18.07.2022
Populismin määrittely
Jotta olisimme joltisenkin samalla kartalla populismista, määrittelen sen Wikipediaa lainaten ottamatta kuitenkaan koko sen mittavaa tekstimäärää mukaan ilmiön kuvaukseen. Sivuutan etenkin sellaiset kohdat, joissa taustalla on Suomi ja tapamme liittää populismi omiin pieniin usein riitaisesti esitettyihin esimerkkeihin. Populismi kun ei ole tapa leimata, saati nimitellä ja haukkua vastapuoluetta Kari Suomalaisen tapaan ilmiöllä leikitellen. Näin siis Wikipedia populismista:
” Oikeistopopulismia on nativistinen populismi, joka on eurooppalaisen ja pohjoismaisen populismin pääsuuntaus. Sitä edustavien populistipuolueiden tärkein ohjelmallinen tavoite on yleensä vallan palauttaminen eliiteiltä tavalliselle kansalle. Nativistiset populistit haluavat hillitä maahanmuuttoa ja näkevät globalisaatiokehityksen menneen liian pitkälle. Tällaista populismia Euroopassa edustavat esimerkiksi Suomen perussuomalaiset, Ruotsin ruotsidemokraatit, Ison-Britannian itsenäisyyspuolue UKIP, Ranskan Kansallinen liittouma ja Puolan Laki ja oikeus.
Tiukan nativistisesti, etnisesti homogeenisen yhteiskunnan puolesta ovat puhuneet oikeistopopulisteista etenkin Laki ja oikeus sekä Unkarin Viktor Orbán. Toisaalta esimerkiksi Sveitsin kansanpuolue, Alankomaiden Geert Wilders, Itävallan vapauspuolue sekä Ison-Britannian Nigel Farage ja UKIP ovat vastustaneet vain tietynlaista maahanmuuttoa, mutta puhuneet suopeasti tietynlaisesta työperäisestä maahanmuutosta ja maidensa historiallisista etnisistä vähemmistöistä.
Vasemmistolaista populismia on egalitarinen populismi. Siinä on globalisaatiokriittisyyttä ja eliittien vastaisuutta, mutta niiden lisäksi myös markkinakritiikkiä ja tuloerojen vastustamista. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys siihen ei kuulu. Egalitaristista populismia on esiintynyt Välimeren maissa ja Latinalaisessa Amerikassa. Siitä esimerkkejä ovat Kreikan Syriza ja Espanjan Podemos, ja siihen liittyvät Yhdysvalloissa Occupy Wall Street -liike ja demokraattipoliitikko Bernie Sanders, osin myös Donald Trump.
Nousun taustatekijät
Kansallismielinen populismi on noussut Euroopan unionin alueella, koska odotukset Euroopan unionia kohtaan ovat olleet korkeat ja kansalaiset ovat toivoneet Euroopan unionin ratkaisevan esiintyvät ongelmat. Luottamus rajat ylittäviin ratkaisuihin on matala. Joissain maissa kaivataan vahvaa johtajaa, joissain maissa kulttuurisesti homogeenistä yhteiskuntaa ja joissain maissa kansallista yhtenäisyyttä.
Populististen puolueiden kannattajiksi on 2000-luvulla siirtynyt äänestäjiä, jotka eivät tunne esiin noussutta arvoliberaalia ja kosmopoliittista arvomaailmaa omakseen, vaan kannattavat perinteisiä arvoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa moni tuntee kulttuurinsa olevan uhattuna ja ilmoittaa siksi äänestävänsä Donald Trumpin kaltaisia ehdokkaita. Monikulttuurisuuden ja etenkin islamin vastustus on myös Euroopassa oikeistopopulististen liikkeiden kannatuksen ydintä.
Englantilaiset politiikan tutkijat Roger Eatwell ja Matthew Goodwin (2018) näkevät kansallismielisen populismin nousun takana neljä vakiintunutta yhteiskunnallista muutosta, jotka ovat aiheuttaneet huolta miljoonissa länsimaalaisissa äänestäjissä. Ensinnäkin jotkut äänestäjät katsovat liberaalin demokratian muuttuneen elitistiseksi ja poliitikkojen etääntyneen kansasta, ja kansalaiset kokevat itse olevansa nyt vailla sananvaltaa.
Tämä on johtanut luottamuksen vähenemiseen paitsi valtavirran puolueita, myös instituutioita kuten Euroopan unionia ja Yhdysvaltain kongressia kohtaan. Toisekseen monet pelkäävät massamaahanmuuton tuhoavan heidän oman kansansa historiallisen identiteetin ja elämäntavan. Näihin pelkoihin liittyy käsitys, että kulttuuriliberaalit poliitikot, kansainväliset järjestöt ja globaali finanssiala rapauttavat kansakuntaa edistämällä massamaahanmuuttoa samalla kun vastapuoli pyritään hiljentämään ”poliittisesti korrekteilla” agendoilla.
Kolmanneksi jotkut kokevat uusliberalistisen globaalin talousjärjestelmän aiheuttaman elintasoerojen kasvun heikentäneen heidän omaa suhteellista asemaansa ja tulevaisuudennäkymiään. Neljäs muutos on poliittisten puolueiden ja äänestäjien välisen yhdyssiteen löyhtyminen, mikä on tehnyt poliittisesta kartasta länsimaissa paljon aiempaa vaihtelevamman, sirpaloituneemman ja ennustamattomamman.
Monen populismin tutkijan mukaan medialla on suuri merkitys populismin nousussa ja populististen liikkeiden suosiossa. Median merkitys politiikassa ja yhteiskunnassa yleisestikin on lisääntynyt, ja kun mediat kilpailevat uutisskuupeista, mainostajista ja yleisöjen kiinnostuksesta, populistisella tyylillä viestiville poliitikoille annetaan paljon näkyvyyttä.
Toisaalta uutismedia on etenkin liberaalidemokratioissa yleensä kriittinen populistisia näkemyksiä kohtaan. Sen johdosta populistit usein katsovat uutismedian kuuluvan vallanpitäjien kanssa samaan eliittiin. Sosiaalisen median foorumeja ovat hyödyntäneet etenkin oikeistopopulistit, jotka saavat kansallismielisiä ja maahanmuuttovastaisia näkemyksiään niillä helpommin läpi kuin uutismediassa.”
Alustin oman aikamme populismin uutta tulemista taustoittaen sitä ensin 1980-luvun kokemuksillamme, sen jälkeen jatkoin 1990-luvun ilmiöillä, jotka johtivat populismin ensimmäiseen aaltoon myös Suomessa ja lopulta 2000-luvun aikakauden ilmiöillämme ja kirjoilla, jotka löytyvät myös kotisivuni kautta kenen tahansa luettavaksi www.clusterart.org.
Kun Timo Soini ja hänen oppi-isiänsä Veikko Vennamo rakensivat suomalaista populismia, taustalla olivat joko maaseudun unohdettu kansa tai maalta kaupunkiin muuttaneet juurettomat suurten kaupunkiemme ”rumien” lähiöittemme ihmiset, unohdettu kansa. Sen sijaan maahan muutto ei tuohon liikkeeseen kuulunut tuolloin lainkaan. Lisäksi vaikkapa Vennamon omalla vaalialueella Pohjois-Savossa, eniten kannatusta näytti tulevan ns. ”korpikommunistisilta” alueilta. Maaseudun suuri murros ja maaltamuutto sekä työttömyys kosketti juuri näitä alueitamme. Siirryimme pois maaseudun ”suuresta ajasta” kohti kaupungistumista ja ”kaupunkilaistumista” sen sosiaalisessa merkityksessä. Massamuutto Ruotsiin käynnistyi samalla. Näin vennamolaisuus oli tavallaan vastareaktio sille toivottomuudelle, jonka juuri sodasta toipuva maaseutu koki ilmiössä, jota kutsuttiin yhtäällä kaupungistumiseksi ja toisaalla kaupunkilaistumiseksi.
Toki mukana oli myös sotaveteraaneja ja kehnosti kohdeltuja Karajan evakkoja mutta heidän osuutensa oli lähinnä hoitaa sitä nostalgiaa, jota vennamolaiseen kansanliikkeeseen kuului sotaveteraaneineen. Myös maalla suurin joukko äänestäjistä osoittautui olevan alkujaan korpikommunisteja.
Miten sitten tänään perussuomalaisten kannatus laahaa jossain alle 15 prosentin tietämissä? Samaa voisi kysyä myös vihreistä, joiden kannatus laahustaa vielä alempana ja gallupit lupaavat voittoa kokoomukselle ja perinteiselle demareillemme?
Tosin muutokset eivät ole kovin dramaattisia ja heiluntaa tapahtuu kuukausittain gallupeja tehden. Niinpä niihin voi vaikuttaa hyvinkin vähäinen muutos tai ”sattuma”, joista tyypillisiä ovat vaikkapa tapahtumat Ukrainassa ja reagointimme liittyen Natoon. Ilmiö suosii puoluetta, joka on perinteisesti EU-myönteinen ja Natoa aina kannattanut puolue. SDP taas mielletään vanhana valtionhoitajana sekin. Palataan ikään kuin vanhoille juurille ja haetaan turvallisia valintoja ”protestoimatta”. Moni muistaa toki vielä sota-aikammekin.
Ilmiö selittyy näin yhtäällä pitkään jatkuneella pandemialla ja nyt myös Ukrainan sodan aiheuttamalla huolella, mutta toki myös täysin hampaattomalla oppositiopolitiikallamme. Lisäksi puuttuu Timo Soinin kaltainen johtaja, joka olisi karismaattinen epäkohtien esittelijä. Niitä kun riittää sosiaalisen median sivuille monin verroin enemmän kuin vielä populismin näkyvimpinä vuosinamme.
Luettelen esimerkkejä varteenotettavan ja karismaattisen populistijohtajan käyttöön:
Kuka tahansa pieneläkeläinen ja pienyrittäjä tai heidän asiakkaansa on varmaan havainnut, kuinka hinnat ovat nousseet muussakin kuin polttoaineissa ja peruselintarvikkeissa, sähkön hinnassa liki pula-ajan tahtiin sotien jälkeen.
Kenen tahansa pienpalkkaisen tai eläkeläisen, pienyrittäjän, mutta myös opiskelijoiden arjesta selviytyminen on talvella koetuksella. Kun media rummuttaa globaaleista sodista ja pandemioista, Ukrainasta ja Natosta, Turkin presidentistä, luonnon ihmeistä ja saaristomeren rikkauksista pula-ajan ihmisten elinpaikkoinamme, kannatusmittaukset oman elämän arjen tunnistaen ovat jääneet kovin kesyiksi.
Köyhyyttä estetisoidaan 1930-luvun tapaan ja sitä pidetään oman aikamme punavihreänä luontoihmisen kesäisenä autuutena. Metsät nyt palavat etelässä mutta ”so what”, meillä sataa vettä. Kansalaisten taloudellinen tilanne ja kuntapalvelut ovat nyt ja talousmittareilla tulkiten koetuksella, sähkötkin ja peruslämpö talvella ovat kohta pula-aikaakin kurjemmassa tilassa. On ihme, jos se ei ala vaikuttaa äänestäjän mielialaankin. Missä luuraavat populistiset ja kansallismieliset puolueemme ja heidän karismaattiset johtajansa?
Kun gallupeja kesäisin tehdään, niihin syntyy virheellisiä painotuksia. Tärkein on kesäinen vuodenaika ylipäätään, loma-ajan eläjän arjen autuus. Ihmiset ovat lomillaan ja eläkeläisinä, asuntolainansa maksaneina, ikuista kesää eläviä inflaatio- ja korkosuojattuja puutarhansa hoitajia.
Lapset ovat lentäneet pois tai vierailevat kotiseudullaan hekin. Isovanhemmat ovat aktiivisia mielipidevaikuttajia ja gallupit kaukana talviajan arjesta. Kesäajan suomalainen on tutkimukseen haastateltavana kokonaan eri ihminen kuin tammikuun pakkasissa kiroillen laskuja, joilla maksaa edes vähäiset eväänsä ja pakollinen lämpö kämppäänsä.
Kun talvella työttömänä täytät lomakkeita, kaukana ovat silloin ne harmaat pantterit, jotka kesäisin ovat galluppien mielipidevaikuttajia. Talvella tulokset muuttuvat, kun rappaat autoasi ja maksat polttoaineistasi ja pakollisesta lämmöstä itsesi kipeäksi.
Kesällä nuoretkin ovat aktiivisia mutta talvella poliittinen epäaktiivisuus näkyy gallupeissakin. Vihreiden kannatus romahtaa entisestään ja hallituksen nuoret ministerit ovat pukeutuneet hekin talvitamineisiin. Jos joku uumoili vihreistä pääministeripuoluetta, nyt sellaisesta ei voi unelmoida edes keskikesän helteillä luonnossa samoten.
Jopa he joutuvat pohtimaan mitä on elää uudenlaisessa Suomessa ja kykenemättä bilettämään kesäisillä festareilla. Energian ja ruuan hinta sekä arkielämän ankeus iskee sinä missä flunssa ja paheneva pandemia heihinkin. Palvelut ovat vain paenneet maakuntakeskuksiin, jos niitä nyt löytyy sieltäkään.
Kesäisin tehdyissä gallupeissa on virheellisiä painotuksia.
Suuri osa Suomen väestöstä on varsin hyvin inflaatio- ja korkosuojattuja ja kesä on muutenkin politiikan arjesta suojattua aikaa. Etenkin nykyisen päähallituspuolueen SDP:n ja Keskustan kannattajista merkittävä osa on eläkeläisiä, joilla on asuntolainat maksettuna, lapset lentäneet pois pesästä, eikä töihinkään ole pakko ajella etenkään kesäiseen aikaan. He ovat aktiivisia äänestäjiä ja mielipidevaikuttajia, ja heitä on paljon, mutta ei heitäkään ole suojattu talven viimoilta Jumalan selän takana palveluilta, joita ei ole olamassakaan, tai polttoaineiden hinnoilta, löpön laskuilta hataraa mökkiä lämmitettäessä.
Yhteiskunnallisesta aktiivisuudesta ja vallankäytöstä kertoo myös se, että harmaat pantterit ovat kaikkein innokkaimpia mielipidetutkimusten vastaajia, joskin ikäryhmien vääristymiä korjataan lopullisiin tuloksiin tilastollisilla painotuskertoimilla. Talven kohdalla nämä vääristymät alkavat oieta itsestään elämän muuttuessa kaamoksessa kynttilän valossa romanttista iltaa viettäen, kun varaa muuhunkaan ei enää ole. Flunssa vaivaa ja taas on karanteeni päällä vaikkei lähistöllä elä ristin sielua. Vain laskut löytävät uskollisesti postilaatikkoon. Ne ovat nyt suuria.
Nuoret ikäluokat ovat Suomessa pieniä, ja he ovat poliittisesti epäaktiivisia, oletetaan. Tämän vuoksi esimerkiksi vihreiden kannatus ei ole noussut väestötilastojen ennustamalla tavalla, vaikka vielä vuonna 2017 uumoiltiin heistä jopa pääministeripuoluetta. Ei sellaista tulevaisuutta sitten koskaan maahan syntynyt.
Se oli joko painajainen tai toiveuni ihmiseltä, joka ei tunne poliittisen elämämme ankaria lakeja. Sellaiselle toimittajalla ja gallupin laatijalle nuoret katsovat vain TikTokia ja bilettävät festareilla, eivätkä energian ja ruuan hintojen kaltaiset arkielämän ongelmat näyttäydy heille poliittisina kysymyksinä.
Sellainen ajattelu on vieraalta tähdeltä, ei Suomen pakkastalven hankia kylmästä kämpästään katsellen. Elämä on laiffii vain Matti Nykäsen muistolle.
Toisaalta, koska suurille ikäluokille on menneiden vuosikymmenien hyvinä aikoina ehtinyt kertyä varallisuutta ja säästöjä, he ovat voineet auttaa omia aikuisia lapsiaan ja näiden lapsia, pohdiskelee toimittaja, joka ei ole kokenut itse muuttoa nuorena Ruotsiin tai Helsingin lähiöihimme Vantaalle muuttaen tai yhdessä yli puolestasadasta seutukaupungeistamme ja ne sadoista maalaiskunnista asuttaen.
Suurten ikäluokkien vastuuntuntoisuuden ja jalomielisyyden ansiosta tämän päivän lapsiperheillä ei ole niin tiukkaa kuin olisi ilman heidän apuaan, ja tämäkin vähentää äänestäjien tyytymättömyyttä ja torppaa populismin nousua, runoilee toimittaja, joka ei tunne arjen ankaruutta suomalaisessa maaseutupirtissä tai autiotuvissamme.
Toki on muistettava, että kaikilla ei ole varakkaita vanhempia, jos vanhempia lainkaan, ja oma koulutus sekä duunipaikka on kadonnut sekin jo vuosia sitten. Jos vanhempien koulutus jäi rippikouluun ja kiertokouluun, väärään suuntaan se vielä kiertäenkin, oma on sitten samaa luokkaa mutta murtaen muutama sana ruotsia.
Poliittinen äärioikeisto ja sen pettymykset muistetaan, suomalainen kun on pitkämuistinen. Äärivasemmisto katosi jo aikoja jalkojen alta ja tilalle tuli, ei mitään. Kyllä kansa tietää ja piilossa pysyvä tyytymättömyys, oikea äänten kerääjä puuttuu tänään niin oikealta kuin vasemmaltakin.
Kukaan kun ei ole aidosti kiinnostunut suomalaisen äänistä muuten kuin sen noin runsaan 40 prosentin osalta, jotka vaivautuivat viimeisimpiin vaaleihimme, maakuntavaaleihin. Kun yli puolet jättää äänestämättä, se kertoo kriisin todellisen syyn ja gallupeissa sitä ei lasketa mukaan lainkaan.
Siellä piileksii vuoden 2023 unohdettu kansa ja demokratiamme sekä puoluelaitoksemme syvä kriisi. Kun se menetti uskottavuutensa, uudet välineet sen palauttamiseen eivät ole pelkkää populistista pulinaa. Timo Soinin kaltaiset hahmot ministerin salkkua kantaen veivät viimeisenkin uskottavuuden. Miksi sellaista haluaisi kokea uudelleen, kuten jo koetut menetetyt vuosikymmenet ja sen kymmenet hallituksemme?
Suomalainen populismin kenttä on hajallaan kuin Jokisen eväät tai oikeammin sitä ei ole olemassakaan. Usko poliittisiin puolueisiin on kadonnut. Perussuomalaisilta puuttuu eräs populismin määritelmän mukainen keskeinen ainesosa: karismaattinen johtaja. Sellainen kuin Timo Soini aikoinaan, pohtii toimittaja ja on väärässä. Näin yksinkertaista se ei ole.
Perussuomalaisten kannatuksen nostamiseen ei näytä myöskään enää riittävän se, että Suomen kipeästi tarvitsemista maahanmuuttajista tehdään syntipukkeja ongelmiin, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa. Ei se tosin ole riittänyt ennenkään, pohdiskelee toimittaja, jonka poliittinen pamfletti on rakenneltu kesähelteellä. Talvella on jo kokonaan toisin. Silloin ei haeta enää maan ja maailman pelastavia henkilöitä vaan pohditaan koko demokraattisen järjestelmän uskottavuutta poliittisine liikkeineen. Se ei ole henkilöistä, saati heidän karismastaan riippuva ilmiö ensinkään.
Suomalainen populismi on hajallaan myös suhtautumisessa Venäjään. Toisaalta liikkeen keskeisiin hahmoihin kuuluva Jussi Halla-aho edustaa hyvin jyrkkää Venäjän-vastaisuutta ja Suomen Nato-linjan myötäilyä, mikä on tehnyt hänestä hylkiön monen perussuomalaisesti ajattelevan keskuudessa, kirjoittaa entisen joko teollisuus- tai korpikommunistin jälkeläinen toimittajana. Mukana on kirjoittamaani mytomaniaa ja runsas annos eskapismia.
Se on oman aikamme kirous ja sen selättävä liike on vaalien voittaja. Sellainen liike kun saa myös nyt maakuntavaaleissa äänestämättömätkin takaisin uurnille. Populistinen huijari ja peruskokoomuslainen demarina ei varmasti saa.
Perussuomalaisista erotettu Ano Turtiainen saattaisi olemuksensa ja ulosantinsa puolesta toimia Victor Orbán -tyyppisenä jykevänä, karismaattisena populistijohtajana, mutta Suomen poliittisella kentällä ei taida kuitenkaan olla tilaa niin jyrkälle hahmolle.
Ei todellakaan ole. Olemme väsyneitä seuraamaan 1960-luvun hahmoja, joiden paikka on showpainia harrastavien nurkkauksessa. Sellainenkin on koettu myös suomalaisessa politiikassa Soinin aisaparina ja hänen hankkimanaan äänten kalastelijana. Se oli surullinen kokeilut. Kyllä kansa tietää mutta samalla myös muistaakin. Sosiaalinen muisti ja media kun tuli jäädäkseen eikä sen ohjailu enää onnistu perinteistä mediaa ohjaillen.
Politiikka on vaativa laji ja nyt se ei oikein kiinnosta, ellei talvi tuo tullessaan vaatimusta osallistua sellaiseen, jossa mukana on vain ikivanhoja sotaratsujamme. Koko ajan kapeutuva ja toimeentulonsa politiikasta hankkivan pienen poliittisen eliitin elämää.
Se kun alkaa muistuttaa suomalaista mallia brittien ylähuoneesta, jonka aurinko tosin Suomessa laskee ja nousee normaalisti sekä on välillä myös kokonaan nousematta. Edes Turtiainen ei voi kuvitella puoluetta, joka olisi Suomessa äärioikeistolainen ja osallistuisi vääriin mielenosoituksiin.
On myös selvää, että minkäänlaisella Venäjän näkökulman ymmärtämisellä tai tulkitsemisen yrityksilläkään ei Suomessa saa laajasti kannatusta. Täällä näkyvimmät asiantuntijatkin sanovat pääasiassa sellaisia asioita, joita olettavat kansan enemmistön haluavan kuulla. Tätä kautta heistäkin tulee presidentti kandidaatteja. Muita kun perinteiset mediamme eivät tunne, saati tuo näkyville. Se on lainattu sekin Yhdysvalloista. Yhdysvaltain itäisin osavaltio, Suomi, on demokraattinen. Se ei suometa Natoa vaan Nato ”natottaa” sen, kertoo Yhdysvaltain presidentti. Tämän hän on kuullut neuvonantajiltaan. Ei hän Suomea tunne lainkaan.
Oikeastaan asiantuntijalla tarkoitetaankin henkilöä, joka tulkitsee kansan enemmistön tuntoja ja sanoo ne toimittajan puolesta medioissamme. Elämme sentään mediakratian luvatussa maassa, jossa säätilakin on ennustettava loukkaamatta mielikuviamme kohtuullisesta tai ainakin toivotusta siedettävän lomasään ennustuksesta. Jos kesäisiä helteitä ei muuten kohdalle osu, muutettakoon hellerajaa kymmenen astetta alemmas.
Populismin uusi aalto
Suomalaisia on juoksutettu käsitteen ”populismi” perässä ja sitä tulkiten jo niin monella tavalla, ettei se enää ota onnistuakseen. Näin myös käsitteestä on joko kokonaan luovuttava tai määriteltävä sekin medialle paremmin sopivampaan asuun.
Nyt ylivoimaisesti tärkeimmät huolenaiheet olivat yleinen inflaatio (50 prosenttia) sekä energian, kuten polttoaineiden ja sähkön hinnan nousu (46 prosenttia). Toki on muitakin, mutta niistä ei sovi enää kirjoitella. Putinismin myötä myös eskapismi sai uuden määritelmän ja mytomania on tätä vielä hakemassa. Aluksi se ei voi olla suomalainen. Siitä on tehtävä kirja ja annettava sen odottaa jokunen vuosikymmen.
Perussuomalaisten kannattajat ovat huolissaan energian hinnoista vielä keskimääräistä enemmän: 66 prosenttia. Vastaavasti vihreiden kannattajista vain 15 prosenttia valitsee tämän asian huolenaiheidensa joukkoon. Toimittajan tapa jakaa perussuomalaisia ja vihreitä äänestävät äärivasemmistolaiset kahteen leiriin on tarkoituksellista.
Sama pätee liberaaleja ja konservatiivisia arvojamme. Fasismin kohdalla taas unohtuu, kuinka sitä ei voi pitää arvona tai aatteena ensinkään vaan toimintamallina, jota esiintyy sekä vasemmalla että oikealla. Oleellista on, että sen yleistymistä varotaan molemmilla suunnilla, eikä sillä leikitä liberaaleja tai konservatiiveja vuoroin kivittäen. Kommunismin kuolemasta on siitäkin jo aikaa.
Kun korona ja Nato jäävät vähitellen taka-alalle, kevään 2023 vaalien tuloksen saattaakin ratkaista se, mitkä puolueet onnistuvat parhaiten vastaamaan näihin, todennäköisesti vain kasvaviin joko perinteisiin tai kokonaan uusiin huolenaiheisiin. On hyvä varautua nyt myös kokonaan uusiinkin ja sellaisiin, jotka muistuttavat jo kerran koettuja EU:n talouden ja etenkin Italian kohdalla koettuun yleiseen pelkoon.
Kasvavat todelliset uudet huolemme
Yhteenvetona nyt ylivoimaisesti tärkeimmät huolenaiheet olivat yleinen inflaatio (50 prosenttia) sekä energian, kuten polttoaineiden ja sähkön hinnan nousu (46 prosenttia). Toki jo edellisessä kolumnissani ja blogissa kirjoittamani teemat ovat varteenotettavia tulevien vaalien suuria teemojamme. Niissä kun on mukana koko Eurooppa ja sen mahdollinen kriisiytyminen. Juuri tämä oli alkujaan syynä Timo Soini menestymiselle ja jytkyn synnylle. Ei toki Timo Soini ensinkään. Lukekaa hänen vanhoja blogejaan, jolloin olette tästä varmoja.
Perussuomalaisten kannattajat ovat huolissaan energian hinnoista vielä keskimääräistä enemmän: 66 prosenttia. Vastaavasti vihreiden kannattajista vain 15 prosenttia valitsee tämän asian huolenaiheidensa joukkoon. Toki yhdellä ja näin kapealla sektorilla ei vaaleihin mennä.
On oltava lupaus ja lupauksen taustalla kolmen vuosikymmenen aikana tapahtuneet virheet ja niiden oikaisu. Kun ne on luettu huolella, ilmiöt on mahdollista kiteyttää nelikenttään.
Oma nelikenttä on oltava siellä missä omat äänestäjätkin. Se ei voi olla rannaton meri tai talo, jossa seinät ovat etäällä ja katto korkealla. Demareitten tapa valtionhoitajana lopetti puolueen siellä missä ei ole heille puolueuskollisia ikääntyneitä eläkeläisiä. Kokoomus ei samaan virheeseen antaudu pelkän Ukrainan ja Naton kautta kannatuksensa väärään aikaan laskien. Vaaleihin kun on vielä aikaa.
Kun korona ja Nato jäävät vähitellen taka-alalle, kevään 2023 vaalien tuloksen saattaakin ratkaista se, mitkä puolueet onnistuvat parhaiten vastaamaan näihin, todennäköisesti vain kasvaviin huolenaiheisiin, jotka on kirjattu kolmen vuosikymmenen ajalta koottuihin kirjoihini.
Menetetyt vuosikymmenet eivät voi jatkua enää vuoden 2023 jälkeen. Se kun vie meiltä demokratian uskottavuuden ja puoluelaitoksemme yhä vain syvenevään kriisiin. Nuoret urheilijamme ovat tämän oivaltaneet ja ovat käynnistäneet ohjelman, josta kannattaa ottaa mallia. Juuri nyt he keräävät pisteitä yleisurheilun MM-kisoissa ja myöhemmin Euroopassa. Jääkiekossa otetut mitalit eivät vanhene nekään.