Juhlapyhät estävät toimittajia kertomasta, mitä kaikkea maailmalla on tapahtunut pyhien aikana. Niiden purkaminen käynnistyy tavalla, jossa suuret ja pienet asiat lomittuvat toisiinsa eikä kukaan kykene jäsentämään kokonaisuutta hetkellä, jolloin suuret tapahtumat ovat ohittamassa perinteiset pienet, myös poikkeuksellisen merkittävät hiljaiset merkit tulevasta.
Suomi etenee Natoon nyt vauhdilla, jossa ei enää Natoon haeta vaan sinne kutsutaan. Se on myös tämän protokollan oikea järjestyskin. Marko Junkkari havaitsee tämän Helsingin Sanomien (HS 16.4) ammattitoimittajan artikkelissaan.
Niinpä keskiviikon eduskunnan täysistunnosta alkaa todellinen vyöry, joka johtaa Suomen Nato-jäsenyyteen. Tämä on pääsiäispäivien aikana padonneista uutista ensimmäinen ja meitä koskettavista luonnollisesti tärkein. Samalla se pohjustaa seuraavan suuren uutisen, joka kohdistuu koko Pohjolaan ja etenkin siihen merialueeseen, josta myös Venäjä on ollut aina huolissaan.
Tätä kautta Suomi pääsee taas myös maailman kartallekin. Olemme siitä ylpeitä. Ruotsi tulee ikään kuin hiven jäljessä ja odottaa sodan äänten vaikenemista Ukrainassa. Ruotsalaisten suhde sotiin ja venäläisiin on toinen kuin suomalaisten.
Junkkari esittelee edustajiemme, itse valitsemiemme kansanedustajien, täysistunnon ja heidän tapansa hoitaa asia kahden mallin kautta. Niistä toteutuu kuitenkin vain toinen, eduskuntakäsittelyä korostava ja siitä jo kauan ääntä pidetty menettely.
Tämän jälkeen Suomi todellakin kutsutaan, Suomi ei itse esitä, Naton jäseneksi ja prosessi etenee nopeasti. Suomi kun on demokraattinen ja vauras maa, korruptiota ei juurikaan ilmene, puolustusmenotkin Naton edellyttämällä tasolla.
Neuvotteluissa käydään toki läpi perinteiset poliittiset, taloudelliset, sotilaalliset, juridiset ja huoltovarmuuteen liittyvät erityskysymyksemme. Ne eivät aiheuta päänvaivaa, kun kyseessä on Suomi ja taustalla Venäjä ja Euroopassa käytävä julma sota Ukrainassa.
Se kun antaa todelliset kehykset tälle kertomukselle myös myöhemmin historiassamme. Ilma sitä tätä jäsenyyttä ei olisi nyt edes käsitelty. Valtaosa suomalaisista ei sitä olisi halunnut. Nyt sitten haluaa ja se siitä.
Loppulausunto Suomen liittymisestä ei tule olemaan valtava määrä papereita vaan muutaman sivun sopimus, jossa Suomi jäsenmaana sitoutuu Naton vastuisiin ja perussopimuksen artikloihin, siis standardimuotoinen sopimus. Muuhun kun ei ole aikaa ja järkevää tässä hetkessä käyttää aikaa tai tehdä siitä teatraalinen näytelmä. Ja jälleen taustalla on Venäjä ja Ukrainassa käytävä julma sota.
Aluksi Suomesta tulee ns. tarkkailijajäsen, kunnes kaikkia jäsenvaltiot ovat käyneet läpi Suomen liittymissopimuksen ja sen myös hyväksyneet. Kussakin valtiossa käsittely tapahtuu hiven eri tavalla ja aikataulussa.
Yhdysvalloissa vaaditaan määräenemmistöä, britit eivät edes vie hakemusta parlamentin käsittelyyn jne. Arviolta tämä vaihe vie aikaa runsaan puoli vuotta loppukesän lomista yms. johtuen.
Kesäkuussa 29. -30. päivinä Natolla on huippukokous Madridissa, johon myös Yhdysvaltain presidentti Joe Biden osallistuu. Mukana ovat myös Suomi ja Ruotsi, olettaen että myös Ruotsi on hakemuksensa jättänyt, aivan riippumatta siitä, missä vaiheessa hakemusten käsittely 30 jäsenmaassa sattuu olemaan.
Näin Suomi ja Ruotsi profiloituvat jo tuossa kokouksessa jäsenmaina. Tarkkailijajäsenyys ei tuota statusta muuksi muuta. Hakijat kun ovat tunnetusti Euroopan ja maailman vauraimpia ja statukseltaan Naton arvovaltaa nostavia, mitattiin sitä sitten miten tahansa.
Ratifioinnin odottelussa kyse ei ole siten menneen maailman ns. vaaran vuosista. Pohjola on tehnyt omat johtopäätöksensä ja taustalla on Venäjän muuttunut tilanne ja Ukrainan sadistiseksi osoittautunut sota Euroopassa.
Venäjän näkökulmasta tilanne on kuitenkin toinen, jolloin tuota aikaa on syytä lyhentää mahdollisimman järkevällä tavalla lännessä arvaamatonta Venäjää näin myös kohdellen ja jo koettua Ukrainan sotaa omassa arvioinnissa mallina käyttäen.
Venäjä toimillaan synnytti tämän ilmiön Pohjolassa. Varmaan se on myös näin siellä arvioitukin ja laskettu yhtenä epämiellyttävänä lisänä osana julmaa näytelmää Ukrainassa. Pohjolan kautta se ei lähde eskaloitumaan. Elleivät Venäjällä sitä tietoisesti tahdo.
Talvisotaan jouduttiin, kun näin tapahtui. Silloin meille ei löytynyt auttajaa mistään. Sen sijaan selkämme takana oli tehty sopimus, jossa luvattiin, ettei meitä auteta. Nyt sitä apua löytyisikin ja kynnys on korkeammalla. Motiivi on taas ilmeisen olematon Ukrainaan verrattuna. Tai verrattuna liki mihin tahansa Venäjään kiinnittyneeseen osaan valtioliittoa. Me olemme EU:n jäsen ja itsenäinen valtio jo vuosisadan.
Sitä ennenkin vain hetken ruhtinaskuntana ja Ruotsilta riistettynä. Tosin valtiot olivat silloin mitä olivat. Nyt on toisin ja vain Venäjä arvaamaton.
Samaan aikaan kun Pohjola valmistautuu omaan asemointiinsa muuttuvassa Euroopassa, Ukraina valmistelee omaa sotaansa aivan samalla tavalla kuin me suomalaiset aikanaan vuoden 1939 talvisotaan ja etenkin sen jälkeen pian alkaneeseen toiseen maailmansotaan, omaan jatkosotaamme. Omat sotamme loppuivat Lapin sotaan. Helsinkiä ei miehitetty, muut pääkaupungit miehitettiin.
Neuvostoliiton hajottua totesimme Pariisin aikaisen rauhansopimuksen senkin vanhentuneen. Jatkuuko Venäjän hajoaminen, ei ole meitä kiinnostava asia, ellei siihen liity kohtuuttomia levottomuuksia omilla rajoillamme. Jättivaltion levottomuudet ovat Naton kaltaisen liiton kautta hoidettavia levottoman naapurina eläen. Tämä koskee koko Pohjolaa ja Itämeren lahtia. Omat resurssimme eivät siihen riitä. Jo pitkä maaraja maksaa meille maltaita.
Meillä tehtiin sodistamme, myös veljessodasta tai sisällissodastamme, sellaista suurta kertomusta, jonka muistamme toki myös tänään. Itsenäisyyspäivämme on edelleen tuon suuren kertomuksen palauttamista myös uusien sukupolvien mieliin.
Vuosisatoja näin jatkaen se alkoi vaikuttaa hätävarjelun liioittelulta. Nyt ajattelemme jälleen toisin. Ukraina on tehnyt omasta sodastaan tähän aikaan sopivan sosiaalisen median alustoille käyvän ”Sota meidän silmin” kuvauksen.
Helsingin Sanomat käyttää tuon kertomuksen kuvaukseen liki koko lehtensä, kuusi täyttä sivua. Se sisältää Venäjän hyökkäyksen Kiovaan, barbarian vastaan sivistynyt Ukraina, Venäjän anteeksiantamattoman rikoksen sekä sen päätähdet Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin, Kiovan pormestarin Vitali Klytskon, puoluejohtaja Kira Rudikin ja viestintäjohtaja Mihailo Podoljakin.
”Sota meidän silmin” vastaa tavallaan omaa sotaelokuvaamme ”Tuntematon sotilas” jossa pääosa annettiin itsensä ja henkensä uhranneille sotilaille ja näin muuttaen perinteinen sodan esikuntakuvaus kenttämiehen kokemukseksi korsuissa ja juoksuhaudoissa vuosikaudet eläen.
Se oli täysin poikkeava tapa esitellä sodan kauhut sivuuttaen sodan johto ja keskittyen rintamaelämään, ja sitä myös aikanaan kritisoitiinkin. Sen rinnalle syntyi myös sisällissotaamme edeltäneestä kirjasarjasta ”Täällä Pohjantähden alla” kuvauksineen suomalaisia herätellyt elokuvasarja ja tv-sovitus.
Niistä muodostui lopulta tärkein runko suomalaiseen historiankirjoitukseen ja myös myöhemmän mediajulkisuuden yhteinen kokemuksemme. Olemme laiskoja lukijoita mutta elokuvat kyllä kelpaavat osaksi sosiaalista pääomaammekin ja muistia.
Elokuvien taustalla työskenteli taas sama iisalmelainen elokuvaohjaaja ja näyttelijätkin tuon ajan tunnetuimpina kasvoinamme. Toista ja vaihtoehtoista kuvausta on vaikea esittää eikä se ole toki tarpeenkaan. Toki niitäkin on tehty jo useampiakin sotakuvinamme. Alkuperäinen on se paras ja samalla nostalginen yhteinen kokemuksemme.
”Sota meidän silmin” on oman aikamme ukrainalainen ”Tuntematon sotilas”, jonka myös mediat meille välittävät eikä meillä ole mitään syytä mennä sitä muuksi muuttamaan ukrainalaisena kokemuksena. Jostakin syystä vain syntyy ajatus siitä, oliko idea rakentaa tämä tarina opittu juuri Suomen kokemuksista ja tavasta tallentaa historiansa mahdollisimman reaaliaikaisena ja sitä kautta myös uskottavana.
Oliko taustalla näyttelijätyöstä ja koulutuksesta uransa rakentaneen Volodymyr Zelenskyin aivot ja osaaminen sekä kyky sen toteutukseen? Törmäsikö Venäjä ja Putin häntäkin taitavampaan faktan ja fiktion käsittelijään sekä näyttelijään, jollaista roolia edes Putin ei kykene näin uskottavasti näyttelemään? Kun Neuvostoliitto aikanaan kaatui, yksi näkyvin kaataja oli toisen luokan näyttelijänä tunnettu mutta ensimmäisen luokan presidentti Yhdysvalloista, Ronald Reagan.
Häviääkö Putin sodan kehnompaan näyttelijätyöhön ja ohjaukseen, asetelmaan, jossa hänestä on tehty syystäkin rikollinen ja rötöstelevä konna? Sillä sellaisesta hän lännestä tulkiten vaikuttaa oli hänen oma näkemyksensä sitten mitä tahansa.
Käsikirjoitus kun ei anna hänelle sankarin viittaa ja sen ymmärtäminen on nyt myöhäistä. Reaaliaikaisessa leffassa kun voittaja ei teekään itsestään rikollisena voittajaa tapahtui itse sodassa sitten mitä tahansa.
Sodan suuri tarina käydään uudessa reaaliaikaisessa mediayhteiskunnassamme sosiaalisessa mediassa, mielikuvien kautta. Tässä kertomuksessa Venäjä on barbaari ja demokraattinen maailma sen raivon kohteeksi joutunut vihollinen. Näin toki kävi omissa sodissammekin, mutta silloin mukana ei ollut vielä reaaliaikaista sosiaalisen median pelialustaa tietokoneineen, saati tekoälyä.
Tarina presidentistä, näyttelijästä, Volodymyristä, Klytskon nyrkkeilijäveljeksistä, Zelenskyin oikeasta kädestä Mihailo Podoljakista ja kansanedustaja Kira Rudikista luovat nyt tarinaa Ukrainasta sellaisena kuin sotakuvan ja ”Täällä Pohjantähden alla” aikanaan yhden miehen kirjoittamana romaanisarjana, myöhemmin elokuvana, mutta silloin vielä ilman sähköisiä pelejämme.
On syytä muistaa, kuinka tänään fiktio on oman aikamme nuorille paljon vahvempi todellisuus kuin faktana esitettävä totuus ja sitä koko ajan myös vääristellen.
Saamalaisaluetta paljon kiertäneenä ja myös Lapista julkaisusarjaa toimittaneena uutinen heistä vuosisata sitten saattoi olla melkein mitä tahansa fiktiota. Toki nämä kirjotukset saattoivat olla myös 1990-luvultakin.
Helsingin Sanomat esittelee tänään heidät eläintarhassa. Saamelaisia kun näyteltiin erikoisuuksina juuri näin ja hetki takaperin Luostolla lystiä pitämässä kilpaa romaanien kanssa siitä huumoria veistellen. Kun näistä tuolloin kirjoitti medioihimme, uskalsi mainita maantiedon oppikirjojemme rasismin, tuolloin elettiin vielä 1970-lukua. Toki Suomessa rasismia esiintyy vielä tänäänkin. Ruotsissa taas poltetaan autoja ja kohteena on jostakin syystä poliisi.
Kolonialismista huolimatta saamelaiset ovat menestyneet ja tänään voin julkaista kirjoituksiani jo vapaammin myös Suomessa eläen ja Saksassa ne julkaisten. Ajatus suomalaisesta julkaisijasta tai mediasta ei ole käynyt edes mielessä sitten 1970-luvun kokemusteni.
Suomen muuttuminen rasismista ja kolonialismista vapaaksi maaksi on vienyt aikaa. Kun itsetunto on kehno, sitä on pönkitettävä kielletyin keinoin ja vaikkapa kiusaamalla. Tämä ilmiö on hyvin suomalainen ja vaikeasti kitkettävä.
Rasismi kun jatkui vielä 1990-luvun puolelle eikä siitä näytä loppua tulevankaan. Saamelaiset ovat eläneet länsimaisessa vaikutuksessa jo ennen meitä suomalaisia mutta jostakin syystä lappilaisilta tai eskimoilta odotetaan alkukantaisuutta. Niinpä sitä on myös turisteille sellaisena näytelty ja sitä näkee myös vaikkapa Afrikassa, monilla Tyynen meren saarilla mutta myös Australiassa ja Etelä-Amerikassa.
Kolonialismilla tarkoitetaan toisen kansan asuttaman maan haltuunottoa tarkoituksena hallita alueen työvoimaa, resursseja ja taloutta, määrittelee käsitteen professori Veli-Pekka Lehtola (HS 19.4) ja sivuaa samalla Lapin jokien ja altaiden rakentajien tapaa käsitellä saamelaisten asuinalueita tai venäläisten tapaa kohdella tänään ukrainalaisia. Ei sen kummallisempaa. Sen päälle tulee usein vielä pilkkalaulut, joita Suomessa tapasi kunnan rajan ylittäen ja puukkoa mukana kuljettaen.