08.03.2023
Ruotsalaiset kävivät kiivasta keskustelua Suomesta ja suomalaisuudesta vuonna 2018. Tänään professori Matti Klingen nekrologia lukien, häntä historioitsijana ja ihmisenä medioissamme muistellen, tuon keskustelun ymmärtäminen edellyttää myös pohdintaa, miten vuosi 2022 ja sota Ukrainassa toi ruotsalaiset ja suomalaiset uudelleen samaan veneeseen ja matkalla kohti Natoa.
Matti Klinge historioitsijana ja henkilönä muodosti aivan oman koulukuntansa. Se ihastutti ja vihastutti suomalaisia medioita. Klinge määritteli professorin viran ja henkilön kuvaten tämän ammattina, jossa ollaan toista mieltä tai mielipidettä. Tässä tavassa esitellä asiansa Matti oli todellakin seitsemän muuta miestä. Kaikki erinomainen on harvinaista ja vihatkoon, kunhan pelkäävät. ”Omnia praeclara rara.”, ”Oderint, dum metuant.”
Matti Klinge todellakin haastoi liki tahallaan tai tahattomasti sekä ärsytti yhtäällä menneen ajan ylistäjänä,”Laudator temporis acti,” että luonnollisten asioitten häpeämättömänä esittelijänä ja elitistinä.”Naturalia non sunt turpia.” Juuri hänen kaltaisensa kohdalla nerous oli lahja ja oppiminen ilo. ”Ingenium munus, discere gaudium.”
Klinge oli professorina, Laura Kolben kuvaamana, klassinen eurooppalainen intellektuelli. Niinpä Matti oli saanut kasvatuksen, johon kuului käyttäytyä esikuvallisesti, mutta samalla tuli olla näkemyksellinen, erottua tapeteista ja seinästä, herättää keskustelua ja mielipiteitä, myös medioittemme toimittajien vihaisia vuodatuksia. Siis näitä latinistien ilon aiheita. Sataman vasikan hakijoita. ”In porto perse vitulus est.”
Jostakin syystä joku toimittaja oli tarttunut pelkästään Klingen ulkoiseen habitukseen huomaamatta, kuinka oma erikoisuuden tavoittelu oli mennyt myös pukeutumisessa ja esiintymisessä överiksi. Klinge halusi ärsyttää tarkoituksella. Oman ajan henki vei mukanaan, ja käytöksen kultainen kirja osoitti sataman suuntaan. Klinge kun tunnettiin ystävien keskuudessa pelkästään lämpimänä ja ystävällisenä ihmisenä, jolta opittiin ja paljon. Aika ei vain aina ollut hänelle otollinen, kielitaito ja kansainvälisyys ärsyttivät nekin.
Pentti Saarikoski oli Klingen aikalainen ja läheinen ystävä, molemmat neroja kielensä kanssa, mutta samalla etäisyyttä ympäristöönsä hakeneina myös pelottavia ja vaativia, joskus myös huomauttelevia nerojamme. Väitöstilaisuuttaan pelkäävä sen sijaan sai Matilta tukea kustoksena. Täysin päinvastoin kuin yliopistoissa tuohon aikaan oli tapana. Kiusata väittelijä sairastumaan.
Kukaan ei tunne työtään niin hyvin kuin väittelijä itse. Ainut, jolla oli syytä jännittää, oli vastaväittäjä. Hän, vastaväittäjä, antoi suosituksen arvosanasta, eikä häntä siten saanut nolata. Jos hän oli kilpailemassa samasta professorin virasta, arvosanan saattoi jo arvatakin. Ota ja vaihda tiedekuntaa, väittele uudelleen. Poikkitieteisyys oli jo varhain myös Suomessa korvaamassa monitieteisyyden ja tieteiden välisen haparoivat yhteistyömme.
Verkostotalous ja klusterit sekä tekoäly algoritmeineen vaativat poikkitieteistä osaamista myös professorilta. Ei vain hänen oppilailtaan. Paikka- ja aikatieteet olivat tähän erityisen soveliaita kouluttajia. Koulutettavat vain joutuivat vaihtamaan välillä myös yliopistoja.
Niin kauan kuin olet onnellinen, sinulla on ystäviä, mutta kun päiväsi pilvenevät, olet yksin. ”Donec eris felix, multos numerabis amicos; tempora si fuerint nubila, solus eris.” Tämä tarkoitti Suomessa etenkin poikkitieteisiä ja useammassa yliopistossa ja tutkimuslaitoksissa samaan aikaan työskenteleviä tutkijoitamme ja opettajia.
Matti Klingen suuri linja oli vastustaa kansallista omahyväisyyttä ja asettaa Suomi osaksi Euroopan historiaa. Näin sen tiivistää tänään Helsingin Sanomat (HS 7.3.2023). Klingen laaja kirjallinen tuotanto kattaa historiateoksia, päiväkirjoja, runoja sekä kuusiosaisen muistelmateossarjan. Yliopisto ei ollut vain työyhteisö vaan myös tutkimuksen kohde. Yliopisto oli Klingen elämäntapa. Poikkitieteiselle tutkimukselle hänestä oli korvaamatonta apua. Hän kun oli laajasti sivistynyt suomalaiseksi professoriksi.
Tapa vastustaa samalla suomalaista omahyväisyyttä ja oivaltaa paikkamme eurooppalaisessa kontekstissa, oli sekin poikkeava ilmiö tuon ajan Suomessa. Tänään se on meille vielä tärkeämpää kuin koskaan aiemmin historiassamme.
Historia ei ole staattinen vaan kaiken aikaan elävä ja muuttuva ilmiö. Oman aikamme historia sekä maantiede lähestyvät toisiaan ja ovat muuttuneet paradigmaisesti, maailmankuvamme muuttaen. Tässä Klingen tuotanto on laajuudessaan keskeisellä paikalla eurooppalaisessa kulttuurissamme. Katsaus Suomen historiaan vei aikanaan Suomi-kuvaa maailmalle. Nyt sen paikka on taas kerran kysytty muuallakin kuin Euroopassa.
On muistettava, että Klinge toimi myös poliitikkona ja mm. presidentti Mauno Koiviston valitsijamiehenä. Koivisto puolestaan väitteli tohtoriksi samassa yliopistossa ja tiedekunnassa, laitoksessa, kuin missä minä itse toisen kerran väiteltyäni. Tieteellä on hyvin yhteiset juuret.
Luonnontieteissä ja maantieteilijänä väitellen ensin, Venäjä on kartalla edelleen juuri sillä paikalla, jossa se on ollut aina, eikä maantieteelle voi mitään. Jos Putinia venäläiset kannattavat, minkä sille teet, realiteetit on opittava ja elettävä osana jo historian meille opettamia aakkosia. Erehtyminen on inhimillistä, mutta tyhjästä ei synny mitään. ”Errera humanum est – Ex nihilo nihil fit.”
Tie brutaaliudesta kohti jalostuneisuutta on suomalaisille tuttua puhetta. Klinge saavutti aseman eräänlaisena virallisena valtion ideologina, mutta samalla myös taiteen tuntijana. Hän oli valmis kuulemaan myös toista osapuolta ja oivalsi kuinka taide (taito) on pitkä, elämä lyhyt. ”Audiatur et altera pars” – ”Ars longa, vita brevis.”
2018–2023
Liiteosa julkaisusta ”Matti Luostarinen 2018: Suomen juhlavuoden blogi- ja esseekirja 2017: Suomi 100.” Finland’s big year 2017, blogs and essays – Suomi 100.
Ruotsissa käydään kiivasta keskustelua Suomen sisällissodasta ja suomenruotsalaisten osuudesta siinä. Kirjailija ja feministiaktivisti Maria-Pia Boethiuksen kirja ”Vitt och rött” on kaukana demarivaikuttajan ja keskustavaikuttajan aiemmin kirjoittamasta kirjasta ja sen sanomasta, jossa tyrmätään mm. Väinö Linnan romaanien fiktiivisen kerronnan uskottavuus sodan synnystä.
Köyhät eivät sotaa aloita, vaan taustalla on koulutettuja ja vauraita kansalaisia. Hieman samaa todistelee ”Vitt och rött” jossa ruotsinkielisten osuutta sotaan käsitellään luokkayhteiskunnan jakaneena rajalinjana. Boethiuksen mukaan ruotsin kielen tehtävänä on ollut, jälleen kerran, varastaa suomalainen Suomen historia.
Toimittaja Anna-Leena Lauren on jyrkästi eri mieltä Dadens Nyheterissä käydyssä väittelyssä. Lauren ei näe, että luokkataistelussa vastakkain olisivat olleet suomenruotsalainen yläluokka ja suomalainen työväenluokka. Ruotsalaisia kun oli kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Lauren olettaa Boethiuksen äidin suomenruotsalaisen taustan vaikuttavan hänen ajatteluunsa. Boethius taas epäilee, etteivät suomalaiset ole vielä valmiita kohtaamaan omaa historiaansa ja kasvutarinaansa.
”Kun Lauren väittää minun väärentävän Suomen historiaa, mieleeni tulee kysymys: mitä versioita siitä”, Boethius kirjoittaa. Hesari ei ota kirjoituksessaan kantaa, mutta Lasse Lehtinen ja Risto Volanen ottivat ja näkyvästi kirjassaan ja tuomitsivat fiktiiviset teokset historiallisena totuutena:
Pohjantähti-trilogia ja Vänrikki Stoolin tarinat antavat arvon kärsivälle sankarille ja vievät lukijan mukanaan, mutta samalla ne peittävät sen, mistä oli kysymys. J. L Runebergista tiedetään, että hän runoili hyvässä tarkoituksessa. Motiivi oli varmaan kohdallaan myös Väinö Linnalla. Vaikeampi on arvioida, miksi hän ei liittänyt mukaan tamperelaisena 1950-luvun työläisenä varmasti tiedossaan ollutta kehyskertomusta, vaikka Tuntemattomassa sotilaassa sen tekikin, Lehtinen ja Volanen kirjoittavat.
He toteavat, ettei Väinö Linnan trilogia juuri tavoita tuolloista kaupunkien tilannetta. Ja mitä maaseutuun tulee, ”tosiasiassa Akseli Koskelan kaltainen torppari oli kuitenkin harvinaisuus.”
Kirjoittajat viittaavat professori Viljo Rasilan tutkimuksiin torppareista, jotka ovat heidän mukaansa Väinö Linnan trilogian yleistettävyyden kannalta ”varsin murskaavia.” Suomessa oli noin 55 000 torpparia, mutta punaisten rintamalla kaatuneita torppareita oli 24. Valkoisten puolella heitä kaatui lähes yhtä paljon.
– Rasila kokoaa eri tutkimuksensa talven 1918 osalta johtopäätökseksi:
”Torpparikysymyksellä ei ole ollut sodan syttymiseen eikä sen rintamajakoon käytännöllisesti katsoen mitään osuutta, ja maanvuokraajaväestö itse pysytteli suureksi osaksi passiivisena tai asennoitui lähes yhtä runsaasti valkoiselle kuin punaiselle puolelle.”
Lasse Lehtisen ja Risto Volasen johtopäätös onkin ankara:
– Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla -trilogian” toisella osalla on ollut suuri merkitys vuoden 1918 kärsimysten esiin tuojana, mutta samalla sen yleistäminen Suomen vallankumouksen selitykseksi on johtanut vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven.
– Professori Matti Klinge on esittänyt erinomaisen analyysin J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden poliittisesta roolista 1840-luvulla. Samanlaisen arvion voisi esittää Linnan trilogiasta.
Blogissaan Risto Volanen kirjoittaa, että ”Väinö Linnan teoksen suuri arvo on siinä, että se nosti esiin vuoden 1918 kärsimykset, ja se onkin kuin tositarina vallankumouspäätöksen seurauksista.”
– Mutta samalla Pohjantähti-trilogia on myös noita vallankumouspäätöksiä ja sodan syitä peittävä lumetarina. Se siirsi katseen pois sekä vastuullisista että niistä, jotka eivät lähteneet mukaan vallankumoukseen ja turvasivat jatkossa kansanvaltaa puolueessaan ja Suomessa.
– Mikä siis on ongelman ydin? Pentinkulman tarina ei kerro sitä, että talvella 1918 kyseessä oli – kotimaisten punakaartien ja venäläisten bolsevikkien painostamana – Kullervo Mannerin ja O.W. Kuusisen johtamien SDP:n vastahakoisten puolue-elimien päättämä epäonnistunut aseellinen vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi. Se oli samalla osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta.
– Ei siis riittänyt, että talvella 1918 yksi sukupolvi johdettiin harhaan teoissa. Toinen johdettiin ajatuksissa, Risto Volanen toteaa.
Olen moneen kertaan todennut kuinka maamme historia olisi viimeinkin kirjoitettava rehellisesti ja myös varhaisemman historiamme kohdalta. Kriittinen historiatiede, siinä missä kriittinen maantiede, puuttuivat näihin epäkohtiin jo 1970-luvulla, mutta silloin aika ei ollut kypsä ottamaan näitä nyt koko ajan suuressa murroksessa eläviä tieteiden kriitikkoja todesta. Hehän joutuivat noitavainojen kohteiksi.
Oleellista on, kuinka vaikeaa on käsite ”Kuultakoon myös toista osapuolta.” Audiatur et altera pars.” Se on tieteen tehtävä. Ei toki kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa oman aikamme sosiaalinen media on historian tuote, ei sen tulkki. ”Bellum omnium contra omnes.”