka kymmenes itseään pettävä kansalainen. Omituista että tällaisiakin ihmisiä vielä on Suomessa niinkin paljon.

Tieteen relativismi

Tieteen relativismilla (relativus, suhteellinen) tarkoitetaan suhteellisuusajattelua. Siinä oletetaan jokaisen asian olevan suhteellisen johonkin toiseen seikkaan nähden ja samalla tällaisesta riippuvainen. Niinpä ihmiset voivat vaikkapa ymmärtää ja arvioida omaa käyttäytymistään tai uskomuksiaan sidoksissa ainoastaan omaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa.

Usein puhutaan relativismin sijasta totuusrelativismista, esteettisestä relativismista, kulttuurirelativismista, moraalisesta relativismista ja lopulta tieto- ja totuusrelativismista. Paljon käytettyjä käsitteitä ovat myös objektivismi, subjektivismi ja perspektivismi tai kriittinen realismi, metodologinen instrumentalismi, skeptismi sekä fallibilismi.

Kun relativismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan totuus, todellisuus tai moraali ovat riippuvaisia yksilöistä, yhteisöistä, kulttuureista ja kielestä, fallibilismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan tietomme eivät ikinä voikaan olla varmoja, vaan aina alttiita virheille, mutta myös virheellisyyksien korjaamiselle.

Suomalainen maailmankuva muuttunut rajusti

Jostakin syystä suomalainen maailmankuva on muuttunut hyvin yleisellä tasolla relativistiseksi. Se ei koske vain rajoittuneesti vaikkapa moraalia, vaan kaikkea kokemaamme, myös tiedettä. Kun relativismi liittyy läheisesti käsitteitä subjektivismi, konstruktivismi ja sosiaalinen konstruktivismi, jossa relativismi todellisuuskäsityksenä liittyy myös läheisesti käsitteeseen postmodernismi. Tässä prosessissa näyttäisimme kulkevan muuta Eurooppaa edellä, joitakin Itä- ja Etelä-Euroopan valtioita jopa tavalla, ettemme voi ymmärtää toisiamme lainkaan.

Oikeammin meillä on mahdollisuus ymmärtää heitä, tietyn prosessin läpi kulkeneina, mutta heillä ei ole vähintäkään mahdollisuutta ymmärtää meitä. Olemme lähellä niitä antiikin ajan sofisteja, jotka opettivat kuinka asioiden totuudenmukaisuus tai eettisyys, omassa maailmankuvassamme myös esteettisyys ja objektiivinen universaali totuus ylipäätään mukaan lukien moraali, riippuu tilanteesta.

Protagoraa lainaten “Kaikkien arjen asioiden tarpeen mitta on ihminen, sellaisena kun asiat ollessaan ovat, ja kun niitä ei ole, myös silloin”. Olemme vieneet pragmatismimme, individualistisen oppimme, jo yli järkevän tason yltiöpragmatismiksi, ja siinä on mukana ripaus inhorealismiakin ja kyynisyyttä.

Relativismi ymmärretty väärin

Poppelia (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset 2000) lainaten tieteen tulokset ovat suhteellisia vain sikäli, että ne ovat tieteellisen kehityksen tietyn vaiheen tuloksia ja täten ne voidaan kumota tieteen edistyessä. Tämä ei merkitse kuitenkaan sitä, että totuus olisi suhteellinen, relatiivinen. Se merkitsee ainoastaan sitä, että useimmat tieteen tulokset ovat luonteeltaan hypoteeseja ts. välttämättömiä, joiden empiiriset perustelut eivät ole vuorenvarmoja ja joita voitaisiin tämän takia muuttaa milloin tahansa ja vain koska olemme muodikkaan kriittisiä.

Tiedesodan vanha kahtiajako

Tiedesodalla (Science War) tarkoitetaan kahden koulukunnan taistelua, jossa vastakkain ovat olleet vuosikymmenet luonnontieteiden asemasta ja argumenteista kiinni pitävät tiedekonservatiivit; yleensä fysiikan, matematiikan, kemian ja insinööritieteitten fundamentalistit, jotka pitivät yllä 1700-luvun valistusajan tiede- ja teknologiauskoa.

Tuon uskon mukaan tiede tuottaa koko ajan uutta objektiivista tietoa luonnosta ja sen toimintamalleista. Niinpä vaikka työ on monelta osin kesken, tutkimuksessa saadaan koko ajan tuloksia, jotka ovat ikuisia totuuksia osoituksena ihmisen rationaalisen järjen voimasta ja kyvystä ratkoa todellisia ongelmia.

Kun tiedettä tekevät inhimilliset ihmiset ja tiede on läntisen kulttuurin sankaritarina, tiedekonservatiivien näkökulma on ymmärrettävä ja siinä noudetaan oman aikamme inhimillisiä ja sosiaalisia sääntöjä. Samalla tieteellä ja teknologialla on ollut koko ajan vahvistuva asema teollistuvassa yhteiskunnassamme, vaikka alammekin sitä Suomessa jo epäillä sankoin joukoin. Relativistien ikävät kysymykset alkavat suorastaan romuttaa tätä perinteistä kulttuuria. Muoti-ilmiötä siitä ei pidä kuitenkaan tehdä.

Tiedesodan toisena osapuolena ovat esiintyneet absoluuttisen totuuden ja kumuloituvan tieteen relativistit. Etenkin humanistit ja heitä tukevat yhteiskuntatieteilijät ovat pitäneet luonnonlakeja tutkijoiden suhteellisina totuuksina, joiden määrittämiseen osallistuvat tutkimusryhmät omissa sisäisissä neuvotteluissaan. Näin tieteelliset välineet kyllä kuvaavat todellisuutta, mutta todellisuus ei ole autonominen ja ihmisen ulkopuolinen todellisuus, vaan ihminen itse kuuluu tuohon määrittämäänsä todellisuuteen.

Relativistit epäilevät myös tieteen jatkuvaa kuvitteellista etenemistä. Vaikka tutkimuksella voidaankin tuottaa uutta tietoa luonnosta ja sen toiminnoista, tiede ei varsinaisesti edisty, vaan jokaisena aikakautena tutkijat vastaavat oman aikakautensa esittämiin kysymyksiin. Tänään syntyy vaikutelma, jossa mediat ovat samaan aikaan tärkein kysymyksen asettaja ja vastauksen hakija. Mediakratia vahvistaa uskomustamme tuketuen meritokratiaan, asiantuntijoiksi hakemiaan ihmisiä etsiskellen. Media valitsee aina itse asiantuntijansakin.

Vanhojen kaunojen uudelleenlämmittelyä

Tiedesodassa kyse on vanhoista kaunoista, jossa mukana on myös paljon väärinymmärryksiä poikkitieteisen työn puuttuessa. Rajan yli kurkotettaessa on syntynyt pelkoja ja väärinkäsityksiä, usein tahallisiakin. Näistä tahallisista tehtiin aikanaan myös tiedelehdissä komiikkaa. Se horjutti tieteen uskottavuutta. Sama pätee politiikkaan ja sen käyttämään valtaan. Sen sijaan media ei ole juurikaan komiikan kohteena otollinen aihe medioissamme.

Erityisesti käsite “sosiaalinen konstruktio” sai aikanaan objektiivista tieteen totuutta ja sen menetelmiä puolustaneitten suunnalta liki kirosanan merkityksen ja muistutti kirkkokuntien käymää kiistelyä puhtaasta opista.

Näin hedelmällinen työ tutkia tieteen rakenteita, käytäntöjä ja tieteen asemasta yhteiskunnassa yleensä, pysähtyi kahden rintamalinjan sotaan. Ehkä paras tulos saavutettiin kuitenkin havaittaessa, kuinka tiedekonservatismi oli yleistä kaikkien tieteen osa-alueitten kohdalla, ja sillä oli vakiintunut asema myös vaikka historiatieteissämme.

Samalla havaittiin, kuinka tiedekonservatismista tai tiedeuskosta ei ole juurikaan mitään hyötyä luonnon- ja teknisten tieteitten sisällä, päinvastoin. Rintamalinjan tarkoituksellinen pönkittäminen vain tappoi luovaa ja innovatiivista tutkimusta, jossa uusi teknologiatutkimus oli pisimmällä ja tarvitsi ihmistieteiden tukea. Nykyisin tämä ymmärretään etenkin politiikkatieteiden kautta asiaa lähestyen ja yhdistäen se samalla mediatieteisiimme.

Tiedeusko osa todellisuutta

Todellisuuteen liittyy aina yhtä paljon uskoa, luottamusta kuin objektiivista tietoakin. Näin pyrkimys karsia konservatiivinen tiedeusko ei ole järkevä ratkaisu sekään, eikä johda parempaan lopputulokseen uskonpuhdistuksen tapaan maailmankuviamme korjaillen.

Tiedeusko on todellisuutta joka tapauksessa yhteiskunnallisessa toiminnassamme määrittävä pakollinen osa, eikä sitä pidä paheksua. Yksilöt ja yhteisöt hahmottavat asioita ja ilmiöitä aina subjektiivisesti, vaikka ne olisikin tehty ankarien objektiivisten kriteerien mukaan. Etenkin ihmisen ja hänen yhteisöjensä tutkimuksessa objektiivisen totuuden tavoite on mahdoton “absoluuttisena” totuutena. Ihmisen irrationaalisuus jo tutkijana on osa sitä todellisuutta, niiden menetelmien valintaa, joita hän käyttää tutkimuksessaan.

Legitimoitu totuus

Tiedeyhteisön legitimoima totuus on sekin epäilyttävä ja koskee yhä enemmän vaikkapa julkaisuja, joita tuotetaan päivittäin tuhansittain netin sisällä ja avoimissa verkoissa kenen tahansa luettavaksi ja kritiikin kohteeksi samalla joutuvissa prosesseissa.

Tässä prosessissa meillä jokaisella on omakohtainen kokemus, aistihavainnot ja vuorovaikutus käytössämme ja ne poikkeavat aina toisistaan. Rakennamme kukin oman pienen yhteissummamme todellisuudesta, johon lopulta uskomme. Netissä totuuksia on siis yhtä paljon kuin on sen tulkitsijoitakin, ihmisiä. Tämä relativismi koskee myös taidetta, moraalia jne.

Tieteellisenä pitämämme kokemus on vain yksi osa kaikkea muuta todellisuutta, jota pidämme arvossa. Suomalaiset arvostavat tieteellistä kokemusta etenkin lääkäreiden kohdalla ammatteja arvioidessamme. Tällöin henkilökohtainen ja yhteisön kokemus lomittuvat toisiinsa ja arvostuksen takana on kykymme hahmottaa tiedettä, joutua sen kanssa kosketuksiin. Lääkäri tutkijana on läheinen arkipäivän kokemus toisin kuin vaikkapa heitä kouluttava professori yliopistotukijana. Hän voi olla hyvinkin hajamielinen mielikuvissamme valitessaan koulukuntaansa tieteen tekoon. Tiedettä on lähestytty Suomessa juuri kesyttäen se hajamielisten professorien kautta ja samalla perinteistä arvomaailmaa sekä sen vallankäyttöä tukien.

Folkloristinen kokemus

Vielä enemmän avaruusteknologia tai hiukkaskiihdytin ovat laboratorioina vieraita, jolloin kokemuksen etäisyys vie prosessin ulos arkielämästämme. Näin meillä ei ole mitään syytä usko siellä saavutettavan jotain sellaista, joka johtaisi meille arvokkaiden ongelmien ratkaisuun. Sellainen etäännyttää siitä työstä, joita noin 30 000 yliopistoa duunareineen suorittavat. Suomessa tiede yliopistoineen on hajasijoitettu ja yliopistomme sijoittuvat kaikki tuhannen parhaan listalle. Se on uskomattoman hieno saavutus näinkin syrjäiselle maalle ja kulttuurille kielineen.

Tiedemiesten löydökset ratkaisemassa maailmakaikkeuden ongelmaa ei ole kiintoisa, ei järkevä rahoitettava ja silloin myös mahdoton tehtävänäkin. Ydinenergiakin on poliittinen ja taloudellinen kysymys, emmekä joudu kosketuksiin sen jätteiden kanssa henkilökohtaisesti, eikä sekään lukeudu arkipäivän kokemuksiimme. Kirjoitin aiemmin mediakratian ja meritokratian suhteista ja molemmat ovat siinä toisiaan tukevia. Toimittajat kun koulutetaan yliopistoissamme hekin. Media ilman tieteellistä maailmankuvaa ei oikein istu pragmaattisen kansakunnan luterilaiseen elämään.

Folkloristinen kokemus on suomalaisena kokemuksena vahva. Emme oikein usko, jos emme omin silmin näe. Yhteisöt taas eivät analysoi tai verifioi todellisuuttaan. Syntyy henkilökohtainen luottamus tai usko, jossa tieteellinen maailmankuva on vieras. Siinä omat aistit, muisti, muistot ja mielikuvat johtavat parailmiöihin ja uskomuksiin, jolloin tieteellinen totuus näyttäytyykin modernille ihmiselle postmodernissa maailmassa usein epätotena ja vääränä totuutena, alamme käyttää noitia ja idän mystiikkaa hoidossamme. Pandemioihin ja viruksiin tällainen ei oikein ota auttaakseen. Luonto ja sen lait ovat hankalia ohitettavia nekin. Sen sijaan poikki- ja monitieteisyys tahtoo olla aiheena edelleenkin työläs ja siten vaikea.

Tätä ongelma ruokkii puolestaan tieteen muutenkin kriittinen suhtautuminen omaan itseensä, sen perusluonne. Postmodernissa yhteiskunnassa meidän täytyykin suhtautua epäillen saamaamme tietoon, ja näin sekä relativismi että skeptisyys kasvavat. Kyseessä on emotionaalisesta toiminnasta, jolla ei ole juurikaan yhtymäkohtaa kriittiseen realismiin tieteenä. Se on vain pinnallinen muoti-ilmiö, ei juurikaan muuta, mutta sen merkitys on vakavan tieteen teolle ja rahoitukselle dramaattinen. Näin tieteen ja tutkimuksen menoista on helppo leikata pohtimatta sen merkitystä tulevaisuudelle. Poliitikko kun elää nyt ja tässä ajassa, ei tulevaisuudessa.

Samaan aikaan kun moderni yhteiskunta tuottaa koko ajan uutta tietoa, meidän on suhtauduttava siihen kriittisesti. Kalle Michelsen (www.tieteessätapahtuu.fi) kysyy kirjoituksessaan, onko vika tieteessä vai meissä ihmisissä, yhteiskunnassa, jossa elämme? Näin tiede ikään kuin sahaa kriittisyydellään omaa oksaansa.

Historiallinen taustansa

Samalla hän vastaa kertoen, kuinka tieteeseen on aina kuulunut suhtautua hieman epäillen, mutta aina tähän epäilyyn ei ole suhtauduttu myönteisesti. Keskiajalla maailmankuva oli hyvinkin yhteinen ja hyväksytty, tieteellinen tutkimus ja Rooman kirkko muokkasivat siitä hyvinkin yhteisen totuuden.

Englannissa yläluokkaiset herrasmiehet harrastivat tiedettä, ja se oli kodikasta sekä osa näiden herrasmiehiin henkilöityvää todellisuutta. Vasta laboratoriot, alkemistit ja lopulta tiedeyliopistot eriyttivät tieteen muusta yhteiskunnasta ja alkoivat muodostua 1800-luvun pelisäännöt samaan aikaan kun jalkapallokin sai omat lakinsa. Nyt elämämme internet ja digi-aika on puhtaasti tieteen tulosta. Meidän on nyt myös luotettava sen tuottamiin tuloksiinkin kiirehtimättä kuitenkaan vääriä oppejamme.

Samalla muotoutuivat myös tiedeyhteisöt, akatemiat, tiedekunnat ja laitokset, alati pirstaloituva tiede ja liigat, jossa pelattiin ja kaikilla pelureilla ei ollut samaa arvostusta tai taitoa, jokaisella yliopistolla tai maalla yhtä hyvää joukkuetta, jonka objektiivinen symboli ulospäin oli aluksi juuri laboratorio. Luonnon ilmiöt eristettiin sinne ja tutkittiin objektiivisessa ympäristössä.

Subjekti ja objekti eriytyivät

Aluksi subjekti ei vaikuttanut objektiin, jolloin lopputulos oli objektiivinen ja joskus mukana oli Maradonan Jumalan käsi apuna. Myöhemmin tämä käsi kiellettiin ja alkoi kiistely kerettiläisyydestä, inkvisitiosta. Kaikesta huolimatta maapallo pyöri radallaan ja auringon ympäri. Joku paloi kuitenkin noitana roviolla. Rovioista piittaamatta tiede kuitenkin eteni.

Subjektiivinen havainto ja objektiivinen tutkimus erotettiin toisistaan ja esiin kaivettiin Rene Descartesin kuvaama deduktiivinen ihme, enkelin hänelle unessa ilmoittama 30-vuotisen sodan tiimellyksessä. Tieteellisen tutkimuksen ihanne oli saanut läntisen mallinsa. Kirjassani ”Arctic Babylon 2011” kuvaan sen syntyä.

Syntyi ihmisestä riippumaton autonominen ilmiö. Samalla objektiivinen ja spekulatiivinen selitysmalli, subjektiivinen ihminen, siirrettiin sivuun jopa arkistoja penkovana ja ihmisen työstä kertovana humanistina. Silloinkin kun arkistot olivat ihmisen tekemiä, kokoamia ja säilyttämiä, hänen valikoimiaan hengen töitä ja tuotuna siirtomaista tätä varten koottujen tutkijoiden ja eurooppalaisten tiedeakatemioiden helmaan.

Tiede räjähti käsiin

Demokraattinen maailma romutti luonnontieteisen maailman ja teknologiauskon viimeistään atomipommien räjähtäessä Japanissa. Alkoi syntyä epäilyttäviä kysymyksiä siitä kenen historia, kenen valta, keneltä löydetty tieto, kenen arvomaailma tai kumman sukupuolen kokoama totuus? Demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisillä on oikeus tietää mitä heidän rahoillaan tutkitaan ja kenelle, mitä tarkoitusta se palvelee? Alkoi kylmän sodan kausi ja varustautumisen aika “Big Science”.

Kun näitä kysymyksiä tuli riittävän paljon ja uusmedia alkoi levittää myös internetin kautta tietoa ilmaiseksi, vanha tieteen tekijöiden privilegio alkoi murtua. Alkoi kasvaa vaatimuksia kokonaan autonomisesta ja itse itseään säätelevästä tieteestä kuten myöhemmin taiteesta tai kirjallisuudesta, hollantilaisesta tavasta varjella salaisuutta WSOY:n suojissa lymyillen kuten Descartes aikanaan Hollannissa rintamalla palellen. Syntyi mytologinen kertomus siirrettäväksi Ruotsin hoviin, kuningattarelle kerrottavaksi.

Vieläkö omana postmodernina aikanamme tieteen sota jatkuu, jolloin 90 % suomalaisista ei usko tiedemiesten saavuttavan päämääräänsä täydellisestä totuudesta ja 70 % katsoo tiedemiesten tutkivan vain kapeita kysymyksiä kykenemättä yhdistämään ongelmiaan laajempiin kokonaisuuksin? Onko tiede menettänyt tiedesodan aikana asemansa, ja onko aika koota voimat luottamuksen palauttamiseksi niin yksiöiden kuin yhteisöjen tasolla?

Läpinäkyvyys ratkaisee

Se miten läpinäkyvästi tiedettä tuotetaan, on tässä tapauksessa, uudessa sosiaalisessa mediayhteiskunnassamme ratkaisevampaa, kuin jatkuva hyödytön väittely tiedekirjojen näennäisestä todellisuudesta. Koko tiedeyhteisöjen tuottamaa 30 000 yliopiston kirjallisuutta kun luetaan netissä äärimmäisen vähän, vain muutama kerta vuodessa julkaisua kohden. Niinpä myös epäilevät suomalaiset eivät näytä enää uskovan tieteen voittokulkuun salaperäisen näköisissä laboratorioissamme tai pölyisissä arkistoissa lukien, tulkiten, analysoiden, välillä unohtaen ja nukahtaen.

Michelseninä lainaten tieteen teko on totuuksineen inhimillistä työtä, jota tekevät inhimilliset ihmiset, jotka ovat samalla yksilöitä ja yhteisön jäseniä. Näin monet totuudet ja todellisuudet sulautuvat netissä yhteen tiedoksi, joka on totta tai tarua ja sen luonteen ratkaisemme me itse, omassa kokemuskentässämme ja tietokoneemme ääressä, uutta tai vanhaa mediaa hyödyntäen. Meritoituva yhteiskunta rinnan mediayhteiskunnan kanssa on kuitenkin vain osa sitä robotiikkaa, jossa valtaosa tiedostamme nykyisin operoi. Tästä kyllä puhutaan, kirjoitetaan mutta monikaan ei sitä ymmärrä. Aiemmin tieteemme oli avoimempi, sitä pidettiin luotettavana ja sillä oli Alma Mater, äidin kasvot. Nyt se on liki kasvoton.

Matti Luostarinen 22.6.2010, 18.10.2021

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts