15.10.2022
Suomen itsenäisyyspäivä alkaa seuraten sotiamme ja sotaleffaa, moneen kertaan uudelleen se ohjaten. Silti tämä iisalmelaisen miehen, Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas, on edelleen se suosituin ja alkuperäinen tapa käynnistää joulumme odotus ja itsenäisyyspäivän kättelyt Presidentin linnassa.
Talvisota ja jatkosota ovat suomalaisen identiteetin perusta itsenäisyyspäivää juhlistaen. Elokuva esittelee jatkosodan aikaa. Presidentinlinnan kättelyn jälkeen eliitti siirtyy hetkeksi tanssimaan ja jatkoille. Ei varmaankaan likimainkaan kaikki. Valtaosa on vakiovieraita, virkansa puolesta juhlimassa. Sven Dufvaa siellä ei näy. Hänkin kuvattiin taistelemassa aikanaan Iisalmen Koljonvirralla ja ohjaajana kukas muu kuin Edvin Laine.
Tämä tapa viettää itsenäisyytemme juhlaa on maailmalla poikkeava. Ruotsalaiset juhlivat sitä sopivampaan aikaan ja mekin voisimme juhlia sitä lähempänä juhannusta mutta ei sentään vapun aikoihin vielä.
Lisäksi itsenäisyytemme on vanhempaa laadultaan kuin mitä nyt juhlimme ja itsekin siihen osallistuen kirjoittaen satavuotiaalle Suomelle juhlakirja ”Finland’s big year 2017 – Suomi 100”. Itsenäisyytemme käynnistyi jo hyvissä ajoin ja olemme sen ansainneet ilman noita verisiä näytelmiäkin. Sotien sijaan voisimme juhlistaa itsenäisyyttämme ikään kuin kevään ja kesän juhlana. Tässä ruotsalaiset ovat toimineet viisaammin.
Tänään he hakivat itselleen lopulta hallituksen, jonka johdossa ovat porvarit ja näistä suurin ja suosituin pysyy ilman salkkuja taustalla. Tässäkin on haettu mallia suomalaisesta perussuomalaisesta puolueestamme. Ruotsin vasemmisto ja sen historia oli toteuttaa ainutta jollain tapaa jopa onnistunuttakin sosialismia maailmalla. Suomen itärajan takana tämä ei oikein onnistunut ja nyt Neuvostoliiton hajoamisen kouristelut jatkuvat sotana Ukrainassa. Samaan aikaan Suomi ja Ruotsi hakevat turvaa Natosta ja enää täysjäsenyys on kahdesta Nato jäsenestä kiinni, Turkista ja Unkarista. Turkki todennäköisesti ei viivyttelisi Suomen kohdalla. Sillä on kuitenkin turha spekuloida.
Suomi on viides Pohjoismaa, ei niinkään neljäs Baltian maa. Baltian maiden ja Itämeren asema vahvistuu kuitenkin luonnollisesti Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä.
Pohjoismaat tuntevat hyvin toisensa, suomalaiset toki myös naapurinsa Suomenlahden eteläpuolella, mutta edelleen on koko ajan uutta opittavaa. Tämä Venäjällä varmaan ymmärretään ja muistetaan yhteinen pitkä raja ja Pietarin asema Suomen kanssa operoiden mutta samaan aikaan muistaen myös ruotsalaiset, Gotlannin ja Kaliningradin sekä norjalaiset ja Jäämeren.
Tänään vuoden 2014 artikkelini valintaan noin 300 kirjoittamani joukosta vaikutti nyt viettämämme aika ja sota Euroopassa. Mitä sota oikein mahtaisi tarkoittaa tänään Ukrainassa sitä käyden? Mikä oli ja on sen syvin motiivi. Kysyin sitä Hannu Tarmion ”Elämän viisauden kirjalta” ja todella viisaiksi kuvaamiemme miesten arviona. Tässä niistä muutama. Eivät nämä neroina pitämämme voi olla kaikki väärässä:
Venäjän historia ja Neuvostoliitto sotimassa ja tsaarien sodat on jo aiemmin esitelty kirjoissani. Samoin putinismin synnyn mytomanian ja eskapismin sekä Hegelin filosofian tuotteena.
Sen saat mitä pakenet. Nyt putinismia pakenevat ovat vaaravyöhykkeessä. Kun lähdet sutta pakoon, karhu tulee vastaan. Ja venäläinen karhu haistaa pelkomme. Pelko on hänen aseensa.
Isänmaanrakkaus ei tunne toisten maitten rajoja ja Putin käyttää tätä hyväkseen. Bertrand Russellia lainaten isänmaallisuus on halu tappaa ja tulla tapetuksi alkeellisin perustein.
Ei Putin tätä edes käytä. Ei hänen tarvitse. Suurvallat ovat aina vain toimineet kuin gangsterit ja pienvaltiot kuin huorat. Täytyy jaksaa odottaa. Rauhantilan jatkuessa sotainen ihminen hyökkää lopulta itsensä kimppuun. Hajottaa Neuvostoliiton ja nyt Venäjän. Tämän pelko on viisauden alku myös Venäjällä ja putinismin tulevaisuutta siellä pohdittaessa. Kun kaikki Pohjoismaat ovat Nato-jäseniä, Ruotsi poliittisesti puolueineen sekin lähempänä Suomea, kaikki joutuvat katsomaan tulevaisuuttaan uudesta näkökulmasta. Kaikki kuuluvat samaan puolustusliitoon, olkoonkin ettei yhteistä EU:ta olisikaan ja samaa valuuttaa. Tässä Suomi on edennyt muiden edelle.
Jos uusi ydinsota syttyisi, henkiin jääneitä ei riittäisi hautaamaan kuolleitamme. Tällainen näkökulma rajoittaa Venäjän ja Yhdysvaltain asemaa Ukrainan sodassa. Jossakin vaiheessa sovun on löydyttävä. Jäädytetty sota taloudellisine seurauksineen ei ole Venäjällekään se haluttu vaihtoehto.
Vanhemmat miehet julistavat sodan. Mutta nuorten täytyy taistella ja kuolla. Kaikki sodat ovat suosittuja ensimmäiset kuukaudet ja väkivalta on nykyajan retoriikkaa. Virosta katsoen Tallinna ja Helsinki ovat niin lähellä toisiaan, että se hallitsee kuvaa myös yhteisestä turvallisuuspolitiikasta. Twitterissä suomalaiset ja ruotsalaiset eivät juurikaan väittele historiastaan samalla tavalla kuin virolaiset ja suomalaiset. Sukupolvien välillä on luonnollisesti eroja.
Liennytys ei toimi sekään ilman pelotetta. Kansakunnan ei tarvitse olla julma ollakseen kovapintainen, ja tämä on Suomen malli. Pidä väkivalta mielessä, minne se kuuluukin. Parempi voittaa rauha ja hävitä sota. Sen opin suomalaiset osaavat. Balttien näkemyksiä on nostettu esille uudella tavalla.
Rauha on kuitenkin sodan jatkamista mutta vain toisin keinoin. Sodassa ei tarvitse olla nirso, riittää että on oikeassa. Ilman atomipommia ei yksikään valtio voi olla itsenäinen. Näin ajatellaan Venäjällä ja Yhdysvalloissa, Ranskassa. Se ei ole meidän yhteinen tapamme ajatelle, muuten kuin Naton osana ja sen jäsenenä. Siinä on melkoinen ero.
Sodan joukkorikollisuus ei tee yksityisestä rikollista. Sodassa toiseksi jäänyt ei saa palkkiota. Tiedät olevasi sivistyneitten ihmisten parissa, koske he sotivat raakalaisten lailla. Nyt näitä sivistyksen versoja seurataan Ukrainassa. Kylmä sota ei tainnut loppua näillä kulmilla, vaikka näin siitä jotkut kuvittelivat. He olivat kaunosieluja kirjailijoitamme.
Sodan ääni on ihmisen ääni. Epäluulo herättää epäluuloja, uudet aseet vaativat vasta-aseita. Sotia käydään niiden itsensä tähden. Niin kauan, kun tätä ei myönnetä, ei niitä vastaan voida todella taistella.
Palaan menneen vuosikymmenen taustoittamiseen osana nyt elettävää aikaa. Olen vuodessa 2014 ja hain sieltä kaksi (2) perättäin kirjoittamaani artikkelia. Ne olisivat voineet olla mitä tahansa muitakin noin 300 joukosta ja vuodelta 2014.
Tuona vuonna julkaisin myös kirjan otsikolla ”Vuoden 2013 enteet, utopiat, dystopiat – Taantuma kylmään sotaan”. Kirja on kuvitettu pääosin aiemmin julkaistuilla taidekuvilla. Siinä on 560 sivua ja 250 kuvaa. Tätä kirjaa ennen vuonna 2013 syntyi kirja ”Tuhannen ja yhden vuoden tarinoita – Thousands and one years”. Kirjassa on 596 sivua ja nämä ennakoivat jo mitä tuleman pitää vuonna 2022. Tunne oma tilasi, älä arvaile ja varo ”Ei sosiaalista epämediaasi”.
26.08.2014
Aloita siitä mihin muut lopettavat
Syöpäkuolemat, alkoholismi, itsemurhat, verisuonitaudit, onnettomuudet näyttävät keskittyvän kaupunginosittain ja koko maassa tietyille alueille, kertoo tuore tutkimus, jota Helsingin Sanomat (26.8.2014) esittelee. Näin se varmasti kartalla näyttääkin, ellei ole maantieteilijä ja lähde tutkimaan, onko tässä mitään perää vai syntyvätkö erot pelkästään sattuman kautta.
Ikävintä on, jos ilman tutkimusta aletaan tehdä johtopäätöksiä, mistä nämä erot saattaisivat johtua ja toimia näiden arvailujen varassa.
Tuntematon maantiede
Alueet ovat ihmisille tärkeitä mutta maantiede tieteenä usein liki tuntematon. Monessa maassa maantiede on yliopistoissa omana tiedekuntanaan ja erityisen arvostettu se on ollut aina Saksassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Maantieteen opettajana, yliopistossa professorina, siihen joutui tutustumaan toisella tavalla kuin mitä kouluopetus ehkä antaisi ymmärtää.
Kun samalla opiskeli biotieteitä ja luonnontieteitämme, yhteiskunta- ja valtiotieteitämme, vain yliopistoa välillä vaihtaen ja samalla tutkijana ja opettajana työskennellen, elämä Euroopassa ja globaalisti avautui poikkitieteisen maailmankuvan kautta.
Samalla alan teknologia tuli menetelmineen tutuksi. Kovat laboratoriotieteet ja pehmeämmät filosofiset tieteet sekä arkistoja penkovat tutkijat tulivat tutuiksi. Poikkitieteisyys on eri asia kuin monitieteisyys tai tieteitten välisyys. Myönnän kyllä, että se on myös rankempaa ja että uudet innovaatiot löytyvät niiden rajapinnoilta. Tosin ei sitä itse sellaisena havaitse, tietokoneen ja robottien työnä sekä tutkimuksen etenemisenä. Jos muut sellaista löytävät, se on heidän havaintonsa.
Maantiede jakautuu hyvin moneen erikoistumisalaan ja sillä on runsaasti lähitieteitä, ei vähiten aikatieteet, historiatieteet. Lisäksi luonnonmaantiede on aivan eri asia kuin talous- ja sosiaalimaantiede tai aluesuunnitteluun erikoistunut suunnittelumaantiede.
Maantieteen filosofia on ikivanhaa ja perustuu tieteen yleiseen filosofiaan. Sitä on pidetty aina vähän vaikeana ja se tulikin opintoihin mukaan vasta perusopintojen jälkeen. Maantieteen ehkä arvokkain asia perusopinnoissa oli opastaa nuoria ymmärtämään kokonaisuuksien hallintaa ja synteesien rakentelua. Poikkitieteiseen maailmankuvaan sellainen sopi vallan hyvin.
Alue kun yhdistää niin paljon sellaista, joka erikoistieteitten kohdalla jää usein huomaamatta. Tässä aikaan sidotut historiatieteet lähestyvät maantiedettä. Toinen on tarkastelutavaltaan horisontaalinen yhdistelijä, toinen vertikaalinen. Paradigmaiset muutokset tekivät työstä todella haastavan ja uudella tavalla mielenkiintoisen.
”Eläkkeelle” pääsy helpotti työtä keventäen rahoituksen hakua ja opetusvelvollisuuksia sekä mahdottoman rankkaa hallintoamme, suomalaista ja EU:n byrokratiaa.
Synteesistä innovointiin
Maantieteilijän työ alkaa siitä mihin muiden tutkijoiden loppuu, neuvottiin nuoria alan opiskelijoita heti ensimmäisen opintoviikon aikana Oulun yliopiston Maantieteen laitoksella. Sattuman osuus ei saa johtaa vääriin johtopäätöksiin, saati aluesuunnittelussa turhiin toimenpiteisiin suunnittelumaantieteessä.
Juuri kuollut Keskustan pitkäaikainen Oulun läänin entinen maaherra, seitsemän valtion budjetin laatija, K-linjan ja Kekkosen harras kannattaja, Ahti Pekkala kuunteli usein meidän maantieteilijöitten esitelmiä ja oli erityisen tarkka siinä, kuinka Oulun seutua kehitetään ymmärtämällä, kuinka alueet eivät ole saarekkeita vaan sisäkkäisiä kehiä, jossa maaseutu, Haapavesi kuntana, ei ole Oulun ulkokehälle jäävä kummajainen.
Se, että minua puoli vuosikymmentä vanhempi opettajani ja myöhemmin kollega Eino Siuruainen valittiin Pekkalan jälkeen Oulun läänin viimeiseksi maaherraksi, ei ollut kenellekään yllätys. Eikan kanssa käydyt keskustelut olivat aina avartavia ja humoristisia. En ole tavannut vielä yhtään alansa huippua, oli kyseessä hallinto tai tiede, etteikö henkilö olisi samaan aikaan poikkeuksellisen huumorintajuinenkin.
Siuruainen oli Keskustan mandaatilla toimiva kansanedustaja, mutta samalla hoidimme samaa maantieteen professorin virkaa. Olimme laitoksella luonnollisesti ylpeitä omasta Maaherrastamme. Rehtori kertoi, kuinka maaherrojen koulutusohjelma lopetetaan Maantieteen laitoksella. Viisas ratkaisu ja ennakoi läänien lakkauttamista jo 1980-luvulla.
Verkostojen verkosto
Virkamies voi puurtaa useissa sivutoimissa ja samainen Helsingin Sanomat kertoo, kuinka kaupunginjohtaja Jussi Pajusella on 13 sivutointa ja apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurilla peräti 16 mutta osalla vain yksi tai ei yhtään. Kun virka lakkaa olemasta, mies jää eläkkeelle, kaikki toimet käytännössä katoavat.
Jostakin syystä työt tahtovat nekin kasautua samoille henkilöille. Mitä enemmän heille on kiireitä, sitä varmemmin heihin voi luottaa koskien työn laatua ja nopeata soritustapaa. Niinpä töitä kannattaa antaa aina käsille, joilla on jo entuudestaan runsaasti töitä.
Ne ovat syntyneet pääsääntöisesti viran mukana ja usein osana puoluemandaattia. Kun puoluekin katoaa ja eläkkeelle jäävien osuus on kovin suuri, kuten nykyisin on, alueiden väliset ja sisäiset verkostot katoavat eläkeläisten mukana.
Näin Raimo Sailaksen kolumni samassa lehdessä on melkoisen turhanaikainen ja muutenkin jo takavuosilta tuttua tekstiä. Uudet luudat lakaisevat mutta eivät kalasta enää vanhoilla verkoilla. Näin poliittinen laitos joutui puolueineen kriisiin.
Tämä on ongelma, jota ei ole riittävästi pohdittu. Kun sodan aikana syntynyt suuri ikäluokka jätti virkansa, samalla jäivät myös lukuisat alueita yhdistäneet verkostot ja talouden klusterit. Ihmisten väliset kontaktit ovat uskomattoman tärkeitä eikä niitä koskaan voi korostaa liikaa.
Nyt ne ovat oleellisesti rapautuneet ja uusia ei ole syntynyt muuten kuin netin virtuaalisina verkkoina. Se ei korvaa hyvien henkilösuhteiden kautta syntyneitä verkostoja. Niitä on pidettävä yllä koko ajan ja se on keskeinen osa virkemiehen työtä hyvin hoidettuna.
Sulka Lukašenkan hattuun
Kun Vladimir Putin tapaa Valko Venäjällä Aljaksandr Lukašenkan isännöimän Minskin huippukokouksen osanottajat Petro Porosenkon ja Catherina Asthonin, kukaan ei voi olla tuloksesta kovin varma ja yksityiskohtia vältellään.
Ainut voittaja on Valko-Venäjän kiistelty presidentti ja tätä kautta Euraasian ja Venäjän vetämä tulliliitto. Tästä sulasta Putin voi hyväksyä jopa Porosenkon täysivaltaiseksi maansa edustajaksi huipputapaamiseen.
Toinen voittaja ovat verkosto, jotka nyt ovat tulehtuneet. Putin on keskeinen media-ajan verkottaja ja hänen jättämisensä sivuun on ollut valtava menetys Euroopan ja etenkin Suomen taloudelle. Putin teki virheen ja joutui paitsioon. Tätä hän ei osannut laske mukaan menetyksiinsä, kaikkein tärkeintä.
Putin on taitava media-ajan ymmärtäjä ja kykenee verkottamaan itsensä niin sosiaalisiin kuin ei sosiaalisiin medioihin, mediaan ja sitä lähellä olevaan viihteelliseen epämediaankin. Samalla hän on vaarallinen ja häikäilemätön peluri. Hän edustaa valtaa, jonka taustalla on hajonnut Neuvostoliitto sekä KGB:n taustan nyt hankkinut tsaristinen peluri. Kun peluri on ulkopuolella, hän on kuin nurkkaan ajettu leijona.
On vaarallista lännelle pelata korteilla, jossa vastapuolella on ikivanhan kulttuurin ja historian itselleen ominut ja sillä ratsastava peluri. Ilmiö muistuttaa Saksaa ja Hitleriä ennen toista maailmansotaa.
Piru majailee yksityiskohdissa
Maantieteessä sisäkkäiset kehät eivät nyt toimi Ukrainassa ja EU:n näkökulmasta kehitystä ei tapahdu lainkaan, jolloin rikkonaiset alueet ja niiden toiminta johtaa samaan kuin kuntarakenneuudistuksessa, jossa kaikki neuvottelijat epäilevät toistensa tarkoitusperiä tai eivät ole niistä lainkaan perillä.
Tällaisessa verkostossa ei sosiaalisen epämedian merkitys kasvaa oli alue pieni tai suuri. Globaalissa geopoliittisessa kaaoksessa piru löytyy yksityiskohdista ja niiden löytäminen on Ukrainan kriisissä nyt vielä kaukana tulevaisuudessa. Se tulevaisuus on julma. Joudumme pelkäämään jopa sotaa Euroopassa.
Sama pätee sellaiseen kuntarakenteiden uudistukseen, jossa tutkimus jätetään tekemättä ja prosessi käynnistetään komentelemalla, painostamalla ja uhkailulla. Sosiaalinen epämedia tuo koko ajan agendalle pieniä yksityiskohtia, joihin myös oma hallituksemme on kompastunut, olemattomaan puuhasteluun jo Kataisen aikana.
Tunne oma tilasi, älä arvaile
Tässä tarkoituksessa Forssan Lehdessä Ilkka Joenpalo on kirjoittanut ansiokkaan mielipiteen (26.8.2014) lainaten Urho Kekkosen lausahdusta “Tunne oma tilasi, anna arvo toisellekin”. Siinä pelkkä oman tilan arvailu ei vielä riitä, oli kyseessä Minskissä tai Forssassa järjestettävät kokoukset sekä alueiden välisten verkostojen todelliset ylläpitäjät.
Ei kuvitellut ja arvioiden oma tila väärin sekä antamatta muille arvoa ja tunnustusta lainkaan. Ylimielisyys yhteisten asioiden hoidossa on alueiden Euroopassa ja Suomessa verkostotalouden ja klustereiden pahin peikko ja moraalin rapauttaja.
Verkostot kun eivät muutu, vaikka vaaleissa äänestäisimme miten tahansa. Siinä on samaa kuin sukulaisten suosimisessa, nepotismissa. Emme voi valita sukulaisiamme, vanhempiamme. Emme me tietämme valitse, tie valitsee meidät.
Tässä merkityksessä suku on pahin tai paras verkosto ja tähän liittyi läheisesti ensimmäinen väitöskirjani paikkaleimautumisesta ja juurista, maantieteen mentaaleista alueista ja käsitteistä, joiden perustana ovat tunnesanamme ja hermeneutiikka, joskus myös strukturalismi, nykyisin poststrukturalismi, joka tekee emotionaalisesta aina todellisen ja sisäsyntyisen alueen sepitteellisten ja hallinnollisten alueiden rinnalla “aluehenkineen “.
Kai minä oman väitöskirjani tunnen ja sen tulokset tietokoneineen? Toinen oli jo sille jatkoa käytännössäkin. Ei ole hyvää käytäntöä ilman hyvää ja oikeaa teoriaa. Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka ovat vaativa poikkitieteinen ala väitöskirjaksi. Kun mukana ovat vielä aivan oikeat ihmiset kuluttajina ja yrittäjätkin.
21.08.2014
Jussi Halla-aho oli kirjoittanut ei sosiaalisen epämedian sivuille tekstin, joka pani pohtimaan asiaa syvemminkin. Näin Soinin päivänä hän oli rohjennut kriittiseen tyyliinsä ja hänelle tyypilliseen tapaan polemisoida myös oman puoleensa edustajia haluttomuudesta täyttää niitä lupauksia, joita vaaleissa oli annettu.
Sellainen on luonnollisesti moraalitonta silloin, kun ihmiset jättävät ikiaikaiset puolueensa ja äänestävät jotain vallan uutta, kirjoittaa Halla-aho. Eivätkä sitten saakaan katetta luvatulle, kuten vaikkapa Kokoomukselta tämän luvattua hoitajille 500 euron lisäansiota tai taas kerran, vaalien lähestyessä, tulee luvattua ummet ja lammet mutta heti vaalien jälkeen ne unohdetaan.
Hyväksytty pelin politiikka
Politiikka lupauksineen on ikiaikainen tapa huijata ihmisiä ja pelin politiikasta nyt ei saa jutun juurta toistamatta jo tuhanteen kertaan sanottua. Richard Nixon sentään tuli lopulta myös tunnon tuskiinsa ja myönsi pettäneensä kansansa luottamuksen. Sitä edelsi tosin sellainen rötöstely, ettei sitä tapaa muualla kuin ehkä huonoissa leffoissa.
Mistä syntyy sitten ilmiö, jossa juuri epämedia on viemässä kohti prosessia, jossa suosimme huomaamattamme ei sosiaalisia ilmiöitä ja mediasta tulee epämediaa? Media joutuu uudessa kilpailutilanteessa ja murroksessaan hakemaan yhä enemmän aiheita, jotka ovat äärimmäisen epämiellyttäviä ja samalla negatiivisia, marginaalisia ilmiöitä samalla 8000 miljoonan ihmisen maailmassa.
Niitä aiheuttavat ihmiset, joilla on taipumusta joutua marginaalisiin onnettomuuksiin, vaikeiden kokemusten kantajiksi tai niiden kohteiksi, verityöt seuraavat toisiaan ja lopulta tällaista elämää ei puhdista mikään muu kuin väkivaltainen kuolema. Usein vielä oman käden kautta tai hukkuen Suomessa juhannuksena. Tai ehkä vielä pahempaa. Sotaan joutuneena Ukrainassa. Samaan aikaan kuivuus ja nälänhätä Afrikassa unohtuu kokonaan. Afrikan sarvi, Somalia, Etiopia, Etelä-Sudan, Nigeria Jemen, Afganistan jne. luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.
Sosiopaatit näkyville
Kun media joutuu kilpailutilanteessa hakemaan erityisen epäsosiaalisia ihmisiä ja näiden elämänkohtaloita siitä tulee samalla epämediaa. Media ei jaa tietoa yhteiskunnan päälinjoista ja suurten massojen arkisesta elämästä, jossa onnistuminen ja onnen tunne syntyy sosiaalisen elämän säännöistä, normeista ja moraalista.
Näin epäsosiaalinen media nostaa näkyville ja julkiseen valoon sellaisia henkilöitä tai prosesseja, tapahtumaketjuja, joiden lopputulos on kuin Richard Nixonin elämä tai Kennedyjen sukuklaanin surullinen kohtalo, Mika Myllylän ja Matti Nykäsen elämä urheilijoina, maailman mukavin mies itsemurhan tehneenä tapauksena, koomikkona.
Joskus mukana on myös toimittaja ja hänen kaverinsa, joka on usein epäonnistunut kirjailija, päihteitä käyttävä kuvataiteilija, epäonnistunut tieteilijä, väärinymmärretty poliitikko, samaan epäsosiaaliseen elämään ajautunut yhteisen kohtalon jakava uutisen aihe päihteineen.
Tämä yhteinen marinadi alkaa elää omaa elämäänsä. Suuret nimet historiassa ja sen väkivallassa ovat olleet perinteisesti näitä persoonallisuuksia, psykopaatteja epäonnistujia normaalin normiston sisällä eläen Pol Potista, Adolf Hitleriin ja Staliniin. Putin ja hänen taustansa ei ole kaukana tästä kansakuntia veritekoihin johtavista valtionsa päämiehistä.
Heitä on tuhansittain kaikissa ammateissa ja arvostus on syntynyt pääosin epäsosiaalisen elämä tuotteena, otsikoista medioissa. Historia sivuuttaa nämä kohdat, jos henkilö on jäänyt sosiaalisen pääomaan ja muistin rasitteeksi. Uutinen syntyy myös huolimattomasta duunarista lentokonetta, bussia, rekkaa kuljettaen, laivansa karille ajaneesta kapteenista sekä muista marginaalisista tapauksista päästäen ebolan irti tai käynnistäen viidakkosodan, kaupunkisodan, terrorin kauhut, epämedian ei sosiaalisen elämän myyvimmät aiheet.
Kuka päästää seuraava pandemian liikkeelle ja mistä, entä kenen vastuulle veikkaatte sotaa Euroopassa? Tuhoisa virus voisi syntyä tai karata laboratorioista ja Venäjän käyttäytyminen on arvaamattoman ihmisen käsissä.
Vai onko päivää ilman Gazaa, Putinia tai jotakuta muuta epämedian ei sosiaalisen elämän ymmärtävää hahmoa? Jopa nuorta, joka alkaa vanhemman poliitikon tapaan hakea mediajulkisuutta käyttäytymällä epäsosiaalisesti ja luottaen tuttuun alkoholisoituneeseen toimittajaan.
Epämedia valikoi sekä toimittajan että tämän valitseman julkimon oli aihe tai ammatti mikä tahansa. Epäsosiaalinen media valitsee myös tätä kautta julkimot, joille alkaa syntyä kysyntää suurten massojen hakiessa vaaleissa itselleen ehdokkaita.
Puolueet kun syntyvät nekin nykyisin ei sosiaalisen epämedian kaikkein vaikeimmista psykopaateista valehtelijoina ja narsisteina, mytomaanikkoina, itsensä häpeilemättä esittelevinä ja kiittelevinä lurjuksina. Samaan aikaan ympärillä on laumoittain eskapismiin sairastuneita nuoria.
Mukana on myös häpeilemätöntä nepotismia ja korruptiota, rikoksia. Sairastunut yhteisö suojelee heitä ja syntyy vaikkapa psykososiaalista kiusaamista ja syviä traumoja, tragedioita, joista media saa otsikoita. Näin epämedia ja sen epäsosiaalinen elämä tukee näitä ilmiöitä ja itkee haudoilla, jotka on taatusti itse aiheuttanut.
Epäsosiaalinen normistomme
Olisiko Jussi Halla-aho päässyt vahingossa totuuden jäljille oltuaan tohtorina kolme vuotta kansanedustajana ja siitä osan aikaa puolueestaan erotettuna? Ehkä nämä vanhat edustajamme ovat olleetkin aina lupauksia antavia ja nimi on tuttu jo aiemmista rötöksistä, epäsosiaalisesta elämästä tai sen lähellä koko ajan eläen yhdessä ei sosiaalisen median kanssa ja samassa liemessä marinoituina?
Olisiko mahdollista, että ei sosiaalinen epämedia ei välitä erityisesti perinteisestä, normeja ja lakeja noudattavasta suuresta massasta? Niinpä vaikkapa Suomessa, jossa syntyy joka vuosi 60 000 uutta lasta, sotavuosina 120 000, valmistuu sama määrä kouluistamme ammattiin, 1500 tohtoriksi väitellen, valtaosa ammattinsa todella osaavista huipuista ei koskaan pääse kokeilemaan siipiään vaikkapa eduskunnassa ja ministerinä.
Näihin julkisiin tehtäviin media valikoi juuri kaikkein suurimmat otsikot saaneet häiriintyneet narsistit, tyhjänpuhujat, epäonnistuneet tapaukset muussa työelämässämme mutta jotka pysyvät pystyssä myös ilman selkärankaa.
Yhdysvalloissa oli tutkittu kuinka liian tasapäistävä ja räiskyvää normistoa välttelevä protestanttinen luterilaisuus ei heillä menesty politiikassa eikä muussa epämedian palvomassa julkisuudessa.
Suomalainen luterilainen ei menesty oikein Yhdysvalloissa sen huipulle kavuten. Sen sijaan hyvänä duunarina hän menestyy. Ei päivää ilman Putinia eikä päivää ilman Matti Nykästä morsiamineen. Mitä hullumpi ja narsistinen uusi ohjelmaformaatti, sitä paremmin se myy, kun muutakaan ei ole tarjolla. Kun tällainen epäsosiaalinen ihminen kuolee, hänelle vaaditaan valtiolliset hautajaiset.
Kuka on nähnyt leffan, joka on Hollywood -tuote ja jossa aihe ei pyöri rikosten, rötösten, tolkuttoman verellä mässäilyn ja aggression, kieroilun ja moraalittoman elämän ympärillä, terroristien ja sodan sekä kauhun, suurten onnettomuuksien maailmassa?
Mistä tällainen media on syntynyt? Ovatko uudet pelimme tätä samaa kulttuuria ja ei sosiaalisen epämedian viimeisintä tuotetta? Nakertaako se yhteiskunnallisen normiston ja sen tärkeimmän pääoman, moraalin? Miksi suomalaisen sosiaalisen pääoman ja normistomme olisi muututtava palvelemaan Hollywood -elämää?
Viihteellistyminen ei ole pahin ongelma
Ei sosiaalista epämediaa on moitittu eniten juuri viihteellistymisestä. Se on virhe. Viihde on vain markkinoiden vaatimus ja sellaisenaan viatonta. Sen sijaan ne valinnat, jotka syntyvät toimittajien ja mediamaailman omassa normistossa ja huomaamattamme sen sisään kätkeytyvää, demokratiaamme nakertavaa ja asiantuntemuksen sivuuttavaa ja sen rapauttavaa käytäntöä, on yhteinen todellinen ongelmamme.
Me välttelemme jo mediamaailman ammatteja ja poliitikon moraali on sama kuin mediamaailman yhteinen negaatio, jossa haetaan vain epäsosiaalisen ihmisen tekemiä onnettomuuksia ja niiden seurauksia sekä suositaan samalla näitä avaintehtäviin politiikassa ja talouselämässä, johtajinamme.
Mediapersoonat kun ovat tapa valita heitä mediayhteiskunnan palveluun myös ja etenkin politiikassa, normistollisina päättäjinä ja moraalin vartijoina. Jussi Halla-aho lähestyy kirjoituksessaan oikeaa asiaa mutta kovin kapeasta asetelmasta, omasta pettymyksestään.
Laajemmassa kontekstissa epäsosiaalinen elämä, narsismin häiriöt, kun on helpoin ja usein ainut tie mediapersoonaksi. Jussi Halla-ahon tie oli toinen. Hän on piikki lihassa myös omassa puolueessaan. Laajemman kontekstin kautta mukaan on tullut myös pohjaton normaalin ihmisen normiston väheksyntä ja etsitään ratkaisuja, jotka ovat ääri-ihmisten ahneudessaankin vaikeasti selitettävissä vaikkapa optioina ja kohtuuttomana palkkiona osana rakenteellista korruptiota, palkkiovirkoja.
Vai voiko joku selittää tavallisen slummista nousseen ihmisen miljoonatuloja vain siksi, että hän on slummista noussut ja osaa jotain sellaista, jolla ei ole vähäisintäkään merkitystä yhteisen sosiaalisen elämämme ja sen vaurauden kartuttamisessa?
Pikemminkin hän osaa jotain sellaista, joka on normistollemme ja perinteiselle moraalille vahingoksi, rapauttaa sitä narsismillaan tai aggressiolla, muita piittaamattomalla elämänasenteellaan potkien palloa tai hakaten nyrkeillä.
Yhteisön vastuu yksilöstä
Olen ollut mukana yli 40 vuotta rakentamassa maaseutualueiden taloudellista, kulttuurista ja sosiaalista kestävyyttä. Sen tärkein elementti on ollut yhteisöllisyys. Siinä vakuutukset ja rahalaitokset, pankit, eivät pelasta tai auta rahoineen silloin kun sattuu onnettomuus, rakenteellinen pako maaseudulta.
Toimivassa yhteisössä palaneen talon tilalle rakennetaan uusi talo talkoovoimin. Yhteisö ei anna rapauttaa itseään ja normistoaan joutumalla turvautumaan sellaiseen, joka pilaa lopulta koko tuhatvuotisen sosiaalisen pääoman ja normiston sekä moraalin. Emme voi luottaa EU:n hyvää tahtoon tai Natoon.
Sellainen olisi suurta typeryyttä itsenäiseltä kansakunnalta tai kyläyhteisöltä. Ainut uskottava realiteetti on Paasikiven esittelemä maantiede, jolle emme voi mitään. Se on meidän voimamme samalla. Me voimme maantieteelle mutta emme perinteiselle maantiedollemme. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Kyliä kehitettäessä talkoovoimin oleellista on ollut, ettei tähän kylätoimintaan otettu koskaan mukaan poliittisia puolueitamme ja niiden kellokkaita. He kun eivät ole kiinnostuneita ilmaisesta työstä ja talkoista vaan lähinnä omasta egostaan ja sen esilläolosta.
Keskustelimme tästä usein professori Lauri Hautamäen kanssa, joka sai kylätoiminnastamme pikku Nobelin. Hän vihasi poliitikkoja, ei toki politiikkaa. Löysin hänelle sopivan kylän Lapista, jossa käynnistää kylätoiminta.
Siellä oli poromiehiä rivitaloineen ja Lokan alta pois häädettyjä allasevakkoja. He kaipasivat hänen apuaan. Tai oikeammin minä ja haastattelemani Kemijoen ja Iijoen ihmiset koskien tultua padotuiksi ja Ounasjoki oli viimeinen rakentamaton jokemme. Koskien rakentamisen myötä heiltä oli mennyt ammatti, lohen kalastus. Lohet eivät osanneet käyttää niille rakennettua hissiä.
Kriisialueelta liikkeelle
Ensimmäinen kylätoimikunta käynnistettiin Lappiin, ei Hautamäen oman yliopiston kylkeen Pirkanmaalle ja Hämeeseen. Hän kun ei uskonut sen onnistuvan siellä ensinkään. Esitin Vuotson kylää Lapissa, Lokan ja Porttipahdan altaiden välissä.
Siellä oli riittävästi kiusattuja suomalaisia porotilallisia ja allasevakkoja katkeroituneina ja karkotettuina kodeistaan Rieston, Mutenian, Korvasen, Lokan, Pillirannan ja Madetkosken kylistä.
Vauraimmasta osasta pohjoista Sodankylää ja vanhaa Sompion Lappia. Heillä oli keskinäistä riitaa, joka oli kylvetty sinne poliitikkojen ja pankkien toimesta sekä etelästä, herrojen Suomesta, hajottaen ja halliten pohjoista Lappia ja käyttäen näin luonnonvaroja, kuten EU nyt koko Suomessa.
Oli aika kokeilla, saadaanko kylä eläväksi, saadaanko riidat loppumaan ja kymmenet allaspeikot poistettua Lapin erämaita pilaamasta, viimeiset kosket suojeltua ja korvaukset hoidettua karvalakkilähetystöinä Helsinkiin.
Ja kyllähän ne saatiin. Järjestyksen palauttaminen ja usko omaan yhteisöön, sen voimaan, on ensimmäinen askel palauttaa myös vuosituhantista normistoa ja siirtää ei sosiaalinen epämedia palvelijoineen syrjään, ennen kuin olemme kylmän sodan tulisella puolella ymmärtämättä, miksi näin oikein pääsi käymään ja kuka tämä Putin oikein joukkoineen mahtaisi olla.
Muistuttaa erästä ”veijaria”, josta suomalainen kirjailija teki oman romaaninsa kuvaten Hitleriä katkeraksi mieheksi kostamassa vääryydet ja vihansa Saksan kansalle.