On 13 Nov, 2018
Miksi Forssan talousalue on tyhjenemässä vaikka sen sijainti on keskellä ruuhka-suomen ydintä? Miksi kaikki muutkin kymmenet seutukaupunkimme ja niiden maaseutu on yllättäen kokemassa saman kohtalon?
Kirjoitin aiheesta vuonna 2006 ja sitä on luettu nytkin eilen runsaasti. Ilmiö kun liittyy innovaatiopolitiikkaan ja tapaamme luokitella talous- ja sosiaalipolitiikassa alueitamme tavalla, joka ei vastaa lainkaan enää omaa aikaamme. Käydäänpä siis läpi, miksi tämä vanha malli toimii myös tänään robottien ja tekoälyn aikana ikään kuin eläisimme edellisen vuosisadan puolella. Tällä kun on dramaattinen merkitys etenkin vuoden alussa käydessämme ensimmäisissä aluevaaleissamme.
Miksi alueet ovat niin keinotekoisia ja kaukana perinteisistä maakunnistamme? Miksi alueita on niin paljon (21) kun uskottavaan maakunnalliseen kehittämiseen vaadittaisiin satojen pienten kuntiemme rinnalle suurehkoja, taloudellisesti vahvempia alueita. EVA esitti mm. perustellusti maakuntien lukumääräksi kymmenen, ja niille myös verotusoikeutta sekä samalla mahdollisuutta toimia itsenäisesti, Sveitsin kantonien tapaan, tai kuten Ahvenanmaa tänään. Voiko kukaan väittää, että aiemmin köyhä saaristo olisi itsenäisine malleineen tänään heikosti menestyvä Ahvenanmaalla?
EVA:n mallissa mainittiin hieman liioitellen sen olevan liittovaltiomallin, kun se oli lähempänä vaikkapa juuri Sveitsin kantoneita. Nykyinen malli aluevaaleissamme Forssan ja Lounais-Hämeen näkökulmasta on kehnoin mahdollinen. Se köyhdyttää edelleen viiden perinnemaakunnan reunalla olevaa vaurasta talousaluetta, vieden myös pieniltä kunniltamme tosiasiallisen mahdollisuuden ylläpitää itsenäisyyttään ja aktiivisuutta panostaa oman talousalueen etenkin pienten kyliemme yhteisöllisyyteen. Kun maalaiskunta liitetään kaupunkikuntaan, siitä ei saa tehdä kaupungin viheraluetta saati kaupunginosaa. Uutta lääninhallintoakaan me emme kaipaa.
Samalla lähtöviivalla Lounais-Hämeen kanssa on maassamme yli 50 seutukuntaa pienine seutukaupunkeineen ja maaseutukuntineen. Näillä alueilla asuu liki miljoona suomalaista. Maaseutukyliä löytyy yhteisöineen liki 3000. Tapa jossa köyhät pannaan riitelemään keskenään, ja ilman riittävää maakunnallista vastuuta, on kehnoin mahdollinen malli aluehallinnoksemme 21 maakunnan mallina ja ilman verotusoikeuttakin sekä vastuuta omasta kehityksestään. Maakunnat kun voivat myös erikoistua. Se taas edellyttää riitttävää kokoa ja panoksia, josta myös itse vastataan myös sosiaali- ja terveydenhuollossa, mutta toki myös kaikessa muussa aluetalouden ja teknologian ylläpidossa. Eikä tämäkään vielä riitä. Regionaalisen alueen rinnalla hoidetaan myös spatiaalista aluetta ja sen kulttuuria, identiteettiä ja tätä suomalaisten on joskus vaikea oivaltaa, koska jo pelkät käsitteet puuttuvat kielestämme. Sellainen voi halvaannutta alueen innovaatiopolitiikan kokonaan.
Suomi on jo muutenkin ajatunut taloutensa kanssa muista Pohjoismaista liki vararikon partaalle, eikä syynä ole pelkästään korona ja sen seuraukset. Taustalla on menetetty vuosikymmen ja sen yli kymmenen hallitustamme. Yhteiskunnan hybridivaiheeseen herättiin myöhään, ja meiltä puuttuivat nopeasti reagoivat sekä taloudellisesti riittävän vahvat perusmaakunnat, sellaiset joita muualla Pohjolassa tavataan siinä missä jokaisessa Euroopan osavaltioiden liittovaltioissa ja Sveitsin kantoneissa. Olemme jäämässä pahasti jälkeen Euroopan johtavista valtioista.
Kuvaavaa on, ettei onnettomuuden keskus Helsinki osallistu aluevaaleihin lainkaan. Liittovaltion kaltaisen valtion pääkaupungin paikkaa olisi sitäkin tullut pohtia, kuten Brasiliassa 1970-luvulla. Syrjässä suuresta maasta sijainnut Rio ja Sao Paulo eivät sopineet maan hallinnollisiksi keskuksiksi. Se rakennettiin rohkeasti keskelle ei mitään, pannen kolme alansa johtavaa arkkitehtia töihin. Olen heitä tavannutkin. Uuden pääkaupungin kaava muistutti perhosen siipiä ja sinne kaavailtiin byrokraatteja noin puolen miljoonan kaupunkina. Nykyisin väkiluku on toki moninkertainen. Sitä ei modernin kaupungin keskustassa toki havaitse. Vanhaa ja ruuhkaista, Helsingin kaltaista keskustaa kun ei ole olemassakaan. Keskellä metropolia kun on pelkkä suuri viheralue. Modernissa kaupungissa liikutaan vain autoilla.
Olen siellä vieraillut kutsuttuna usein ja osana ns. agropolis strategiaa sekä verkosto- ja klusteritalouden toteutusta. Suomessa tämä vaihe oli vaikea hyväksyä, syynä maaseudun suoranainen pilkka ja halveksuntamme suuren ikäluokan itsenäistyessä 1970-luvulla. Tehtyjen virheiden korjaaminen uusien, mutta kovin pienten sukupolvien toimesta, on osoittautunut uuvuttavaksi taisteluksi tutkainta vastaan. Keskustelu on käännetty nostalgiaan ja pohtien medioissamme Urho Kekkosen ajan Suomen ilmiöitä ja kylmän sodan aikaista historiaamme. Sen jatkuva pohdinta ei hyödytä meitä lainkaan, päinvastoin.
perjantai, toukokuu 26, 2006
Innovaatio maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksessa
Innovaatiot voidaan jakaa innovaatiotutkimuksen näkökulmasta typologioihin, jotka palvelevat myös maaseutu- kaupunkivastakkainasettelua. Usein kyseessä on aika- ja tila-aspekti, innovaation leviäminen (diffuusio) tai Schumpterin alunperin esittämä luokitus (lähteet ks. Luostarinen 2005). Tällöin innovaatiot jaetaan esim. teknologisiin innovaatioihin, hallinnollisiin tai organisatorisiin innovaatioihin ja markkinainnovaatioihin. Eri kulttuureissa innovaatiolla ymmärretään hyvinkin erilaisia asioista ja omassamme lähinnä taloutta palvelevia tuotteita tai prosesseja, usein myös diffuusiota ja oppimistapahtumia. Tällä on ratkaiseva merkitys aluetalouden hoidolle ja kehitykselle. Mistä tämä johtuu?
Alkujaan innovaatio on ollut käsitteenä oleellisesti laajempi ja pitää sisällään myös kulttuuriset ja symboli-innovaatiot ja monesta suurkielestä ilmiö puuttuu kokonaan ja se korvautuu käsitteellä “talouspolitiikka”. Kaikki talouspolitiikka on siis samalla innovaatiopolitiikkaa.
Suppeammassa merkityksessä (esim Alarinta 1998, Harisalo 1984) innovaatioissa on eritelty Clar & Stautonia (1989) mukaillen (ks. Luostarinen 2005, lähteet) tieteellisteknisen merkityksen mukaan perus- tai radikaali-innovaatiot sekä sovelletut tai vähittäisinnovaatiot. Näistä maaseutuun liitetään meilläkin helposti jälkimmäiset. Toiseksi hyödynnettävän tiedon tai taidon mukaan voidaan puhua teknologiseen kehitykseen perustuvasta tai tarjontalähtöisestä innovaatiosta sekä markkinoiden vetoon perustuvasta innovaatiosta. Ne eivät oikein ole olleet perinteisen maaseutumme käsitteitä ja sama ajattelu on säilynyt myös tälle vuosituhannelle. Se on ymmärrettävä kun alueita yhdistetään toisiinsa.
Maaseutu koetaan, tai on perinteisesti koettu, usein tuotantoalueena ja kaupunki taas jälkimmäisen innovaation prosessoijana. Muodikkaampaa on ollut puhua kulutuksesta innovaation lähtökohtana. Kuluttaja siis ohjaa innovaatiota ja sen syntyä ja hänhän on metropolissa asuva suomalainen. Jos ei ole niin siirrettäköön sitten sinne. Syntyy ongelma ympäristöllemme, jonka olemme itse osaamattomuuttamme aiheuttaneet. Sen kun olisi voinut myös välttää.
Kolmanneksi innovaatiot voidaan jakaa liiketaloudellisen merkityksen mukaan, jolloin voidaan mainita esim. tuotantojärjestelmiä koskevat innovaatiot ja autonomiset innovaatiot. Systemaattisempaa työtä on tehty edellisten kohdalla mutta molempia suosii perinteisessä ajattelussa urbaani ympäristö tai ainakin taajamoitunut ja tiheä asutus. Jos sellainen sitten puuttuu, tehtäköön siis sellainen. Sellaisena se palvelee myös uutena sotealueenakin ja sen ytimenä. Mieluiten niitä saisi olla mahdollisimman vähän. Suomessa enintään kymmenen, joista yksi on Ahvenanmaa.
Neljäntenä jakotapana voisi olla kohteen mukainen innovaatio, jolloin puhumme tuoteinnovaatioista, prosessi-innovaatioista, organisatorisista innovaatioista tai vaikkapa markkina- tai markkinointi-innovaatioista. Nykykäsityksen mukaan näillä ei ole erityistä kaupunkiin tai maaseutuun sidottavaa toimintalogiikkaa. Suomessa on kuitenkin toisin. Me uskomme että myös nämä innovaatiot ovat metropolialueiden tuotetta. Ja jos ei ole niin tehtäköön ne sellaisiksi. Ilmastomuutos vaatii, jos ei muuta keksitä. Näin olemme pahantaneet omaa ilmastokuormaamme pelkkää osaamattomuuttamme.
Viides luokitustapa olisi syntyprosessin mukainen ja tällöin oleellista olisi innovaation jatkuvuus, ajoittaiset innovaatiot, iteratiiviset prosessit ja innovaation tietoinen kehittäminen. Syntyprosessi suosii lähinnä alueen taloushistoriaa, toimintaympäristön logiikkaa, verkostojen ja etenkin klusterien toimivuutta. Joskus kyseessä voi olla myös hiljainen tieto, sosiaalinen pääoma ja alueellinen “muisti” (ks. käsitteet Luostarinen www.clusterart.org ).
Innovaation diffuusiossa kyse on muutoksesta, viestintäprosesseista ja omaksumisesta klassisen Hägestarandin tai Rogersin mallien mukaan (lähteet ks. Luostarinen 2005). Perusmalleja ovat S-käyrä, hierarkiamalli, kaskadidiffuusio, naapuruusefektit ja epidemiamallit sekä näiden alueelliset sovellukset. Näistä maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksen näkökulmasta tärkein on keskus- ja vaikutusaluejärjestelmämallit sekä hierarkiamallit. Viestintä- ja kommunikaatiomallit sekä nykyinen informaatioyhteiskunta vei mallit uuden kriittisen tarkastelun kohteeksi. Robotit ja tekoäly alkoivat jopa suosia ympäristöjä, jotka olivat maaseutumaisia. Suomessa tästä on vain vaiettu. Kyseessä on poliittinen valinta ja monen hallituksen yhteinen vanhahtava talouspolitiikka. Se syntyi jo edellisen vuosisatamme aikana. Miksi tätä tuetaan nyt tekemällä alueita, joita jatkossa joudumme huoltamaan varoen lisääntyvää ympristörasitettamme? Innovaatiot ja niiden diffuusio (leviäminen) kun määritellään nykyisin uudella tavalla.
Innovaation diffuusioon liitetään nykyisin samoja elementtejä kuin itse innovaation syntyyn. Nykyinen viestintä ja sen vastaanotto on oleellisesti monivivahteisempi tapahtuma kuin mitä perinteinen diffuusiomalli oletti. Lisäksi tärkeitä ovat ne olosuhteet ja toimintaympäristöt, joissa diffuusio tapahtuu. Kyseessä ei ole yksiselitteinen viestintätapahtuma lähteeltä vastanottajalle. Esimerkkinä viruksen leviäminen ei ole tiedon, taidon tai vaikkapa musiikin ja visuaalisesti vastaanotetun viestin leviämistä, omaksumista ja ymmärtämistä sekä sen muokkaamista ja käsittelyä. Taas kerran taustalla on vanhahtava teoria ja sen mallit talouspolitiikan ohjaajana aluepolitiikassamme. Miksi Suomi ei seuraa viimeisintä tiedettämme ja sen sovelluksia?
Tärkeämpää kuin luokitella “alueita” (regionalismi) on luokitella innovaatioita, niiden tyyppejä ja kyky vastaanottaa niitä. Se miltä tasolta innovaatio otetaan vastaan ratkaisee prosessin, jolla ko. innovaatio kyetään saavuttamaan. Tässä apuna käytetään tiimejä, verkostoja, klustereita jne. Spatiaalisena yksikkönä voi olla yhtä hyvin kaupunki kuin maaseutumainen ympäristö. Alueet eivät innovoi vaan verkostot, klusterit ja niiden yhteiset toimijat. Sosiaalinen pääoma on näiden yhteistä vuorovaikutusta ja mahdollisesti joskus myös alueellista muistia, jopa pääomaa.
Pääsääntöisesti innovaatiotoiminnassa “löydetään”, ei keksitä. Newton ja Einstein eivät keksineet luonnonlakeja vaan löysivät ne. Pääsääntöisesti innovaatio on jo olemassa ja globaalisti läsnä missä tahansa samanaikaisesti. Sillä ei ole mitään tekemistä löydetäänkö ilmiöt urbaanissa tai ruraalissa ympäristössä, kaupungissa tai maaseudulla. Robotit ja tekoäly eivät valikoi mitenkään tätä ympäristöämme. Omat kirjoitukseni luetaan aivan samalla tavalla robottien välittämänä ja niille myös ohjattuna tekstinä ja kuvina, minä tahansa tuotteena.
Suomessa maaseutuyritysten innovaatioprosessia ovat käsitelleet mm. Esa Storhammar ja Seija Virkkala (2003) (lähteet ks. Luostarinen 2004). Tutkimuksessa maaseutu on jaettu neljään perinteiseen vuorovaikutusmalliin. Ne eivät ole mitenkään muuttuneet tultaessa vuoteen 2018. Vain tekoäly ja robotit ovat kehittyneet entisestään. Ne on syytä hallita silloin kun kyseessä ovat alueet ja niiden sisällä tapahtuva toiminta. Se ei ole poliittista kaupankäyntiä ja kompromisseja. Virukset eivät sitä ymmärrä, eivätkä innovaatioiden ympärille rakentuvat ja ympäristön kuormitusta välttelevät yhdyskuntamallit.
Ensimmäisessä ns. jäännösmallissa maaseudulla ei ole itseisarvoa innovaatioiden tuottajana. Tässä mallissa kaupungit nähdään innovaatioiden tuottajana ja maaseutu on niiden vastaanottajana. Innovaatio edellyttää mallin mukaan tiheää vuorovaikutusta. Maaseutua voidaan kehittää vain lisäämällä innovaatiotoimintaa taajamissa, josta ne leviävät myöhemmin myös maaseudulle. Kiintoisaa tämän mallin kohdalla on, että pääosa teknologiakeskuksista ja tiedepuistoista on syntynyt jo useamman vuosikymmenen ajan joko pieniin taajamiin tai maaseudulle.
Malli on syntynyt alunperin hierarkkisista rakenteista ja ajatuksesta, jossa innovaatio leviää maaseudulle pääkaupunkiseuduilta ja metropoleista hierarkkisesti portaittain suodattuen. Kyseessä ovat 1800-luvun keskus-periferiamallit ja vaikutusaluejärjestelmät. Osa näistä malleista syntyi jo 1600-luvulla ja useimmat niistä ovat analogioita luonnontieteen historiaan (esim. Newton ja painovoimamalli, gravitaatio). Ne ovat totta mutta vain tuossa ajassa ja ympäristössä. Emme elä siinä enää 2000-luvulla. Jopa biologiset viruksetkin leviävät syrjäiseen Suomeen Etelä-Afrikasta hetkessä.
Kahtiajakautumismallissa on kaksi näkökulmaa: konsensusnäkökulma ja riippuvuusnäkökulma. Edellisessä korostetaan perinteistä työnjaon näkökulmaa ja funktionalismia. Maaseutu nähdään maahan sidottujen (=areaalisten) elinkeinojen toimijana ja kaupunki lokaalisten elinkeinojen sijaintipaikkana. Malli on vanhahtava ja sen taustalla on ajatus maaseudusta luonnonvarojen tuottajana ja kaupungista jalostajana ja palvelujen tuottajana. Innovaatiotkin tämä alun perin 1800-luvulta oleva malli jakaa maaseudun ja kaupungin innovaatioihin. Nämä mallit on syytä unohtaa myös Suomessa. Niitä ei pidä esitellä pelkästään poliittisena keinona saada kannatusta.
Koko maailmankuvamme ja sen käsitteet perustuivat tähän käsitteistöön, jolloin siitä luopuminen oli myöhemmin liki mahdotonta muuttamatta ensin myös käsitteistöä oikeaan suuntaan. Kyse oli paradigmaisesta muutoksesta, johon internet ja tekoäly robotteineen meidät johdatteli. Syntyi uusi ajaton ja paikaton maailma sekä hybridiyhteiskunnan kouristelu. Vanhat mallit menivät romukoppaan. Graduja eivät voineet opettajatkaan enää kopioida toisiltaan oli siellä viitteet oikein tai väärin. Virhe oli yhtä suuri.
Riippuvuusnäkökulma korostaa tässä mallissa konfliktiteorioita ja kahden saarekkeen välinen vuorovaikutus oli dikotominen myös luokkarajoineen ja sosiaalista eriarvoisuutta korostava. Sama ilmiö löytyy perinteisistä keskus- ja vaikutusalueteorioista, joissa yhtymäkohtia oli haettu kolonialismin tai imperialismin toimintaperiaatteista. Vuorovaikutus syntyi ja kehittyi keskuksen ehdoilla sekä kehittyi samalla periferian kustannuksella. Innovaatioprosesseissa löytyvät siten heikosti innovatiiviset alihankintasuhteet, innovatiivisten ja osaavien poismuutto sekä horisontaalisen liittoutumisen esto keskusten varjellessa omia periferioitaan, emämaan omia siirtomaitaan. Malli on ikivanha mutta se toimi silloin kiitettävästi. Tänään se on vain poliittisen pelin väline ja tapa hakea kannatusta sekä siirrellä varoja ikivanhoja menetelmiä käyttäen.
Jatkuvuusmallissa kaupunki ja maaseutu kuvataan samalla jatkuvasti muuttuvalla janalla. Innovaatiotoiminta ja mm. tutkimus kohdistuu kuitenkin janan kaupungin puoleiseen päähän. Huomio kiinnittyy yksittäisiin toimintoihin, joista tärkeimmät suuntautuvat kaupungista maaseudulle. Koulutus, televiestintä ja palvelut ovat tällaisia innovaatioprosessin käynnistymiselle välttämättömiä tarpeita ja niiden tuli siis sijaita metropolissa. Jatkuvuusmalli ei tuo uutta kahteen edelliseen. Nykyinen aluepoliittinen keskustelumme (kuntauudistus) on osa tätä mallia maakuntineen ja sote samaa ilmiötä ongelmineen. Tätä ei ole edes pohdittu. Vasta kun huomaamme, miten tolkuttoman kallis tuo malli on, me avaamme silmämme liian myöhään. Nyt siitä on kerrottu ja varoitettu vuosikymmenet. Tehty väitöskirjoja ja taisteltu tutkainta vastaan. Ikivanha sosiaalinen pääoma ja muisti kun ei noudata luonnon lakeja tai tieteen tuomaa uusinta teknologiaa.
Sekoitusmalissa kaupunkia ja maaseutua ei edes pyritä erottamaan innovaatioiden näkökulmasta. Olennaista ei ole sijainti vaan innovaatioiden kilpailukyky. Itse ehdot innovaatioiden synnylle olisivat informaatioyhteiskunnan ympäristössä (JIT,JIP) samat riippumatta fyysisestä ympäristöstä. Vain eräänlainen “innovaatioprofiili” voisi rippua alueen elinkeino- ja toimialarakenteesta. Niinpä sitä korostetaankin koko ajan, profiilia ja metropolialueen imua pelkän profiilin esittelynä. Robotit ja tekoäly eivät ymmärrä sitä lainkaan. Vielä vähemmän Kaliforniassa raivoavat tulipalot tai Floridassa tuhoaan tekevät hurrikaanit. Virukset eivät nekään ymmärrä totella uusia sote- ja maakuntarajojamme.
Malli korostaa maaseudun toimintaympäristön mosaiikkia ja on lähinnä nykyistä käsitystä globaalista toimintaympäristöstämme. Edellisessä lähtökohtana taas oli toiminnat ja niiden jakautuminen, ei niinkään toimintaympäristön kehittäminen sinänsä ja tekoälyn oivallus. Muiden mallien kohdalla maaseutua voidaan kehittää vain joko riippuvuuden murtamisella (emansipaatio), kokonaan uusilla elinkeinoilla tai prosessi-innovaatioilla (Niche-tuotanto) tai keskittymällä yksinomaan innovaatioiden leviämisen soveltamiseen lisäten panoksia taajamiin. Tämä tie on ilmeisesti käyty jo loppuun.
Mehän hukkaamme miljardeja, tuhansia miljardeja, hylkäämällä sellaista infrastruktuuria ja luontoa, jonka olemme saaneet joko lahjaksi tai jo rakentaneet vuosituhantisen ajan kansamme kodiksi nyt viimeinkin tekoälyn poistaessa digiajan tuotteena etäisyyden, ajan ja paikan kirot. Niistä tulisi olla tieteelle kiitollinen ja toimia noudattaen sen pelisääntöjäkin.