Ecological cluster and innovation policy
19.04.2023
Eletään hetkeä, jolloin Suomen tuleva pääministeri esittelee ensimmäisen vaiheen tulevan hallituksensa synnystä ja saamistaan puolueittemme vastauksista. Mediamme seuraavat nekin synnytystuskia ja arvailevat, kuinka strateginen ja samalla taktinenkin vaihe nyt on menossa. Me maan matoset äänestäjinä ymmärrämme hyvin, kuinka tuskaisaa vaihetta poliittinen eliittimme Helsinkiin kokoontuneena elää.
Vaaleissa kun sitouduttiin kantamaan vastuuta talouden kuntoon saattamisen ohella myös monesta muusta sellaisesta lupauksesta, joita nyt on seurattava ikään kuin uhrilahjoina, tingittäessä lupauksista kompromisseja tehden. Ei ole helppoa olla hallitusneuvottelija ja samalla ministerin salkkua janoava poliitikkomme. Hinta hallituspaikasta on kova ja jääminen oppositioon ei sekään houkuta vaalivoittajia. Armoton mediamme on sekin paikalla ja muistuttaa meitä, mitä ennen vaaleja tapahtui.
Vuosi 2005 oli sekin poliittisesti kiihkeää odottelun aikaa. Moni muistaa vielä vuosituhannen vaihtumisen ja sen ensimmäisen vuosikymmenen. Olen siitä kirjoittanut, samoin kuin sitä seuranneesta vuosikymmenestä liki kolmekymmentä kirjaa sekä tuhansia esseitä ja artikkeleja. Yksi niistä oli väitöskirja juuri vuodelta 2005. Kirjan aiheena oli nytkin ajankohtainen ympäristömme ja klusterirakenteet. Otsikkona ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka”. Innovaatiot ja innovaatiopolitiikka sekä klusterirakenteet osana kestävää kehitystämme ovat muodissa toki vielä tänäänkin.
Mikä sai minut kirjoittamaan toisen väitöskirjani Turun yliopistoon ja sen valtiotieteelliseen tiedekuntaan, nykyisin yhteiskuntatieteelliseen? Edellinen väitöskirjani kun oli laadittu liki kääntöpuolelle ”Human science” tiedekuntiamme, luonnontieteelliseen ”Natural science” ja samalla filosofiseen tiedekuntaan ja Oulun yliopistoon, teknologiastaan tunnettuun teknopolikseen. Ero näiden yliopistojen välillä oli ja on vielä nytkin melkoinen tiedekuntia vaihtaen. Toki ilman tiedekuntien vaihtoakin. Saati molemmissa samaan aikaan työskennellen sekä tutkijana että opettajana.
Luonnontieteellinen tiedekunta on välineellinen, laboratorioita käyttävä. Ihmistieteinen on taas kirjastoissa viihtyvän ja myös ihmistä ja tämän kulttuuria tuntevan työkenttää. Tieteiden välinen ”Big science war” sota käytiin aikanaan juuri näiden välillä. Omana aikanamme nuo erot ovat edelleen olemassa. Ihmisten erikoistuminen on jopa usein pidemmällä kuin mitä vielä 1980-luvulla. Ensimmäinen väitöskirjani valmistui silloin.
Tämä kehitys näkyy myös poliitikkojen työssä pyrkiä ymmärtämään asiantuntijoitamme ylittäen erikoisasiantuntijoiden avustamana näitä rajoja. On luotettava näiden asiantuntijoiden antamiin lausuntoihin. Olettaen että kykenee ne ensin ymmärtämäänkin. Erikoistieteet ovat edenneet omana aikanamme vuonna 2023 todella pitkälle. Robotiikka ja tekoäly kielenä on sekin koko ajan kehittymässä. Sitä ja algoritmeja tulisi myös ymmärtää. Se on ihmisen kehittelemä ja erehtyväinen. Niin ovat poliitikkommekin.
Syy löytyy käsitteestä ”innovaatio” ja ”klusteri” sekä luonnosta, joka edellyttää monitieteisen ja tieteiden välisen rinnalle myös poikkitieteistä osaamistamme. Poikkitieteisessä kun edellytetään näiden tieteen rajalinjojen ylittämistä saman henkilön toimesta, ei vain monitieteisesti eri tieteenalan osaajia tavaten ja välttävästi heidän luentojaan kuunnellen ja niistä jotain mukamas ymmärtäenkin.
Itse sain tutustua tieteiden väliseen hallintoihmisenä yliopistojen hallinnossa ja vaikkapa korkeakouluneuvostossa, mutta ei nyt itse niitä omassa tieteessä ja tutkimuksessa välineineen käyttäen. Se on meillä valitettavan poikkeuksellista.
Muutos tapahtui vaiheessa, jolloin mukaan tuli tiedepuistojen hallinto ja globaali yhteistyö siellä, AURP:n (Association of Unversity Related Research Parks) ja IASP:n (International Association of Science Parks) hallinnossa. Toinen oli painottunut Yhdysvaltoihin ja sen kumppaneihin ja toinen enemmän eurooppalaisiin ja omiin yhteistyöfoorumeihimme globaalisti. Suomessa Oulu oli edelläkävijä tässä työskentelyssä. ”Agropolis Strategy” kirjanani esitteli, mitä tämä toiminta voisi olla maatalouden ja luonnonvarojemme käytössä. Myöhemmin lisänä kirjani ”Social media economy and strategy”.
Siis yliopistojen ja tutkimuslaitosten sekä elinkeinoelämän yhdistäviin organisaatioihin, uutta koko ajan luoden ja tuottaen tiedepuistojensa alueilla, alkaen Yhdysvaltain Silicon Valleyn kaltaisesta piilaaksosta ja pienyrittäjistä sekä Bill Gatesin kaltaisista miljardööreistämme Kaliforniassa.
Kirjoitin aiheesta ja urastani kohti toista väitöskirjaa sen esipuheessa. Lainaan nyt tuon esipuheen tähän kohtaan myös seuraavaa kirjaani ja käännän sen samalla latinaksi robotin työnä. Lähtemättä korjaamaan oman aikamme robotin ja tekoälyn tekemiä virheitä.
Me kun joudumme nyt elämään yhdessä näiden virheittemme kanssa. Olen siitä syvästi pahoillani. Kone ei vielä kaikessa oikein korvaa meitä ihmisiä. Yksi sellainen on tieteiden välisyys ja poikkitieteisyys. Ihmisen omat rajat. Nämä rajat tulevat esille myös nyt vuonna 2023 hallitusta koottaessa. Me joudumme tyytymään hallitukseen, joka ei toteuta kenenkään unelmaa, vaan on halpa kompromissi täydellisestä. Ehkä joskus myöhemmin tekoäly ja robotiikka hoitaa tuon tehtävän paremmin.
Esipuhe 29.10.2005 / Ecological Cluster and Innovation Policy.
Ekologinen klusteri tutkimustehtävänä on käsitteellisesti laaja. Tätäkin laajempi on käsite innovaatiopolitiikasta. Tutkimusongelmaksi näiden yhdistäminen on kuitenkin ajankohtainen ja tähän tehtävään on ryhdytty pitkän pohdinnan jälkeen liittäen mukaan lukuisia aihetta käsitteleviä tutkimusohjelmia.
Ensimmäinen merkittävä sysäys syntyi jo 1970- ja 1980-luvun taitteessa.
Tuolloin kerättiin Turun yliopiston sosiologian laitoksen ja Oulun yliopiston maantieteen laitoksen yhteistyönä poikkeuksellisen mittavat aineistot, jotka käsittelivät Kemijoen vesistöalueen sosioekonomiaa ja luonnonvaroja osana joen energiataloudellista käyttöä.
Kyseessä oli monitieteinen ohjelma, jossa haettiin vastauksia alueiden perinteisen luonnonvarain käytön, voimalaitosrakentamisen jatkumisen sekä vesistöalueen muun kehittämisen välillä. Prosessi päättyi Ounasjokilakiin ja joen suojeluun sekä Kemijoen ns. ”karvalakkilähetystöihin”. Kemijoen yli 30-vuotta kestäneet koskisodat päättyivät ja korvauskysymykset hoidettiin lopulta ripeästi. (Asp, Luostarinen, Mäkinen 1977, Luostarinen 1986).
Myöhemmin tämä sama prosessi jatkui elinkeinojen kehittämisohjelmina
osin samoilla alueilla Rovaniemen maalaiskunnassa sekä Iijokilaaksossa Perämereltä Koillismaalle, Kuusamoon ja Taivalkoskelle. Tutkimus suoritettiin tuolloin johdollani Oulun yliopiston maantieteen laitoksessa (Luostarinen 1986). Aineistojen keräämiseen osallistui parhaimmillaan kymmeniä opiskelijoita osana opinnäytetyönsä valmistelua.
Tavoitteena oli käydä läpi maaseutualueiden kehittämisen problematiikkaa kenttätöinä haastatellen ja opiskella myöhemmin tutkimusmetodiikkaa aineistoa analysoimalla ja tiimityöhön perustuvana oppimisprosessina. Tämä prosessi kuului puolestaan läheisesti kaupunkisuunnitteluun ja innovaatiopolitiikkaan, joiden mallit oli haettu pääosin Yhdysvalloista, Britanniasta ja Ranskasta (Luostarinen ym. 1984, Luostarinen 1984b).
Iijokitutkimukset ja viimeinen ”koskisota” Iijoella päättyi koskiensuojelulakiin, jolla suojeltiin Iijoen keski- ja yläjuoksun rakentamattomien koskien ohella maan viimeiset vielä rakentamattomat kosket (Luostarinen 1984a, 1986). Samalla alkoi keskustelu vesistöalueiden palauttamisesta luonnontilaan ja kalakannan hoitamisesta.
Tavoitteena oli kunnostaa etenkin lohen vanhat kutupaikat ja poistaa vaelluksen esteet. Matkailu elinkeinona alkoi ohittaa Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Koillismaan maaseutukunnissa muut vähemmän työvoimavaltaiset ja taantuvat elinkeinot.
Kemijoen ja Iijoen vesistöalueet ovat liki puoli Suomea kattava harvaan asuttu Euroopan Unionin reuna-alue ja globaalistikin maailman viimeisiä, pääosin napapiirin pohjoispuolella sijaitsevia, luontomatkailulle otollisia erämaita.
Varsin varhain 1980-luvun alussa mukaan tulivat myös alueet Ylä-Savosta
alkaen Iisalmen entisen maalaiskunnan alueelta ja leviten elinkeino- ja
yritystutkimuksina myös talousalueen muihin kuntiin. Täällä tutkimuksen
(Luostarinen ym. 1983, Luostarinen 1984b) kohteina olivat maankäytön
suunnittelun ja säätelyn ohella yritysten innovaation diffuusioon liittyvät
sijaintikysymykset, verkostoituminen sekä Iisalmessa maatalous ja
maaseudun maankäytölliset kysymykset osana kehittyvää maaseutu-
politiikkaa ja kylätoimintaa.
Uutta yrittäjyyttä ja suunnittelun metodiikkaa haettiin kehittyvän tietotekniikan ja maaseudun oman innovointikyvyn avulla. Maankäytön suunnittelussa ja tutkimusaineistojen käsittelyssä Geographical Information System (GIS) alkoi saada ensimmäiset suunnittelukartastonsa.
Työn jatko siirrettiin Pohjois-Savossa 1980-luvun alussa perustetulle Ylä-Savon Instituutille. Instituutin tehtäviksi jäi verkostojen rakentaminen alueen ulkopuolisiin tiedontuottajiin; yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin sekä toisaalla alueen yrittäjyyteen sekä elinkeinoelämään.
Raahen ja Tornion talousalueilla tutkittiin puolestaan samaan aikaan sinne
aluepoliittisista syistä siirretyn suurteollisuuden (terästeollisuus) sosioekonomisia vaikutuksia (Luostarinen ym. 1984). Samalla se oli yleiseurooppalainen pilottiohjelma Suomesta. Suurteollisuus aluepoliittisena ratkaisuna aiheutti myönteisten vaikutusten ohella lukuisia sosiaalisia ongelmia niin Raahen kuin Tornion talousalueilla.
Kolmannen merkittävän tutkimusaineiston tarjosi 1990-luvun vaihteeseen
ajoittuva aineistojen keruu ja analysointi Kiteen talousalueella sekä osin ns. Laatokan-Karjalan myös rajantakaisilla alueilla Itä-Karjalassa (Luostarinen1991b). Tuolloin elettiin jo vaihetta, jolloin EU-jäsenyys oli keskusteluissa mukana. Tutkimukseen vaikutti myös Neuvostoliiton hajoaminen ja rajantakaisten alueiden kohtalo pohdittaessa Keski-Karjalan sosioekonomista ja hallinnollista kehitystyötä ja yrittäjyyden yhteistyömalleja. Tämä kehitystyö kattoi kaikki hallinnonalat.
Täsmällisemmän analyysin osalta keskityttiin seutukunnallisiin verkostorakenteisiin yhteistyössä kuntien ja yritysten kanssa. Innovaatiorakenteiden kehittely oli osa tulevaa EU-politiikkaa ja sen ennakointia. Prosessissa keskeinen arvioitava oli kuntien ja aluehallinnon merkitys sekä seutukuntaistuminen rajat ylittävässä yhteistyössä Itä-Karjalaan.
Prosessin jatko siirrettiin hallinnollisesti Koillismaalla Iihin perustetulle Ympäristöinstituutille sekä Laatokan-Karjalan alueella niin ikään strategiatyötä ohjaavalle ja alueen nimeä kantavalle Laatokan-Karjalan instituutille. Verkoston vakiinnuttamisessa käytettiin pääosin ns. imitoivaa oppimista; tiedon verkottamista yliopistojen kautta alueen yrittäjille ja näiden tukijärjestelmille.
Iijokilaaksossa, Koillismaalla ja Ounasjokilaaksossa Luoteis-Lapissa tutkimukset johtivat koskiensuojelulakiin, joka kiinnitti huomion rakentamattomien jokialueiden matkailulliseen kehittämiseen. Näistä on parhaiten tunnettu Sirkan allaskylän elvyttäjänä Levin matkailualue Ounasjoen ylälatvoilla.
Koillismaalla Kuusamossa matkailun kehittäminen oli käynnistynyt jo aiemmin, samoin Kemijoen latvoilla Sodankylässä. Ongelmaksi jäi etenkin Pelkosenniemi ja Kemihaaran (Vuotoksen) allashanke. Lopullisesti tämän kohtalo ratkesi vasta 2000-luvun alussa. Lähes yhtä ongelmalliseksi osoittautui Iijoen Siuruanjoen valuma-alueella oleva Siuruan (Kollajan) allashanke, josta oma tutkimustyöni alun perin käynnistyi vuonna 1974 (Luostarinen 1984a).
Neljäs vaihe alkoi 1990-luvun alussa osana MTT:n tutkimustyötä. Tähän
vaiheeseen liittyi aluksi verkostoyhteyksien rakentelu innovaatiotutkimuksena ja nyt myös klusterirakenteina. Agropolis- strategian nimellä kulkenut ja teknopolis-strategiaa maaseudulle verkostoituvana toisen polven tiedepuistona visioinut malli oli yhtäällä osa innovaatiopolitiikkaa ja toisaalla klusteriohjelmaa (Luostarinen 1992a, b).
Case -alueena ja rajattuna kokeilualueena käytettiin Forssan talousaluetta ja Lounais-Hämettä sekä ympäristökysymyksissä Loimijokilaaksoa. Kansallisesti aineistoja kerättiin 1990-luvun alussa kaikilta ympäristö-, elintarvike- ja puutarha-alan yrittäjiltä koko maan kattaen sekä paikallisesti maatiloilta Loimijokilaaksosta (Luostarinen & Olin 1993).
Kyselyt kohdistettiin myös mm. yliopistoihimme ja kunnille sekä aluehallinnolle. Kansallisesti strategiassa ei puhuttu niinkään diffuusioprosesseista ja imitoinnista vaan pikemminkin omasta maaseudun innovaatioympäristöstä osana globaalia tiedepuistotoimintaa ja aluksi teknologiapainotteisesti. Perustan tällaiselle työlle antoi alueella sijaitsevat MTT:n laboratoriot ja ns. toisen polven tiedepuistokonsepti klusteri rakenteineen. Biologinen perusta ohjelman kokoamiselle oli vahva.
Prosessin kehittely jatkuu edelleen ja siihen kytkeytyi mukaan osahankkeita maailman tiedepuisto-organisaatioiden tai kansallisten divisioonien jäsenvaltioilta etenkin Etelä-Amerikasta ja Aasiasta (Luostarinen 1998a, 1999).
Luonnollisesti ydin oli kuitenkin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. EU-rahoitus ja alueen kansainvälistyminen helpotti oleellisesti prosessin etenemistä vuoden 1995 jälkeen. Samoin tuolloin käynnistynyt maatalouden rakennemuutos ja maaseudulle aktiivisesti haetut uudet kehittämisohjelmat sekä kasvava vaatimus rahoitusinstrumenteilta uusyrittäjyyden ja innovaatiotoiminnan edistämiseksi.
Maatalouden saamat ympäristötuet ja luonnonmukainen viljely olivat puolestaan tärkeä lisä pohdittaessa ekologisen yrittäjyyden kehittämistä ja aluksi maatalouden liitännäiselinkeinoina luontomatkailusta.
Jo 1990-luvun alussa ns. toisen polven tiedepuistohanketta kehitettiin verkosto-organisaationa ja ”Agropolis”-ohjelmaa levitettiin Internetin (Agronetin) avulla lähestyen suoraan noin 300 teknologiakeskusta ja tiedepuistoa ympäri maailmaa. Ohjelma oli esillä lukuisissa tiedepuistojen maailmankonferensseissa ja käynnisti tätä kautta kymmeniä samaa ”agropolis”-käsitteistöä käyttäviä strategioita kansallista malliamme mukaillen.
Niiden innovaatiorakenteet ja verkostojen klusterityypit olivat vain Suomea oleellisesti suurempia johtuen mm. Brasilian elintarvikeviennin valtaisasta volyymistä ja kansainvälisistä kehitysmaaryhmien yhteistyöjärjestelyistä (Luostarinen 1998a,1999).
Viides vaihe oli jo osa vakiintunutta EU-politiikkamme ja sen rahoitusinstrumentteja. Näistä tärkeimmät olivat EU:n ympäristöohjelma ja rahoittaja (Life), maaseutupolitiikan jo vakiintuneet ohjelmarakenteet (Leader, Pomo, Alma), mutta jo varhain myös alueellisen kehittämisen innovaatiopolitiikkaan tarkoitetut rahastot (Recite) sekä kansalliset rahoittajamme (TE-keskukset, rakennerahastot jne.).
Ohjelmat laajenivat yleiseurooppalaisiksi myös partnerisuhteissa ja ensimmäisinä partnerirakenteina käytettiin jo Kemi- ja Iijoki-alueilta tutuiksi tulleita jokilaaksoja ja jokiohjelmia (ERNIE, European Rivers Network).
Uudempina ohjelmina niihin kytkeytyi maatalouden ympäristöpolitiikan modernisaatiotutkimus (Sustainable development in Agriculture SUSAGRI) ja tämän globalisaatio esimerkkinä Kiina (Sustainable development in China, Susdev China). Tiimi- ja verkosto-organisaatioita soveltava tutkimus laajeni siten sekä paikallisena, alueellisena että eurooppalaisena ja globaalina prosessina.
Rahoitus alkoi näkyvästi ohjata prosessia ja edellä kuvattuja alueellisia, kansallisia ja kansainvälisiä rahoittajia käytettiin sekä paikallisissa ohjelmissa että yleiseurooppalaisissa yhteishankkeissa rinnan tieteelle perinteisempien puiteohjelmien tai kansallisten rahoittajien kanssa.
Mukaan tuli myös alueellinen rahoitus (kunnat, maakunnat) ja erityisesti yrittäjyyteen ja innovaatiotoimintaan liittyvät instrumentit (Tekes, Sitra). Tässä Agropolis Oy:n perustaminen kehitysyhtiönä 1990-luvun alussa oli avainasemassa. Samoin tuolloin verkostoitumista maataloudessa ja maaseudulla avustanut Agronet-palveluverkosto ensimmäisten joukossa maailmassa. Ehkä jopa ensimmäisenä näin pitkälle kehittyneenä jo 1990-luvun alussa rinnan tuolloin syntyneen globaalin Internet-verkoston (Luostarinen 1993, 1997).
Nyt käsillä olevan tutkimuksen rajaamisen kannalta tärkeä vaihe oli vuonna 1999 käynnistetty ympäristöpolitiikan klusteriohjelmaan liitetty ja sen yhteydessä yhteistyössä MTT:n ja Helsingin yliopiston maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen kanssa toteutettu ”Luontoyrittäjyys Suomessa”-tutkimusohjelma. Sen alueellisia verkostoja, luontoyrittäjyyttä, matkailu- ja maaseutuklustereita selvittänyt raportti valmistui vuonna 2000 (Rutanen & Luostarinen 2000).
Rahoittajana käytettiin alkuvaiheessa ministeriöiden toiminnat sekä johtoryhmätyöskentelyn sopivasti koonnutta ympäristöklusterin tutkimusohjelmaa. Kaikki avainorganisaatiot ja toimijat saatiin varsin varhain prosessiin mukaan sekä aluetasoisina maakunnissa että kansallisena ohjelmana.
Tämä raportti ja esitutkimus oli sysäys seuraavalle vaiheelle, jolloin MTT:n (Luke) ympäristötutkimuksen toimesta selvitettiin täsmällisemmin ekologisen yrittäjyyden ja kulutuksen luonne Suomessa sekä mahdollisuus kuluttajia palvelevaan klusterirakenteeseen. Nyt tehtävä oli jo selkeästi innovaatiopolitiikan osa ja innovaatiorakenteet klusteroitumalla yrittäjien itsensä koottavissa.
Malli tälle klusterille oli vain haettava tutkimuksen avustamana. Suomi oli
siirtynyt monin paikoin edelläkävijäksi maailmassa koskien maatalouden ja myös maaseudun verkostorakenteita ja niiden infrastruktuuria. Samoin monet luonnonvarain ympäristökysymykset olivat kansainvälisesti korkealla tasolla.
”Sosiaalinen pääoma” ekologisen klusterin rakentamiselle oli valmis. Tässä vaiheessa ei käytetty enää käsitteitä innovaation diffuusiosta ja myös imitointia uusien rakenteiden ja organisaatioiden kokoamisessa välteltiin. Tämä vaihe raportoitiin vuonna 2001 (Luostarinen & Vanhamäki 2001) ja sitä seurasi innovaatiostrategiaa ja -kapasiteettia selvittävä julkaisu vuonna 2004 (Luostarinen 2004). Ainekset nyt julkaistavan tutkimuksen kokoamiselle olivat tuolloin valmiit sekä empiirisinä aineistoina, analyyseinä että teoriarakenteen esittelynä ja metodologisena ratkaisuna.
Tutkimuksen saattaminen väitöskirjaksi on oma prosessinsa. Tässä tapauksessa sen erityistä luonnetta on syytä korostaa erityisesti siksi, että kyseessä on väittelijänsä toinen väitös. Ennen vuotta 1980 kerätty aineisto kiteytyi filosofisen tiedekunnan opinnäytetyöksi Oulun yliopistossa ja sen ydin oli Pohjois-Suomen ”koskisodissa” ja Lapin allasmuuttajien problematiikassa sekä käsitteessä ”spatiaalinen identiteetti” (Luostarinen 1982).
Kyseessä oli maantieteilijän ja myös luonnontutkijan (biologi) näkökulma, jonka yhteydet olivat kuitenkin syntyneet jo varhain 1970-luvulla tutkijana Turun yliopiston sosiologian laitokseen. Tuolloin alkanut yhteistyö sosiologien ja ekonomistien kanssa syvensi näkemystä ympäristökysymysten prosessoinnissa poikkitieteisenä tutkimushaasteena.
Osin ehkä tämän takia vastaväittäjiä oli kaksi. Toinen maantieteilijä ja biologi, Oulun läänin nykyinen Maaherra Eino Siuruainen ja toinen sosiologi ja Turun yliopiston nykyisin emeritus professori Erkki Asp. Väitös oli kuitenkin filosofisen tiedekunnan luonnontieteiseen kontekstiin kuuluva ja maantieteilijän tekemä. Sillä oli perinteiseen maantieteen ja sen biologiseen prosessointiin liittyvä luonnontieteinen konventionsa.
Oulussa biologimaantieteilijät muodostivat oman ”koulukuntansa”. Vastaava luonnontieteinen ja ”biologinen” löytyy vahvana traditiona maataloustutkimuksesta (MTT/LUKE). Nyt esiteltävä tutkimus on puhtaasti sosiologinen ja sen näkökulma on tätä kautta ihmistieteinen. Sen koonnissa on kuitenkin pyritty hahmottamaan verkosto- ja klusterirakenteiden edelleen poikkitieteistä tehtäväkenttä sekä suunnittelijan (kehittäjän) metodologista ajattelua.
Se on mahdollista havaita myös lähdeluettelossa tai kirjallisuusviitteissä, jotka eivät ole puhtaan sosiologisia. Lisäksi lainauksissa on varottu käytäntöä, joka olisi selvästi ”koulukuntainen” tai rajaisi lähdeaineistoa ymmärtämättä niiden taustalla oleva laajempi teoreettinen viitekehys ja yhtymäkohdat monitieteiseen tehtävään.
Näin monet aiheeseen liittyvät käsitejärjestelmät esiintyvät joko pelkästään
filosofisen koulukuntansa nimellä tai näkyvimpien edustajiensa kautta. Viittauksilla on haluttu helpottaa lukija etsimään pikemminkin alan keskeisintä kirjallisuutta kuin yksittäisen tutkijan tiettyä havaintoa.
Laajassa tutkimustehtävässä punaisen langan säilyttäminen on tutkijan ehkä merkittävin tehtävä, jolloin yksityiskohdat (rönsyt) on pyritty sulkemaan lähdeviittauksilla tai alaviitteillä. Lukijalta tämä edellyttää luonnollisesti normaalia laajempaa monitieteistä kompetenssia. Myöhemmin robotiikka ja tekoäly auttoi algoritmeineen. Tieteen sisällä se on ollut iät ajat käytössä eikä tuo sellaista lisää kuin mitä arjen askareissamme.
Toinen syy valittuun käytäntöön on aiheen laajuus ja tutkimuksen ”avaus” ekologisen klusterin suunnalla suomalaisena tutkimustehtävänä. Poikkitieteisyyden ohella tähän ratkaisuun on vaikuttanut tietoinen pyrkimys perehdyttää lukija laajemmin siihen käsitejärjestelmään, joka poikkitieteisenä ei voi esiintyä tarkan rajattuna ja spesifisenä. Sellaisena se johdattelisi lukijan mahdollisesti harhaan.
Innovaatiotutkimus on ongelmallista yhden tieteenalan konventiossa. Konvention kautta on mahdollista tehdä vääryyttä itse tutkimustehtävälle. Siis innovaatiolle ja sen prosessoinnin luonteelle mahdottomana rajata ja kahlita yhden tieteenalan ja sen konvention sisälle. Perustelu toisen väitöskirjan laadinnalle ja väittelylle syntyykin tästä samasta ajattelusta; innovaatioprosesseissa miltei välttämättömänä pidetystä tarpeesta hakea ratkaisuja toisistaan hyvinkin etäisistä tutkimuskonventioista.
Ei ehkä niinkään käsitejärjestelmistä ja tavasta työskennellä tutkimusaineiston sisällä hakien joko ”ihmistieteistä” tai ”luonnontieteistä” tieteen postulaattia siihen samalla spesialisoituen, ja rajaten mahdollisesti samalla mahdollisuus itse ongelman (innovaation) tutkimukseen osana yrittäjyyttä ja klusterirakenteita.
On luonnollista, että luonnontieteinen ja instrumentaalinen tiede poikkeaa
ihmistieteisestä ja sen usein väljemmin reflektoivasta tutkimusmetodiikasta.
Tätä näkökulmien eroa prosessoida yhteiskuntaa ja sen toimintoja, ekologista ja ympäristöön liittyvää, ei voi poistaa. On mahdollista, että se näkyy tutkimuksen analytiikassa ja tulosten tulkinnassa. Ei ehkä niinkään teoriarakenteissa ja valitussa tutkimusvälineistössä sinänsä. Tähän tutkijaa on perehdytetty jo vuosikymmenten ajan sosiologien kanssa tehdyssä yhteistyössä ja tiiviissä vuoropuhelussa.
Tässä prosessoinnissa monitieteisyydellä ja poikkitieteisyydellä on ymmärretty hieman eri asiaa. Samoin jopa käsite ”ekologia” on alusta saakka symbolirakenteena luonnontutkijalle ja sosiologille erilaisen käsitejärjestelmän avaava.
Monitieteisyyden vaatimus tuli etenkin ympäristötutkimukseen jo varhain
1970-luvulla. Sen toteutuminen aidosti poikkitieteisenä, saman henkilön
omana tutkimusprosessina on kuitenkin edennyt hitaasti. Pikemminkin spesialisoituminen on edelleen syventynyt poikkitieteisyyden kustannuksella.
Näin huolimatta edelleen lisääntyneestä monialaisuuden ymmärtämisen vaatimuksesta ja etenkin innovaatioluonteisissa, joko täysin ”kasvottomissa” kvantitatiivisissa mittaustekniikoissa tai vahvasti sosiaalisissa prosesseissa, joissa yrittäjät elävät. Teknisten innovaatioiden kohdalla kehitys voi selittää etenkin tieteellisteknisen osan etääntymistä sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta innovoinnista.
Teknisen integroituminen kulttuuriseen ja palvelusektoreille sekä osaksi käsitettä ”luovasta taloudesta” on pidettävä eräänä nyt käsillä olevan tutkimuksen laajemmasta tehtävästä. Verkosto- ja klusterirakenteissa tämän tulisi olla jo itsestäänselvyys ja näkyä myös maaseutusovelluksina.
Klusterirakenteissa monitieteisyys toki toteutuukin tutkijoiden vuoropuheluna ja tapaamisina myös rajoja ylittäen. Monitieteinen, monen tutkijan yhteinen, ei ole kuitenkaan välttämättä poikkitieteinen prosessi yhden ja saman tutkijan kokemana.
Näillä sanoin olen pyrkinyt motivoimaan itseäni ja rohkaisemaan myös ohjaajiani ja tukijoitani ymmärtämään useamman väitöskirjan myös muodollinen, ajassamme oleva vaatimus. Kiitän heitä oivaltavasta ymmärryksestä, yhteistyöstä ja pohdinnoista, jotka ovat mahdollistaneet tieteensä konventiota ja traditiota pohtivan mielestä mahdottoman mahdolliseksi, toiseen kertaan toteutuvana väitöstilaisuutena.