16.09.2022
Elämme aikaa, josta kirjoitin vuonna 2008 sivuilleni kutsuen ilmiötä ”narskujen ajaksi” jossa käytetään Freudin kuvaamia käyttäytymisemme itsekkäimpiä piirteitä. Ihmisen persoonallisuus näyttäytyy siinä ikään kuin neuroosiensa summana ja narsismi luonnevammana. Sitä voisi kutsua myös media-ajaksi ja sosiaalisen median tavaksi tulla huomatuksi sähköisissä välineissämme.
Samalla ihmistieteet ovat lähestyneet poikkeuksellisen nopeasti ja myös pelottavalla tavalla luonnontieteitämme. Ihmistieteet joutuvat käyttämään luonnontieteistä tuttuja välineitämme mutta samalla myös niiden tuottamaa teknistä osaamista ja robotiikan sanalemaa kieltämme. Loikka tämän kielen käyttöön, saati ymmärtämiseen on, tuntematta edes sen alkeita, paradigmainen ilmiö. Siinä maailmankuvat muuttuvat niin ajattomassa kuin paikattomassakin maailmassa samaan aikaan.
Samalla kun perinteinen tiede ajautui tähän paradigmaiseen kriisiin, samoin kävi luonnollisesti myös yhteiskuntamme ohjailijoille politiikassa ja puolueemme joutuivat nekin kriisiin. Demokratia ja sen välineet kriisiytyivät. Ilmiö muistutti sadun kuningasta, joka tepasteli huijareitten pukimissa alastomana kansansa edessä. Tarvittiin viaton lapsi kertomaan, kuinka kuninkaan pukeutumistyyli on nyt varmasti se perinteinen ja aito.
Ihmisen käyttäytyminen tunnetaan tänään toisella tavalla kuin vain pari sukupolvea sitten. Lapsemme ja heidän lapsensa saavat hoitaakseen jotain sellaista, josta emme ole oikein varmoja mistä siinä voisi olla kysymys. Jopa huominen päivä on vaikea ennustaa, saati vuosikymmen ja sen tuomat muutokset. Me kun siirrymme ajasta ja paikasta nappia painaen kulttuurista toiseen ja maanosasto uuteen. Istuen samaan aikaan tutulla kotisohvalla ja pyöritellen sormea kuvaruudun pinnalla.
Kun luet noita tekstejäni, kirjoitettuina pian parin vuosikymmenen takaa, huomaat varmaan, kuinka ne voisivat olla yhtä hyvin tänään kirjoitettuja ja olemme rypemässä sellaisessa liemessä, joka on aiemmin luokiteltu taudin kuvaksi, narsismin häiriöiksi. Sitä ilmiö ei kuitenkaan ole sen enempää kuin vaikkapa perinteinen panikoiminen vaan ajattoman ja paikattoman maailman pyörittelyä reaaliaikaisesti etusormella ja samaan aikaan syöden aamiaismuroja.
Tautien kanssa painiskeleva ja sotaa käyvä Eurooppa on Suomesta nähtynä jäänyt jumiin ja jauhaa samaa virttä vuosikymmenestä toiseen. Olkoonkin, ettei yhden asian eli median kriisi saisi olla koko yhteiskuntamme tauti samaan aikaan. Ilmiö on toki surrealistinen mutta toki sinä voit myös pyrkiä pakenemaan ottamalla oman elämän ohjakset omiin käsiisikin. Joku uskoo onnistuvansa siinä lähtemällä vaeltelemaan Lapin selkosilla Vesku Loirin tapaan elämäänsä järjestellen ennen sen viimeistä näytöstä.
Virtuaalitodellisuus on vienyt meidät harhaan ja vain iäkkäimmät meistä ymmärtävät miten pahasti olemme harhautuneet terveen elämän tieltä sivupoluille.
Aiemmin tämä narskujen aika oli tauti, sitä pyrittiin korjaamaan eikä vain tukemaan ja saalistamaan sen avulla uutta häiriintyneen ihmisen vaatimaa hyvinvointia.
maanantai 8. syyskuuta 2008
Narsismi myy hyvin
Narsismi on muodissa. Narskut kiittelevät medioissa uusia narsismia käsitteleviä julkaisujaan, narskut kertovat ponnisteluistaan poliitikkoina mediassa menoistaan, narskut metelöivät kansallisoopperassa ja joku haluaa herooiseksi sankariksi teatraalisten elkeitten ohella lisäten mukaan anarkiaa ja keitokseen ikivanhoja kreikkalaisia jumalhahmoja.
Sankariksi voi päästä eroamalla puolisostaan ja perheestään, maajussina morsianta hakien. Narsku on kaikkea ympärillään haukkuva, epävakaa ja ailahteleva, moraaliton peluri, viihteen, urheilun ja nyt kaiken työelämän lapsen sielulla varustettu anarkistinen ”Peter Pan” tai ”Pikku prinsessa”. Narsku on yhtäällä säälittävä teatraalinen hysteerikko ja toisaalla kaiken markkinoinnin ja myynnin kasvun tärkein avainhenkilö.
Narskua ei pidä sotkea innovaattoreihin, oppositiohenkisiin toisinajattelijoihin, taiteilijasieluihin, hiljaista työtään tekeviin erakkoihin.
Innovaatiot elämäntyönä tutkijana tai kirjan kirjoittaminen, taulun maalaaminen, tieteen epävarmuus ja toistettavuus, kritiikin sieto, vaativat lahjakuutta ja älyä, pitkäjänteistä työtä, elinikäistä koulutusta.
Innovaattori, toisin kuin oman aikamme narsku, suorastaan välttelee julkisuutta ja varoo joutumasta medioitten riepoteltavaksi toisin kuin narsisti, jonka on saatava kaikki tässä ja nyt.
Narsku elää medioitten kautta ja hakee huomiota tyhjästä. Huomion keskipisteenä oleminen ei edellytä siltä sisällöllistä laatua. Huomio voi olla joko positiivista tai negatiivista. Oleellista on näkyvillä oleminen. Narsku tekee itsestään tuotteen, myyntitavaran, huutaa ja mekastaa kansallisoopperassa tai hakee näkyvyyttä vaalien alla mellastaen. Hän haluaisi näkyvyyttä tietämättä mihin sitä käyttäisi ja millä lahjoilla.
Jotkut ammatit vaativat narsistista persoonallisuutta, näkyvillä olemista ja teatraalista luonnetta. Tällaisten ammattien määrä on kasvussa ja niitä arvostetaan. Tai oikeammin arvostajana on perinteinen media ja sen ajautuminen syvään narsistiseen kriisiin.
Ihmiset itse arvostavat tutkimusten mukaan edelleen perinteisiä ammatteja. Narskun heikkoa itsetuntoa perinteiset ammatit eivät kuitenkaan palkitse. Tunnevammainen persoonallisuus hakee korvikkeita ja ihmiset ovat hänelle osa tätä surullista lohdutonta peliä.
Elämä on lohdutonta viekastelua, sotatannerta ja konfliktien maailmaa. Pelin säännöt narsisti määrittelee itse ja sulkee ulkopuolelle koulukiusaajana tai työpaikan sadistina hänen maailmankuvansa rikkojat.
Hyytävä viha kohdistuu etenkin vanhuksiin ja heikkoihin. Omat heikkoudet ja pelot projisoidaan ympäristöön. Johtajana tällainen tunnevammainen on hierarkkisessa organisaatiossa todella ongelmallinen. Sen sijaan politiikassa hän menestyy pelkällä kyvyllään liidellä tanssivasta pääministeristä syvän vakavaan pandemian ja talouskriisin korjaajaan.
Forssan Lehti kertoo, kuinka julmasta narskusta on päästävä eroon eroamalla puolisosta, vaihdettava työpaikkaa, paettava maailman tuskaa.
Ei onnistu. Syntyy vain lisää kaupallisen markkinatalouden vaatimaa individualistista hedonistista harhaa. Narskuja esittelevät kirjat ovat narskujen itsensä tekemiä ja ohjeet kaukana Freudin opeista.
Hakemalla syitä yhteiskunnan muutoksista, puolisosta, koulusta ja opettajista, työpaikalta, palataan noidankehän silmään. Pahuutta on uskallettava lähestyä ja katsottava suoraan sen pimeään ytimeen. Meissä kaikissa on myös tämä pimeä puolemme, eikä sitä pidä kieltää, saati pelätä.
Freud ei tarkoittanut aikanaan narsismilla kaikkia mahdollisia ihmisen käyttäytymisen itsekkäitä piirteitä. Neuroosit eivät nekään ole kaikkien riesana ja hysteriat tai paniikki kaikkea muuta kuin mediaseksikkäitä elämysmarkkinoiden tuotteita. Kaikki tuskamme ei selity toki narsismilla ja sen häiriöillä.
Ihmisen persoonallisuus ei ole hänen neuroosiensa summa ja narsismi on oikeasti vaikea luonnevamma, jota oman aikamme teknologia käyttää vain hyväkseen tuotteitaan kaupitellen. Markkinoiden huumaa ja hullutuksia ei pitäisi sotkea vaikeisiin sairauksiin ja niiden hoitoon. Alkoholisimi ja päihteet, masennus olivat usein oireita narsistisesta häiriöstä mutta tänään oireet näkyvät muuallakin kuin päihteitten käytössä.
Jos narsismi määriteltäisiin heikoksi itsetunnoksi ja tavaksi kritisoida ympäristöään, mesoa sosiaalisessa mediassa, kaikki suomalaiset olisivat narsisteja ja suljettava laitoksiin.
Ei jokainen varauksettoman rakkauden ulkopuolelle jäänyt lapsi, jolle ei ole samalla asetettu rajoja, kasva narsistiksi. Ei Freud ja hänen koulukuntansa näin löysiä puhunut. Eivät tämän päivän ihmistieteet tuota sellaista horoskooppeihin verrattavaa huuhaata, jota alan kioskikirjallisuus ja naistenlehden tarjoilivat ennen sosiaalisen median alustojamme.
Ihmistieteet ovat lähestyneet käyttäytymisemme tutkimuksessa luonnontieteitä. Ihmisen käyttäytymistä tunnetaan yhä paremmin ja sen taustalla olevia biologisia ja kemiallisia ärsykkeitä. Sama koskee yhteiskunta- ja taloustieteitä, jopa historia- ja aluetieteitä.
Menetelmät ovat tulleet poikkitieteisiksi ja etääntyvät yhä kauemmas fiktiivisestä kerrontateollisuudesta, ihmissuhdemarkkinoista ja pintamediasta. Tätä ilmiötä on jatkunut jo kauan. Oikea tieto etääntyy pintatiedosta. Tämän oikean tiedon käyttäjät ovat vain etääntyneet massojen medioistamme eikä heitä näe siellä enää lainkaan.
Median kriisi ei ole toki koko yhteiskunnan kriisi. Sama koskee vaikkapa politiikkaa ja sen toimintatapoja, siirtymää kohti verkostodemokratiaa tai evolutionaarista webympäristömme kehitystä.
Blogosfääri mediaympäristönä toimii kuitenkin edelleen omalakisesti ja eroaa oleellisesti vanhasta mediasta ja sen tavasta tavoittaa oma asiakaskuntansa. Reaaliaikainen vuorovaikutteinen prosessi tekee elämän ja uutisen itse, ei ole sitä myöhemmin erittelevää historiankirjoitusta tai taustoittamista. Näitä kahta maailma ei pidä sotkea toisiinsa.
Virtuaalitodellisuutta on se ”todellisuus”, jossa ikääntyvät ihmiset arvailevat mitä ennen on ehkä tapahtunut mytologioitten harhauttamassa historiassa ja mitä tänään mahdollisesti uusmedioissa tapahtuu webyhteisöjen heille vieraassa maailmassa. Siinä ikivanhaa menneen maailman huijausta vertaillaan nykyiseen huijaukseen.
Sen ymmärtäminen vaatii virtuaalista mielikuvitusta, teatraalista näyttelyä ja vallankäytön esittelyä, neuroottista tapaa pyrkiä jarruttamaan osoitellen narsisteiksi kaikkea ympärillä liikkuvaa muutosta samalla peläten.
Siinä oman asian pönkittäminen ja tukijoiden hakeminen, itse piilotettujen luiden kaivaminen haudoista, on narsismia sen oikeassa merkityksessään. Se ei ole uusi ilmiö ensinkään vaan vanhan lämmittelyä mutta nyt vain uusia välineitä siinä käyttäen.
torstai 11. syyskuuta 2008
Ensin oppi ja vasta sitten oikut
Lainattuja viisauksia
Esko Aho ja John C. Kornblum kirjoittavat Helsingin Sanomissa (22.2) kuinka vanha teollisuusyhteiskunta on tullut tiensä päähän. Kirjoittajien mukaan poliitikot ja heidän äänestäjänsä eivät tätä valtaisaa globaalia muutosta ymmärrä tai eivät osaa viestittää toisilleen liike-elämän johtajien edellyttämällä tavalla. Kyseessä on radikaali muutos, joka muistuttaa 150-vuotta aiemmin koettua teollista myllerrystä.
Kirjoittajien lääkkeet ovat uusissa innovaatioissa ja työpakoissa, ei vanhojen rakenteiden ylläpidossa, massatuotannossa. Lissabonissa jo vuonna 2000 Euroopan tuli sitoutua investoimaan tieteeseen, teknologiaan ja innovaatioihin.
Yksi politiikan tekijä ovat nuoret. Samassa lehdessä (HS 25.2) Timo Tuikka kertoo kuinka nykynuoret toki tekevät politiikkaa, mutta puolueista piittamatta. He olivat siten vieraantuneita Esko Ahon esittelemästä maailmankuvasta jo vuona 2008 ja toki jo paljon aikaisemminkin. Ahon silmät avautuivat vasta vuoden 2022 hetkellä, jolloin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja osoitti absurdin maailmankuvansa kouristelun.
Kirjoittajan mukaan kovin yhtenäistä ja yhteen näkökulmaan jämähtänyttä puoluelaitosta äänestävät ovat pikemminkin epäpoliittinen ilmiö. ”Oikea politiikka” on siten passiivista puolueisiin sitoutumista ja käyntiä äänestämässä muutaman kerran vuosikymmenessä. Kirjoittaja määrittelee tällaisen osallistumisen passiivisuudeksi. Toki se sitä onkin.
Demokratiataidossa vaaditaan tänään teknistä osaamista ja aktiivisuutta joskus päivittäin. Ajankohtaiset poliittiset asiat ovat siirtyneet internetin sisälle ja niitä käsitellään alan julkaisuissa, kuten Mikrobitti tai Tietokone-lehdet. Usein nämä kyseenalaistavat tietoyhteiskunnan poliitikkojen ”vouhotukset”. On syntynyt kuilu perinteisen demokratian ja sen puoluelaitoksen tai kansalaisyhteiskunnan sekä aktiivisen demokratian välille. Sen taustaa ymmärtää pohtimalla mitä narsismiltaan häiriintyneitten ”narskujen” maailmassa on tapahtumassa ja tapahtunut jo kauan.
Poliitikot eivät edes huomaa kuinka tietoyhteiskunnan tarvittavat tiedot ovat olleet silmien edessä ja että kansalaiset tietävät, mitä tarvitsevat. Tätä kansalaisten käymää poliittista keskustelua on helppo seurata päivittäin ja reaaliaikaisesti internetissä. Se on lopulta asiantuntijakeskustelua ja siihen osallistuvat alan innovaattorit. Perinteinen massamedia ei sitä seuraa lainkaan ja muistuttaa pikemminkin sosiaalisen median mekastusta.
Samalla kun teollinen yhteiskunta on tullut tiensä päähän, sama näyttäisi koskevan myös sen rakentanutta perinteistä poliittista instituutiota. Tietoyhteiskunta ei pelaa samoilla säännöillä kuin vanhahtava punaisen viivan vetänyt demokratia ja sen edustuksellisuus. Perinteinen demokratia kaventaa verkostodemokratiaa ja internetin sisällä toimivaa innovatiivista rakennetta ja sen tapaa muuttaa toimintaympäristöämme.
Se on koominen jäänne edelliseltä vuosisadaltamme. Jopa Ruotsissa pähkäillään vaalien jälkeen ja Nato jäsenyyden alettua kuka lähtee hallitukseen, kun perusruotsalaisten puolue on suomalaisellekin toimittajalle tuomittavaa elämää. Hänen oma narsistinen vieraantumisensa todellisuudesta on säälittävää seurattavaa.
Ehkä tämä on samalla eräs syy siihen, miksi vaikkapa ikääntyneet kuntapuolueet ovat kiinni pääsääntöisesti vanhusten sosiaali- ja terveydenhoidon menoissa ja kantava huolta kokonaan muusta kuin uuden yhteiskunnan ja aluetalouden ylläpidosta, nuorten tulevaisuudesta.
Se ei kiinnosta ikääntyviä, eivätkä poliittiset pisteet tule enää nuorilta äänestäjiltä. Ehkäpä Esko Aho ja Timo Tuikka puhuvat toistensa ohi, mutta samasta asiasta huolta kantaen. Aktiivista kansalaisuutta ei harjoiteta hakemalla kymmenientuhansien lainat eduskuntavaalien mainontaan nuorena perheen perustajana.
Forssan lehdessä nimimerkki ”nuori itsenäisyyspuolueesta” on havainnut, kuinka vastenmielistä on kuunnella sellaista vallankäyttöä, jossa puheet menevät kaiken aikaa väistämättömään ja yhteen totuuteen. Kirjoittajan mukaan juuri näillä ”totuuksilla” on ajettu läpi ydinvoima, lopetettu liki maatalous, muutettu luonto tuotantohyödykkeeksi, yritykset lähtevät globalisaation seurauksena ulkomaille. Kun Venäjä alkaa absurdin sotansa Ukrainassa, tämän maailmankuvan rappio paljastuu Venäjän sulkiessa kaasuhanansa Eurooppaan. Fortum ja Uniper ovatkin ongelma numero yksi.
Järki, tunne ja moraali on ohitettu kovilla arvoilla todistelemalla yhtä vaihtoehtoa ja totuutta ja eläen kokonaan muuta. Uudet sosiaaliset ja kulttuuriset, organisatoriset innovaatiot on jätetty käyttämättä ja turvauduttu hyvin yksinkertaisiin yhteiskuntamalleihin luontoa Venäjällä ryöstäen ja luoden sinne Pohjois-Koreaa muistuttavan talousmalli. Hegelin teesi ja antiteesi korvattiin sulkemalla silmät totuudelta mytomanialla ja eskapismilla ja päätyen synteesiin, putinismiin.
Ehkäpä ”nuori itsenäisyyspuolueesta”, Aho ja Tuikka hakevat samaa totuutta, mutta puhuvat toistensa ohi lainaamatta toistensa ajatuksia, kirjaamatta niitä ylös ja yhdistäen.
Paljon puhuvat lukevat yleensä vähemmän. Luetun ja puhutun ymmärtäminen ovat eri asioita. Samoin kuuntelu ja asioiden yhdistely, kokonaisuuden hahmottaminen lainaamalla muiden osaamista poikkitieteisesti. Pöytäkirjan pitäjästä kasvaa usein viisaampi ihminen kuin puheenjohtajasta nuijan varressa.
Kirjailija Ilkka Remestä moititaan Ilta Sanomissa useampaan otteeseen (22.-24.2) monen sivun aukeamilla kirjailija Viktor Suharovin ilmiselvistä varkauksista ja plagioinneista.
Suharov aikoo nostaa kanteen, kustantaja ja Harri Haanpää sen edustajana ymmärtää Remeksen toiminnan. Niin tekee myös WSOY:n omistama lehtitalo, mutta hieman arkaillen toimittaja Antti Majanderin (HS 22.2) näkökulmasta.
On outoa, kuinka iltalehtien on paljastettava Sanomayhtiön kirjailijoiden rötöksiä. Ketä uskoa eettisesti jatkossa? Vielä oudompaa on kokeneen ja Suomen luetuimman kirjailijan tapa kopioida suoraan runsaasti luetun venäläisen kirjailijan suomeksi käännettyjä tekstejä.
Vielä tuomittavampaa on varastaa käsikirjoitusten ideoita ja esitellä ne ominaan. Siinä on samaa kuin tieteessä Darwinin teorioiden siirto aikanaan toisten löytämiksi julkaisuhetkellä, Einsteinin suhteellisuusteorian siirtyminen muille julkaisijoille.
Suomen Kuvalehden pakinoitsija on löytänyt kiintoisan näkökulman suomalaisten viimeaikaisista rötöstelyistä ja niiden ohittamisen ongelmista mediajulkisuudessa. Ihan pienellä ei enää pärjää.
On oltava tosi törkimys ja lähestyttävä mytomanian ja eskapismi varjossa putinismia. Putin oli yllättynyt suomalaisten käyttäytymisestä, Nato jäsenyydestämme. Hän kun kuvitteli oppineensa kaiken tämän vieraillen juuri Suomessa. Hän tapasi täällä vääriä henkilöitä. Sama pätee kirjailijoita ja heidän rahoittajiaan, apurahojen jakajia. He elävät väärässä ajassa. Ne itkevät takavuosien vasemmiston muistolle.
Kustantajat saavat joka vuosi tuhansia käsikirjoituksia, joita ei julkaista. Oikeastaan julkaistaan vain promillen verran. Järkevintä on tuottaa samoilla kirjailijanimillä kevääksi ja jouluksi markkinoille bulkkituotteita välittämättä tuon taivaallista niiden tuotantotavasta tai laadusta. Sitä ostetaan mitä myydään ja on tarjolla.
Massojen käyttäytyminen joululahjansa ostaen ei ole kirjallisuutta ja sen laatua mittaava tapahtuma ensinkään. Sama pätee luonnollisesti vaaleihinkin.
Kustantajan, Mediatalon kriisi ulottuu näin myös luovaan työhön, innovaatioon ja sen syntyyn. Ahon esittelemä ongelma ei ole vain teollisuusjohtajien ongelma. Tästä innovaatioista puhuvat eivät juurikaan jaksa mainita.
Alkuperäinen innovaattori, valon sytyttänyt globaalin yhteisön jäsen, jää palkitsematta ja palkinto annetaan valossa työskenteleville tyhjän toimittajille. Bulkista maksetaan, ei alkuperäisestä demosta. Se ei ole koskaan oikein istunut suomalaiseen kulttuuriin. Meillä innovaatio on korvautunut aina sen leviämisellä, diffuusiolla. Siitä on palkittu, varkaudesta.
Kohta ei palkita ja Ahon huoli on oikeasta asiasta. Vanhusväestölle riittää omien asemien säilyttäminen siinä missä perinteiselle vanhalle medialle, kustantamolle, joka on vain kirjapaino, sekä koko luovalle prosessille innovaation plagioijana.
Palkinto tulee äänestäjältä, joka todellakin on passiivinen osallistuja uudessa mediassa ja todellisessa innovaatioyhteiskunnassa. Mutta omistaa tuotantovälineet, pääomat ja käyttää valtaa itseään vastaan ja vahingoksi. Tässä poliittinen järjestelmä ei enää toimi. Syntyy mytomaniaa, eskapismia ja putinismia. Hegel olisi kauhuissaan tämän havaittuaan. Olisi varonut teorioittensa esittelyssä. Jättänyt sen tekemättä. Se oli liian vaikea. Einstein olisi toiminut samoin. Ydinase ja sen pelote oli hänen tuotteitaan.
Olen tarkoituksella lainannut kolmea julkaisua ja neljää kirjoittajaa. Ulkopuolelle jää vielä Ilta-Sanomien toimittajan nimi Arja Paananen Moskovasta.
Tieteessä lähdeviitteissä ollaan tarkkoja. Tiedettä rakennetaan muiden tekemien havaintojen pohjalta ja ne on syytä hakea aina alkuperäisinä. Se on välttämättömyys ja luetaan toki lainaajalle pelkäksi ansioksi. Se kertoo perehtyneisyydestä aiheeseen.
Syytä on mainita myös omat julkaisut silloin, kun niihin viitataan, toisin kuin takavuosina Jörn Donner neuvoi tyyliin: ”Itseään voi lainata mainitsematta”. Ehkä näin kaunokirjallisuudessa mutta ei tieteessä.
Kaunokirjallisuudessa on vähän vaikea pysyä tyylissä ja käyttää lähteitä niistä kertoen. Kokemuksesta toki tiedän miten tieteen popularisoinnissa, faktan ja fiktion yhdistämisessä, omaa tiedettä ei ole olemassakaan.
Jopa kieli, jota käytät, on muiden rakentamaa, omia sanoja ei ole lainkaan, ja tulos joka lukemalla syntyy, on lopulta lukijan tulkinta, eikä vastaa likimainkaan omaa ja siis kirjoittajan tarkoitusta. Kuvataiteessa tämä on vielä ilmeisempää. Tauluun tai veistokseen ei voi kirjoittaa, mitä värit ja muodot viestittävät.
Kirjan maalaaminen tai veistäminen ei taas ole innovatiivista lainkaan. Surrealistit syyllistyivät tähän ehkä voimakkaimmin unien tulkinnassaan. Rautalankamalli Freudin teoriasta oli miltei koominen ensisilmäyksellä. Taide ja kirjallisuus eivät ole terapeuttisia vaan ammatti-ihmisten työtä, siinä missä tiede ja tutkimus.
Lukijan voi vain saatella mukaan matkalle ja opastaa hieman tarinan kulun tulkinnassa, joko hieman hämäten ja harhauttaen, tai tuoden esille uusia näkökulmia vanhojen luutuneiden asenteiden mittaamiseksi.
Tutkijana vanhoja luettuja kirjoja palauttaa mielellään muistista koukuttaen niiden kautta lukijan elämyksiä.
Jos tässä työssä oma mielikuvitus ei riitä, on nöyrästi lainattava muita ja kerrottava se tavalla, jossa kunnia siirtyy sinne, minne se kuuluukin. Ei siinä Suomen luetuimman kirjailijan ja häntä tukevan rikkaimman kustantajan tai lehtitalon maine kärsi, päinvastoin. Joskus voi ainakin yrittää olla rehellinen. Se voidaan myöhemmin jopa palkita.
Kustantajien kriisiksi kutsutusta syntyy kilpailun seurauksena vain entistä parempaa kirjallisuutta, uusia ideoita ja innovaatioita, kuten Helsingin Sanomien raati toteaa lehdessään (HS 22.2).
Kilpailu panee kustantamojen voimavarat lujille, mutta pelin on toki oltava silti rehellistä, vaikka taloudelliset ja taiteelliset arvot ovat helposti törmäyskurssilla.
Aina löytyy niitä, jotka ostavat mieluummin oikein tehdyttä taidetta ja hyvää kirjallisuutta, perustiedettä, kuin täyttä roskaa.
Kirjailijoita on koulutettava ammattiinsa siinä missä tutkijoita, jossa mukana ovat myös eettiset arvot ja kuvataiteilijalla teknistä osaamista ennen kuin alkaa sellainen ”remeltäminen”, jonka tuloksena on oman elämänkokemuksen, oppimistapahtumien, tuskan ja vaivan siirtäminen muidenkin tulkittavaksi. Oikoteitä siinä ei ole eikä neroudesta pidä pienessä maassa puhua. Ensin oppi ja vasta sitten oikut.