Luonto parantajana

Luonto parantajana

Kirjoitin eilen pohtien elämääni opettajana ja vertaillen sitä yliopisto-opettajan työnä vastaavaan ammattiin kouluttaen pieniä lapsia. Varmaan löytyy eroja mutta yhtä kaikki, molemmissa työssä kohtaat tieteen ja luonnon. Olemme osa luontoa ja oma opiskelunikin käynnistyi yliopistossa luonnontieteissä. Vasta myöhemmin sieltä valmistuttuani olin valmis syventämään oppimaani ihmistieteisiinkin. Varmistaen kuitenkin ennen sitä vanhemman lehtorin pätevyyden suomalaiseen lukioon.

Yliopisto ei edellytä opettajiltaan vastaavia opintoja ja pidän sitä puutteena. Hyvä tutkija ei välttämättä ole loistava ja ammattinsa osaava kouluttaja, hallintomies, rahojen kerääjä ja vielä laitoksensa johtaja. Tänä päivänä hajamieliset professorit ovat menneen maailman tarustosta kerättyjä, siinä missä kaikki muutkin harrastamamme stereotyyppiset kuvaukset ammattien ohella kansakunnille ja heimoillemme.

Sellaisia ei ole olemassakaan. Kari Suomalainen käytti niitä huumorinsa osana puoluehahmoilla pilaillen. Elämä ei ole pelkkää pilailua, saati sosiaalisen median sallimaa satuilua tai satiirin ja sarkasmin rajamailla liikkuvaa huonoa huumoria. Virtuaalielämä ja sen seuraajat ovat etääntyneet todellisuudesta ja samalla myös meitä ympäröivästä luonnostakin. Se on ilmiönä vaarallinen kuten voimme havaita pandemian ja Ukrainan sodan kohdalla arkielämäämme järjestellen.

Molempien kohdalla, luonnontieteitten ja ihmistieteitten, opiskeluani yhdisti ihmisen tapa kohdata virtaava vesi ja samalla padota kosket, rakentaa voimalaitoksia, kuten jo lapsena patosimme pieniä purosia lumen sulaessa metsistä ja pelloiltamme. Maalla asuminen muodosti luonnosta asuinympäristönä myös leikkikentän, ei vain tapaa hankkia sieltä elantonsa. Luonto oli paras opettajani.

Ensimmäinen komennus tutkijana oli selvittää Iijoen jatkorakentamista ja tekoaltaan vaikutuksia ei vain ympäristölle vaan myös altaiden alta muuttamaan joutuville ihmisille taloudellisina ja sosiaalisina, psykologisina vaikutuksina. Kova haaste nuorelle miehelle, kun mukana oli myös selviä poliittisia intressejä sekä hyvin monitieteinen työsarka.

Elimme 1970-luvun alkua ja oululaiset olivat jo aikoja valjastaneet Kainuun jokensa (Oulujoki) itse Merikosken voimalaitoksena, hyödyntäneet sen energian ja kemianteollisuus tuoksahti muullekin kuin rahalle Yliopiston kampusalueella. Sen sijaan pohjoisempana mereen laskeva Iijoki oli ulkopuolisten vangitsema ja suurin jokemme, Kemijoki voimalaitoksineen, oli houkutellut rakentajikseen sekä yksityisen Pohjolan Voiman että valtion Kemijoki Oy:n kilpailemaan koskisodiksi kutsutuissa taistoissa Lapin luonnonvaroistamme. Juuri tähän keitokseen jouduin 23-vuotiaana nuorukaisena ja samalla myös nuorena isänäkin. Jostakin oli leipä tienattava.

Koskisodat kouluttivat nuorta tutkijaa ja opettajaa enemmän kuin mitä talvisota aikanaan isääni ja hänen nuoruutensa vuodet vieneet jatkosodan kauhut. Suomesta puuttui kokonaan ympäristöhallinto ja sekin oli luotava tyhjästä. Vapaa joki oli ikään kuin voitettava vihollinen tuon ajan ihmisille ja kesytettävä villi luonto lohineen sekä muine petoineen samalla altaita sinne rakentaen. Tuon ajan mediatkin kuvasivat tämän taistelun juuri villin luonnon voittonamme käyttäen ylivertaista älyämme ja koneita. Myöhemmin mediakin käänsi kelkkansa ja alkoi sietää luontoa myös suojelun kohteenamme.

Ensimmäiset tehtävät liittyivätkin juuri hallinnon kohdalla ympäristöministeriön perustamiseen myös Suomessa sekä samalla alan koulutuksen ja kasvatuksen, tutkimuksen käynnistämiseen pohjoisimmassa yliopistossamme. Se ei ollut alkuunkaan helppoa, olkoonkin että maailmalta saattoi hankkia malleja sekä oppia sivistysvaltion tavoillekin. Rehtorimme ja laitoksen esimies eivät olleet hengeltään luontoa suojelevia vihreitä likimainkaan. Dekaani Erkki Pulliainen oli sen sijaan likimain samalla aaltopituudella, joskin Susi-Pulliaisena yhden  asian leimaama ilmiö.

Tänään lohen nousua ja kulkua seurataan kalaportaassa radiolähettimin ja sadoille lohille on asennettu nahan alle mikrosirut. Uuden kalaportaan suuaukolle tuotetaan voimakas lohia houkutteleva virtaus. Sen vesi saadaan maanalaisesta pienvoimalasta. Lähellä kalaporrasta mereen on asennettu vaijerit pienine peltisine ohjaimineen suunnaten lohiparvet kohti kalaportaan suuta. Itse kutupaikat tehdään nekin kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja käsityönä. Isohaaran voimalaitoksen viereen Kemijoen suulla aikanaan rakennettu hissi oli ratkaisuna mielenkiintoinen mutta sitä lohet eivät oppineet käyttämään.

Ilman houkutusvirtaa lohet jäävät pyörimään turbiinivirtaan ja paalaavat takaisin mereen. Sitä on osattava välttää. Itse lohen kutu toteutuu matalilla koskialueilla sorapohjalla. Tuon pohjan rakentelu on ammattilaisten työtä sen jälkeen kun uitto oli ne pilannut. Poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin. Ne elävät alajuoksulla 0-4 vuotiaiksi. Poikaset vaeltavat alkukesästä alas merelle ja Itämeren pääaltaan ne saavuttavat jo syyskuussa.

Tänään Itämerestä puhuessamme liitämme siihen omat tarpeemme ja huolen aiheemme, joista Ukrainan sota on seuratuin. Moni pelkää Itämeren puolesta muistakin syistä kuin ekologisista. Sivistyneet kansakunnat ymmärtävät kyllä, kuinka Itämeri on muutakin kuin vain tapa liittyä Natoon ja hoitaa omat turvarakenteet sodilta ja raiskaavilta rikollisjoukoilta vastapuolta natseiksi nimitellen. Eurooppaa koettelee ilmiö, jonka mahdollisuutta ei vielä hetki sitten uskottu. Se koskettaa myös luontoamme ja sen korjaamista ihmisten ohella. Tästä ei ole ehditty kantaa juurikaan huolta.

Lohet kuolevat pääsääntöisesti kudun jälkeen. Toki on yksilöitä, jotka voivat kutea useitakin kertoja. Vanhimmat tutkitut lohet ovat olleet 13-vuotiaita. Vanhin pyytämäni karppi oli liki 40-vuotias ja paljon suurta lohta painavampi. Karppi nyt onkin maailman jalostetuin kala mutta meillä yllättävän tuntematon. Tunnemme luontoa kohtuuttoman heikosti liki luonnonkansana vielä hetki sitten eläen ja myös luontoa matkivan onomatopoeettisen kielenkin omaksuen. Siitä kannattaa olla ylpeä ja pyrkiä kaikin tavoin se myös säilyttämäänkin. Jos ei muuten niin Natoon liittyen.

Lohiin asennetut sirut ja antennit kertovat miten lohiporras toimii. Radiotarran lukulaitetta voi verrata radioasemaan ja tarran mikrosirua vastaanottimeen. Lukulaite kun lähettää kyselyn, ja mikrosiru vastaa siihen. Sen käyttövoimaksi riittää magneettikenttä, joka syntyy, kun lukulaite lähettää signaalin.

Siru sisältää paljon enemmän tietoa kuin viivakoodi, joka on vielä yleisesti käytössä kuntien ja kaupunkien kirjastoissamme. Mukana on myös varkaudenesto toisin kuin viivakoodissa. Näin lohesta pidettiin jo aikoja sitten arempaa huolta kuin altaan alle aikanaan joutuneista Sompion lappilaisista allasevakkoina.

Moni teki silloin jo neljännen evakkonsa, kaksi ensimmäistä sotien aikana Karjalasta, kolmas saksalaisten polttaessa Sompion kylät ja neljäs oli helpoin Kemijoki yhtiön hukuttaessa Sompion kylät. Silloin heitä ei uhkailtu asein. Heidän tapaamisensa vuosien ja vuosikymmenten jälkeen vanhainkodissa oli jopa rikkaampi elämys kuin suurten tekoaltaiden kohdalla Afrikassa Voltan ja Kariban rannoilla.

Ihminen on susi ihmiselle. Sen ohella, että surmaamme ja raiskaamme sukulaiskansaamme Ukrainassa, meillä on taipumusta unohtaa, kuina yhteys luontoon suojaisi meidät useimmilta taudeiltamme. Kiinalainen muovilelu kun ei kohenna immuunijärjestelmäämme mutta pienkin ripaus multaa puutarhassa auttaa uskomattomalla tavalla kynsien alle kätkeytyen.

Pyrimme hankkimaan immuniteettia rokotteilla ja samaan aikaan kirjoitellen salaliitoista. Ihminen kun pelkää eniten itseään ja oman lajinsa edustajia. Samalla pelkäämme multaa, jossa on bakteereja, viruksia, sieniä, alkueläimiä, matoja, loisia ja tietysti punkkeja. Suomessa lasten nenä menee tukkoon pienestäkin annoksesta siitepölyä, Venäjän Karjalassa vain pari prosenttia saa nämä oireet. Ero on valtava ja johtuu elämäntavoista, toki myös elinympäristöstä ja geeneistämme.

Hankittu immuniteetti suojaa myös vaarallisilta viruksilta ja bakteereilta. Kerran sairastettu vihurirokko ei toistu. Luontainen immuniteetti hankitaan luonnossa liikkuen. Siihen vaikuttavat kaikki mikrobit ja pieneliöt, joille ihmisen rajapinnat, iho ja hengitysteiden, suoliston limakalvot altistuvat koko elämämme aikana. Lohen poikaset, ydinvoimalan lauhdealtailla kasvatetut, on nekin opetettava uimaan. Ponnistelu koskissa ja Itämeressä vaatii voimia. Ne on hankittava ennen luontoon päästettyjä poikasia.

Kun oma yhteytemme luontoon vähenee, puolustuskykymme immuniteettijärjestelmä alentuu sekin, emme opi erottamaan vaarallista vaarattomasta. Näin tämän sodan perusoivallus on, ettemme elä toki kaiken aikaan vaarallisten virusten maailmassa, taustalla ei ole salaliitto, vaan samaan aikaan maaperästä saatavat karaisevat suojatekijät ovat romahtaneet. Kaikkea ei voi korjata rokotteilla. Tämä sama pätee myös lohen poikasiin ja niiden istutukseen. Ne eivät ole välttämättä erityisen vahvoja sietämään luonnossa olevia viruksia.

Olemme hurahtaneet teknologiaan, virtuaalielämään ja teemme luontoseikkailumme siellä, olohuoneessa. Kokemukset ja elämykset hankitaan keinotekoisesti ja suojassa luonnolta. Luonto taas on kokenut saman kuin kaikki muukin ympärillämme, se on valjastettu ja myydään elämyksinämme. Tämä oli se poikkitieteinen oppi, jonka välitin 1970-luvulta alkaen tietoomme. Se ei mennyt perille alkuunkaan.

Me olemme nyt metropoleinamme jatkuvasti virusten saartamia ja rokotteiden varassa eläviä reppanoita. Koko ajan kimppuumme hyökkää joko puutiainen tai musta leski, susi ulisee nurkissamme hakien pieniä lapsia tuon tuosta niitä pesäänsä kantaen. On syntynyt harhakuva, jossa juuri luonto on se vaarallinen lenkki ympäristössämme ja moottoritie turvallinen, öinen kaupunki ja sen valot siunaavat lapsen koulumatkaa ja paluuta harrastuksista, jotka ovat nekin sisätiloissa. Metsä ja luonto, tuhannet järvemme ja joet ovat vaarallisia. Puutarha on kivettävä sekin.

Luonnonympäristö rentouttaa ja vahvistaa, olemme perimältämme luontokansaa. Toki urbaani ympäristö on helpottanut elämäämme ja tuonut sitä kautta elinvuosia, mutta samalla uudet sairaudet, jopa globaalisti leviävät, ovat tulleet tilalle. Toki rokotteet ja pillerit auttavat mutta samalla luontoyhteyden katkeaminen on vaarallinen signaali. Ihmiselämän muodot ja monimuotoisuus on kaventunut vaarallisella tavalla, olkoonkin ettei Suomi ole tästä pelottavin esimerkki. Vakavat taudit ja allergiat on hoidettava toki ajoissa ja tehokkaasti.

Rakastan puutarhaa ja luonnossa liikun eniten veneellä. Se on minun lääkkeeni ongelmiin, joita allergian ohella ovat monet psyykkiset sairaudet. Kun näitä alkaa olla jo kovin varhain lapsena, pidämme niitä ikään kuin itsestään selvinä ja pillereillä hoidettavinakin.  Väsynyt ihminen videopeleineen virkistyy kummasti päästyään ulos ja luontoon. Kyse kun ei ole vain ötököistä vaan myös psyykestämme ja sen sietokyvystä. Ylös ulos ja lenkille, lainaten takavuosien kestosuosikkiamme televisiosta, kaiken kirouksen alusta. Tekopyhää ihmistä, eduskuntaan pyrkineestä. 

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts