22.08.2022
Suomalainen yleisurheilu on tehnyt paluun ja syntynyt uudelleen. Näin mediat otsikoivat juuri päättyneitä yleisurheilun EM-kisoja ja menestystämme siellä. Neljä mitalia, joista kaksi kultaista ja liki kymmenen pistesijaa on tämän päivä kilvoittelussa kiitettävä saavutus. Toki joukkue oli suurempi kuin koskaan aiemmin mutta niin pitääkin koulutettaessa nuoria arvokisojen tunnelmaan.
Meillä on ymmärretty, miten tärkeää on tukea urheilijan ja hänen valmentajansa välistä yhteistyötä. Paljon on tehty oikein myös naisurheilun eteen sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Onnistuminen huippu-urheilussa vaatii todella monen niin fyysisen kuin psyykkisen osatekijän ja olosuhteiden yhteistä summaa juuri oikeassa paikassa ja hetkellä.
Sama pätee silloin kun koulutamme huippujamme tieteen ja taiteen alueilla hyviksi lukijoiksi. Nettilukeminen ei korvaa kirjaa ja jo varhain lapsi on opetettava lukemaan mahdollisimman laajoja tekstejä. Yhdessä lukeminen ennakoi aikuisuudessa parempaa sanavarastoa, ja me nyt ajattelemme ja näemme unemmekin sanojen ja symboleiden avulla.
Suurempi luetun määrä kertoo aina myös luetun ymmärtämisen taidosta. Opimme juuri sitä, mitä teemme palon, niin urheilussa kuin lukiessamme romaaneja. Jos mittaisimme somelukutaitoa ja vaikkapa meemien lukutaitoa, tehtävissä pärjäisivät ne, jotka käytävät niitä paljon, kertoo professori Minna Torppa tämän päivän Helsingin Sanomissa (22.8).
Lisäksi meillä on taipumusta tehdä juuri sellaisia asioita, joissa koemme olevamme hyviä. Lisäksi me tahdomme olla sellaisia kuin ne ihmiset, joiden kanssa seurustelemme, jotka koemme ystäviksemme. Näin myös silloin kun biletämme yhdessä ministereinä. Kuvat juhlistamme kertovat keitä me olemme.
Kiekkoleijonat ja jalkapallojoukkue tuntee toisensa ja tietää mitä tehdä oikeaan aikaan ja oikeiden henkilöiden kanssa samanaikaisesti. Itse aloittaisin edelleenkin lasten kanssa lukemisen hyvin varhain ja jatkaisin sitä senkin jälkeen, kun he osaavat lukea. Teen samoin sähköisten kirjojeni ja tekstien kanssa. Olen hakenut suuresta joukosta lahjakkaimmat salasanojen avaajat jo lapsena tai hyvin varhain nuorena sekä ruokkinut heitä vuosikymmenet.
Robotiikka ja digiajan kielen tunteminen ja ymmärtäminen on innovaatiopolitiikan avaajana ensiarvoisen tärkeää. Lasten lukutaitoa ja -intoa voidaan kehittää erityisillä keinoilla, tieteen kielellä interventioilla. Tiimityöskentely muistuttaa taas parhaimmillaan lentopallojoukkueen tapaa menestyä joukkuepelin ymmärtämisessä. Siinä pelkkä oma osaaminen ei riitä. Paljon lukeva tai samoja suoritteita tekevä pelaaja saa kuitenkin paljon enemmän kuin mitä interventioissa voimme antaa.
Meillä on tänään ongelmia etenkin niissä tutkimus- ja kehittämisvälineissämme, jotka parantavat yhdyskuntien ylläpitoa ja samalla aluesuunnitteluamme. Ilmiö on ollut kohdallani suurena huolen aiheena alan tutkijana ja opettajana mutta myös maailmaa kiertäneenä vertaillen kehittämisvälineitä osana kulttuuriamme. Kirjoitin aiheesta mm. elokuussa 2013 ja palautan sen tämän tekstin kautta pohdittavaksemme. Meitä kun on odottamassa laiminlyödyn vuosikymmenen jälkeen lama.
Me uskomme kertomuksia, narraatioita, jotka on muualta meille tuotettuja ja yksi sellainen on sähkö, ja sen merkitys korvaamassa kehitteillä olleet biopolttoaineemme. Samalla myös polttomoottorista on tehty syntipukki sellaiseen, joka korvattaisiin akuilla, jotka ovat korvaamassa mukamas myös vaikkapa etanaolipohjaiset polttoaineet.
Polttomoottorista ei ole syntipukiksi silloin, kun meillä ei ole sellaisia akkuja ja materiaaleja, joiden louhinta ei olisi ympäristöongelma. Usein jopa eettinen ongelma samalla. Kun akusta tulee entistä suurempi ongelma yhtäällä ympäristölle ja toisaalla kuluttajan kukkarolle, mikä voisi auttaa meitä liikkumaan tarvitsematta siihen energiaa, joka ei muuttuisi lopulta lämmöksi?
Miten tuotamme jotain sellaista, joka ei jossain vaiheessa muutu lämmöksi? Onko mahdollista tehdä sellaista ilmastopolitiikkaa, jossa ihmisen itselleen asettamat lait ohittavatkin luonnon meille antamat lait? Olisiko syytä palata ongelmiemme äärelle ja parannettava ensin lukutaitoa, lukemisen ymmärtämistä sekä lopulta myös päivittämällä tutkimus- ja kehittämisvälineemmekin uskottaviksi?
perjantai 16. elokuuta 2013
Tutkimus- ja kehittämisvälineet päivitettävä
Viimeisimmän tutkimuksen mukaan erot maakuntiemme välillä ovat kasvamassa yhdyskuntiemme ylläpidossa. Vielä suurempia erot näyttäisivät olevan kaupunkiemme sisällä mm. kansalaistemme terveydessä. Erot ovat jopa dramaattisia. On tapahtunut sellaista segregaatiota, joka lisää eriarvoisuutta, köyhyyttä ja vähäosaisuutta sekä kasaa rikkautta ja hyväosaisuutta juuri tietyille alueille epätoivottavalla tavalla.
Aluesuunnittelu laiminlyöty
Sosiaalimaantiede, terveysmaantiede sen osana, on toki tiennyt tämän ongelman olemassaolon, olkoonkin ettei sen harrastus ole ollut hyvinvointiyhteiskunnassa erityisen vahvaa. On syntynyt käsite hyvinkin homogeenisista kaupungeista ja maaseutukunnistamme. Oletamme, että ongelmia ei ole tai niihin ei kyetä puuttumaan.
Näin ei ole kuitenkaan ole ollut koskaan ja erot myös maaseutukylien välillä ovat suuria. Etenkin kylätutkimuksen kultaisina vuosina 1970-luvulla näitä eroja tutkittiin paljon ja niitä myös kyettiin korjaamaan aktiivisella yhdyskuntatyöllä ja kyläsuunnittelulla. Saimme niistä kansainvälistä tunnustusta, jopa ns. pikku Nobelin.
Oulu oli edelläkävijänä
Oulun yliopistossa otimme käyttöön tuolloin Sveitsistä lainatun suunnittelukartaston, jota edelleen kehitimme pohjaksi myös laajemmalle GIS-pohjaiselle suunnittelukäytännölle ja tulokset olivat rohkaisevia. Olimme vuosikymmeniä edellä muuta maatamme.
Oulun teknopolis tarjosi meille apua, jota muualla ei ollut käytettävissä vielä 1970-luvulla. Insinöörityö ja maantiede, aluesuunnittelun poikkitieteiset ongelmat, kyettiin yhdistämään käytännön suunnitteluvälineistöksi. Tutkimusta tehtiin etenkin suurten jokilaaksojen tutkimusten yhteydessä, Rovaniemen maalaiskunnassa, Pudasjärvellä, Ylä-Savossa ja rajun muutoksen kokeneissa kaupunkikunnissa, joissa sosiaaliset ongelmat olivat jo kansallisista tilastoistammekin havaittavia.
Tällaisia olivat mm. Raahe ja Tornio suuren sisään muuttonsa jälkeen Raahe Rautaruukin takapihana. Tutkimuksemme saivat tuolloin myös runsasta kansainvälistä huomiota. Oulun yliopisto tunnettiin yhdyskunta- ja aluesuunnittelun kansainvälisenä huippuyksikkönä. Olkoonkin, ettei näitä nimityksiä tuolloin vielä käytetty.
Loimijokiohjelmasta maailmalle
Loimijokiohjelman yhteydessä esitin vastaavien selvitysten ja kehittämisohjelmien käynnistämistä myös Lounais-Hämeen, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan savialueille yhteistyössä alueen tuolloin perusteilla olleen ammattikorkeakoulun, MTT:n (Luke) ja yliopistojen yhteistyönä 1990-luvun alussa.
Rahoitus ohjelmaan olisi hankittu EU-kauden alkaessa kansanvälisenä rahana, kuten Susagri (Sustainable agriculture), ERNIE (European Rivers Network) tai Susdev (Susdainable Development) China. Tällä työllä olisi voitu välttää hallitsematon yhdyskuntarakenteiden rapautuminen tulevan metropolipolitiikan tuloksena sekä seurata talouksittain kehitystä myös koko laajan talousalueen sisällä.
Osana kansainvälisiä ohjelmia talouden vakauttaminen olisi onnistunut yhteistyössä mm. yrittäjien ja alueen kouluttajien kanssa. Tuolloin, 1990-luvun alussa, ohjelma kuitenkin vielä tyrmättiin heikon kansainvälistymisen seurauksena ja 1960-luvun hengessä eläen. Agropolis (Agropolis Strategy) käynnistyi sekin nilkuttaen projektina ja kehitysyhtiönä.
Kuntien johto ei ollut likimainkaan Oulun talousalueen tasolla. Vielä 1990-luvulle tultaessa Suomessa aluetalouden erot olivat suuria ja suunnitteluvälineet vaihtelivat valtavasti. Erot eivät ole syntyneet 2000-luvulla vaan paljon aikaisemmin.
Innovaatiotutkimuksissa erot eivät syntyneet kuitenkaan esim. kuntakoon seurauksena Risto Harisalon väitöskirjaa lukien. Sen sijaan esim. yliopiston läsnäolo varmasti vaikutti Oulun talousalueella. Yliopistoon oli opittu luottamaan.
Reaaliaikaiseen mediatalouteen
Uudella tutkimus- ja kehitysvälineistöllä oli Oululle dramaattista etua. Muutosten tulkinta oli tullut reaaliaikaiseksi, poliittinen päätöksenteko tukeutui “salattuun” tietoon. Alueen taloudelliset, sosiaaliset ja myös kulttuuriset erot ja niiden syyt sekä seuraukset kyettiin ennakoimaan, siinä missä toimenpiteiden vaikutukset myös maaseudulla.
Loimijokiohjelmassa Hämeessä pyrittiin samaan, toimimaan pilot-alueena sekä kansallisille että myös kansainvälisille alue- ja yhdyskuntasuunnittelun ohjelmille ja niiden nopeasti kehittyville sähköisille välineille. Tämä olisi tuonut talousalueelle sen nyt kaipaamaa kansainvälistä näkyvyyttä.
Osin siinä onnistuttiinkin. Ongelmana oli kuitenkin hidas reagointikyky ja epäluuloisuus kuntien välillä, osaamattomuus. Vielä tuolloin 1990-luvulla aihe koettiin hämäläisissä kunnissa vieraaksi, jolloin tutkimus- ja kehitysohjelma jäi toteuttamatta koko laajuudessaan.
Samalla kunnat irtautuivat kokonaan ohjelmasta, sen kansainvälisestä osasta, jolla hoidettiin alueelle EU:n ensimmäiset suomalaiset Life -rahaston tutkimus- ja kehittämisvarat sekä Recite rahoitus. Niillä toteutettiin tuolloin mm. nykyinen MTT:n yhteyteen rakennettu Elonkierto opastaen ihmisiä ymmärtämään laajemmin luontosuhteemme kytkentöjä. Tärkein oppi oli kuitenkin välineissä ja infrastruktuurin nopea kohoaminen myös uusille tutkimusalueille. Seuraavan vuosikymmenen aikana tämä etu kuitenkin menetettiin. Lopulta koko maa ajautui osaksi menetettyä vuosikymmentä. Käsite lamasta tulee tutuksi sekin viimeistään 2020-luvun puolella.
Kaksi vuosikymmentä etuajassa
Tänään, seurattaessa vaikkapa kansallisia tutkimusohjelmiamme tai Forssan työpaikkamenetyksiä, sotesotkuja ja kuntien avuttomuutta yhteistyönsä järjestelyissä, tuon ohjelman toteutus olisi ollut varmasti paikallaan etuajassa ja tuntien myös ne tarpeet, joita vaikkapa Koijärven koulun ympärillä on käyty ilman yhteisöllisesti kaikkien tuntemaa maaseutukyliemme yhteistä kehittämisohjelmaa.
Ongelmien kohtaaminen odottamatta, päätösten teko vailla kunnon sitoutumista ja aluesuunnittelun välineistöä, niiden tuntemusta, on pahinta mitä Koijärvellä saattoi tapahtua yhteisöjä lujitettaessa ja tuettaessa lasten ja koulun sekä kodin välistä yhteistyötä.
Olin itse kokenut tämän saman epävarmuuden lapsena Iisalmessa, jossa kylälle luvattu koulu ei koskaan valmistunut. Se, että sain rakentaa maaseudun runkokylille myöhemmin puoliväkisten, Oulun yliopiston tukemana, suunnittelukartaston ja yleiskaavan oli sisäinen tarve ja pakko korjata jatkuvat yhdyskuntasuunnittelun virheet Iisalmessa yhdessä ideoimamme Ylä-Savon Instituutin kassa.
Poliitikot vaihtuvat, päätöksiä tehdään lyhyen aikavälin poukkoiluna ja alamme muistuttaa myös kansallisesti jojoa, jonka kohdalla pitkäjänteinen sosiaalinen pääoma ja muisti eivät ole sidottuna sellaiseen tutkimus- ja suunnitteluvälineistöön, jota oman aikamme epävarmuus ja etenkin nuorten vieraantuminen ja monet psykososiaaliset ongelmat hoitaakseen meiltä edellyttäisivät. Näiden välineiden sisäänajoa ei tulisi ainakaan enää tietoisesti vastustaa uuden media-ajan välineitä käyttäen ja tukeutuen hybridiyhteiskunnan kouristeluun.