Kun alat kirjoittaa äidistä, josta sinulla on enää vain muistot, olet ikään kuin kadonnen pyhän jäljillä. Liikut vesillä, jotka tuovat mieleen joko Nietzschen julistuksen kuolleesta Jumalasta, joka jätti meille perinnöksi geeninsä ja rintamaitonsa, lapsuuden opit, joissa riittää setvimistä. Olettaen että muistutat uskontotieteilijää luonteeltasi ja sinulla on Georges Bataillen lahjat tarkkailla tyhjää taivasta sekä kyky kirjoittaa rajusti ja samalla runollisesti.
Eikä kaikki tämäkään vielä riitä. Sinulla on oltava myös Hegelin kyvyt ja kyky luennoida ihmiskäsityksen perusteista, sellaisen ihmisen taidot ja luonne, joka ei tyydy pelkkään ulkopuolelta annettuun todellisuuteen, vaan alkaa muokata ja työstää sitä äidin tavoin omakseen, lapselleen sopivaksi.
Hän kun ei ole isän kaltainen ensinkään, joka tyytyy eksyttämään lapsensa toiseuden viidakkoon ja esittää asiansa mukamas informatiivisesti ja selkeästi pelkällä jo hänelle annetulla ulkomaailman kuvitteellisella todellisuudella. Muokaa ja työstää sitä sekä työntää väkisten kouluttajiemme tapaan lapsen kurkusta alas.
Äidit ja äidinkieli on asioiden haltuunottoa, mutta ei samaan aikaan asioiden surmaamista, ikään kuin istuen Hegelin luennolla, jossa historia on tullut valmiiksi, kun sitä ohjanneen herran ja orjan kamppailu on lopulta saatu päätökseen. Äidin viisautta ei voi jäsennellä pelkästään informatiivisesti ja selkeästi eikä sitä työnnetä lapselle väkisten kurkusta alas isän tapaan maailmaa eläen ja mallittaen.
Äidin paikka maailmassa ei ole kuitenkaan tyhjä paperi edessäsi. Äiti kun myös kirjoittaa ja maalaa, hän keskittyy tekstiinsä ja maalaustensa huolelliseen avaamiseen myös lastaan avustaen. Kielen ja värien haltuunotto on lapselle välttämätöntä, mutta ei nyt isän tapaan samaan aikaan niillä asiat ikään kuin surmaten, tehden valmiiksi herran ja orjan väliseksi kamppailuksi.
Niinpä myös tänään me kysymme, mitä tälle Venäjälle tapahtuu, kun sille ei vaikuta olevan mitään muuta käyttöä kuin kasvaa suuremmaksi hävittäen pienemmät kulttuurit ympäriltään, elleivät nyt liittoudu keskenään ja muutu Natoksi.
Sellaista ajattelua ei voi pitää erityisen omintakeisena raiskaamalla samalla sekä äiti että lapsi. Tällaiseen ajatteluun ei yliopistoja ja pappisseminaareja tarvita. Riittää kun on sellainen räjähde, joka tappaa elämän ympäriltään. Sellaista ei voi oikein kuvitella äiti maatuskan ihmeeksi.
Äidin ajattelussa lapsi keskittyy pelkästään kirjoittamaan ja maalaamaan. Opinnot pappisseminaareissa on nekin syytä jossain vaiheessa lopettaa. Kyky hankkia itselleen ammattifilosofin todistus ei ole järkevän ihmisen elämää ensinkään. Isälle sellainen varmasti riittäisikin, jos hän sellaiseen kykenisi. Ei hän kykene. Hänessä on ollut vain riittävää oveluutta selvitäkseen keskitysleiriltä hengissä. Sen hän kuvaa myöhemmin arvokkaalla kirjallaan, jatkaa suhdetta vanhan poikaystävänsä kanssa.
Äidin ajattelun tärkein teema on uhraus ja siihen liittyvä yhteisöllisyys, pysyväksi jäänyt hyötyajattelun kritiikki, pyhän muuttuminen arjeksi sekä erotiikka ja nauru. Juuri äiti on se meistä, jolle ihmisyys on rajaton ihme. Hän ei ole kiinnostunut vain sen rajoista ja niiden ylittämisestä vaan elää uhrauksista, jotka ovat miehelle vieraita.
Äidit ovat leimallisesti strukturaalisia ajattelijoita, kuvittelemme kun muuta emme ymmärrä miehenä. Puhui äiti mistä tahansa, taustalla lymyää miehelle vieras kirjoittava ja maalaava henki. Miehen kokemana se on naisen sekä vahvuus että heikkous ja hän alkaa näytellä kömpelösti kadonneen pyhän etsijää. Siinä etsinnässä mies muuttuu lopulta liian kiihkeäksi ja on samalla ikään kuin juopunut omasta elämästään, ei vähiten kirjoittamisesta tai maalaamisesta tai luodessaan musiikkia.
Samaan aikaan kun isästä tulee teoriafiilistelyn pinnallinen lapsi, päihteitä käyttävä reppana, äiti keskittyy tekstien ja ajatusten huolelliseen avaamiseen. Vaativinkin tutkimus onnistuu vaikeassa tehtävässään. Vaikka se käsittelisi koko ajan haltuunottoa pakenevaa toiseutta, äidit tekevät tämän tavalla, joka auttaa lasta pysymään kartalla. Lasta ei eksytetä tyhjien sanojen tekstiviidakkoon tai kehnosti maalatun taulu värien sekamelskaan.
Äidin tehtävä on pitää lapsensa hengissä siinä raiskaajien ja tappajien viidakossa, jossa mies on kukkona tunkiolla. Hän jäsentää teemat sotaisanakin aikana informatiivisesti ja selkeästi, ei jää ristille roikkumaan.
Hän ei surmaa lastaan pelkällä kirjallispoliittisella aktivismilla, toisen maailmansodan intellektuellien ryhmissä rypien. Silloinkin hän keskittyi vain lapseensa, jolloin myös sodan jälkeisille sukupolville oli heillekin jätettävä sielu ja muisti sen tueksi. Natsien vainot ja holokaustin painajainen eli hänen geeneissään ikään kuin Anne Frankin muistelmissa. Mutta vain siellä eikä sieluaan sillä pilaten.
Jopa holokaustin helvetti ja Ukrainan raiskaukset äiti kuvaa barokkimaisen runsaalla tyylillä. Hän kuuntelee lastensa tarinat ja tallentaa ne ennekuin nälkä, teloitus tai kaasukammio vievät hänen lastensa hengen. Kun näitä kohtaloita on liian paljon, liian monen lapsen kokemina, ne tahtovat jäädä miesten tekoina etäisiksi. Vai ajatteliko ehkä joku, kuinka holokausti oli äitien työtä ja raiskaukset Ukrainassa naisten tekosia? Ei kai sentään?