Eksistentialismilla tarkoitetaan eurooppalaista filosofian tai kirjallisuuden suuntaa, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Tämän opin mukaan ihmisyyttä ei ole ennalta määrätty, vaan jokainen on vapaa valitsemaan olemisen tapansa ja on tähän valintaan myös pakotettu. Tänään me emme ole tästä enää aivan varmoja.
Oletamme että jotkut ovat valinnassaan jo syntyessään muita onnekkaampia ja alkavat valita myös muiden valinnat. Emme valitse vanhempiamme, kulttuuria, saati kieltä, syntymälahjoja, joita käytämme ja geenejä, joilla elämme ja ajattelemme, emme valitse tietämme, tie valitsee meidät.
Oma aikamme, media-ajan ja digiteollisuuden hybridinen kokemus, eksistentialismi oppinamme korostaa ihmisen ensisijaista kokemusta yksilöllisestä, ainutlaatuisesta olemassaolostaan (eksistenssistä, yksilönä ryhmän jäsenenä ja biologisena olentona, mutta samalla myös oudolla tavalla omaa lajiaan kohtaan vihamielisesti käyttäytyvänä, kun kyseessä on vaikkapa sota ja sen aiheuttamat surmatyöt, sodan laista poikkeavat julmuudet myös biologisena ja lajia säilyttävänä oppinamme.
Tässä käsityksessä ihminen on ikään kuin heitetty maailmaan ja hän on täysin vapaa valitsemaan arvonsa ja olemuksensa mutta myös vaikeasti selitettävät julmuudetkin, biologisesta käyttäytymisestä poikkeavat lajin sisäiset toimintamallit. Lajina ihminen poikkeaa siinä luonnosta ja sen järjellä ymmärrettävästä lajispesifisestä käyttäytymisestä.
Sama pätee pääsiäiseen ja sen kristilliseen sanomaan, jossa sen julmuutta ymmärtävä ristinkuolema ja uhri on edelleen oppina elävä, monikulttuuriseen globaaliin ja lokaaliin todellisuuteen sopeutuva maailmankuva. Aika ja paikka vain käsitteinä ja tieteinämme (aika- ja paikkatieteet, historia ja maantiede) joutuivat arvioimaan maailmankuvansa, saapuivat paradigmaiseen vaiheeseen ja hybridiyhteiskuntamme alkoi sekin kouristella. Sen sijaan pääsiäinen käsitteenä säilyi ja jopa vahvistui.
Eskapismilla tarkoitamme alkujaan brittikirjallisuuden mukanaan tuomaa 1930-luvun ilmiötä, jossa korostuu yhteiskunnallisen tietoisuuden sekä arkirealismin ymmärryksen hämärtyminen. Toki tätä todellisuuspakoisuutta oli havaittavissa jopa Suomessa saakka ja jo ennen 1930-lukuamme.
Euroopassa oltiin pettyneitä tylsän arjen realismiin ja sitä paettiin päihteisiin, taiteen ja taiteen mukanaan tuomaan fantasiaan, mietiskely ja matkustelu oli etenkin uuden keskiluokan muuttuvaa elämää. Paavo Ruotsalainen oli yksi näistä varhaisista juuri suomalaisista ja tänään 17.4. 2022 pääsiäispäivänä esitetyistä hahmoistamme ja taiteen, oopperan kautta häntä käsitellen. Ruotsalainen eli toki vuosisata aiemmin kuin mitä eskapismiksi kutsuttu brittien kirjallisuus. Ei Paavo Ruotsalainen toki eskapismia edustanut vaan oman aikamme ooppera.
Oman aikamme eskapismi puolestaan eroaa sekin etenkin sosiaalipsykologisesti tuon ajan todellisuuspakoisuudestamme. Kanssakäymisen vaikeus etenkin lähiympäristössä näkyy ja kuuluu, vaikkapa tavassamme muuttaa maalta kaupunkeihin globaalisti valtavina massoinamme.
Tämä eskapismi näkyy ei vain maailmalla, toki myös Suomessa, vieraantumisesta perheestä, suvusta ja nyt myös työyhteisöstämme. Pandemia vain vauhditti tätä uutta ilmiötä sosiologisena eskapismin lähteenämme. Syntyi ilmiö, jonka tuotteena voimme ymmärtää myös sotaa Euroopassa, Venäjän väkivaltaa sille läheisessä valtiossa ja kulttuurissa Ukrainassa. Oma protestanttinen ja luterilainen kirkkomme otti sekin välimatkaa Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja sen edustajiin.
Kirjoitin jo aiemmin tämän ilmiön synnystä ja sen historiallisesta taustastamme. Venäjän ortodoksinen kirkko on ollut hyvin kauan osa maallista tsaristista hallintoa ja sitä vain lisäisi myöhemmin syntynyt ja kirkkoa vainonnut Neuvostoliitto.
Yksilötasolla ja psykologiassa uudet mediamme ja niiden alustat, reaaliaikaiset kosketukset ajattomaan ja paikattomaan maailmaan, on ollut kuitenkin ratkaiseva ja poikkeaa 1930-luvun ilmiöstä ennen toista maailmansotaa. Tuolloin eskapismi oli sosiologista tai enintään sosiaalipsykologinen ilmiö.
Nyt se on kaikkialla pääsääntöisesti yksilöön ja hänen luonnolliseen elinympäristöönsä kohdistuvaa hyvin konkreettista todellisuuspakoisuutta jo pelkkänä tapana viestittää, käyttää omaa mediaa sekä etääntyä koulun ja kodin, työympäristön sosiaalisista rakenteistamme.
Ilmiön oireet vain paikantuivat pandemian aikana ja alkoivat korostua nyky-yhteiskunnan suorituskeskeisyytenä sekä lisääntyvänä paineena kohti perinteistä katoavaa työyhteisöä ja kouluamme, mutta myös ikäihmisten hoivan tarvetta.
Syntyi käsite ”downshifting” pyrkimyksenä estää ja vähentää tämän eskapismin karkeimpia muotoja desktopisena yhteiskunnallisena kehityssuuntana.
Takavuosina tämä utopian ja dystopian välinen näkökulma oli liki pelkästään kirjallinen, 1800-luvun puolivälin jälkeen luotu käsite etenkin brittien parlamentissa, ja nyt se oli siirtynyt uusmedian ja sen alustojen kautta käsittämään koko hybridiksi vaihtuneen kansalaisyhteiskuntamme kouristelun. Taustalla oli niin ikään uutena koettu käsite hybridiyhteiskunnasta ja sen uudesta teknologiasta ja ympäristön pilaantumiseen liittyvistä peloistamme. Kun nämä pelot ovat todellisia, myös itse lähiympäristössä havaittuja, ilmiö ei ole vain psykososiaalinen vaan samalla vahvasti psykologinen.
Psykologisena tämä koetiin misantropiana, tosin väärin ymmärrettynä ihmisvihaksi se muuttaen. Misantropian ihmiskäsite on liki käänteinen perinteiselle kristilliselle ihmiskuvallemme. Näin syntyi kärjistyksiä, jotka olivat joko psykologisia tai laajemmin psykososiaalisia ilmiöitämme. Jälkimmäiset näkyivät myös levottomuuksina ja väkivaltana. Omassa työympäristössäni mm. perhesurmana sekä lisääntyneenä työyhteisön pahoinvointina ja kiusaamisena.
Samaa ilmiötä tapsin runsaasti tutkimuksissani mm. pakkomuuttojen yhteydessä tekojärvien allasalueillamme osana spatiaalista identiteettiä ja samalla havaittua runsasta kiusaamista pääkulttuurin aiheuttamana alistamisena (vrt. imperialismi). Molemmat olivat suomalaisille käsitteinä vieraita tai täysin tuntemattomia.
Näin siitä tuli liki tabu (kielletty aihe käsitellä) perinteisen sosiaalisen pääoman ja kulttuurimme näkökulmasta sitä eskapismina tutkien ja tulkiten. Pelko ja inho olivat saaneet ihmiset perustamaan keskusteluryhmiä, joiden taustalla on misantropian sijaan perinteistä eskapismia.
Ilmiö näkyy myös perinteisessä sosiaalisissa rakenteissa ja vaikkapa kansallisuudessa ja Suomi-kuvan synnyssä sekä siinä alueellisessa identifioitumisperustassa, jota aiemmin kuvatiin ja myös tutkittiin lähinnä identiteettinä, juurinamme. Näin tein itsekin vielä 1970-luvulla tästä väitöskirjanikin valmistellen ”Spatial identity in the face of environmental changes”.
Vielä tuolloin tutkimuksen lähtötilanne oli suurissa ympäristömuutoksissa ja niiden vaikutuksissa pakkomuuttajien kokemuksiin. Tänään taustalla olevat muutokset ovat luonteeltaan jo lapsuuden elinympäristöön liittyviä, fiktiivisiä ja poikkeavat virtuaalisina kokemuksina oleellisesti perinteisistä ala tutkimuksen tai kirjallisuuden tuottamista kuvauksistamme.
Tämä on syytä ymmärtää oikein ja kohdistaa myös hoitotoimet ymmärtäen lähtötilanteen muutokset perinteisestä tutkimuksestamme ja sen keinoistamme. Ne voivat vain pahentaa syntynyttä ongelmaa.
Pandemia tuli ja pani meidät covid-19 viruksen tapaan pohtimaan uudelleen eksistentialismin olemusta. Kun esitin kysymyksen Facebook-kavereilleni, miten pandemia on vaikuttanut heidän elämäänsä, sadasta vastaajasta 95 % kertoi vaikutuksen olleen joko olemattoman tai enintään vähäisen. Se oli minulle yllätys. Omalla kohdallani pandemia oli kokemuksena järisyttävä sekä paikallisena että globaalina tulkittavana kirjoittajana, tutkijana ja tieteen tekijänä, ilmiön seuraajana päivittäin, sekä mediaa aktiivisesti tutkivana tieteen popularisoijanakin.
Kaikki tulvi pandemiaa ja sen vaikutukset ulottuivat elämäni jokaiseen pienimpäänkin arjen yksityiskohtaan alkaen käsien pesusta uudella tavalla ja päätyen läheisimpien tapaamiseen ja sosiaaliseen elämääni, sen rajuun rajoittamiseen. Tätä kaikkea on jatkunut jo kohta kolme vuotta. Vain media ja sen ympäristö on muuttunut uuden aiheen, sodan Ukrainassa, muuttaessa otsikoita.
Jopa kättely kiellettiin halaamisesta nyt puhumattakaan ja puuttui etteikö minua olisi haluttu sulkea poikkeuslaeilla kotiarestiin. Oikeammin näin myös tehtiin ja erosin samalla tehtävistä, jotka olisivat edellyttäneet näiden uusien määräysten puolittaiseen rikkomiseen julkishallinnon luottamustehtävissä.
Näin tekivät myös ystäväni, sukulaiseni, lapseni, lapsenlapseni kaikki he muuttivat arjen käyttäytymistään juhlasta nyt puhumattakaan. Veljeni haudattiin niin etten voinut olla siellä läsnä ja samoin oma merkkipäiväni hoidettiin tavalla, jossa minua saattoi tervehtiä vain muutama toimesta viran puolesta piipahtaen ja vieläpä erikseen, toisiaan tapaamatta.
Näin sekä juhlat että arki, kaikki muuttui radikaalisti työtehtävistä, koulunkäynnistä, opettamisesta ja vapaa-ajan käytöstä, pienistä arkisista kaupoissa käynneistä ja matkustamisesta Vantaalta maailmalle, radikaalilla tavalla ne joko lopettaen tai muuttaen uudella tavalla ne hoitaen.
Ennakoin tätä aiemmin ja etenkin muistellessamme nyt Yhdysvaltain surua pilvenpiirtäjien romahtaessa kasaan terroritekojen kauhuna vain kaksi vuosikymmentä sitten. Sekin muutti kaiken mutta paljon pienemmällä mittakaavalla kuin mitä päivittäin medioittemme rummuttama pandemia ja poikkeuslait sekä omalakinen tapamme muuttaa itse käyttäytymistämme ja valvoa myös muiden käyttäytymistä.
Öiseen aikaan suoritettu kävelylenkki tyhjässä kaupungissa sai satunnaisen vastaantulijan jopa hyppäämään lähestyessäni umpihankeen. Kun tämä käyttäytymisemme päätettiin lopettaa, virus alkoi levitä kymmenkertaisena ja samalla hoitajamme käynnistivät lakkonsa.
Uudet mediaotsikot koskivat Ukrainan sotaa ja oman hallituksemme tapaa reagoida Venäjään sekä Natoon, turvallisuustakuisiin. Vielä hetki sitten, liki vuosisata kestäen, Suomi oli ollut Euroopan rauhallisin alue, maailman onnellisimmaksi mainittu kansakunta. Sellaisena monen kokemana jopa tylsä.
Jouluaaton Helsingin Sanomat (24.12. 2021) pohti ulkomaat sivuillaan, mitä me tiedämme tieteen keinoin arvioiden Jeesuksen elämästä yli kahden vuoistuhannen takaa. Jotkut asiat ovat ehdottoman varmoja.
Jeesus todellakin eli ja vaikutti tuona aikana. Hänestä kun on enemmän myös ehdottoman luotettavia kirjoituksia kuin vaikkapa Aleksanteri Suuresta, joka sai nimensä kaupunkien nimiin ja kuvansa kolikkoihin. Myöhemmin hänet kuitenkin unohdettiin.
Kuten Venäjän tsaarit tai Ruotsin kuninkaat, Suomen omien sotien jälkeiset rauhanvuodet tai vuosisadat niitä kysellen. Kun niistä kirjoitti kirjan Suomen täyttäessä sata itsenäistä vuotta, siihen olisi voinut hyvinkin lisätä toiset sata mukaan sekä vaihtaa itsenäisyytemme juhlapäivä keskitalvelta lähemmäs keskikesän juhlaa ja juhannusta (Finland’s big year 1917 – Suomi 100).
Uskottavimpina tietoinamme kriittisimmätkin tutkijat pitävät niitä kohtia Jeesuksen elämässä, jotka esittävät hänet häpeällisessä ja erityisen loukkaavassa valossa. Niinpä tieteen kriittisinkin tutkija uskoo toki sen, että Jeesus sai rangaistuksen ja teon oli oltava todella raskauttavan.
Hänet kun ristiinnaulittiin. Evankeliumin kirjoittajat olisivat luonnollisesti halunneet nähdä Jeesuksen kaikkea muuta kuin häpeällisesti ristillä. He kun eivät ole historioitsijoita ensinkään. Kristityn kansan sovituskuolema olisi ollut tuon ajan ihmisille Rooman valtion aikoina vielä vaikeammin ymmärrettävä kuin vastaava uhraus tänään Venäjällä. Jeesus olisi ammuttu Ukrainan jonkun pienen kylän syrjäkaduilla ja heitetty joukkohautaan lasten ja vanhusten joukkoon.
Päivämäärä milloin Jeesus syntyi voi toki olla muutakin kuin nyt esitetty, siinä missä Jeesuksen syntymäpaikka, mutta Nasaretin mainitseminen kotikylänä kyllä uskotaan. Se kun oli mitätön ja syrjäinen kyläpaha. Sen sijaan Daavid kuninkaana on osin uskomusten varassa. Sama pätee tänään Putinia tai Ukrainan presidenttiä. Heidät tullaan unohtamaan muutaman vuosikymmenen aikana. Vai muistaako joku Ukrainan presidenttejä tai Neuvostoliiton aikaisia johtajia? Elämme reaaliaikaista maailmaa, jossa historia on kovin lyhyt ja tulevaisuus tässä ja nyt.
Tarinaa kun voi historian ja ajan kuluessa parannella mutta ei nyt tuomalla sinne Nasaretin ja rötöksen, joka vielä johtaa häväistynä ristille. Daavidin mainitseminen tai unohtaminen ei taas horjuta kenenkään uskoa omana aikanamme suuntaan eikä toiseen. Jeesuksen kohdalla edes naulitseminen ristille ollut mitenkään erikoinen tapa saada rangaistuksensa tuhansien muiden joukossa. Sen sijaan häpeällinen tapa se oli ja sitä myös haettiinkin. Kristus haluttiin unohtaa ja hänen seuraajansa hävittää heidätkin.
Evankelistat eivät toki olleet historioitsijoita eivätkä oman aikamme medioita mutta juutalainen Josefus ja roomalainen Tacitus toki sitä olivatkin. Heillä ei ollut tarvetta muutella tai kaunistella kertomuksiaan.
Kun hekin mainitsevat Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ilman mitään sen kummempaa syytä liittää sitä myöhemmin syntyvään kristinoppiin, siitä täysin tietämättöminä, tämä tapahtuma on varmasti tosi.
Siitäkin ollaan vamoja, että naulitseminen tapahtui Pontius Pilatuksen aikana ja Jerusalemissa myös Tacituksen vahvistamana. Jeesus ei siis ollut kuka tahansa tuhansista ristillä kuolleista ja uskonnon julistajista. Heitä kun oli paljon ja muistutti oman aikamme Venäjää, jossa toisin ajattelijasta ei haluta sankaria. Jopa oman aikamme massamediat pystytään hiljentämään ja palvelemaan vain Putinin päämääriä. Sosiaalinen mediakin on yksiääninen toisin kuin Suomessa.
Se että Jeesus kaatoi rahanvaihtajien pöydät temppelissä, oli raskauttava rikos ja sitäkään apostolit eivät varmaan halunneet mukaan kirjoituksiinsa muuna kuin tuolloin häpeällisenä tekona ja syynä rangaistukselle. Sekin on kriittisen tutkijan ja aikalaisten historiankirjoittajien mainitsema teko.
Ei nyt niin kummoinen rötös omana aikanamme sitä pohtien. Pankkeja menee nurin ja miljardit vaihtavat omistajaa omituisen sukkelasti. Oleellisin osa Jeesuksen elämästä ja viestistä omalle ajallemme on kyllä oman kriittisen mediammekin käyttämien lähteiden tulkintana historiallista totuutta.
Se taas, miten me omana aikanamme joulumme juhlimme, on sitten kokonaan eri asia ja siihen vaikuttaa nyt enemmän biologinen ilmiö nimeltä korona viruksena vähentäen kassojen kilinää ja taloutemme nousukautta. Sama pätee Venäjän ja Ukrainan kohdalla niin kauan, kun alamme löytää Venäjän öljylle ja kaasulle korvaavat energialähteet. Se ei vie kauan.
Käytämme auringon energiasta nyt vain vajaan prosentin verran. Sen lisääminen kahteen ei vie ihmisikää ensinkään ja samalla ilmakehää saastuttava öljyn ja kaasun poltto vähenevät.
Jeesus puhui myös poikkeuksellisen paljon vertauksilla. Niissä puhuttu käsite Jumalan valtakunnasta on uskottava ja samalla myös poikkeava tapa ilmaista itseään, tulkitsee menneen joulun Hesari ja sen käyttämät historian tutkijat. Se mitä Jeesus tällä lopulta tarkoitti jää jokaisen itsensä tulkittavaksi.
Meillä kun on omana aikanammekin joka vuosi uusia uudelleen opittavia ja tulkittavia omituisia käsitteitä. Osa elää vain yhden vaivaisen vuoden ajan. Tämä nyt on elänyt yli 2000 vuotta.
Kuten tuon ajan tapahtumissa ja tapakulttuurissa, missä tahansa 2000 vuotta vanhassa kirjoituksessa omaamme sen siirtäen, mukaan tulee paljon oman kulttuurimme ja symboliikkamme tulkintaa, omaa sosiaalista ja kulttuurista pääomaammekin. Ei vähiten onomatopoeettisen ja luontoa matkivan kielemme kautta värittyen. Näin tapahtui myös Suomessa.
Luterilainen kristillisyys sai meillä omalaatuisensa sisällön ja opimme samalla myös lukemaan ja pohtimaan lukemaamme, joku alkoi kirjoittaakin sekä hakea uusia sanoja ja käsitteitä tutkijana sekä poikkitieteisen käsitteistön kautta taitojaan yhdistellen. Luonnontieteet ja ihmistieteet kun käyttävät kokonaan erilaista symboliikkaakin.
Se että Jeesus oli perustamassa uutta uskontoa, maailmankuvaa ja normistoa, moraaliakin, on oman aikamme tuote, tuskin Jeesuksen päämäärä sinänsä. Kyse ei ollut uudesta puolueesta tai populistisesta liikkeestämme. Ne eivät tahdo elää tuhansia vuosia.
Samoin tapahtuminen ajallinen, kronologinen järjestys on voinut myöhemmin muuttua. Sillä ei sinänsä ole merkitystä pieninen yksityiskohtineen. Kristinopista ei tehdä kuukausittain gallupeja sen enempää kuin muistakaan uskonnoistamme.
Todennäköistä kuitenkin on, että Jeesus oli nasaretilainen ja kyse oli verollepanosta. Johannes kastaja oli hänkin historiallinen henkilö ja aktiivisempi oman ”uskonnon” perustaja kuin Jeesus. Kristuksessa kun ei ollut juuri lainkaan populistin vikaa saarnamiehenä. Vuorisaarna kun on hänen harvoja puheitaan ja on yksi maailmanhistorian parhaista puheistamme. Kenen tahansa arvioitavana.
Se kuka kastoi ja kenet, miksi Jeesus tahtoi vaihtaa näitä rooleja, ja Johannes siihen suostui, on uskottava. Varhaiset kristityt ja heidän motiiviinsa ei olisi kuulunut kertoa Johannes Kastajaa Jeesuksen kilpailijana ja kertomus on epäilemättä oikein sekin. Näin siis jouluajan Hesaria myös lukien, ja pitämättä sitä oman aikamme Raamattuna ja pyhänä julkaisuna, saati tieteen ja teologian oppineiden avainjulkaisunamme. Ei Hesari sellainen lehti medianamme ole.
Moni sen kuitenkin lukee ja nyt mieluumminkin viihteenä kuin teologisen tiedekunnan ykkösjulkaisuna tai alan historioitsijoiden käyttämänä apuvälineenään.
Kenenkään joulua tai pääsiäistä, uskoa mediamme ei voi ainakaan tuolla kirjoituksellaan horjuttaa suuntaan tai toiseen. Kyse on Jeesuksesta historiallisena henkilönä siinä missä uskomme, tai emme usko, vaikka Aleksanteri Suureen ja hänen tekoihinsa. Niistä on vain kirjoitettu paljon vähemmän.
Putin ei jää historiaan muuna kuin väliaikaisena hallitsijana, hybridiajan henkilönä häiriköiden nyt lähinnä itäosassa Ukrainaa ja peläten Venäjän hajoamisen jatkuvan kuten edeltäjänsä Neuvostoliiton kohdalla tapahtui ja jatkuu edelleen. Kyse ei ole uudesta ilmiöstä vaan vanhan jatkumisesta ja sen jarruttelusta.
Oikein rauhaisaa pääsiäispäivää ja siunausta vuodelle 2022 myös koronan voittajina. Korona viruksena on luonnontiedettä, jota taas politiikan keinoin ja median välinein ei varmasti voiteta.
Virus ei suostu neuvottelemaan ehdoista ja tulkinnoistamme, eikä muutenkaan ole taipuvainen noudattamaan ihmistieteille tyypillisiä teorioita, lakeja ja asetuksiamme.
Luonnon edessä on viisaampaa olla nöyrä siinä missä hiljentyä viettämään kristittyinä ja usein maallistuneina luterilaisina kristinopin perusteitamme osana vaurastunutta länttä ja sen demokratiaa.
Media ja todellisuuspakoinen valta – eskapismi tänään
Kun Venäjä lisää jännitettä, tavoite ei ole yhtä kuin strategia ja sushista tuli uusi lauantaimakkara, otsikoi Helsingin sanomat pääkirjoitussivunsa 22. marraskuuta 2021. Rokotusten kanssa ei pidä hosua, hiilinielujen merkitys ilmastotoimissa kasvaa ja insinöörinkin saa leikkiä, sama media otsikoi puolestaan kolme pääkirjoitustaan 20. marraskuuta 2021. Sunnuntain otsikot olivat taas pääkaupungin omia lukijoita palvelevia tyyliin: ”Helsinki kipuilee kasvunsa kanssa”.
Päämedioiksi luettavan lehden tärkein sivu ja sen otsikot ovat kuvaus muustakin kuin tuon päivän ajankohtaisista tapahtumistamme. Kipuileeko Helsinki todella, olisiko rokotusten kanssa toimittava toisin kuin hosuen ja hosuuko joku ja missä, leikkivätkö insinöörit ja jos eivät, kuka heitä on estämässä? Miten sushista tuli oikein lauantaimakkara ja miten strategia ei palvelekaan tavoitetta, onko Venäjä sellainen käsite, johon voi kiukaan tapaan heittää vettä ja lisätä löylyjä maailmanpolitiikan arjessa ja tällä kertaa Ukrainassa?
Samaan aikaan lehden tulkinta otsikolla ”Muut lehdet” kertoo, kuinka ”Uutisten ylitulkinta lietsoo salaliittoteorioita”. Kun kertomusta ei pidetä riittävän mielenkiintoisena tai se alkaa toistaa itseään, siihen hiipii moralisoivan opetustarinan piirteitä. Tai kertomukset alkavat toistaa itseään etätyöstä, kotoilusta, mökkielämästä tympääntymiseen saakka.
Tämän ajan eskapismi on ilmiönä itsensä paljastava sosiaalisen median sivuilla, ei enää niinkään päämedioittamme kerronnassa. Niinpä sitä on myös seurattava ja tutkittava siellä missä ovat oman aikamme eskapismin siemenet itämässä.
Se on aivan kuin seuraisit vuodesta toiseen samaa formulasirkusta, samojen snooker -pelaajien toistuvaa tapaa saada pallonsa pussiin rinnan suomalaisten vanhojen leffojen ja mainosten kanssa kotisohvalla vanhentuen. Seuraten sinusta tehtyä sohvaperuna viihdettä samalla.
Oleellista on sen reaaliaikaisuus ja käsitteet ”cluster article, cluster policy tai cluster art ja cluster economy” sekä kyky seurata niiden syntyä ja leviämistä, jo moneen kertaan kuvaamieni klusterianalyysien ja faktoriratkaisujen avulla sekä tuntien algoritmien synty, se miten kielemme on muuttunut osaksi tekoälyä, joka taas on kaukana mennen maailman scifistä. Se ravistelee yhteiskuntaamme mutta on samalla myös liiketoiminnan perusta siinä missä luonnonvaramme, luonnon kunnioittaminen ja väestörakenteen muutoksetkin.
Lukien samalla nämä artikkelit, kuinka juuri nyt elämme hybridiyhteiskunnan sitä vaihetta, jossa vaikeita käsitteitä käyttävät poliitikot pyrkivät välttelemään tekemästä sellaisia virheitä, jossa heidän käyttämänsä ”vaikea käsite” paljastuisikin tavaksi piiloutua sen taakse, kun parempaakaan sanottavaa ei enää löydy.
Eletään siis aikaa, jolloin aiemmin nuhassa harrastettiin kuten ennenkin ja mentiin töihin ja kylään, halattiin ja käteltiin sekä aivasteltiin käteemme. Tänään on toisin ja eskapismin kasvot ovat nekin uudella tavalla tulkittava.
Kun nyt nuha iskee, voit kertoa sen netin kautta alkaen samalla levätä, jatkaa töitäsi työhuoneessasi tai hoitaa sairastunutta lastasi. Oikein asiasi hoitaneena ja hybridistä pois kasvaneena tietotyöläisenä kerrot vain viestilläsi vastaavasi parin minuutin viiveellä, koska hoidat joko itseäsi tai sairastunutta lastasi. Et kuitenkaan sotaa Ukrainassa. Sen seuraaminen saa sinut vain sairastumaan muuhunkin kuin vain harmittomaan eskapismiin.
Me kun elämme eri maailmassa kuin vielä ennen 2000-lukuamme. Tästä varoitettiin varmasti mutta käyttäen usein kieltä, jonka avaaminen edellyttää poikkitieteistä osaamista ja päätöksenteossa tekoälyä.
Nato jäsenyyden pohtiminen on omalla kohdallamme turhuutta, joka on poissa muulta pohdinnalta. Sitä varten maassa on eduskunta ja hallitus. Me kun tiedämme ettei Venäjä halua Natoa rajoillemme ja me taas emme halua Venäjää Ukrainan tavoin häiritsemään jo kolme sotaa vuodesta 1919 alkaen kokeneeseen maahamme.
Me muistamme toki nuo sotamme ja tiedämme, miten sopimukset tehtiin selkämme takana ja olimme yksin. Selvisimme toki niinkin mutta nyt ilman sotia hakien muiden turvatakuita. Sellaisia, joihin voimme myös luottaakin.
Kirjoitin aiheesta vuosikymmen sitten myös Helsingin Sanomien toimittajille ja päätoimittajille tarkoitetun viestin, monta viestiä ja kirjaa hybridiyhteiskunnasta ja sen kouristelusta, dystopiasta vastakohtanaan sille utopialle, jota kohti tuleva yhteiskuntamme kulkee ja pääotsikkona pako eskapismiin.
Pääkaupungin media kulkee vuosikymmenen tai kaksi jäljessä. Se oli nähtävissä konkreettisesti Itä-Savon lehtenä muuttuessa digiaikaan 1980-luvun alusta ja odottelimme sukuni kanssa koska Helsingin Sanomat rakentaa vastaavan painotalon Forssaan.
Poliitikot kun Forssassa panostivat siihen jopa rakentaen vesitornin ja ties mitä, jotta pääkaupunkiseudun merkittävät digiajan nerot muuttavat tyytyväisinä Forssaan 2000-luvulla, siinä missä vielä omituisemmat tieteen teon nerot 1970-luvulla Vantaan Tikkurilasta Loimijokilaaksoon Jokioisten kuntaan MTT:n maaseudulla rakennettuihin upouusiin laboratorioihimme.
Vain häipyäkseen sieltä muutaman vuoden tai vuosikymmenen jälkeen muille maille markkinoille. Sielläkin (MTT) tarvittiin lisää hyviä aivoja ja ne saatiin kahdesta muusta luonnonvaroja tutkivasta laitoksestamme. Lisää suorittavaa työtä ja rutiinia ei tarvittu, vain osaavia uusia tieteen tekijöitä. Syntyi Luke (MTT, Metla, Rktl) ja hyvä niin.
Pysyminen Loimijokilaaksossa olisi ollut yhtä uskomaton teko kuin siirtää Helsingin yliopiston Viikin nerot Sonkajärven Rutakolle tai Vieremälle, Kiuruvedelle tai Tohmajärvelle Kiteen talousalueelle tai miksei myös Ylä-Savoon Iisalmen talousaluetta jalostamaan tuolloin maalaisliittolaisena aluepolitiikkanamme ja demareitten punamultana sitä tuohon aikaan tukienkin.
Maalaisliittolainen Johannes Virolainen oli henkilö, joka tuolloin asiaa hoiti, siirsi tiedeyhteisöjä pääkaupunkiseudulta maaseudulle, sekä valmisteli paljon muutakin hajasijoittamiseen kuuluvaa poliittista eliittiämme koskien. Hänen kanssaan samaa lukiota kävi Veikko Vennamo ja myös tuleva nobelisti ja presidenttimme Martti Ahtisaari. Kaikki hyvin erilaisia persoonallisuuksia ja kuitenkin samoja karjalaisia ja evakkoina aktiivisia menestyjiä samalla. Ilman näitä Karjalan evakkoja olisimme takapajula tänään.
Mutta ei nyt enää paikattomassa ja ajattomassa maailmassa. Nyt on muutettava Helsinkiin välttääkseen alkuvuoden aluevaalit ja näiden aiheuttaman mielettömyyden. Yli kahdenkymmenen alueen sijaan meille riittää vallan hyvin kymmenkunta talousaluetta hiven Sveitsin tapaan toimien. Kuntien pakkoliitot ovat taas loukkaus näiden työlle ja kunta ei voi olla kaupungin viheraluetta ilman minkään maailman osaamista kaupunginosana.
Kun toistat tämän riittävän usein, tuloksena on lopulta ilmiö, jota pidetään ikään kuin itsestään selvänä ja oman pohdinnan tuloksena syntyneenäkin. Näin toimii myös tekoäly ja aivopesu, mainonta joka hetki.
Muutos punamullasta tai kansanrintamasta nykyiseen hallitukseen naisineen on ollut järisyttävämpi tapahtuma kuin ne vaalit, joista Helsingin Sanomat meitä valaisee tämän päivän 22.11. 2021 lehdessään.
Muutos ei koske tietenkään Helsinkiä. He menevät kokonaan omin eväin, muilta karkuun. Maaseutu vanhuksineen tulee sitten jossain kaukana takana.
Heille hybridin horisontti ei ole vielä edes näkyvissä, saati dystopiat vaihtumassa utopioiksi, eskapismiksi. Niskavuoren emäntä vierailee Eduskuntatalolla ja taustalla soi surumarssi, yksi paikka on nyt rintamalla kuullun mukaan vapaana.
lauantai 24. marraskuuta 2012
Twitter, facebook, you tube, friefeed, flickr, myspace, your site, google, digg, linked in, mybloglog, slideshare, twitxr, socializi, socialthing, wikia ja sadat muut sosiaalisen median maailman “landscape” ovat tuhansien miljoonien ihmisten tapa elää ja viestittää toisilleen niin Palestiinan ja Israelin, Gazan ja Hamasin ikuisuuskiistoista, Taivalvaaran myrkyistä, EU:n kompuroinnista, jenkkikenraaleiden sukupuolielämästä kuin omasta aamuisesta ohjelmastaan, työstään ja yrityksestään, opinnoistaan ja oppilaitoksestaan, ruuasta jota suuhunsa panevat, lemmikkieläimistään, runoista ja uusimmasta sävelmästä, näkemästään leffasta tai harrastuksistaan, kuvista ja videoista, joita levittävät ympäri maailmaa reaaliaikaisesti ajasta ja paikasta piittaamatta.
Marketin Gold Mine ja massamedia
Mitä tekemistä käsitteillä “social media landscape“, “marketin gold mine” sekä sosiaalisen median koko maisemalla, on perinteisemmän median ja sen journalismin kanssa? Onko neljäs valtiomahti kadottanut jotain oleellista itsestään ja hakee sitä suunnalta, jota se ei edusta muuten kuin virheellisenä sanavalintana “media”?
Perinteinen mediahan on jättiläismäinen järjestelmä sidottuna yhä kiinteämmin kaupalliseen ympäristöönsä ja sen käyttämään teknologiaan.
Journalismi taas oli joskus, kauan sitten, julkisen keskustelun taito ja kyky käydä pohdintaa siitä, miltä maailma näyttää, ei vain välitön lähiympäristömme, ja nyt se ei pysy enää hengissä vanhan median sisällä. Se on siellä ajettu nurkkaan, tapettu ja raiskattu monen muun institutionaalisen rakenteen tapaan.
Se jos mikä on sodan kohde siinä missä Ukrainakin. Kun tekoäly otti sen lopulta hoitoonsa, kaikki muu äly oli tarpeetonta tai syntyneen uuden luokattomaksi jääneen yhteiskunnan alinta porrasta.
Oman aikamme perinteinen media tarkoittaa käytännössä viestinnän suurteollisuutta ja liiketoimintaa. Vielä takavuosina se oli myös haaste ja tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua.
Media, siis tämä nyt pois kuoleva, oli ainut tapa käydä analyyttistä keskustelua demokraattisen yhteiskunnan välttämättömänä tilana ja foorumina. Ei se ole sitä toki enää. Hybridin kouristelu dystopiana ei ole loputon ilmiö sekään. Ei vierailla käsitteillä voi huijata loputtomiin. Tekoäly käsitteenä on sekin vieras ja virheellinen, rahvaalle myyty käsite.
Sukupolvien välinen ero
Oman aikamme nuoret eivät sitä seuraa enää lainkaan ja syynä on juuri tämä kyvyttömyys vastata vanhaan haasteeseen, jonka siltä vei sosiaalinen mediamme ja sen kyky uusiutua ja olla osa evoluutiota, ei revoluutiota enää.
Oli kyse sitten sodasta tai rauhasta, taloudesta tai politiikan teon demokraattisista välisestä ja lopulta kaikesta arkielämämme aidosta ja koskettavasta, jossa olemme nyt mukana jakaen sen sosiaalisen median maailmaksi ja maisemaksi kaikkien kanssa, lupaa kysymättä. Evoluutio kun vaihtuu aina lopulta revoluutioksi niiden kokemana, jotka jäävät sen ulkopuolelle.
Toki siellä on omat lakinsa, muuttuvat normit ja arvonsa, mutta niin on myös liikenteessä tai liikkuessamme metsässä tai merellä pysyäksemme kartalla. Jotkut ovat siinä aina muita taitavampia ja opastavat muita.
Kulttuuriset, eettiset ja moraaliset rakenteet vaihtelevat siinä missä koko symbolirakenteemme ja sen monet vivahteet. Lokaali maailma ja sen normit, arvot sekä sosiaalinen pääoma ei ole pelkkä ikivanha kultti sekään.
Kun kiinalaiset puhuivat kulttuurivallankumouksesta, he tarkoittivat muuta kuin suomalaiset omassaan, todellisuuspakoisuutta muistuttavassa eskapismissa. Kun vedät jokiohjelmia Loimijoella tai Kemijoella, se on eri asia kuin matkata Kiinaan ja Keltaisen joen eteläpuoleiseen maakuntaan siellä tai Kalixjoelle Ruotsin tuntureilla.
Maailma on sanojen vankina vain vanhassa maailmassamme, ei some evoluutiossa. Moni saa somessa myös toimeentulonsa mutta ei tietenkään koko ajan ja kaikki. Eivät kaikki liikenteeseen tai merelle lähtevät ala pohtia, kuinka siitä voisi saada itselleen ammatin tai muuttaa bisnekseksi, politiikaksi, tehdä propagandaväline tai uuden journalistisen kulttuurin tai vanhan median jatkeen.
Eivät kaikki ihmiset ole ahneita tai pelureita, kulkureita tai turisteja, eskapismia pakenevia työyhteisöstä tai kulttuuristaan vieraantuneita downshiftaajia.
Perinteisen journalismin rasitteet
Perinteisessä journalismissa todellisuutta tutkiva kritiikki oli muuta kuin somen tapa toimia ja muuntautua reaaliaikaisesti ja mediasta piittaamatta. Journalismin oman aikansa normit eivät sovellu sinne lainkaan.
Some ja sen rikkaus ei sovellu journalismin yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia arvioivaan kritiikkiin millään tapaa ja vie toimittajan koko ajan merellä eksyksiin kartalta, joka on “some landscape“.
Journalismin normistoon kuuluvat sen omat säännöt, jossa pohditaan ensimmäisenä sitä, onko journalismi journalismin näköistä. Se, onko media ja sen sisällä piileksivä journalismi hyvää ja eettisesti pitävää sekä normien mukaista, ei sovellu millään tavalla “some landscape” tulkintaan.
Vanha journalismi ja sen ihanteet muistuttavat takavuosien maantieteilijää, joka kertoi maantieteen olevan sitä mitä maantieteilijät tutkivat. Sektoritutkimuksessa puolestaan maataloustieteilijät ovat tehneet saman rajauksen ja sulkeneet kaikki muut ulkopuolelleen, jolloin hyvää maataloustiedettä on se mitä agronomit tutkivat, ei muiden tekemänä.
Näin kaikki erikoistieteet ovat kehnoja, koska näihin ei liity agronomin saamaa statusta tai maantieteessä maantieteilijää tutkijana. Paaviksi paavin paikalle pyrkivä kardinaali kantaa omaa taakkaansa hänkin.
Poikki- ja monitieteinen ilmiö tuli yllättäen siinä missä spatiaaliset jokilaaksot deltoineen, suistoalueineen, ja jotka mutkittelivat sopimattomalla tavalla ja kokonaan vääriä symbolejakin muistuttaen. Sitä ei saanut ääneen mainita siinä missä ei ihon väriäkään, ellei se ollut lumivalkoinen tai vaihtoehtoisesti riittävän tumma.
Hyvää journalismia
Journalismi on silloin hyvää koska sitä tekee toimittaja, journalisti, maantiede tiedettä, jota maantieteilijä tekee, jonka mittapuina ovat oman maailmankuvan ja normiston antamat ihanteet silloinkin, kun ne ovat auttamattomasti vanhentuneita kuin antiikin klassisen taiteen ihanteet Salvador Dalin töiden tulkintana matkalla kohti surrealismia ja modernin taiteen normeja tai niiden puuttumista, avointa “social media ladscape” -maisemaa.
Journalisti -lehdessä toimittajat puhuvat kriittisesti omasta työstään siinä missä maantieteilijät omassa lehdessään ja maataloustukijat omassaan. Vai puhuvatko sittenkään?
Oman asiansa osaajien alueella sorrutaan helposti ja säännön mukaan, vuosikymmenestä toiseen, naiviin vertaamiseen omaa työtä muiden työhön sekä hakien sieltä arvokkaita tai vähempiarvoisia tutkijoita tai toimittajia.
Takavuosina taloustoimittaja ja politiikan toimittaja oli arvokkaampi kuin vaikkapa hömppälehdiksi kutsuttujen lehtien toimittajat.
Some vei tämänkin kartan kokonaan uudelle tasolle ja vaati taloustoimittajalta näyttöjä, rinnan politiikan toimittajan kanssa, siitä miksi heidän työnsä olisi jotenkin laadukkaampaa kuin vaikkapa naistenlehdiksi leimattujen artikkelit ja näitä medioita seuraavien kuluttajien kyky arvioida lukemaansa ja näkemäänsä. Ja sitten tuli digi ja sen mukana tekoäly ja kaikki muuttui hetkessä.
Somen normisto ei ole sama kuin oma normistomme vaikkapa toimittajina, journalisteina tai Wikipedian lukijoina. Ei sellaista voi olla tuhansien miljoonien muuttuvalla kulttuurilla ja sen evoluutiolla muuten kuin määritellen se jatkuvan muutoksen normistolla ja innovaatioiden synnyllä sekä leviämisellä reaaliaikaisesti ja paikasta ja ajasta piittaamatta. Aika ihmisen keksintönä oli kehnoin ja valon nopeudella, valovuosillamme, mitataan silläkin matkaa, ei toki aikaa.
Kun muutos on paradigmainen ja muuttuva hybridi, tulos voi olla myös eskapismin kaltainen pako todellisuutta. Hybridissä itseään pakeneva ihminen on ongelma mutta eivät muut luontomme tuotteet. Ne ovat sopeutuneet luontoon, tieteeseen, joka käyttää luonnontieteen elementtejä, kieltä. Näin myös tekoälyn ja etenkin sen kohdalla.
Unet, päihteet, taiteet, tieteet mietiskelynä, matkustelu fantasiointina jne. voivat olla yksilön keino paeta myös todellisuutta. Sosiaalipsykologinen ilmiö seurauksineen ei ole sosiologista eskapismia työyhteisöstä vieraantuen tai jopa omia ajatuksiaan psykologisesti paeten.
Tapa irtautua luonnollisesta ympäristöstään fiktiiviseen ympäristöön on epäilemättä oman aikamme ilmiönä juuri eskapismia ruokkiva ja sellaisena mediayhteiskunnan tuotteena myös ymmärrettävä ja käsiteltäväkin.
Psykologinen ilmiö ei ole kuitenkaan sosiaalinen, sosiologinen eikä regionaalinen, maantieteessä spatiaalinen ilmiö. Media sotkee nämä käsitteet päivittäin ja tekee niistä sillisalaattiaan. Tiedettä tekevä tutkija hyväksyy sen eikä ala kinastella tai riidellä sosiaalisen median markkinoilla rahvaan kanssa vanheten.
Totuusväittämät
Toinen tapa lähestyä somea journalismin näkökulmasta on ollut sen tapa normittaa sanoman todellisuutta. Onko siis some -meressä uiskentelevat kalat ja vesi jotenkin sameampaa kuin perinteisen median tuottama oma vesi, jossa kyse ei ollut reaaliaikaisesta prosessista ja paikasta ilman aikaa, tapahtumien leviämistä diffuusina ilmiönä ja samalla aikaa sen käsittelyyn myös kulttuurisesti.
Tapahtuman luomisesta itse journalistisena ilmiönä, tekstinä ja kuvana, videona tai musiikkina, jota vanhan median kuului myöhemmin tutkailla ja analysoida. Jopa sen seurauksiakin niillä välineillä, joilla some eli ja uudistui, muodosti oman kulttuurinsa ja sen jatkuvan evoluution.
Tässä uudessa ympäristössä, tekoälyksi kutsutussa, perinteinen media alkoi muistuttaa nyt myöhässä tulipaloon saapuvaa palopäällikköä, joka tulkitsi vahingon tapahtuneen, hänelle itselleen, ja pelasti sen kertomalla, kuinka tulipalo on kyllä sammutettu, mutta väärin.
Informatiivisen uutiskiritiikin aikana suomalaisilla oli tapana seurata oman “pravdansa” toimintaa sen yhteiskunnallisen merkityksen kautta. Alettiin puhua ja kirjoittaa yhteiskunnallisesti informatiivisesta aineksesta ja syntyi vasemmalle kallellaan olevaa uutisointia ja Hannu Taanilan kaltaisia toimittajia sekä Repo -radio.
Some maailmassa ongelmana on, kuten oli aiemminkin, käsite “yhteiskunnallisuus” sekä sen normistot ja tapa pitää yllä tätä arvomaailmaa. Käsite vasemmisto ja oikeisto sekä liberaali tai konservatiivi olivat koomisia siinä missä ihon värikin ja niiden vertailu. Siis rasistinen ilmiö, jota ruokki rahvaan kyvyttömyys ymmärtää kieltä, jota tiede edusti tekoälynsä kautta uutena munkkilatinana mutta nyt vakavasti otettavana.
Se, onko uutinen tärkeä maailmakuvan näkökulmasta, on jo arvovalinta sinänsä. Näin “some landscape” alkoi sekin etääntyä yhä kauemmas perinteisestä mediasta eikä se ollut enää mediaa ja sen journalismia lainkaan. Sehän ei valinnut kohteitaan millään tavalla yhteiskunnallisen merkityksen tai vanhan median normien kautta elämäänsä arvottaen. Eskapismi käsitteenä oli sille turha. Se oli sille ihon väri ilman rasismia ja siihen liittyviä tunteitamme, kielen sisältämää tunnelatausta. Tekoäly on vailla tunnesanoja.
Some on todellisuutta, ei sen kuvajainen, kuten perinteinen media ja sen pyrkimys hahmottaa todellisuutta kilpaa länsimaisten tieteitten kanssa ja asiantuntijoitaan käyttäen.
Oikeammin suhde todellisuuteen alkoi hämärtyä toki jo vanhan television ja sen viihteen tai printtimedioitten tarjoaman viihteen tuotteena, ei toki somen.
Puhumme ja kirjoitimme Hollywood -elämästä ja sen tuotteista rinnan niiden uusien innovaatioiden kanssa, jotka LEVISIVÄT tuolloin vielä diffuusiesti ja kyettiin ja kulttuurisesti paikantamaankin. Tänään se ei ole enää mahdollista.
Poisoppimisen ongelma ja vanhat kartat
Vanhemmille oli ongelmia seurata sitä todellisuutta, jossa heidän lapsensa elivät ja joka poikkesi siitä todellisuudesta, joka oli heidän medioitten kautta hankkimaa hömppää, usein viihdettä, mutta vain useammalta kanavalta kuin mihin takavuosina heidän vanhempansa olivat oppineet myös geneettisesti, ei vain kulttuurisesti.
Totuudellisuuden vaatimus lipsui ensimmäisenä juuri median omana työnä ja tapana pysyä mukana leikissä sidottuna sen viestinnän kenttään, jonka tarkoitus oli tuottaa fiktiota kaupalliseen “todellisuuteen”, hömppään.
Kaupallisen median logiikka totuuden hakijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana oli kaikkea muuta kuin informatiivinen ja ihmisen mieltä jalostava. Juuri se oli syynä niihin tunteisiin, jotka aiheuttivat myös sadismin ja sotammekin. Näin sota Ukrainassa on vaarassa jäädä myös viimeiseksi.
Maailman onnellisimman maan kansalaiset ymmärtävät tämän tekoälyn synnyttämän ilmiön juuri onomatopoeettisen kielensä seurauksena. Se on täysin suvuton, hajuton ja mauton, luonnon elementtejä matkiva, siinä missä tekoälykin. Saamelaisille ilmiötä ei ole tarvis selittää.
Uusi journalismi alkoi tuottaa vanhan maantieteen tapaan vain itselleen sopivaa aineistoa ja muistutti maataloustutkijaa, joka oli kiinni yhdessä sektoriajattelun normistossaan ja uskoi sen pelastavan taantumalta kovenevassa kilpailussa.
Kun purjeita ei avattu uudessa some ladscape -maisemassa ja merellä, syntyi supistuva kehitys ja sen kaikki noidankehät ja negaatiot, kielteinen ajattelu ja asetelma, joka oli päinvastainen kuin mihin olisi kuulunut kulkea pysyäkseen kartalla.
Näin kulkijan päämäärä katosi ja tuli presidentti Mauno Koiviston kuvaama ”liike kaikki kaikessa” maailmankuva.
Innovaatioiden sijasta alettiin jarruttaa muutosta ja syntyi pysyvä taantuma. Vanha journalismi alkoi tuhota omia intellektuaalisia kykyjään ja moraalisia arvoja. Se alkoi epä-älyllistää elämänsä ja massoittaa sekä moralisoida uutta some -maailman yhteiskunnallista totuutta. Se ei halunnut syödä omia eväitään. Etätyö oli muuttunut kuitenkin jo aiemmin lähityöksi, kotona tehtäväksi.
Ikääntyvä kansakunta ja sen jälkiomaksujat eivät jaksaneet oppia enää uutta some lasdscape -maisemaa ja turvautuivat sen torjuntaan.
Näin politiikasta ja puoluelaitoksesta tehtiin siitäkin viihdettä ja rapautettiin demokratia ja kansalliset instituutiot, kansalaisten mahdollisuus yhdenvertaiseen elämään ja päätöksentekoon. Näin sekä demokratia että puoluelaitos joutuivat samaan aikaan syvään kriisiin, jossa mukana oli lopulta vain kourallinen poliittisten liikkeittemme jäseniä. Puolue ei voinut tarjota heille ja eskapismille pelastusta.
Arkijärki ja selkeys katosivat
Kun siirtymä mediayhteiskuntaan tapahtui, mediasta tuli itsensä tulkki, se alkoi kritisoida muita ja eläen itse kritiikin ulkopuolella. Jos joku sitä uskalsi kritisoida, hänet suljettiin vanhan ja rapautuvan mediayhteiskunnan ulkopuolelle. Valta sokaisi, täydellinen lopulta täydellisesti.
Kun some landscape alkoi puhua omaa kieltään ja ihmiset toisilleen, journalismikritiikki oli surullisella tavalla kuten takavuosinamme maantieteilijöitten puhetta toisilleen tai oman normiston suojissa agronomien tehdessä maataloustutkimustaan, jossa ulkopuolista kritiikkiä, erikoistieteitten löydöksiä, ei hyväksytty.
Eskapismi syveni sekin ja eristi ”de facto” ihmiset heidän luonnollisesta ympäristöstään. Takavuosina tästä selvisi kirjoittaen ja puhuen ”peitetyn sanakääntein”. Yhteiskunnallinen tietoisuus ja sen realismi peitettiin uuden ajan mediaan sopivaksi, keinotekoiseksi todellisuudeksi.
Kun muutos oli paradigmainen, maailmankuvat muuttava, jouduttiin ajattoman ja paikattoman maailmassa kriisiin ajan ja paikan tieteiden vanhan normiston arvoilla ja niistä myös eläen. Ikääntyvä maaseutu tuotti näin varmimmin toimeentulon tekemättä yhtään mitään.
Journalismin kritiikki oli sekin vain ammattikunnan professionaalisen ammattilehdistön polemiikkia, medioitten keskinäistä hiekkalaatikkokisailua, jossa taustalla ovat taloudelliset, poliittiset ja usein uskonnolliset maailmankuvat sekä yliopistot ja tutkimuslaitokset. Ne pyrkivät voittamaan aikaa ja kiersivät totuutta kuin Paavi kirkkonsa sisällä pakanoitten ympäröidessä hänen merkityksensä muuttuvassa maailmankuvassa. Lapsikin näki, kuinka hän oli kuten sadun koreileva kuningas ilman vaatteitaan, alaston. Kristinopin olemus tuli sekin näkyville tavalla, jossa sen alkuperäinen idea oli jälleen avoin ja osa samaa uuden digiajan älyn ymmärrystämme.
Siitä kun puuttuu hybridissä somen arkijärki ja yhteisesti ymmärrettävä sellainen sosiaalinen pääoma, joka olisi estänyt lokeroitumisen ja vanhan korporatiivisen rakenteen syntymisen.
Samalla itsestään selvältä katosi selkeys ja yhteiskunnallisten ongelmien todellista luonnetta ei osattu kuvata enää lainkaan, tai se tehtiin pinnallisin ja sekavin käsittein poliitikon tai asiantuntijan ymmärtämättä itsekään, mitä käsitteillään lopulta tarkoittivat. Kirjani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu” oli heille varmasti vieras.
Tekoälyn matematiikka ei laske kymmenjärjestelmän tapaan sormia ja varpaita, käytä helmitaulujamme tai kieltämme. Venäläinen valtaa käyttävä miljardööri oli saanut ylioppilaskokeen lyhyessä matematiikassa hylätyn arvosanan ja lisäten perään vielä miinuksen (improbatur miinus). Sellaisen osaamisen ja ymmärryksen kautta syntyvä valta ja sota on varmasti vaarallinen.
Pseudototuus jankuttamalla
Kun korporatiivisen yhteiskunnan syy- ja seuraussuhteet olivat mukamas epäselviä aletiin jankuttaa samaa totuutta. Kun riittävän moni sitä vakuuttaa, siihen aletaan uskoa.
Kun tällaisen pseudototuuden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia, ne alkavat kumuloitua kuten Taivalvaaran kaivospäästöt luonnossa tai EU:n tapauksessa tehdyt virheet alkaen eurosta yhteisvaluuttana ja sote -kutien rakenneuudistuksessa.
Kun tielaitos suunnittelee väyliä tavoitteena saada ne alkuun liian pienellä budjetilla, luottaen maan tapaan, myöhemmin syntyy laman aikana mahdoton keino hoitaa ne ottamatta lisää lainaa tai karsimatta jotain elintärkeää menoissamme laman jatkuessa vuosikymmenen.
Sama ongelma mutta kumuloituen syntyi sote-keskustelussa ja uudessa hallintomallissa maakuntineen.
Syntyy korporatiivisen yhteiskunnan huonoa hallintoa. Seurauksena tästä valheesta on palautteen saaminen viiveellä, jolloin virheet kumuloituvat aina vain raskaampina tulevien sukupolvien kannettaviksi.
Tällaisten ongelmien synnyssä korporatiivinen yhteiskunta on synnyttänyt juuri huonon hallinnon, jolloin ristiriitaisia tavoitteita on hoidettu erilaisten eturyhmien paineiden alla mediavalheiden maailmassa ja maksaen korvausta moraalittomasta toiminnasta joko korruptoiden ihmisiä tai optioina.
Korporatiivinen ja sisältä korruptoitunut, rakenteellisen korruption maailma on mahdoton yhtälö sellaiselle journalismille, joka etsii logiikkaa pelkän syy- ja seuraussuhteen kautta ja kausaalisuhteita hakien.
Tätä logiikkaa sosiaalinen media ei noudata ja löytää sellaista, johon perinteinen kriittinen journalismi tai tutkimus ei ole kyennyt havaitsemaan.
Kyse on yleensä virhepoikkeamasta, residuaalista, jota on alettu pitää maan tapana. Sellaista ei maan media saakaan huomata osana sen omaa toimintalogiikkaa, suomalista Pravdaa.
Satraappien tiedettä
Toisin kuin ”some landscape” ja sen tutkimus, journalismin tutkija keskittyy pääsääntöisesti yhteen asiaan kerrallaan eikä voi hahmottaa korporatiivisen yhteiskunnan niitä rakenteita, jotka nivoutuvat yhteen ja ovat piiloviestinnän kaltaista elämää.
Journalismilla, kuten tutkimuksella yleensäkin, on nykyisin hyvin lyhyt aikaperspektiivi niin menneeseen kuin tulevaan. Reaaliaikaiselle medialle ja tekoälylle, miljoonia suorituksia tekevälle hetkessä, tätä aikaperspektiiviä ei voi ollakaan.
Niinpä some landscape onkin tästä vanhasta mallista poikkeava. Se edustaa määrättömän suurta yhteiskunnallista toimijaa, jonka aika kulkee reaaliaikaisena ja kulttuuriin, kulttuureihin, sidottuna ilmiönä sekä on havaittavissa tuhansien kulttuurien sisäisenä vaihteluna.
Tässä prosessissa aika ei ole oleellinen vaan ajattomuus sekä paikattomuus, joita luonnehtii määrätön määrä muuttuvia parametrejä, joilla on aikaan ja paikaan sidottu selittävien muuttujien historiallinen ja alueellinen taustansa, sosiaalinen pääomansa.
Tämä pääoma ei ole kuitenkaan todellisuuspakoista eskapismia. Sitä voidaan myös tulkita mutta se vaatii myös omat välineensä ja osaajansakin. Se rajaa huiput uudella tavalla ja on siksi varallisena koettukin. Improbatur miinus miljardöörit eivät ole osa tätä tulevaisuuttamme. Eivät toki myöskään sodat Ukrainassa.
Jos näitä, tätä uutta kiletämme, ei tunne, niitä ei voi ymmärtää ja koko some landscape jää vaille karttaansa. Näin tämä kartta on oltava jo valmiina silloin, kun tähän ympäristöön ja sen tulkintaan siirrytään perinteisemmästä maantieteen tai historian, aika- ja paikkatieteitten ympäristöstä.
Tässä journalismilla on puolestaan enemmän rasitteita ja poisopittavaa kuin monella muulla kriittisen tieteen edustajalla.
Journalismi on arvoihin sidottua tiedettä ja sillä on siten erityisongelma ymmärtää arvoihin ja normeihin liittyviä ristiriitoja.
Ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua, jonka media voisi välittää jumalallisena tietona viihdetaiteen keinoin ja muun yläpuolella toimivana satraappina, johon se uutena vallankäyttäjänä nyt syyllistyy.
Se hakee vain omaa valtaansa tukevaa, sitä ruokkivaa historiaa, maantiedettä, kulttuuria, politiikkaa, sosiologiaa, taloutta ja lopulta päätyen todellisuuspakoiseen eskapismiinsa.