Tuhka tekee kaikista samanlaisia – Ystävät, olen menettänyt päivän.
06.03. 2023
Osaamisesta ja älystä ei ole käyttöä, jos niitä ei kykene hyödyntämään tehokkaasti. Pienetkin ongelmat alkavat paisua tai suuret jäädä kokonaan huomaamatta. Vaikka mikään ulkopuolinen ei meitä keskeytä tai häiritse, me teemme sen huomaamatta itse. Teemme virheitä ikään kuin hajamielisiksi kuvatut professorit. Keskittymiskykymme on ikään kuin halvautunut. Keskittymistä koettelevia asioita on ympärillämme yhtenään kiitos oman aikamme digitaalisen viestinnän ja sosiaalisen median jatkuvan painolastin.
Kaikki valittavat keskittymiskykynsä rapautuneen, kirjoittaa Helsingin Sanomat (04.03. 2023) mittavassa artikkelissaan ja käyttäen asiantuntijana aivotutkijaa professori Minna Huotilaa.
Monen asian samanaikainen tekeminen, multitaskingin yleistyminen, algoritmien yhtenään syytämät klikattavat ja aikamme syklien nopeatempoisuus, muutaman sekunnin kestävät videot, vievät meidät mukanaan maailmaan, joka edustaa lopulta myös omaa elämäämme ja sen rytmiä.
Jopa tämän tekstin lukeminen ja etenkin kirjoittaminen vaatii aivan liian paljon aikaa. Voisiko sen jotenkin tiivistää? Sopisiko latinankielinen sananlasku? Tuhka tekee lopulta meistä kaikista samanlaisia. ”Aequat omnis cinis.” Ystävät, olen menettänyt päivän (Tito). ”Amici, diem perdidi.”
Syklien nopeatempoisuus vilkastuttaa Huotilan mukaan Tiktokin ja Instagrammin sekä Facebookin samanaikaisia käyttäjiä algoritmien klikkailijoiksi ja kiihkeän rytmin pelailijoiksi. Jopa näiden syklien käyttö alkaa muodostua vaikeaksi, saati sitten keskittyminen vaativimpiin tehtäviin, älyllisiin ponnisteluihin aikamme suurten ongelmien ratkaisijoina.
Kun vaalit ovat lähestymässä, muistammeko punamultahallituksen 1983-1987 ja Kalevi Sorsan, Sinipunahallituksen 1987-1991 ja Harri Holkerin, Porvarihallituksen 1991-1995 ja Esko Ahon, Sinipunahallituksen ja Paavo Lipposen kahteenkin otteeseen vuosina 1995-1999 ja 1999-2003, Punamultahallituksen 2003-2007 ja Anneli Jäätteenmäen sekä Matti Vanhasen, Porvarihallituksen 2007-2011 ja Matti Vanhasen, Sinipunahallituksen ja Jyrki Kataisen sekä Alexander Stubbin 2011-2015, Porvarihallituksen 2015-2019 ja Juha Sipilän sekä nyt Punavihreän hallituksen ja Antti Rinteen sekä Sanna Marinin.
Varmaan muistamme tämän viimeisimmän, mutta miten on sitten nämä lähihistoriamme viimeisimmät muut pääministerit puolueineen? Entäpä jos näistä päivistä olisi kirjoittanut kirjan, joka vuosi useampia? Olisiko niistä nyt apua, kun pohdimme, mitä meille on tapahtunut aiemmin ja miksi?? Multitaskingin kanssa säheltävät poliitikot eivät tarvitse kovin syvällistä tietoa menneen maailman hallitusten saavutuksista tai kömmähdyksistä.
Unto Hämäläinen on seurannut politiikka työkseen 40 vuotta ja minä taas Unto Hämäläisen tekstejä. Hän jos kuka tietää, miksi hallitukset eivät tuona aikana kertaakaan kaatuneet. Niin tiedän minäkin. Muistan myös Kekkosen ajan ja hallituksemme silloin. Tutkin ja opiskelin, opetin, väittelin useammassa tiedekunnassa tohtoriksikin. Siihen vaadittiin keskittymistä ja ajan käytön opiskelua. Kiireellä ei ylpeillä silloin kun tehdään tiedettä tai taidetta.
Urho Kekkosen aikana hallitukset kaatuivat kaiken aikaa. Urkki kertoikin, kuinka jos jommankumman on oltava rempallaan, joko sisä- tai ulkopolitiikan, olkoon se sitten sisäpolitiikka. Suomettumisen aika oli ulkopolitiikan kautta hoidettua sisäpolitiikkaa. Näin jälkimmäinen oli koko ajan rempallaan. Me ja mediamme keskityimme ulkopolitiikan hoitoon ja perässähiihtäjiin, Kekkosen ajan elämänmuotoon. Kansallinen ongelma ei ole yhden työpaikan tai poliitikon ongelma tai oikaistava. Ilmiötä seliteltiin tavalla, joka oli kuin ”Hajota ja hallitse” koulutusohjelmasta. Divide et impera.
Jos luulemme tietävämme jotain poliittisesta juonittelusta, erehdymme. Tämä oli Unto Hämäläisen opeista se ehkä parhaiten tähän aikaankin istuva. Mitä enemmän opimme lyhytjänteistä tapaa toimia, sitä vaikeammaksi pitkäjänteinen työskentely muuttuu, kertoo puolestaan saman median Huotilainen. Se hidastaa työn tekemistä ja johtaa myös huonompaan laatuun.
Meistä tulee multitaskaajia, vaikka siihen ei olisi mitä tarvetta. Me olemme sellaisen kulttuurin lapsia, jossa oli mahdoton kirjoittaa, kirjoittamatta satiiria tai peitetyin sanakääntein. Difficile est satiram non scribere. Jos joku pienen maakuntalehden toimittaja teki poikkeuksen tästä kulttuurista, hän sai luettavakseen Urho Kekkosen lähettämän paimenkirjeen. Itse hän hankki noottinsa silloisen Neuvostoliiton pääsihteeriltä ja kykeni näin välttelemään turhat vaalit sekä oman aikamme oikut. Kun näyttelit onnellista, sinulla oli ystäviäkin. Donek eris felix, multos numerabilis amicos.
Näin työmme laatu heikkeni, vaikka siihen ei olisi ollut mitään tarvetta. Aloimme muistuttaa hallitusta, jonka juonittelut ovat itsetarkoituksellisia ja hyödyttömiä. Laatu kärsi siinä kahdella tavalla. Laatu huononi ja kun niitä myöhemmin korjasimme, uusi hallitus korjasi, turhauduimme ja väsyimme, kun samaan aikaan olisi tehtävä jotain uuttakin. Ei vain elettävä turvallisessa ja suomettuneessa Suomessa.
Kaikkein vaikeinta tällainen elämä oli ja on edelleen asiantuntijatyössä. Hyvästä laadusta tingitään ja pyritään vain selviytymiseen. Lopulta tällainen työ alkaa kiusata tekijää itseäänkin. Hän alkaa epäillä joko muita tai itseään.
Vauhdin hurma sokaisee sekin. Vaikka tärkeimmät tehtävät jäävät hoitamatta syntyy tunne tehokkuudesta. Digitaalisuus antaa harhan tehokkuudesta. Hiljaiset signaalit työn laadun heikosta luonteesta alkavat näkyä kaikkialla. Merkit heikosta työn laadusta näkyvät vaikka emme sitä heti huomaisikaan. Liian kuormittunut ihminen on sokea paneutumaan vaativiin tehtäviin. Suomalainen kulttuuri oli ja on edelleen toinen kuin Ruotsissa.
Teemme suorituksia, jotka ovat helposti hoidettavia rutiineja. Sellainen tuo mukanaan tyytyväisen ihmisen ja vaikutelman puuhastelusta todellisena tekemisenä. Tällainen puuhastelu on kaukana vaativan maailman todellisista ongelmistamme ja niiden hoitamisesta. Oletko huomannut? Tyhjästä ei edelleenkään synny mitään. ”Ex nihilo nihil fit.”
Johdon, hallituksessa pääministerin, on kerrottava, mikä on tärkeää ja mikä pelkkää ajan hukkaa ja silppua. Jatkuvat palaverit ja muut turhat puuhastelut eivät saa keskeyttää vakavasti otettavaa työtä. Niin suloista ja kunniakasta kun onkin kuolla isänmaan puolesta (Dulce et decorum est pro patria mori) meidän on myös jaksettava elää ja saada aikaan tulosta, jossa myös erehtyminen on inhimillistä.”Errare humanum est.”
Tieteestä ja tutkimuksesta ei tulisi mitään, ei kirjan kirjoittamisesta, jos joku on koko ajan katkaisemassa luovan työn vaatiman flow-tilan. Urheilijat ja sitä ammatikseen tekevät, eivät puuhastelijat ja alan harrastajat, tietävät mistä tässä on kysymys.
Tapa, jolla teemme työmme, vastaa yhä vähemmän siihen, mitä työelämässä todella tarvitaan. Vasta eläkkeelle jäätyäni olen saanut jotain aikaan niin kirjoittaen kuin maalaten tai veistäen. Joku ei ole kaiken aikaa keskeyttämässä tai hakemassa neuvoja hankkeelle, jossa tyhjästä en synny mitään. ”Ex nihilo nihil fit.”
Luova työ ja sen toteuttaminen juuri flow-tilassa ei ole mahdollista vasemmalla kädellä ja yhtenään tulevien rutiinien katkaistessa kaiken aikaa pitkäjänteisen luovan työn luonteenomaisen ympäristömme. Se on itse luotava ja oltava tiukka sen ylläpidossa. Aika ei anna anteeksi. Se pakenee palaamatta. ”Fugit irreparabile tempus.”
Ulkopuoliset eivät näitä ongelmiamme korjaa, kaikkein vähiten täysin lahjattomat johtajamme. Luovasta työstä mitään tietämättömät valmentajat pilaamassa ammattinsa osaavat urheilijat, tutkijat, tulevat tieteen innovaatioita hakevat nuoret opiskelijamme, ovat surullista suomalaista seurattavaa. Media ja sen vaatimukset eivät saa nekään häiritä urheilijan tai luovaa työtään tekevän arkea. Rutiineja suorittavat ovat asia erikseen. Poliitikkojamme saa häiritä koko ajan ja se kuuluu heidän ammattiinsa. Siellä ihminen on ihmiselle susi. ”Homo hominis lupus est.”