Auringon nousun (Mashrek) ja laskun (Maghreb) -valtiot
Arabimaailma koostuu 22 valtiosta alkaen Marokosta lännessä ja jatkuen aina Omaniin saakka idässä. Useimpien valtioiden pääuskonto on islam. Noin kolmannes maailman muslimeista on arabeja. Näiden valtioiden pääkieli on yleensä arabia ja yksi monista vähemmistökielistä on kurdi. Poliittisesti hajanaista arabimaailmaa edustaa Arabiliitto. Egypti erotettiin siitä sen suhteiden normalisoituessa Israeliin ja Mubarakin aikana Egypti on sinne jälleen palannut.
Lähi-Itään ja Lähi-Aasiaan lasketaan mukaan Egypti Afrikassa, Lounais-Aasia ja usein myös koko Pohjois-Afrikan Saharaan rajoittuvat arabivaltiot. Kun jotain on tapahtumassa Afrikassa, Saharan pohjoispuolella, Maghreb -valtioissa, se heijastuu välittömästi myös arkaan tasapainoon koko Lähi-Idän alueella. Öljyn ohella mukana on aina Palestiina ja arabimaiden suhde Israeliin.
Arabit eivät muodosta yhtenäistä geneettistä tai historiallista geopoliittista aluetta. Pohjois-Afrikassa, Marokossa ja Sudanissa beduiinit ovat sekoittuneet negroidisiin rotuihin ja vastaavasti Lähi-Idässä on nähtävissä vaikkapa mongolivaikutteita muistona Osmanien valtakaudesta.
Länsimaiden historian ydin
Lähi-Itä, Mesopotamia ja Egypti muistetaan historiastaan, varhaisesta maataloudesta, korkeakulttuuristaan jo 3000 eaa. Valtioina muistamme Assyrian ja myöhemmin Babylonian sekä Persian Kyyros toisen valloituksista. Aleksanteri Suuren sotien jälkeen kreikkalainen kulttuuri levisivät alueelle ja lopulta Rooman valtakunta valloitti koko Välimeren rannikon.
Rooman valtakunnan hajottua kahtia kristinusko tuli valtauskonnoksi ja Välimeren itärannikko kuului Bysanttiin. Myöhemmin kalifit Omarin johdolla valtasivat koko Lähi-Idän, ja noista ajoista islam on ollut valtauskontona, arabia laajimmalle levinnyt kieli. Näin kristittyjen monista ristiretkistä ja Tsingis -kaanin ja hänen seuraajiensa joukkojen hävitysretkistä huolimatta.
Intifadaa edeltänyt torkkupeitto
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmannien valtakunta jaettiin Britannian ja Ranskan kesken Kansainliiton mandaattialueena. Tosin Egypti ja Saudi-Arabia itsenäistyivät pian, kuten muutkin mandaattialueen valtiot, Irak näistä ensimmäisenä. Alkoi sata vuotta kestänyt ruususen uni, intifadaa edeltänyt aika. Tästä unesta nettiyhteisö on arabikulttuureja ravistelemassa. Ne palautuvat ikään kuin ihminen traumojensa takaumiin, kulttuuri kulttuurilta. Ranskalaisten antropologien, Claude Levi-Sraussin oppilaiden, filosofian ja strukturalismin pitkän linjan kulkijoiden, olisi kuulunut tämä ymmärtää.
Palestiinaan muutti juutalaisia sionistiliikkeen seurauksena 1800-luvun lopulla ja tuolle alueelle perustettiin YK:n jakamana arabi- ja juutalaisvaltio. Israel itsenäistyi ja syntyi omaan aikaamme ulottuva arabien ja juutalaisten konflikti, joista näkyvimpiä ovat olleet Israelin itsenäistymissota 1948-49, Suezin kriisi 1956, kuuden päivän sota 1967, Jom Kippurin sota 1973, Libanonin sota 1982 sekä palestiinalaisten kansannousut, intifadat 1987-1993 ja uudelleen vuonna 2000.
Intifada on arabiankielinen käsite ja tarkoittaa kansannousua. Käytännössä sillä on tarkoitettu aiemmin vain palestiinalaisten iskuja Israelia ja juutalaisia vastaan ja kovin moni yhdistää mm. Yhdysvalloissa kaikki kaukana Lähi-Idässä tapahtuvat juuri tähän käsitteeseen. Intifada ja Lähi-Itä ovat aina sama asia, palestiinalaisten ja juutalaisten kärhämiä. Pragmaatikkojen koulukunnan Yhdysvalloissa on mahdoton ymmärtää strukturaalista antropologiaa, Platonia tai Immanuel Kantia.
Tällöin unohtuu kuinka Afrikan arabimaailma on oma maailmansa. Egypti kuluu toki sekin Afrikan mantereeseen, mutta käytännössä se on historiallisesti ja kulttuurisesti pikemminkin Lähi-Itää kuin osa Afrikkaa siinä missä Pohjois-Afrikan kaikki Maghreb -valtiot. Näiden kulttuuri ei ole perustaltaan kakofoniaa sen enempää kuin Sibeliuksen musiikki. Egypti ja muut Afrikan maghreb -valtiot eivät ole mikää Afganistan. Mellakoiden jatkuessa Yhdysvaltoja ja kansainvälistä ääntä on kuunneltu ja vedetty poliisivoimia pois välttäen siviiliuhreja.
Maghreb tarkoitta arabiankielessä auringon laskun valtioita Niilin länsipuolella ja Saharan pohjoispuolella. Näitä ovat juuri Marokko, Algeria, Tunisia, Libya ja Mauritania. Näistä Mauritaniaa arabit kutsuvat juuri tuolla Maghreb -nimellä. Vastaavasti itään jäävät valtiot ovat Mashrek -valtiota tai -alueita. Saharassa liikkuen rajat ovat vähän epämääräisiä ja Niili jakaa maailman läntiseen ja itäiseen maailmaan. Niiden sosiaalista järjestelmää voi ymmärtää vain tuntemalla sinne kätketty yhteinen nimittäjä, jonka kanssa sosiaaliset mediat nyt operoivat.
Facebook -nuorten intifada
Kansannousu auringon laskun valtioissa on ollut odotettu. Kun globaali talous on maailman kehitysmaissa lähtenyt rajuun nousuun, Afrikan Välimeren eteläpuoleiset valtiot ja niiden nuoret ovat jääneet seuraamaan tätä kehitystä odottaen auringon laskun päättymistä ja uuden nousua. Noin 60 % väestöstä on alle 30-vuotiaita nuoria. Näistä huomattava osa on työttömänä ja kaukana siitä elintasosta, jota Euroopan Unioni edustaan Välimeren pohjoispuolella ja turistien esittelemänä, internetin maailmana sosiaalisissa medioissamme. Siinä törmää suomalaisittain ajatellen Mannerheimin ja Kekkosen aikainen maailma 2010-luvun internet -aikaan, reaaliaikaiseen todellisuuteen, Facebook- ja Twitter -nuoriin. Kokemus demokratiasta ja sen välineistä vain puuttuu kokonaan.
Se puuttuu sellaisena myös omilta nuoriltamme, sen symbolijärjestelmät ovat kadonneet tai ovat vailla reaalivastineita, jollaiseksi itse sen sisäistämme ja odotamme heiltä mahdottomia. Se mikä avautuu, on usein paljon vanhempaa, primitiivisenä pitämäämme. Se on virhe ja syntyy juuri antropologian strukturalismin teorioiden kautta tähän omaan aikaamme siirrettynä virtuaalitodellisuutena. Sen sisäistäminen ja ymmärtäminen edellyttää nuorta johtajuutta ja avustajia Egyptin kaltaisessa sivistysvaltiossa. Onko Mohamed ElBaradei nyt oikea henkilö, johon katseet kohdistuvat, jää nähtäväksi. Taustansa puolesta hänellä olisi siihen kaikki edellytykset.
Etnisiä ryhmiä arabien ja juutalaisten ohella alueella edustavat kurdit, assyrialaiset, syyrialaiset, armenialaiset, azerit, tserkessit, georgialaiset ja tietysti turkkilaiset. Käsite Lähi-Itä yleistyi oikeastaan vasta Suezin kriisin yhteydessä ja se sai geopoliittisen merkityksen Eisenhower-opin myötä. Se oppi ei ole oikea.
Kielistä arabian ohella yleisiä ovat Israelissa heprea ja Iranissa persia, Kyproksessa kreikka ja turkki, kurdin kieli ja nykyisin myös usein englanti, romania ja venäjä. Yleisin kieli alle 30 -vuotiaiden kohdalla on kuitenkin netin välittämä englanti ja globaalin maailman viihde, mutta samaan aikaan myös vaativin mahdollinen tieto. Sen avaaminen vaatii vanhaa kulttuuria.
Mannerheimin ja Kekkosen oloinen mies
Egyptin johtoon nousi Anwar Sadatin murhan jälkeen vuonna 1981 Muhammad Husni Said Mubarak. Mubarakin tausta oli sotilaskoulutus, sotilasakatemia ja hän suoritti korkeakoulututkinnon sotatieteissä vuonna 1949. Siis varsin pian toisen maailmansodan jälkeen ja jatkoi ilmavoimien akatemiassa. Koulutusta syvennettiin Neuvostoliitossa, Kirgisiassa, Frunzen tukikohdassa. Hänen ura kohosi tukikohdan komentajaksi ja valtuuskunnan johtoon Neuvostoliittoon vuonna 1964. Tänään Mubarak on 82 -vuotias mies ja koulutuksensa vanki. Hänet leikattiin vuoden vaihteessa Saksassa ja odotettiin, kuinka hän selviää Heidelbergissa sappirakkonsa vaivoista.
Israelin sodissa Mubarak kohosi ilmavoimien esikuntapäälliköksi ja ramadanin sodassa hän yleni marsalkaksi. Seuraavat portaat olivat Egyptin varapresidentin tehtävät ja Anwar Sadatin murhan jälkeen hänestä tuli maan presidentti vuonna 1981. Mubarakin on mahdotonta sisäistää uuden internetin tuottama symboliikka ja sen rakenteet.
Mubarak on valittu uudelleen virkaansa kuuden vuoden välein jo neljä eri kertaa, Urho Kekkosen tapaan. Kyseessä ei ole vaalit, vaan parlamentin suorittama nimeäminen ja vastaehdokkaita ei ole esiintynyt muuten kuin kumileimasimena toimivan parlamentin kautta viimeisimmissä vaaleissa 2000. Länsimainen demokratia on tullut tutuksi netissä, mutta sen välineet ovat nuorille kovin vieraita. Sen avaajia ei löydy Egyptin hallinnosta.
Reaalimaailma ja virtuaalimaailma törmäävät arabimaailmassa surullisella tavalla yhteen. Demokratiaan kypsytään, ei loikata eikä hankita marketin hyllyltä. Jostakin tämä kehitys on kuitenkin käynnistettävä ja käynnistäjä ei voi olla pragmaattinen Yhdysvaltain hallinto.
Mubarakin kannatus on kuitenkin arvioitu korkeaksi kansan keskuudessa ja kuudesta murhayrityksestä huolimatta. Paikallinen media on tehnyt tästä omia gallupejaan. Myös median kohdalla siirtymä perinteisestä sähköiseen on pitkä prosessi ja sekin on jostakin käynnistettävä.
Egypti elää edelleen Anwar Sadatin murhan 1981 jälkeisen hätätilalain alaisuudessa ja presidentti nauttii laajennetuista valtaoikeuksista ja on käytännössä yksinvaltias. Vaatimukset hänen erostaan jatkuvat kadulla. Hän lupaa kansalaisille uuden hallituksen. Sen merkitystä ilman vaaleja on vaikea Suomessa oivaltaa. Se ei ole tarpeen, jos kansa on siihen tyytyväinen ja se tuo tulosta.
Husni Mubarak on naimisissa walesilais-egyptiläisen Suzanne Mubarakin kanssa ja heillä on kaksi poikaa, menestyvä liikemies Ala Mubarak ja vuonna 1963 syntynyt Gamal Mubarak. Gamal Mubarak on merkittävässä asemassa kansallisessa demokraattisessa puolueessa ja oletettu isänsä seuraaja vielä ennen kansannousua, intifadaa.
Intifadan kasvot
Intifadan opposition yhdistävänä henkilönä mainitaan usein Mohamed ElBaradei. Jos Mubarak sotilaskoulutukseltaan ja Neuvostoliitossa koulutettuna marsalkkana muistuttaa suomalaisista presidenteistä Mannerheimia, pitkän uransa kautta Urho Kekkosta, Nobelin rauhanpalkinnon saanut atomienergiajärjestön johtaja ja juristi, diplomaatti, muistuttaa puolestaan Martti Ahtisaarta.
ElBaradein juristikoulutus on hankittu aikanaan Yhdysvalloissa ja ura on kulkenut ulkoministeriön kautta diplomaatin tehtäviin YK:n palveluksessa eritysosaamisena koulutus ja tutkimus sekä kansanvälinen juridiikka, jossa tehtävässä hän on saanut kokemusta myös Yhdysvalloissa professorina.
Mohamed ElBardei on akateemisen yhteisön jäsen, diplomaatti ja rauhan rakentaja, Yhdysvaltain kanssa Irakin sodan yhteydessä yhteen ottanut, kieltäessään Irakin ydinohjelman olemassaolon. Tohtori ElBaradein puoliso on nuoruudessaan niin ikään opettajana toiminut Aida Elkachef. Perheeseen kuuluu yksityissektorilla juristina työskentelevä tytär Laila ja Lontoossa televisiossa studiotyössä viihtyvä Mostafa ElBaradei.
ElBaradein ongelmana on hänen etäinen suhde Egyptin poliittiseen kenttään ja moni nyt barrikadeille nousseesta pitää häntä liki opportunistina hakemaan sellaista “meriittiä”, joka olisi tullut hankkia Nelson Mandelan tapaan vankilassa viruen tai suomalaisittain osana “maan tavan” mukaista pätevöitymistä poliittisiin tehtäviin ja virkoihin. Mohamed ElBaradei on älykkö vesitykkien edessä, toisin kuin vaikkapa Boris Jeltsin, noustessaan panssarin päälle venäläisille sopivana johtajana. Boris Jeltsin ei ollut älykkö, ei filosofi, eikä akateeminen oppinut, kaukana diplomaatista.
Mashrek Finland
Kun Tunisiassa presidentti Zine al-Abidine Ben Alin valta oli murrettu, syntyi, toimittaja Jenni Virtasta lainaten, vallankumouskrapula (HS 29.1). Vallankaappaus ei ole hassumpi saavutus sosiaalisen median facebook -yhteisöltä ja nuorelta Mohamed Bouazizilta, hedelmäkauppiaalta, jonka polttoitsemurhasta kaikki lopulta käynnistyi. Tänään kymmeniä ihmisiä on kuollut, tuhansi loukkaantunut. Emme tiedä miten prosessi etenee arabivaltioissa.
Noin neljännes tunisialaisista on sosiaalisen median aktiivikäyttäjiä. Facebookissa Libyan johtaja Muammar Gadaffin kutsutaan mukaan juhliin ja mukana on tuttua nuorten mustaa huumoria, ironiaa ja sarkastista sanailua. Demokratian rakentaminen on pitkä tie ja paljon mutkikkaampi prosessi kuin vanhan vallan alas ampuminen, pohtii Jenni Virtanen kolumnissaan. Se mitä hän ei pohdi, on internetin älymystön ja oppineiden tapa prosessoida reaaliaikaista tietoa. Kyse on sadoista miljoonista ihmistä joista vain osa asuu arabimaissa.
Veteraanipoliitikko on esittänyt “vanhojen viisaiden neuvostoa“, johon kutsuttaisiin suomalaisen kolmikannan mukaan sellaisia osapuolia, joita Tunisiasta nyt on mahdollista kuvitella koottavaksi. Se on 80 -vuotiaan tapa ratkoa satojen miljoonien ongelmia, oman lähiyhteisön tuoma kokemus, ei satojen miljoonien yhteinen prosessi.
Vanhaan paluu on nyt mahdotonta ja tilanne muistuttaa hieman suomalaista politiikkaa, jossa Jukka Tarkka on havainnut liki sata vuotta valtaa käyttäneiden puolueiden kriisiä, johon mukaan on tullut samalla yksi uusi voimatekijä, perussuomalaiset. Kun joku puolue lähtee nyt alamäkeen, sieltä paluu takaisin parrasvaloihin on liki mahdoton tehtävä.
Diktatuurissa muutos on vain dramaattisempi kuin demokratiassa, jossa rakenteiden muutos on mahdollista tehdä demokratian keinoin, jo valmiiden vallankäytön välineiden hoitamana, ja osana medioitten valpasta läsnäoloa, jossa myös sosiaalinen media hakee paikkansa vaalien jälkeisen aamun koittaessa nyt kuitenkin itäpuolella Niilin laakson, Saharan pohjoispuoleisessa auringonnousun valtiossa, Mashrek Finlandiassa.