Wikileaksin paljastukset kertovat, kuinka Suomea on hoidettu yhtäällä sellaisen valtiomahdin kautta, jossa presidenttimme Martti Ahtisaari on suoraan Yhdysvaltain ulkoministeriön jakelussa ja toisaalla, toinen presidenttimme Halonen yrittää päästä mukaan edes tapaamaan Yhdysvaltain presidenttiä, onnistumatta. Molemmat ovat kuitenkin saman puolueen (SDP) jäseniä. Siinä jossain välissä puuhastelee myös “so what” -Lipponen, joka voi tavata myös Kiinan keisarin, niin tahtoessaan.
Henkilö ja instituutio eri asioita
Maailmaa ei näytä kiinnostavan Suomessa sen puolueet ja instituutiot vaan henkilöt. Tätä toimittajan on medioissa vaikea ymmärtää osana korporatiivista valtiota. Martti Ahtisaari on ollut ylivertainen tässä Wikileaksin tarjoamassa aineistossa tuhansine mainintoineen, ja muut ovat ikään kuin taustalla ja vähäisempiä, pääsevät mukaan kuten takavuosina, käyttäen apuna silloisen Itä-Saksan pahamaineista tiedustelua tai KGB:n väyliä.
Tässä Wikileaks ei tarjoa toki mitään uutta ja ihmeellistä. Kun on oppinut tietyn käytännön aikanaan osana suomettumista, se näyttää jatkuneen myös myöhään 1990-luvulle ja Suomen geopoliittinen asema selittää sen moraalivajeen. Puolueitamme rahoitettiin niin idästä kuin lännestä. Tällä rahalla ei suinkaan ostettu Nikolai Gogolin kuolleita sieluja. Niin hyvin kuin sentimentaaliset ja slavofiliset satiiriset ainekset suomalaiseen politiikan tekoon kuuluvatkin, näkymättömät kyyneleet näkyvän naurun alla.
Suomalaisten on vaikea hyväksyä itsenäisen kansakunnan sellaista diplomatiaa, jossa suora puhe muuttuu salailuksi ja valheiksi. Valheet ja opportunismikin vielä voidaan sietää, muistona kylmän sodan jälkeisestä traumasta, mutta nöyristelyä ei enää. Kun Wikileaksin paljastukset sellaista välittävät, se raivostuttaa. Jos salattavaa taas ei ole, miksi sitten kiihtyä ja provosoitua. Välittyikö Lipposen tieto kännykän kautta ja tekstiviestein vai tapaamisen yhteydessä, on jo saivartelua, jossa on jotain tuttua presidentti Clintonin rakkauselämään Monicansa kanssa.
Politiikan broilerit ja heidän kielensä
Helsingin Sanomat käyttää paljon tilaa kuvatessaan sodan jälkeisen sukupolven syntyä, jossa mukana oli vielä tänäänkin vallassa roikkuvia ihmisiä, joiden tausta oli muussa kuin rehellisessä työssä. Lehti esittelee heitä sekä henkilöinä että yhdessä, taustoittaen samalla, miksi nämä ihmiset olivat ja ovat sitä miksi kansainvälinen diplomatia on heidät paljastanut. Sillä taustoitetaan samalla ilmiötä, joka syntyi Timo Soinin ja perussuomalaisten liikkeenä. Se on vielä hapuilevaa ja hakevaa, sitä joudutaan myöhemmin korjaamaan ja paljon.
Toimittaja Antti Blåfield (HS 13.2) löytää punaisen langan alun. Ihmiset eivät hae löysyyttä ja helppoutta vaan takaisin tunteen, jossa elämällä on merkitystä, tolkkua ja tulevaisuutta. Kun vanhat puolueet kadottivat tämän kyvyn, pettivät kansan, tietä parempaan valoon haetaan ainoalta ryvettymättömältä, perussuomalaisilta.
Protestanttinen työ ja usko katosi
Neuvostoliiton romahdus vei liian suuren palan suomalaisen hyvinvointitalouden perusteista. Ei Nokia ja uusi teknologia sitä voinut mitenkään korvata. Kekkosen ajan arveluttavan bilateraalisen vaihtokaupan aikana kaikki oli vielä toisin. Silloin rakennettiin sellaista perustaa, jossa Blåfieldin ikäluokat kokivat kaiken kasvavan ja nousevan, kehityksen kehittyvän työtä tehden ja siihen uskoen patruunan ja duunarin yhteisen kohtalon yhdistäessä.
Valtio ja kunnat tulivat mukaan jakamaan patruunan taakkaa yhteisen yhteiskuntasopimuksen ja kolmikannan avulla. Ulkopuolelle jäivät vain maaseudun köyhät, pienviljelijät ja sekatyömiehemme metsissä. Tästä syntyi Suomen Maaseudun Puolue sekä korpi- että teollisuuskommunismin juurilla ja siirtokarjalaisten tiloille, rintamamiesten raivaamille soille.
Vennamo asutti heidät aikanaan sinne varmistaen puun saannin etelän sahoille ja sellun keittäjille. Se oli hänen ensimmäinen suuri työnsä rauhoittaa muuten vaikeasti hallittava sotien jälkeinen irtolaisten joukko. Maahan sidottu kansa eli ensimmäisen sotien jälkeisen vaiheensa raivaten peltojaan ja syntyivät kylät, jotka purkautuivat sitten maaltapakona kaupunkiemme lähiöiksi ja valtaosan suurista ikäluokista kykeni työllistämään Ruotsi. Parina vuonna maan väkiluku jopa kääntyi laskuun. Kylien suuri aika päättyi niiden eläessä parasta kasvuaan ja jopa itseriittoisesti.
Syvä katkeruus
Raivaajan työn valuminen hukkaan toi mukanaan myös syvää katkeruutta. Blåfield sulkee pois tuon ajan Kekkosvihan, joka korvautui myöhemmin ”kekkoslovakin” muuttumisella jälleen kerran rähmällään olevaksi ja nöyristeleväksi euromaaksi. Maa oli livennyt omalta linjaltaan, eikä sitä edes pohdittu korporaatioiden maassa.
Wikileaks osoittaa miten tämä “so what” – henki oli levinnyt myös ylimpään valtiojohtoomme. Siinä ei vastata enää kansalle, vaan osoitetaan keskisormella ja puolueesta, joka oli lopulta vastuussa markkinaliberalismista, työelämän muuttumisesta ja huononemisesta lopulta merkityksettömäksi 1970-luvun ja 1980-luvun aikana juuri kaupungeissamme. Juha Siltala teki tästä uskottavan tutkimuksen ja kirjan, jota Blåfiled lainaa.
Ensimmäinen merkki syntyi tästä “so what” -Suomesta 1990-luvun lamassa ja muistona toki jo nöyrästä ja hiljaisesta kuuliaisuudesta maksettaessa sotakorvauksia ja opittaessa käsite “kusi sukassa”. Tuolloin niukkuus ja puute muuttuivat kuitenkin omalla työllä ja yhteisellä ponnistelulla paremmaksi, elämällä ja työllä oli juureva sisältönsä ja merkitys.
Elintaso ja koulutustaso nousi, olkoonkin että vaihtokauppa oli kyynistä talouden hoitoa. Tuolta ajalta olivat käsitteet “Moskova ei ole raastuvanoikeus“, “Maantieteelle emme voi mitään“, “Talo elää tavallaan, vieraat käyvät ajallaan” ja sittemmin niitä muuttaen tyyliin “Presidentti ei käytä lähettejä“, “Missä EU, siellä ongelma“, “Venäjä, Venäjä, Venäjä“.
Alusmaan ongelma ja taudit
Suomalaiset eivät tunteneet EU:n ydintä ja sen ideologiaa, imperialismin todellista olemusta. Suomi oli ollut aina alusmaa, ei koskaan emämaa. Kun uuden emämaan kasvot alkoivat paljastua, oli jo myöhäistä katua ja mieleen tuli takavuosien nöyristely itään. Edellisen vuosikymmenen, 1990-luvun syvän laman muistot palasivat. Valuuttaluottoihin ja takauksiin oli houkuteltu tavalliset kansalaiset ja he maksoivat katastrofin itse. Professori Kouri opetti maalle markkinatalouden oppeja ja katosin Yhdysvaltoihin. Tätä traumaansa suomalaiset elävät tänäänkin ja pitävät vähät rahansa pankin talletustileillä nollakorolla.
Unionin ydin, siitä puhuminen Yhdysvaltain suulla ja Wikileksin välittämänä, on ollut suomalaisille vaikeaa luettavaa. Suomen kuului olla nyt itsenäinen ja riippumaton valtio. So what -valtio ei oikein kaikille maistunut. Presidentti Tarja Halonen sai sentään oikaista presidentti Bushin solmion. Sellaiset ihmiset arvostavat Windows kieltä ja insinööritaitoa aivan toisin kuin suomalaista ja Nokia saa mennä. Miten on tänne eksynytkään? Anteeksi tämä suuruudenhullu unelma.
Kun metsäteollisuus tekee investointinsa maan rajojen taakse, maatila muuttuu satojen hehtaarien kokoiseksi teollisuuslaitokseksi, Nokia hakee kumppaninsa Yhdysvalloista ja siirtää sinne tuotekehittelynsä, insinöörin ja hänen perheensä opiskelulla, rankalla työllä, työn hinnalla maatiloilla ja metsissä, teollisuushalleissa ja tutkimuslaitoksissa, kouluissa ja yliopistoissa, sairaaloissa, ei ole enää mitään merkitystä. Kohtalonyhteys takavuosien patruunan ja duunarin välillä katosi toki jo aiemmin ja rikkaimmat katosivat veroluetteloistamme hekin rahoineen veroparatiiseihin. Nyt ei enää vain Kouri, vaan tuhannet ja taas tuhannet vapaamatkustajat, optiomiljonäärit.
Tietääkö Soini itsekään?
Timo Soini ja perussuomalaiset edustavat suomalaista henkistä tyhjyyttä, johon haetaan ratkaisua. On mahdollista, ettei Soini itsekään tiedä, millaisen liikkeen johtajana hän vaalien jälkeen tulee toimimaan. Pelkkien äänien keruu ei nyt riitä, tarvitaan kokonaan uusi näkemys, uusi maailmankuva ja paradigma. Uusi yhteiskuntarakenne, jossa visioidaan miljoonille ihmisille elämälle merkitys ja palautetaan tulevaisuus. Henkinen tyhjyys on paljon vaikeampi täytettävä, kuin nyt syntyvä taloudellinen toimettomuus ja epävarmuus. Tätä suomalaista epävarmuutta on jatkunut jo liian kauan, moraalikato on “so what” -luokkaa.
Omassa haastattelussaan Helsingin Sanomissa (HS 13.2) Soini on kuvannut, mistä hän olettaa äänestäjiensä suuren joukon kertyvän. Hän olettaa noin kolmannen osan olevan takavuosien SMP:n äänestäjiä, pienen marginaalin syntyvän maahanmuuttokohusta, jossa yksi henkilö on medioissa demonisoitu, ja sitten on perinteiset pienyrittäjät, rekkaansa ja taksia ajavat ja uuttaa pohjaa hakevat kokoomuksen hylänneet takavuosien kaappidemarit. Näihin lukeutuvat myös Soinin mainitsemattomat lukuisat toimihenkilöt ja köyhtyvä kaulusköyhälistö sekä eläkeläiset.
Uusi internet -sukupolvi
Suurin ja merkittävin ryhmä ovat kuitenkin juuri perussuomalaisille tyypillinen internet -ryhmistä koostuvat radikaalinuoret ja keski-ikäiset, joiden kyky operoida myös visioivalla ja strategisella tavalla on muille puolueillemme netissä vieraampi kokemus. Muiden puolueiden kohdalla korporatiivinen valtio on hoitanut strategisen suunnittelun ja operatiivisen vastuun, tai siltä on sitä odotettu, ei toki puolue ja sen eliitti. Kunnissa se ei edes välttämättä saa tietokonettaan auki, eikä käytä sitä toki nuorten tapaan arkielämän välineenä, julkishallinnossa aluehallintonsa talouden ja sosiaalisten rakenteiden ohjauksessa. Netti on poliitikolle viihteellinen väline, tapa hakea ääniä.
Tässä uusi liike puolueena ei poikkea juuri mitenkään vaikkapa Obaman tavasta kerätä itselleen ensimmäisenä internet -presidenttinä äänien ohella strategista ohjausvälinettä, ja muistuttaa toki myös sosiaalisten medioitten ajasta ja Nokian epäonnistumisesta juuri tämän välineen työstämisessä. Nämä ryhmät ovat yhteiskunnallisesti erittäin valveutuneita ja kaukana sellaisesta poliittisesta ilmastosta, jota Blåfield kuvaa 1980-luvun vennamolaisuudella. Siinä mennään liian kauas ja lopulta kokonaan metsään.
Yhteiskunnan monimutkaisuus ymmärretään nettiyhteisöissä liiankin hyvin, ja mahdollinen halveksinta ei kohdistu niinkään EU:n hallintoon, kuin omaan poliittiseen johtoomme ja sen kyvyttömyyteen. Ei niinkään moraalikatoon, jota on pidetty aina itsestään selvänä ja osana nettipelien mukanaan tuomaa maailmaa, jossa ei olla sinisilmäisiä.
Näin keskisormi pystyssä olevia suomalaisia uudessa liikkeessä on vain osa, mutta se leimaa liikettä niin kauan, kun se järjestäytyy ja on osa hallitusvastuuta. Se vie aikaa vielä muutaman kuukauden ja tulee sekin medioillemme suurena yllätyksenä.