Hybridiyhteiskunnan kouristelu jatkuu ja pahenee

Kirjoitin vuonna 2011 julkaistun kirjan otsikolla ”Hybridiyhteiskunnan kouristelu – Illuusioyhteiskunnasta kohti ”Eurodämmerungia”. Kirjassa on runsas 500 sivua ja 130 erillistä esseetä, artikkelia tai blogeja. Kaikilla näillä käsitteillä ymmärrämme hiven eri asiaa ja näistä viimeisin tulokas oli juuri käsite ”blogi”. Kirjan johdannossa ja etenkin yhteenvedossa kuvaan käsitettä hybridistä yhteiskunnallisena ilmiönä mutta samalla Thomas Kuhnin käsitettä käyttäen paradigmaisesta ”Tieteellisten vallankumousten rakenteesta”.

Juuri nyt elämme aikaa, jossa yhteiskuntamme hybridi on uhattuna useammalta suunnalta samaan aikaan ja myös globaalisti. Vaaditaan korjausta, joka on yhdenmukainen läntisen maailman ja samalla muuttuvan maailmankuvamme kanssa samaan aikaan. Muuttujia on lukematon määrä. Vaadittava muutos on paradigmainen sen kuhnilaisessa merkityksessä.  

Maailmankuvien ideologinen korjaus on usein tällainen paradigmainen ilmiö, mutta ei välttämättä. Tällainen paradigmainen prosessi syntyy vaikkapa silloin, kun maailmankuvaa muuttavat teoriat, kuten vaikkapa kvantti- tai suhteellisuusteoria, darwinilainen evolutionarismi, alkavat muuttaa hitaasti koko maailmankuvaamme. Kuhnilaisen käsityksen mukaan tiede ei uusiinnu yksittäisten pienten tai suurempienkin teorioiden kautta, ikään kuin tiiliseinää rakentaen, vaan juuri paradigmaisina vaihdoksinamme. Nyt tällainen muutos on koko ajan meneillään.

Tämä oli havaittavissa erityisen selvästi Neuvostoliiton hajotessa. Oireilut kun jatkuvat siellä edelleen. Sen sijaan meidän on paljon vaikeampi havaita sitä kapitalismin kriisissä, tai juuri nyt vanhan korporativismin pohjan kadotessa markkinoiden vapautuessa ja talouden uudessa avoimuudessa, jossa myös valtioiden kilpailuroolia korostetaan uudella tavalla. Suomen Nato hakemus yhdessä Ruotsin kanssa on tällainen esimerkki. Turkin reagointi oli sekin odotettu.

Kuhnilaisessa ajattelussa paradigman on oltava selvä muutos hankkia tietoa. Usein hän käyttikin paradigman sijaan käsitettä ”normaalitiede”, välttääkseen käsitteelliset virheet. Tällaisessa perinteisessä tieteessä juuret ovat vaikkapa läntisen tieteen laboratorioissa, osien tutkimisessa, ja aluksi sellaisen maailman tulkinnassa, jossa kysymykset syntyivät pienen yhteisön sisällä. Myöhemmin tämä yläluokan aatelin harrastama tiede institutionalisoitui yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin.

Uusi vaihe, hybridiksi jo ymmärtämämme, tuli internetin ja tietokoneitten mm. algoritmien myötä, sekä lopullisesti sosiaalisten yhteisömedioittemme tuotteena. Syntyi ikään kuin alan uuseliitti, jonka vastapuolena oli perinteisen median eliitti. Siis eliitti, joka oletti, kuinka niin taitelijaksi kuin journalistiksi synnytään ja ilman sen edellyttämiä uusia välineitä sekä alan yliopistollista koulutusta, usein vielä joko monitieteisesti, tieteitten välisesti ja lopulta poikkitieteisesti, jolloin samalta henkilöltä edellytettiin esim. useamman tiedekunnan tohtorin tutkintoja.

Syntyi alan uuseliitti, jonka vastapuolena oli perinteisen median eliitti. Hybridin kouristelu käynnistyi, kun moni liitti tämän kehityksen vanhaan korporatiiviseen aikaan ja samalla osaksi ikään kuin paavin kirkkoa, oman aikamme venäläistä patriarkaattia, joka saa siunauksensa oman aikamme ”putinismista” ja toisiaan tukien pitävät yllä perinteisen Venäjän kollektiivisen toiminnan vahoja painostusryhmiään. Ulkopuolista maailmaa katsottiin ylimielisen eliitin silmin, ikään kuin oman aikamme ”rasizm”-sanan käyttöä kirjailija Aleksandr Herzen tapaan ”Menneitä mietteitä” ylläpitäen sekä viittaamalla russofiilien äärilaidan tapaan Venäjän kansan ylivertaiseen luonteeseen (ks, HS 3.6. 2022: ”Rasizm, venäläinen fasismi”).

Hybridiyhteiskunnan kouristelussa ja sen kuvaamisessa ilmiön avainkäsitteitä oli vuonna 2011 mahdoton kääntää suomeksi. Niinpä täyttäessäni tuolloin 60-vuotta, kirjoittamani kirjan ”Social media economy and strategy” suomenkieliset tiivistelmät eivät vastaa lainkaan kirjan englanninkielistä tekstiä. Sosiaalisen median talouden ja strategian merkitys koko uuden yhteiskunnan syntyyn oli niin valtava, ettei sen paradigmaiseen ilmiöön löytynyt soivia suomalaisia käsitteitä.

”Hybridi” ymmärrettiin lähinnä biologiassa lajien välisenä geneettisenä rutiinina ja teknologian puolella hybridiautoinamme.  Ne vain sotkivat ilmiön kuvaamista ja sen paradigmaista luonnetta tieteellemme. Tänään Helsingin Sanomat kuvaa tätä ongelmaa pohtien venäläisen fasismin syntyä ja etymologiaa ansiokkaasti sekä kulttuurisivuillaan että samalla aiemmin saman lehden loistavassa venäjän kielen ja kulttuurin professori Sanna Turoman vieraskynässä: ”Venäjän hyökkäyssodan aikana fasismilla on monia merkityksiä”. Näistä hybridi ja myöhempi kybervaikuttaminen ovat ilmiön pönkittämistä.

Kun merkityksiä on todellakin monia eikä niitä voi mitenkään kääntää omalle kielellemme poissulkien lapsena kuulemani käsitteen ”ryssä” kuvaten sodasta juuri kotiutuneitten miesten tuntemuksia joko raajojaan menettäneinä tai kranaatin sirpaleita sisällään kantaen. Lapsen mielikuva tuosta käsitteestä oli yksiselitteisen selvä. Siinä oli jotain erityisen luotaantyöntävää, halveksittavaa, vihattavaa ja pelättävää silloin kun vaikeasti sodassa vammautunut oli joko oma isä tai hänen veljensä, kummisetäni. 

Professori Sanna Turomata lainaten myös Suomessa on puhuttu rusismista tai russismista.  Fasistiset liikkeet ovat vaarallisia ilmiöitä niin Venäjällä kuin muuallakin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ja ne on syytä tunnistaa Suomessa. Ilmiö on erittäin vakava muussakin kuin kyberturvallisuutemme hoidossa.

Mitä sitten ovat nämä kirjani otsikossa jo vuonna 2011 mainitsemani ”Hybridiyhteiskunnan kouristelut”. Olen kuvannut sen ensimmäisen kerran kirjassani ”Arctic Babylon 2011”. Kirja valmistui jo 1970-luvun puolella mutta painoasun se sai vasta päästyäni ulos Oulusta. Oulusta ja sen yliopistosta puuttuivat kokonaan ko. alan koulutusohjelmat. Ne oli haettava muualta.

Sen sijaan tekninen osaaminen oli kiitettävää ja luonnontieteissä väittely puolsi Oulua ja etenkin samaan aikaan Kalevan lehtitalossa työskennelleen. Sukuni lehtitalo Itä-Savossa siirtyi ensimmäisenä digiaikaan jo 1980-luvun alussa. Helsingin Sanomat pari vuosikymmentä sen jälkeen. Ilmiö oli heille täysin vieras.

Ilmiössä (tekninen cluster article) on käytetty jo 1970-luvulla mahdolliseksi tullutta tapaa rakennella klustereita artikkeleista (Cluster articles) ja samalla yhdistää myös kokonaisia kirjoja siihen hankitun teknologian avulla sisäkkäin niitä kuljettaen. Klusterianalyysi (Cluster analyse) ja jopa politiikka (Cluster policy) oli tulossa rinnan hybridiyhteiskuntamme tarjonneiden välineiden kautta ja kykenin käyttämään sitä jo ensimmäisessä pro gradussani 1974. Vuosi 2011 oli tässä tapauksessa merkittävä ja sellaiseksi se myös myöhemmin osoittautuikin. Se oli taitekohta globaalissa maailmassa, arabi-islamilaisissa maissa, Japanissa ja Norjassa, toki paljon muuallakin.  

Hybridiyhteiskunnat ovat itseorganisoituvia, kollektiivisia järjestelmiä, jotka koostuvat erilaisista komponenteista, esimerkiksi luonnollisista ja keinotekoisista osista (biohybridi) tai ihmisistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa teknisten järjestelmien kanssa ja niiden kautta (sosiotekniset). Tämä ymmärrettiin Turun yliopistossa jo varhain ja sitä oli syytä myös hyödyntää, ei vain tutkia.

Toki monet eri tieteenalat tutkivat menetelmiä ja järjestelmiä, jotka liittyvät läheisesti hybridiyhteiskuntien suunnitteluun. Vahvempi yhteistyö näiden tieteenalojen välillä voisi mahdollistaa menetelmien uudelleenkäytön ja luoda merkittäviä synergiaetuja, pohdittiin tieteen piirissä mutta toki myös muualla. Harvoin tiede oivaltaa ensimmäisenä näin keskeisen paradigmaisen muutoksen mahdollisuudet muuten kuin poikkitieteisenä havaintona ja samaan aikaan lehteä painaen.

Tunnistamme kolme päähaastetta itseorganisoituvien hybridiyhteiskuntien suunnittelussa. Ensin tunnistamme formalisointihaasteen. Tarvitaan kiireesti yleinen malli, joka mahdollistaa kollektiivisten hybridiyhteiskuntien kuvauksen ja vertailun.

Toiseksi tunnistamme järjestelmän suunnittelun haasteen. Järjestelmän muodollisesta määrittelystä lähtien meidän oli kehitettävä integroitu suunnitteluprosessi. Tällainen käynnistyi jo varhain mutta ei nyt Suomesta käsin sitä toteuttaen. Jo pelkkä kieli ja poliittiset olot teki sen mahdottomaksi. Parhaiten tämä sujui maailman tiedepuistojärjestelmien avustamana (IASP, AURP). Yli 90 % maailman johtavasta teknologiasta on ko. järjestöjen jäseniä ja työskentelevät myös yliopistojen kampusalueilla. Ko. jäsenyys (hallitus) avasi sellaisia ohjelmia, joita muualla ei nähdä.

Kolmanneksi tunnistamme monitieteisyyden haasteen ja etenkin poikkitieteiset tehtävät. Samojen henkilöiden oli ”uhrauduttava” käyttämään aikaansa väitellen useammassa tiedekunnassa. Mieluiten vielä luonnontieteissä ja ihmistieteissä erikseen. Tekninen osaaminen tulee mukana näiden perustieteiden kautta ja seuraten kärkiyritystemme toimintaa samalla. Näistä valtaosa oli ja on edelleen Yhdysvalloissa.

Nykyinen itseorganisoituvien hybridiyhteiskuntien tutkimus ulottuu monille eri aloille ja vaatii siten menetelmien uudelleenkäyttöä ja synteesiä tieteenalojen risteyskohdissa. Työssäni ”Ecological cluster and innovation policy” tehtävänä oli yhdistää a) alan yrittäjät, alan hallinto, alan kouluttajat ja etenkin alan tutkijat samaan klusteriin sekä myöhemmin myös asiakkaat kuluttajinamme. Toisen väitöskirjani aihe liittyi tähän vaiheeseen jo varhain.

Hybridiyhteiskunnat ovat itseorganisoituvia, kollektiivisia järjestelmiä, jotka koostuvat erilaisista komponenteista, esimerkiksi luonnollisista ja keinotekoisista osista (biohybridi) tai ihmisistä, jotka ovat vuorovaikutuksessa teknisten järjestelmien kanssa ja niiden kautta (sosiotekniset). Kyse ei ole siten vain tutkijan kammiossa suoritettavista laboratoriokokeistamme. Ei myöskään yhteiskuntatieteilijän omassa työhuoneessa suorittamista ”otannoista” hakien ihmisten mielipiteitä kyselyihinsä. Ei sinne päinkään.

Monet eri tieteenalat tutkivat menetelmiä ja järjestelmiä, jotka liittyvät läheisesti hybridiyhteiskuntien suunnitteluun. Vahvempi yhteistyö näiden tieteenalojen välillä voisi mahdollistaa menetelmien uudelleenkäytön ja luoda merkittäviä synergiaetuja. Tunnistamme kolme päähaastetta itseorganisoituvien hybridiyhteiskuntien suunnittelussa. Näin työtä on toteuttanut pieni kansainvälinen työpaja muutama vuosi sitten. Siis vuosikymmeniä sen jälkeen, kun ilmiö jo tunnettiin ja sitä käytettiinkin.

Ensin tunnistamme formalisointihaasteen. Tarvitaan kiireesti yleinen malli, joka mahdollistaa kollektiivisten hybridiyhteiskuntien kuvauksen ja vertailun. Toiseksi tunnistamme järjestelmän suunnittelun haasteen. Järjestelmän muodollisesta määrittelystä lähtien meidän on kehitettävä integroitu suunnitteluprosessi. Kolmanneksi tunnistamme monitieteisyyden haasteen. Nykyinen itseorganisoituvien hybridiyhteiskuntien tutkimus ulottuu monille eri aloille ja vaatii siten menetelmien uudelleenkäyttöä ja synteesiä tieteenalojen risteyskohdissa. Lopuksi esitämme näkemyksemme tulevista lähestymistavoista, joilla on suuri potentiaali tällä alalla.

Tämä on lyhyt esittely pienestä kansainvälisestä työpajasta “Methods for Self-Organizing Distributed Systems”, joka pidettiin Laubuschissa, Saksassa lokakuussa 2015. Tarkoitu oli nimetä useita haasteita ja antaa näkökulmia hybridiyhteiskuntien alalle [vrt. Eiben (2014) ja Prokopenko (2014)].

Yleensä hybridiyhteiskunnat on tehty erilaisista komponenteista sen sijaan, että niillä olisi homogeeninen identiteetti. Kutsumme niitä “yhteiskuviksi”, koska komponenteilla on yksilöllinen tahdonvoima ja ne ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Tällaiset yhteisöt voivat koostua sekä luonnollisista että keinotekoisista aineista (Baxter ja Sommerville, 2010; Halloy ym., 2013; Schmickl et al., 2013; Hamann ym., 2015) tai vain erilaisia ​​keinotekoisia aineita (Dorigo et al. , 2013). Teksti on suora lainaus ko. hankkeen ohjelman esittelystä. Miksi?

Koska on hyvä tietää mitä tehdään ja millaisilla kokoonpanoilla. Mitä hybridiyhteiskunta OIKEASTI edustaa ja kuinka sitä tutkitaan.

”Keskitymme itseorganisoituviin kollektiivisiin hybridiyhteiskuntiin, joille on ominaista useat tekijöiden vuorovaikutukset, positiiviset ja negatiiviset palauteprosessit ja vaihtelut (Ashby, 1947; Bonabeau ym., 1999; Camazine et al., 2001; Omicini ja Viroli, 2011). ; Heylighen, 2016). Usein näissä järjestelmissä esiintyy kollektiivista käyttäytymistä, jota ilmaisee globaalien tila- ja/tai ajallisten mallien ilmaantuminen (Serugendo et al., 2006; Attanasi et al., 2014; Popkin, 2016).

Lisäksi hybridiyhteiskunnat ovat kuvailtavissa mikroskooppisella tasolla, yksittäisen tekijän tasolla ja makroskooppisella tasolla, koko yhteiskunnan tasolla (Schelling, 1978; Alexander ym., 1987; Schillo et al., 2000; Hamann et al. al., 2014). Haluamme suunnitella ja määrittää näiden järjestelmien keinotekoisen osan, vaikka keinotekoinen osapopulaatio on yhteydessä hybridiyhteiskuntien luonnolliseen osapopulaatioon.

Tyypillisiä esimerkkejä hybridiyhteiskunnista tutkitaan projektissa ASSISI|bf (Schmickl et al., 2013), jossa robotit ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa joko mehiläisryhmien tai kalojen kanssa. Tällaiset järjestelmät vaativat erilaisia ​​lähestymistapoja kuin ne, jotka on kehitetty monitoimijärjestelmille, koska ne ovat heterogeenisiä ja vaikka robotit ovat vaihtelevasti ohjelmoitavissa, biologisilla aineilla (mehiläisillä ja kaloilla) on määrätty käyttäytyminen.

 ASSISI|bf-järjestelmä perustuu vahvasti sosiaalisiin näkökohtiin, koska robottien on opittava mehiläisten/kalojen “sosiaalinen kieli” (Schmickl et al., 2013) halutun käyttäytymisen laukaisemiseksi. Se on hybridijärjestelmä, koska robotin ja eläimen välinen vuorovaikutus ei ole vain yhdellä tavalla toteutuva, vaan myös eläimet määräävät sen toimintaa. Joskus vieläpä poikkeuksellisen viisaasti.

Oheinen esimerkki on yhdestä pienehköstä ohjelmahankkeesta, jotta ymmärrämme mitä kaikkea hybridit ja niiden sisällä tehtävä tutkimus tarkoittaa. Lisätietoja näistä hankkeista ja ohjelmista saa seuraten vaikkapa ko. henkilöitä ja näiden tutkimuksia. Tiedettä ei tehdä hybridinä piilossa ja salassa vaan koko ajan avoimesti ja tiedottaen. Heitä kannattaa seurata tai se on oikeammin ainut mahdollisuus oman aikamme tieteessä.

Lopuksi vielä kirjoitukseni, jonka julkaisin niin kotisivullani kuin FB.n sivuilla ja myös perussuomalaisten luettavaksi.

Hybridi vaikuttaminen

Hybridivaikuttaminen (engl. hybrid operations) on valtion poliitti­seen järjestel­mään kohdistuvaa ulkovaltojen vihamielistä vaikuttamista. Hybridi­vaikuttami­sessa pyritään hyödyntämään kohdemaan erilaisia haavoittu­vuuksia. Toiminta tehdään mahdolli­simman peitellysti. Keino­valikoimaan voivat kuulua esimerkiksi poliittiset, diplomaattiset, taloudelliset ja sotilaalliset keinot sekä informaatio- ja kyber­vaikuttaminen (Wikipedia) (Tapa markkinoida alan kirjaa, jossa mukana on myös suomalaisia tutkijoitamme)

Hybridihallinnon aikakausi on täällä. Yhä useammat organisaatiot ovat julkisen ja yksityisen omistuksen välissä. Arvoa ei luoda pelkästään liike-elämän tai julkisten etujen kautta, vaan erilaisten hybridihallinnon muotojen kautta. Kansalliset hallitukset aikovat muuttaa hallintojärjestelmiään liiketoimintalähtöisemmiksi.

Myös yksityiset yritykset näkevät lisäarvoa edistäessään yleistä kiinnostusta yritysten yhteiskuntavastuuohjelmissaan. Mutta kuinka voimme käsittää, arvioida ja mitata hybridihallinnon ja -organisaatioiden arvoa ja suorituskykyä?

Tämä kirja tarjoaa kattavan yleiskatsauksen siitä, kuinka hybridit tuottavat arvoa. Se tutkii arvonluonnin tekijöitä, esteitä ja hankaluuksia erilaisissa hybridiyhteyksissä: valtion omistamissa yrityksissä, kaupunkipolitiikan päätöksenteossa, yliopistoissa ja voittoa tavoittelemattomissa organisaatioissa eri puolilta maailmaa.

 Kirjoittajat käsittelevät monenlaisia ​​arvosisältöjä, esimerkiksi taloudellista, sosiaalista ja julkista arvoa. Lisäksi kirja tarjoaa uudenlaisen tavan ymmärtää useita arvon tekemisen muotoja hybridiympäristöissä.

Kirja selittää sekoittamista, kompromisseja ja legitimointia tärkeinä arvonluontimekanismeina. Tämä julkishallinnon, yritysjohtamisen, yritysten yhteiskuntavastuun ja hallintotavan tutkijoille ja opiskelijoille suunnattu kirja tarjoaa teoreettisen, käsitteellisen ja empiirisen käsityksen arvonluonnista hybridiorganisaatioissa.

Se on myös korvaamaton katsaus suorituskyvyn arviointi- ja mittausjärjestelmiin ja käytäntöihin hybridiorganisaatioissa ja hallinnossa.

Sisällysluettelo Osa I Arvonluonnin hämmennystä kehittyvässä yhteiskunnassa

Arvon luominen hybridien kesken Jarmo Vakkuri ja Jan-Erik Johanson: Teoksen aiheiden esittely Jarmo Vakkuri ja Jan-Erik Johanson

Osa II Arvomuotojen sekoittuminen hybriditeetin yhteydessä.

Pyrkimys arvonluontiin valtion omistamissa yrityksissä Joaquim Rubens Fontes-Filho ja Márcia Cristina Carris de Almeida.

Sisäkkäinen hybriditeetti ja arvomäärittely julkisessa korkeakoulutuksessa: käsitteellinen näkemys Elias Pekkola, Rómulo Miguel Pinheiro, Lars Geschwind, Taru Siekkinen, Teresa Carvalho ja Kirsi Pulkkinen.

Yksityisen talouden integrointi Kiinan joukkoliikennesektoriin Guangjian Xu ja Qianqian Lu Tilapäiset organisaatiot hybrideinä

Julkisen arvonluonnin haasteita ja mekanismeja Sebastian Godenhjelm ja Stefan Sjöblom

Osa III Kompromissit arvon luomisessa hybridiympäristöissä

Arvojen moninaisuus hybridien suorituskyvyn mittaamisessa: sosiaalihuollon tapaus Cristina Campanale, Lino Cinquini ja Giuseppe Grossi Suorituskykytavoitteet rajaobjekteina — Kompromissi hybridien eri arvomääritelmien välillä Tomi Rajala Arvoehdotuksen monimutkaisuus hybrideissä – Japanin kokemus Tomoe Katoh Osa

IV Arvon luominen legitimoinnilla

Arvo, jolla on väliä: Julkisten ja yksityisten eläkejärjestelmien laaja ja rajoittava hybriditeetti Ville-Pekka Sorsa Itävallan julkisten yliopistojen hybridivaltio Michael Habersam, Martin Piber ja Matti Skoog Kahdentyyppisten hybridiorganisaatioiden arvon luominen: mahdollisuudet ja riskit Philip Marcel Karré

Osa V Arvon luominen ja sen jälkeen

Arvon luominen hybridihallinnon tasojen välillä ja niiden välillä Jan-Erik Johanson ja Jarmo Vakkuri Jälkikirjoitus Barry Bozeman

Hybridiyhteiskunnan kouristelua (2011)

Matti luostarinen

On 21 Jan, 2019

Ilmastonmuutoksen piikkiin alkaa mennä kohta kaikki mahdollinen, eikä vähiten maahan tunkeutuvat muukalaiset. Syntyvyys laski sekin, kun ei kannata lopun merkkejä odottavaan Tellukseen, kolmanteen kiveen auringosta, synnyttää lapsia kiusattavaksi. Kuluttaa ei tietenkään voi, ja silloin työn tekokin tuntuu turhalta, motiivi katoaa moneen muuhunkin työllä ansaittuun.

Ihmiskunnan loppulaukka alkoi, kun ihmiskunta alkoi lisääntyä ja täyttää maan. Oppia myös ehkäisyn, nautiskella lisääntymisestä, biologisesta ihmeestä, joutumatta raskaana pahoiteltuun kiroukseen. Muutenkin alkoi mennä kohtuullisen hyvin, ilman lapsiakin, eli missä tahansa maapallon kolkalla.

Lukutaito ja globaali media teki kaikista onnettomia. Miksi lukea ja kiusata itseään tiedolla, joka lisäsi vain tuskaa? Kaikki tämä kulki rinnakkain ja hybridi yhteiskunnassa alkoi kouristella. Kun kirjoitin kirjani hybridiyhteiskunnan kouristelusta, siitä on aikaa jo vuosikymmen (2011) ja osoitin sen lukutaitoisena pitämilleni.

Heidän vaimoilleen kansakunnan huipulla poliitikkoinamme. Kuvitin sen Cluster Art taiteellani. Nyt se on levinnyt manifestina yli 400 miljoonan käyttöön. Se on lukuna käsittämätön ja viimeisenä mukaan tulivat arkkitehdit suurine monumentaalitöineen. Kaikkialla ei kuitenkaan mene silti hyvin.

Erityisen kehnosti menee nyt siellä, missä opittiin ankara työnteko ja sen alkoi korvata robotit. Piru alkoi löytää töitä joutilaille käsille. Tyytymättömyys kasvoi elintason ja koulutuksen myötä. Oli vara olla tyytymätön. Aiemmin se ei ollut mahdollista.

Kognitiivinen dissonanssi ja balanssiteoriat 1900-luvun alusta osoittautuivat oikeiksi, jälleen kerran. Piru ei vain löytänyt joutilaille käsille töitä. SE keksi myös uusi innovatiivisia rötöksiä. Tyytyväisiä olivat vain lähimuistinsa menettäneet vanhukset. Heitä oli eniten demareitten kannattajissa Suomessa. Vähiten uusissa populistissa liikkeissä ja radikaaleissa vihreissä, punavihreissä. Pieni näpäkkä sota Euroopassa ja pandemia ruttona sen tuloksena, jolloin olemme taas alkuruudussamme. Venäjä hoitaa tämän tai oikeammin Neuvostoliiton muistot.

Näin ääripäät näyttäisivät kaipaavan joko paluuta vanhaan hyvään aikaan tai sitten uuteen ja idealistiseen. Ja ne olivat toisistaan, digiajan maailmassa, ikään kuin vuosituhansien päässä reaaliaikaisena toteutuvasta todellisuudestamme.

Hybridiksi muuttuneen yhteiskunnan kouristelu jatkuu kuitenkin vielä kauan. Poliitikko ja valtaa käyttävä saa sen näiden ääripäiden kitkapinnoista niitä ruokkien. Samoin toinen vallantavoittelija eli media, mediakratiamme. Hyvä renki mutta todella huono isäntä.

Mediallemme oleellista oli löytää oireita, samaan aikaan esiintyviä, ei niiden aiheuttajia. Ihmistä kehotettiin ajattelemaan näitä oireitamme, ohjattiin pois kyvystä käyttää aivojaan ajatteluun. Siis siihen, miten ajatella. Ei siihen, mitä ajatella. Ja niin orjakulttuurin ja alusmaan ihmiset ajattelivat joko hyviä tai pahoja asioita, herrakulttuurin ja emämaan ihmiset joko hyviä tai huonoja asioita. Kumpia mahtavat nyt ajatella Yhdysvalloissa, Euroopassa, Venäjällä, Kiinassa jne.

Toinen ajatteli emotionaalisia seurauksia ja toinen niiden syntytapaa. Kumpikaan ei ajatellut miten aivomme toimivat, sekä tieteen tapaa tutkia, oli se sitten induktiivista tai deduktiivista, mutta ei ikinä emotionaalista viihdettä. Hybridivaihe tieteessä saapui liian myöhään, kymmenen vuotta siitä kirjoittamani kirjan jälkeen.

Näin myös perheestä tuli joko sivistyksen sydän tai kaiken pahuuden alku ja loppu, koti ei ollut siellä missä asut, vaan siellä missä sinua ymmärrettiin. Ja niitä paikkoja haettiin ja hakijoita palkittiin, luvattiin turistiksi muuttuneelle tai oman aikamme moraalittomalle pelurille tai nomadille seikkailua vailla normaalin elämän kokemuksia, oppia vailla opettajaa, tiedettä vailla tuskaa, onnea vailla sen vastakohtaa.

Synnin palkka ei ollutkaan kuolema vaan elatusmaksut. Avioerot olivat pelejä, jotka lakimiehet pelasivat. Puolisot alkoivat tuntea toisiaan niin hyvin, etteivät keskustelleet enää vuosikausiin. Seksistä tuli siitäkin väline, joka ei ollut kuvauksellista, pelkkä tekninen suoritus. Luonto alkoi inhota neitsyyttä ja se katosi käsitteistöstämme. Rakkautta kuvattiin miehen ponnisteluna tyytyä yhteen naiseen ja sitä aletiin väheksyä.

Rakkaudesta tuli tarve paeta itseään ja vihasta ei voinut tulla rakkauden kautta iloa. Kun flirtti oli ollut aiemmin rakkauden akvarelli, se oli muuttunut nyt irvikuvakseen ja matkaksi kohti raiskausta jo lapsena. Kun naista oli kuvattu ennen Yoko Onon tapaan maailman neekerinä, nyt paikat olivat vaihtuneet.

Oikeus orgasmiin olikin nyt poliittinen kysymys sekin ja naisella oli vain yksi tie voittaa mies: olemalla joka päivä enemmän nainen tai oikeammin sukupuoleton ja pelokas. Luonto ei sitä ymmärtänyt ja samaan aikaan ihminen halusi ymmärtää luontoa siitä pois kamppaillen.

Luonto tieteenä, luonnontieteenä, olikin muuttunut ihmisen tieteeksi, ihmistieteeksi ja luonto viihteeksi turistille, moraalittomalle pelurille ja uuden ajan nomadille. Kulttuurit ja niiden arvot, normit ja lait muuttuivat heitä palveleviksi.

Herrasmies oli aiemmin kuin kärsivällinen susi, nyt vain pelkkä susi. Herramiehen mitaksi oli tullut taloudellinen menestys ja raha. Sota palasi Eurooppaan mutta vain entistä julmempana näytelmänä sekin. Sitä kutsuttiin sivistykseksi ja taas kerran syntyi uusia herrakansa katseltavaksi.

Mark Twainin tapaan varottiin kertomasta alastonta totuutta, jos läsnä oli nainen. Nuoruuden lähde kuivui sekin jo varhain, ja he saivat siunaukseksi periä valtion velan. Yhteiskunnalla oli juuri sellaiset teini-ikäiset kuin mitä se ansaitsi, kuten myös poliitikot ja sodat.

Kun nuoret siten tahtoivat paljon, he saattoivat odottaa saavansa vain vähemmän kuin vanhempansa. Heidän oli mahdotonta ymmärtää, miten elämänura syntyy julkisesti, mutta lahjakkuus hiljaisuudessa. Elämän taidot oli opittava jo ennen syntymää. Vanhemmilta ne eivät voineet välittyä lapsilleen.

Mahdollisia rajoja haettaessa, ainut keino oli ennen, ja on edelleen nyt, mennä niiden yli mahdottomaan. Niinpä vain sellaiset pystyvät kaikkeen, koska he uskovat siihen pystyvänsä. Tässä ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Muutoksen pysyvyys on tässä valhetta sekin. Kaikki ei muutu. Kaikkein etovin ja epäinhimillisin on se, joka jää viimeiseksi.

Sen oivaltaminen on eri asia kuin onni, joka on muiden mielestä pelkästään ikävystyttävää, ellei se kohtaa heitä itseään. Onni tekee hyvää ruumiille, mutta suru kehittää sielunvoimia ja siihen moni nuori ei ole valmistautunut. Kuka heitä sellaiseen valmentaisi?

Vanhemmat eivät valmista lapsiaan onnen olemukseen, kykyyn ajatella, sen sijaan että tekevät heistä onnen onkijoita. On syytä muistaa Senecan viisaus. Jokainen voi tulla onnelliseksi, ellei etsi onnea ulkopuoleltaan, vaan itsestään. Se ei tarkoita samaa kuin oman aikamme itsekkyys, itsekeskeinen elämä.

Senecan kaltaisten tulisi käyttää sanoja, jotka sopivat myös sellaiseen kieleen, joka on onomatopoeettinen ja Mikael Agricolan juuri keksinä poliittinen kieli, tapa pitää kaksi kulttuuria erillään, toisiaan tappamatta, yhtenään sotien. Laskekaa kuinka monta sotaa 1200-1500 lukujen välille mahtui.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts