Tiedeusko koetuksella II

Uskosta tiedeyhteiskuntaan – Facit si facis! Fac ut vivas.

Faciendum curavit – Huolehdi rakentamisesta

Vuosikymmen sitten olimme Euroopassa tyytyväisiä tieteen ja teknologian saavutuksista. Myös me suomalaiset olimme kiinnostuneita tiedebarometrien mukaan tieteestämme eurooppalaiseen tapaan ja jopa urheilunkin suoritukset ohittaen.

Vielä tuolloin tämä ei kuitenkaan näkynyt medioissamme. Näkyykö nyt 2020-luvulla? Yksittäisistä aiheista korona ja virukset sekä globaali pandemia varmasti sai meidät ainakin hetkeksi kiinnostumaan myös tieteestä. Uusi sysäys syntyi Venäjän käynnistäessä sotansa Ukrainassa ja aloimme kiinnostua historian myötä teollisesta sodankäynnistä ja sen seurauksista talouteemme.

Välitön sodan uhka ja omat kokemuksemme veivät meidät Natoon. Oletimme kuinka heti kun oikeus palaa, palaa kultainen aikakin – ”Iam redit et Virgo, redeunt Sarurnia regna”, Vergiliusta lainaten.

Rationaalinen ajattelu ja mediakritiikki lisääntyi, siinä missä tapamme pohtia omaa käyttäytymistämme osana tieteellistä maailmankuvaa. Tämän rinnalle tuli kokonaan uusi ilmiökin, robotikka ja tekoäly, sekä sen huimat skenaariot pohtien lähitulevaisuuden uhkia ja mahdollisuuksia.

Se alkoi jopa ohittaa mielenkiinnon kohteenamme ilmastokatastrofin ja tiedeuskomme sai uutta tuulta purjeisiin. Pohdimme, jatkuuko internetistä ja sosiaalisen median vyörytyksestä käynnistynyt digiloikka kohti ihmisen kyvyt ohittavaan uuteen uhkaan ja mahdollisuuteen, jollaisena tekoäly meille esitellen.

Paradigmainen, maailmankuvat ravistellut tiedeusko muuttui tiedepeloksi, ja jopa maailman rikkaimmat alkoivat pelätä omia mahdollisuuksiaan, tosin kokonaan eri tavalla kuin venäläiset oligarkit omassa kuplassaan. Globaali maailma tarjosi koko ajan uusia uhkia, tosin samaan aikaan myös ratkaisuja, jotka kaikki kytkeytyivät tavalla tai toisella tieteeseen ja teknologiaan.

Palaan kirjoitukseeni, joka on laadittu kesäkuussa 2010 ja samalla tuolloin julkaistuun kahteen kirjaani. Näistä toinen, luetumpi, käsitteli sosiaalisen median taloutta ja strategiaa (Social media economy and strategy) ja toinen Hybridiyhteiskunnan kouristelua. Sosiaalisen median muuttuva paradigma kirjan nimenä (Social media paradigm) sekä ”Uusi mediayhteiskunta” (New media society. Blogs and social media in the changa of innovation society) oli julkaistu vuonna 2010 nekin.

Täsmälleen kymmenen vuotta sitten, vuonna 2013 puolestaan kirjat “Mediayhteiskunnan suurten tapahtumien dramatiikkaa”. Osa I. Arabikeväästä Japanin tsunamiin ja jytkyvaaleihin, sekä Osa II, Norjalaisesta tragediasta illuusiotalouteen ja stagnaatioon. Kaikkiaan kahdeksan kirjaa neljän vuoden aikana.

Olin täyttänyt tuolloin 60 vuotta (2011) ja yksi noista kirjoista julkaistiin juhlakirjanani (Social media economy and strategy). Lisäksi vuosi 2013 oli poikkeuksellinen. Tuolloin julkaistiin peräti kolme kirjaani. Näistä kolmas: ”Tuhannen ja yhden vuoden tarinoita – Thousand and One Years”, aiheutti keskustelua, joka siirtyi kirjaani vuodelta 2014: ”Enteet ja utopiat, dystopiat – Taantuma kylmään sotaan”.

Siis vuosikymmen tästä päivästä, jolloin oli jo nähtävissä, mitä kohti kulkisimme vuosikymmen myöhemmin. Ei vain pandemiana vaan myös sotana Euroopassa ja omana Nato jäsenyytenämme. Tuolloin syntyi myös toinen osa kirjasarjasta ”Arctic Babylon”. Ensimmäinen osa jo vuonna 2008 ennustaen vuotta 2011 (Arctis Babylon 2011). Kolmas osa odotti vuotta 2023 (Arctic Babylon III – Karju turkissa nato narikassa).

Olisi ollut perin omituista, jos nuo kirjani ja tuhannet artikkelini eivät olisi saanteet aikaan laajaa keskusteluakin. Nehän julkaistiin artikkeleina ja reaaliaikaisesti sekä luettiin miljoonien toimesta netistä. Niistä käytiin myös vilkasta keskustelua. Suomi sai hoitaakseen Euroopan hybriditutkimuksen keskusenkin.

Jäätyäni tuolloin eläkkeelle tukijan ja opettajan työstäni, kykenin keskittymään viimeinkin myös robotiikan ja tekoälyn mahdollistamaan tapaan toimia siinä ympäristössä, joka oli jatkoa jo 1980-luvun puolella käynnistyneeseen medioittemme digitalisaatioon. Sukuni omistuksessa tuolloin ollut mediatalo Savonlinnassa (Itä-Savo) siirtyi ensimmäisenä digiaikaan. Helsingin Sanomat pari vuosikymmentä myöhemmin.

Nyt oli edetty vaiheeseen, jossa tieteen ja teknologian ottama loikka olisi vielä komeampi kuin tuolloin. Tiedeusko ei ollut enää niinkään koetuksella, vaan sitä alettiin odottaa ja toivoa ratkaisijaksi vaikeimmille ongelmillemme. Ohi viisaan ihmisen kyvyn hallita tätä kaoottiseksi muuttuvaa todellisuutta väestöräjähdyksineen ja ilmastokatastrofeineen. Tiedeuskosta siirryttiin seuraavaan vaiheeseen. Tiede tuli ja otti ohjakset itselleen. Vai ottiko sittenkään?

Palaan siis jälleen aiemmin kirjoittamaani ja kesäkuulle vuonna 2010. Samaan aikaan kun kirjoitan seuraavaa kirjaani ja sen artikkeleita keväällä 2023. Niiden kun on opittava ymmärtämään korologisen tieteen rinnalla myös kronologinen tieteemme. Juuri tästä syystä tukeudun yhä enemmän siihen taustaan, joka on kirjattu etenkin latinakielisessä ja hyvin säilytetyssä muodossa, kansanviisauksina. Emme voi edetä reaaliaikaisessa prosessissa ankkuroimatta tietojamme ja kirjojamme myös aikakoneen tapaan menneen maailman viisauteen. Näin ajattelemattomia emme voi olla ja ylimielisiä.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Tiedeusko koetuksella – prosessin käynnistyminen

Uusimman tiedebarometrin mukaan keväällä 2020 noin 60 % eurooppalaisista uskoo olevansa hyvin tai melko hyvin perillä tieteen ja teknologian saavutuksista. Suomalaiset lukeutuvat tähän keksiarvoon. Tiede- ja tutkimuskomissaari Maire Geoghegan-Quinn on erityisen ilahtunut tuloksesta, jonka mukaan noin 80 % eurooppalaisista on kiinnostunut tieteen ja teknologian saavutuksista, kun vastaava prosenttiluku vaikkapa urheilun tai politiikan kohdalla on huomattavasti alhaisempi.

Jo kauan on tiedetty kuinka suomalaiset ovat kiinnostuneita medioittensa tiede- ja ympäristösivuista ja toki myös teknologiasta, ainakin Nokian osakkeistaan. Mutta onko näin myös kansanviisauden: ”Heti kun oikeus palaa, palaa kultainen aika”, kirjoitin edellä Vergiliuksen sanomana. En osaa sanoa pitääkö tuo paikkansa ja nyt on epäiltävä myös Catulluksen viisautta: ”Jo kevät tuo lauhkeat lämpimät ilmat” (Iam ver egelidos refer tepores). Lauhkeiden ilmojen sijaan Euroopan eteläosien kevät alkaa olla pikemminkin jatkuvien maastopalojen kirjomaa uutisointia. Puhdistava tuli kiirastulena (Igni et ferro) lienee edelleen myös oman aikamme opiksi kelvollinen.

Jostakin syystä se ei kuitenkaan vielä näy medioitten sisällössä, WSOY takkuaa ykköspomonsa hollantilaisen Jackues Eijkensin ja Anna Baijarsin kanssa tietämättä, mitä tehdä, ja erottaa kaiken varalta ykköstykkinsä Sofi Oksasen. Tämä taas edustaa, ironista kyllä, juuri sitä linjaa, jota yhtiön johto on ajamassa, kertoo Eijkens itse Helsingin Sanomien pitkässä haastattelussa (HS 22.06).

Kuka on sovelias ihminen kirjailijaksi WSOY:n väelle (Idoneus homo) on oletettavasti edelleen kuin nälkäinen vatsa, joko harvoin ylenkatsoo arkista ruokaa (Ieiunus raro stomachus vulgaria temnit).

Hollantilaista jalkapalloako?

Kiinnostavan persoonan, joka Sofi Oksanen taatusti on, ympärille tulisi haastattelun mukaan rakentaa ammattimaista ja kaupallista kustannustoimintaa, jossa kirjan ohella mukana on myös myytävänä kirjailijan persoona, samaan tapaan kuin politiikassa on ollut jo kauan puheenjohtajan persoonan kohdalla ja tiede tulee perässä. Kaikille sama (Idem omnibus), samoin soiva (Idem sonas), sovelias ihminen (Idoneus homo), tulelta ja vedeltä kielletty mies (Igni etque aqua interdictus) on varmaan nyt hakusessa.

Vallankumous syö lapsensa myös hollantilaisessa johtamiskulttuurissa, jossa Ejkens kertoo jopa olevansa kirjallisuutta lukevana kaunokirjallisuutta välttelevä persoona.

Hän lukee talousuutisia ja seuraa siellä printtimedian tilaa tulevaisuudessa, joka on jo tässä ja nyt, digiajan uutta kirjaa ja sen menestystarinaa, jolla menee jo lujaa, uutta kirjailijan brändia ja imagoa, jota on ymmärrettävä sosiaalisen median tuotteena ja sinne se taustoittaen takavuosien puolueiden imagon tapaan opiskellen. Tulella ja raudalla koeteltu (Igni et ferro), puhdistavan kiirastulen kokenut (Ignis purgatorius), kaikille sama (Idem omnibus) ja samoin soiva (Idem sonas) on nyt haettu tuntematon tekijä (Ignotus auctor).

Pelestäkö kirjapainojohtaja?

Voisikohan jalkapalloa vähän harrastava mies johtaa Ajaxia, Hollannin jalkapallojoukkuetta, Portugalin, Brasilian tai Argentiinan huippuja? Ei voisi eikä sellaiseen ole mentykään, se kun olisi valtava imagotappio Argentiinalle ilman Diego Armando Maradonaa, Jumalan kultaista kättä. Sellaista kättä ei pidä purra puhui mies mitä tahansa. Lähestyi sinua pesemättömin käsin (Illutis manibus).

Ehkä WSOY:n kohdalla onkin kyse muusta kuin menestysjoukkueen kokoamisesta silloin, kun Jackues Eijkens palkattiin tehtäväänsä, jossa nyt irtisanotaan seuraavana 20–30 ihmistä vuoden takaisten irtisanoutumisten jälkeen. Totuus on etsittävä jostain muualta kuin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan haastattelusta (HS 22.6). Siis heiltä, joiden vaivannäkö ansaitsee sen (Illis quorum meruere labores) kehoittaa Propertius.

Relatiivinen totuus

Ehkä totuus on siis relatiivinen ja hollantilainen puhujana on lähellä uutta postmodernia konstruktivismia, jossa kognitiivinen relativismi ja relatiivinen moraali selittyy vaikkapa feminismillä? Siis vaikkapa Sofi Oksasen ja Anna Baijarsin sukupuolella, jossa urheilumies jättää lukemisen muille ja tukee 200 prosenttisesti toista näistä naisista, kuten hän lehdessä kertookin ja poistuu pelaamaan golfia. Sen hän osaa ja se riittää toistaiseksi. Katso häntä, kasvot ovat sielun kuva (Imago animi vultus est) nauvoo Cicero.

Kriittinen suomalainen

Vaikka suomalaiset seuraavat tiedettä, he eivät usko sen mahdollisuuksiin ratkaista luonnonvarojen loppumisen ongelmaa. Suomalaiset eivät usko myöskään tieteen kykyyn itse korjata aiheuttamansa teknologiset ongelmat ja niiden aiheuttamat noidankehämäisesti kasvavat uudet ongelmat. Yli 70 % suomalaisista arvioi, että tiede ja teknologia vahingoittavat ihmisen moraalitajua ja peräti 63 % epäilee niiden jopa uhmaavan ihmisoikeuksiamme. Näin sitä pitää haavat parantaa, saada aikaan parantamaton haava. Oviduksen kuvaama ”Immedicabile vulnus”.

Suomalaiset ovat Euroopan kriittisimpiä tieteen tarkkailijoita ja vain 17 % uskoo luonnontieteiden kykenevän joskus antamaan täydellisen selityksen luonnon ja maailmankaikkeuden toiminnasta. Se on selvästi alhaisin Euroopassa. Ei ihme, jos on talous kuralla. Kasvot ovat sielun kuva – Imago animi vultus est.

Samoin kuin suomalaisten kriittisyys taikauskoon. Suomalaisilla ei ole uusimman tieteen barometrin mukaan onnennumeroita lottoriviään täyttäessään. Tähän minä en kuitenkaan usko, niin moni käyttää lottokupongin täytössä koneen sijasta omia numeroitaan, niitä usein toistettuja syntymäaikojaan. Sellainen haava on parantumaton, kertoi jo Ovidus aikanaan. Immedicabile vulnus.

Hyväuskoinen hollantilainen

Suomalaiset uskovat muita eurooppalaisia enemmän tiedemiesten tutkivan vain kapeita oman alansa kysymyksiä, eivätkä kykene näkemään ongelmaansa laajemmassa yhteydessä. Ero vaikkapa unkarilaisiin on noin 30 prosenttia. Vastaavasti hollantilaiset uskovat liki yhtenä kansana kehityksen korjaavan jo aiheutetut vahingot, kun taas Suomessa tällaiseen uskoo vain joka neljäs vastaaja.

Kehitys ei meillä enää kehity. Suomalainen istuu työhuoneensa nurkassa, jossa kaikki on tieteen tuotetta, ei näe eteensä ilman laseja, jotka ovat nekin tieteen mahdollistama keino nähdä vielä 90-vuotiaanakin sekä turvautua etäapuun tietokoneensa ruudulle tuijotellen. Tietämättömyys todistamisesta, Ignoramus et ignorabimus vaivaa suomalaista tieteen tarkkailijaa lääkkeitään laboratoriosta hakien.

Kadut ja kadunvarren autot, sairaalat ja koulut eivät ole tiedettä nähneetkään. Eivätkö? Venäläisen lähettämät terveiset Ukrainaan eivät ole tieteen viimeistä tulosta nekin. Ukraina hake tekniikan apua myös Suomesta. Alhainen rahvas, Ignobile vulgus, sanoi Vergilius aikanaan, jolloin sota käytiin miekoin ja jousipyssyin.

Ehkä tämä selittää hollantilaisen hyväuskoisuuden tulevaisuudesta ratkaisemassa myös Suomen kustannusalan ongelmat uutta tekniikkaa odoteltaessa. Mereen padottu ja rakennettu maa on uuden tekniikan varassa jäiden sulaessa ja meren pinnan kohotessa yli patovallien. Siinä sokea tiedeusko on petollinen väline, ellei samalla saada aikaan kansainvälisiä sopimuksia ilmastomuutoksen suunnan kääntämiseksi. Onneksi Jackues Eijkens ei ole johtamassa hollantilaisten maankäyttöä ja maataloutta. Jotkut eivät tiedä, eivätkä tule koskaan tietämään, vastaa ikivanha viisaus; Ignoramus et ignorabimus. Se on ikivanha loitsu vuosituhansien takaa.

Tsekin kansa taas uskoo kuinka tiedemiehet saavat jonain päivänä aikaan täydellisen selityksen maailmankaikkeudesta, kun taas skeptikot Suomessa ovat ylivoimainen enemmistö, yli 80 % kansasta. Sosialismin opit jättivät niin ikään jälkensä myös vaikkapa Bulgariassa, jossa puolet kansasta olettaa maapallon luonnonvarojen olevan ehtymättömät, kun taas Suomessa tähän uskoo enää joka kymmenes itseään pettävä kansalainen. Omituista että tällaisiakin ihmisiä vielä on Suomessa niinkin paljon.

Tuntematonta tuntemattomalle, Ignotum per ignotius, tuntemattomalle jumalalle, vastasi Raamattu (Ap.t. 17:23) jo vuosituhansia sitten (Ignoto deo). Tekijä on hänkin tuntematon (Ignotus auctor). Olisiko onnettomuuksien Ilias, Ilias malorum?

Tieteen relativismi

Tieteen relativismilla (relativus, suhteellinen) tarkoitetaan suhteellisuusajattelua. Siinä oletetaan jokaisen asian olevan suhteellisen johonkin toiseen seikkaan nähden ja samalla tällaisesta riippuvainen. Niinpä ihmiset voivat vaikkapa ymmärtää ja arvioida omaa käyttäytymistään tai uskomuksiaan sidoksissa ainoastaan omaan historialliseen ja kulttuuriseen kontekstiinsa. Siinä kontekstissa toinen on saanut rikoksestaan rangaistukseksi ristiinnaulitsemisen, toinen kruunun, Ille crucem sceleris pretium tulit, hic diadema, lainaten Juvenalista.

Usein puhutaan relativismin sijasta totuusrelativismista, esteettisestä relativismista, kulttuurirelativismista, moraalisesta relativismista ja lopulta tieto- ja totuusrelativismista. Paljon käytettyjä käsitteitä ovat myös objektivismi, subjektivismi ja perspektivismi tai kriittinen realismi, metodologinen instrumentalismi, skeptismi sekä fallibilismi. Kyseessä on siis parantamaton  haava sosiaalisen median käytössä, Immedicabile vulnus ja jo Oviduksen ajoilta ymmärretty.

Kun relativismilla tarkoitetaan näkemystä, jonka mukaan totuus, todellisuus tai moraali ovat riippuvaisia yksilöistä, yhteisöistä, kulttuureista ja kielestä, fallibilismi on tieteenfilosofinen näkemys, jonka mukaan tietomme eivät ikinä voikaan olla varmoja, vaan aina alttiita virheille, mutta myös virheellisyyksien korjaamiselle. Tämä ei koske sosiaalista mediaa vaan tiedettä, niin totisesti – Immo vero. Viisas osaa asettaa rajat myös hyveille – Imponit finem sapiens et rebus honestis, jo Juvenalisin ajoista.

Suomalainen maailmankuva muuttunut rajusti

Jostakin syystä suomalainen maailmankuva on muuttunut hyvin yleisellä tasolla relativistiseksi. Se ei koske vain rajoittuneesti vaikkapa moraalia, vaan kaikkea kokemaamme, myös tiedettä. Kun relativismi liittyy läheisesti käsitteitä subjektivismi, konstruktivismi ja sosiaalinen konstruktivismi, jossa relativismi todellisuuskäsityksenä liittyy myös läheisesti käsitteeseen postmodernismi. Tässä prosessissa näyttäisimme kulkevan muuta Eurooppaa edellä, joitakin Itä- ja Etelä-Euroopan valtioita jopa tavalla, ettemme voi ymmärtää toisiamme lainkaan. Mikään ei velvoita meitä enää mahdottomaan – Impossibilium nulla obligatio est (Celsus, Kheilon), etenkin nyt, kun olemme kykenemättömiä hallitsemaan itseämme – Impotens sui.

Oikeammin meillä on mahdollisuus ymmärtää heitä, tietyn prosessin läpi kulkeneina, mutta heillä ei ole vähintäkään mahdollisuutta ymmärtää meitä. Olemme lähellä niitä antiikin ajan sofisteja, jotka opettivat kuinka asioiden totuudenmukaisuus tai eettisyys, omassa maailmankuvassamme myös esteettisyys ja objektiivinen universaali totuus ylipäätään mukaan lukien moraali, riippuu tilanteesta.

Suomalainen hakee onnellista elämää mielenrauhasta Ciceron tapaan – In animi securitate vitam beatam. Miettinen mielessään – In animo mortis ja etenkin kuoleman hetkellä – In articulo mortis, suotuisissa oloissa – In bonis rebus, hätätapauksessa – In casu nevessitatis ja siirtää vakavat asiat huomiseen – In crastinum differo res severas luotaillen näin Cornelius Neposta. Päivä kerrallaan – In diem vivere.

Protagoraa lainaten “Kaikkien arjen asioiden tarpeen mitta on ihminen, sellaisena kun asiat ollessaan ovat, ja kun niitä ei ole, myös silloin”. Olemme vieneet pragmatismimme, individualistisen oppimme, jo yli järkevän tason yltiöpragmatismiksi, ja siinä on mukana ripaus inhorealismiakin ja kyynisyyttä.

Relativismi ymmärretty väärin

Poppelia (Avoin yhteiskunta ja sen viholliset 2000) lainaten tieteen tulokset ovat suhteellisia vain sikäli, että ne ovat tieteellisen kehityksen tietyn vaiheen tuloksia ja täten ne voidaan kumota tieteen edistyessä. Tämä ei merkitse kuitenkaan sitä, että totuus olisi suhteellinen, relatiivinen. Se merkitsee ainoastaan sitä, että useimmat tieteen tulokset ovat luonteeltaan hypoteeseja ts. välttämättömiä, joiden empiiriset perustelut eivät ole vuorenvarmoja ja joita voitaisiin tämän takia muuttaa milloin tahansa ja vain koska olemme muodikkaan kriittisiä. Niinpä epävarmoissa tapauskissa ne on tulkittava syytetyn eduksi – In dubio pro rep.

Tiedesodan vanha kahtiajako

Tiedesodalla (Science War) tarkoitetaan kahden koulukunnan taistelua, jossa vastakkain ovat olleet vuosikymmenet luonnontieteiden asemasta ja argumenteista kiinni pitävät tiedekonservatiivit; yleensä fysiikan, matematiikan, kemian ja insinööritieteitten fundamentalistit, jotka pitivät yllä 1700-luvun valistusajan tiede- ja teknologiauskoa. Tuon uskon mukaan tiede tuottaa koko ajan uutta objektiivista tietoa luonnosta ja sen toimintamalleista. Niinpä vaikka työ on monelta osin kesken, tutkimuksessa saadaan koko ajan tuloksia, jotka ovat ikuisia totuuksia osoituksena ihmisen rationaalisen järjen voimasta ja kyvystä ratkoa todellisia ongelmia. Oli miten oli, olemme joka tapauksessa samassa veneessä – In eadem es navi, vastaisi meille Cicero.

Kun tiedettä tekevät inhimilliset ihmiset ja tiede on läntisen kulttuurin sankaritarina, tiedekonservatiivien näkökulma on ymmärrettävä ja siinä noudetaan oman aikamme inhimillisiä ja sosiaalisia sääntöjä. Samalla tieteellä ja teknologialla on ollut koko ajan vahvistuva asema teollistuvassa yhteiskunnassamme, vaikka alammekin sitä Suomessa jo epäillä sankoin joukoin.

Relativistien ikävät kysymykset alkavat suorastaan romuttaa tätä perinteistä kulttuuria. Muoti-ilmiötä siitä ei pidä kuitenkaan tehdä. Sama asia ei voi olla yhtä aikaa sekä hyödyllinen että häpeällinen – In eadem re utilitas et turpitudo esse non potest, vastaisi taas kerran Cicero.

Tiedesodan toisena osapuolena ovat esiintyneet absoluuttisen totuuden ja kumuloituvan tieteen relativistit. Etenkin humanistit ja yhteiskuntatieteilijät ovat pitäneet luonnonlakeja tutkijoiden suhteellisina totuuksina, joiden määrittämiseen osallistuvat tutkimusryhmät omissa sisäisissä neuvotteluissaan. Näin tieteelliset välineet kyllä kuvaavat todellisuutta, mutta todellisuus ei ole autonominen ja ihmisen ulkopuolinen todellisuus, vaan ihminen itse kuuluu tuohon määrittämäänsä todellisuuteen.

Tällainen puhe voisi olla myös ehdottoman lain vahingoksi – In fraudem legis, jolloin oikeudessa nähdään – In facie curia. Elämme edelleenkin ”Lain sylissä” – In gremio legis. Näin etenkin luonnossa (In natura) – Pyhän kolminaisuuden nimessä (In nomine Sanctae Trinitatis) – Kansalaisten silmissä (In oculius civium) sekä epäuskoisten maassa – In partibus infidelium.

Relativistit epäilevät myös tieteen jatkuvaa kuvitteellista etenemistä. Vaikka tutkimuksella voidaankin tuottaa uutta tietoa luonnosta ja sen toiminnoista, tiede ei varsinaisesti edisty, vaan jokaisena aikakautena tutkijat vastaavat oman aikakautensa esittämiin kysymyksiin. Epäuskoisten maassa – In partibus infidelium.

Vanhojen kaunojen uudelleenlämmittelyä

Tiedesodassa kyse on vanhoista kaunoista, jossa mukana on myös paljon väärinymmärryksiä poikkitieteisen työn puuttuessa. Rajan yli kurkotettaessa on syntynyt pelkoja ja väärinkäsityksiä, usein tahallisiakin. Epäuskoisten maassa – In partibus infidelium ja varautuen kaikkiin (asioihin) – In omnia paratus.

Erityisesti käsite “sosiaalinen konstruktio” sai aikanaan objektiivista tieteen totuutta ja sen menetelmiä puolustaneitten suunnalta liki kirosanan merkityksen ja muistutti kirkkokuntien käymää kiistelyä puhtaasta opista. Epäuskoisten maassa – In partibus infidelium.

Näin hedelmällinen työ tutkia tieteen rakenteita, käytäntöjä ja tieteen asemasta yhteiskunnassa yleensä pysähtyi kahden rintamalinjan sotaan. Ehkä paras tulos saavutettiin kuitenkin havaittaessa, kuinka tiedekonservatismi oli yleistä kaikkien tieteen osa-alueitten kohdalla, ja sillä oli vakiintunut asema vaikkapa historiatieteissämme. Tämä on hyvä muistaa tulevaisuutta varten – In posterum.

Samalla havaittiin, kuinka tiedekonservatismista tai tiedeuskosta ei ole mitään hyötyä luonnon- ja teknisten tieteitten sisällä, päinvastoin. Rintamalinjan tarkoituksellinen pönkittäminen vain tappoi luovaa ja innovatiivista tutkimusta, jossa uusi teknologiatutkimus oli pisimmällä ja tarvitsi ihmistieteiden tukea. Tämä tiedoksi ja muistutuksena tulevaisuutta varten – In posterum, mutta myös taisteluvarustuksia varten – In procinctu.

Tiedeusko osa todellisuutta

Todellisuuteen liittyy aina yhtä paljon uskoa, luottamusta kuin objektiivista tietoakin. Näin pyrkimys karsia konservatiivinen tiedeusko ei ole järkevä ratkaisu sekään, eikä johda parempaan lopputulokseen uskonpuhdistuksen tapaan. Suurilla asioilla on taipumusta sortua itse toistensa päälle – In se magna ruunt Lucanusta lainaten.

Tiedeusko on todellisuutta joka tapauksessa yhteiskunnallisessa toiminnassamme määrittävä pakollinen osa eikä sitä pidä paheksua. Yksilöt ja yhteisöt hahmottavat asioita ja ilmiöitä aina subjektiivisesti, vaikka ne olisikin tehty ankarien objektiivisten kriteerien mukaan. Etenkin ihmisen ja hänen yhteisöjensä tutkimuksessa objektiivisen totuuden tavoite on mahdoton “absoluuttisena” totuutena. Ihmisen irrationaalisuus jo tutkijana on osa sitä todellisuutta, niiden menetelmien valintaa, joita hän käyttää tutkimuksessaan. On järkevää pysytellä puhtaissa luonnollisuuksissa – In puris naturalibus.

Legitimoitu totuus


Tiedeyhteisön legitimoima totuus on sekin epäilyttävä ja koskee yhä enemmän vaikkapa julkaisuja, joita tuotetaan päivittäin tuhansittain netin sisällä ja avoimissa verkoissa kenen tahansa luettavaksi ja kritiikin kohteeksi samalla joutuvissa prosesseissa.

Ilmiössä ei ole mitään uutta. Se toistuu aikakausista aikakausiin – In saecula saeculorum (Raamattu Tim. 1:17). Tämä on syytä muistaa, kun uusi malli, teoria on ”syntymisen tilassa”. – In statu nascendi.

Tässä prosessissa meillä jokaisella on omakohtainen kokemus, aistihavainnot ja vuorovaikutus käytössämme ja ne poikkeavat aina toisistaan. Rakennamme kukin oman pienen yhteissummamme todellisuudesta, johon lopulta uskomme. Netissä totuuksia on siis yhtä paljon kuin on sen tulkitsijoitakin, ihmisiä. Tämä relativismi koskee myös taidetta, moraalia jne. Tällöin on paikallaan muistaa, kuinka suurin valtias maan päällä on nykyään raha – In terra summus rex est hoc tempore nummus.

Tieteellisenä pitämämme kokemus on vain yksi osa kaikkea muuta todellisuutta, jota pidämme arvossa. Suomalaiset arvostavat tieteellistä kokemusta etenkin lääkäreiden kohdalla ammatteja arvioidessamme. Tällöin henkilökohtainen ja yhteisön kokemus lomittuvat toisiinsa ja arvostuksen takana on kykymme hahmottaa tiedettä, joutua sen kanssa kosketuksiin. Tässä prosessi on vaarana suurten asioiden sortumisesta toistensa päälle sekä pelko, joka ei tunne armoa – In se magna ruunt & In summo periculo timor misericordiam non recipit)

Lääkäri tutkijana on läheinen arkipäivän kokemus toisin kuin vaikkapa heitä kouluttava professori yliopistotukijana. Hän voi olla hyvinkin hajamielinen mielikuvissamme valitessaan koulukuntaansa tieteen tekoon. Tällöin ratkaisevaa on se hetki, jolloin käymme ”hirmuhallitsijoita vastaan” (In tyrannus), pelotukseksi (In terrore) luodut ansat sekä kuinka pelko ei tunne armoa (In summo periculo timor misericordiam non recipit (Julius Caesar).

Folkloristinen kokemus

Vielä enemmän avaruusteknologia tai hiukkaskiihdytin ovat laboratorioina vieraita, ja kokemuksen etäisyys vie prosessin ulos arkielämästämme. Näin meillä ei ole mitään syytä uskoa siellä saavutettavan jotain sellaista, joka johtaisi meille arvokkaiden ongelmien ratkaisuun. Tänään pelkkä Herran pelko ei ole enää viisauden alku – Initium sapientiae timor Domini.

Tiedemiesten löydökset ratkaisemassa maailmakaikkeuden ongelmaa ei ole kiintoisa, ei järkevä rahoitettava ja silloin mahdoton tehtävänäkin. Ydinenergiakin on poliittinen ja taloudellinen kysymys, emmekä joudu kosketuksiin sen jätteiden kanssa henkilökohtaisesti, eikä sekään lukeudu arkipäivän kokemuksiimme. Sen sijaan huono hallitus on arkipäivää ja huonot hallitukset eivät hallitse pitkään – Iniqua numquam regna perpetuo manet (Seneca).

Folkloristinen kokemus on suomalaisena kokemuksena vahva. Emme usko, jos emme omin silmin näe. Yhteisöt taas eivät analysoi tai verifioi todellisuuttaan. Syntyy henkilökohtainen luottamus tai usko, jossa tieteellinen maailmankuva on vieras. Siinä omat aistit, muisti, muistot ja mielikuvat johtavat parailmiöihin ja uskomuksiin, jolloin tieteellinen totuus näyttäytyykin modernille ihmiselle postmodernissa maailmassa usein epätotena ja vääränä totuutena, alamme käyttää noitia ja idän mystiikkaa hoidossamme. On muistettava, kuinka tällaiset vaikeudet vain kiihottavat älyä – Ingenium mala saepa movent (Ovidus).

Tätä ruokkii puolestaan tieteen muutenkin kriittinen suhtautuminen omaan itseensä, sen perusluonne. Postmodernissa yhteiskunnassa meidän täytyykin suhtautua epäillen saamaamme tietoon, ja näin sekä relativismi että skeptisyys kasvavat. Kyseessä on emotionaalisesta toiminnasta, jolla ei ole juurikaan yhtymäkohtaa kriittiseen realismiin tieteenä. Se on vain pinnallinen muoti-ilmiö, ei juurikaan muuta, mutta sen merkitys on vakavan tieteen teolle ja rahoitukselle dramaattinen. Kun tällaista kirjoitan, kirjan on kohta kiellettyjen kirjojen joukossa – Index librorum prohibitorum. Tällaiset vaikeudet vain kiihottavat älyä – Ingenium mala saepa movement (Ovidus). Hankkiudu siis sellaiseen tilaan, ole rohkea.

Samaan aikaan kun moderni yhteiskunta tuottaa koko ajan uutta tietoa, meidän on suhtauduttava siihen kriittisesti. Kalle Michelsen (www.tieteessätapahtuu.fi) kysyy kirjoituksessaan, onko vika tieteessä vai meissä ihmisissä, yhteiskunnassa, jossa elämme? Tieteen tekijän on syytä närkästyä, kun kunnon Homeros torkahtaa – Indignor quandoque bonus dormitat Homerus.

Historiallinen taustansa

Samalla hän vastaa kertoen, kuinka tieteeseen on aina kuulunut suhtautua hieman epäillen, mutta aina tähän epäilyyn ei ole suhtauduttu myönteisesti. Keskiajalla maailmankuva oli hyvinkin yhteinen ja hyväksytty, tieteellinen tutkimus ja Rooman kirkko muokkasivat siitä hyvinkin yhteisen totuuden. Tällainen aika on syytä palauttaa alasimelle – Iucudi reddere (Horatius).

Englannissa yläluokkaiset herrasmiehet harrastivat tiedettä, ja se oli kodikasta sekä osa näiden herrasmiehiin henkilöityvää todellisuutta. Vasta laboratoriot, alkemistit ja lopulta tiedeyliopistot eriyttivät tieteen muusta yhteiskunnasta ja alkoivat muodostua 1800-luvun pelisäännöt samaan aikaan kun jalkapallokin sai omat lakinsa. Samalla syntyi kiellettyjen kirjojen luettelo – Index librorum prohibitorum.

Samalla muotoutuivat myös tiedeyhteisöt, akatemiat, tiedekunnat ja laitokset, alati pirstaloituva tiede ja liigat, jossa pelattiin ja kaikilla pelureilla ei ollut samaa arvostusta tai taitoa, jokaisella yliopistolla tai maalla yhtä hyvää joukkuetta, jonka objektiivinen symboli ulospäin oli aluksi juuri laboratorio. Luonnon ilmiöt eristettiin sinne ja tutkittiin objektiivisessa ympäristössä. Syntyi käsitteitä kuten: Nerous on lahja oppiminen ilo – Ingenium munus, discere gaudium!


Subjekti ja objekti eriytyivät

Incudi reddere – Palauttaa alasimelle

Aluksi subjekti ei vaikuttanut objektiin, jolloin lopputulos oli objektiivinen ja joskus mukana oli Maradonan Jumalan käsi apuna. Myöhemmin tämä käsi kiellettiin ja alkoi kiistely kerettiläisyydestä, inkvisitiosta. Kaikesta huolimatta maapallo pyöri radallaan ja auringon ympäri. Joku paloi kuitenkin noitana roviolla. Aseiden keskellä lait vaikenivat – Inter arma silen leges

Subjektiivinen havainto ja objektiivinen tutkimus erotettiin toisistaan ja esiin kaivettiin Rene Descartesin kuvaama deduktiivinen ihme, enkelin hänelle unessa ilmoittama 30-vuotisen sodan tiimellyksessä. Tieteellisen tutkimuksen ihanne oli saanut läntisen mallinsa. Synnyimme jossain ulostuksen ja virtsan välissä – Inter faeces et urinas nascimur. Toki myös koiran ja suden välissä – Inter canem et lupum.

Syntyi ihmisestä riippumaton autonominen ilmiö. Samalla objektiivinen ja spekulatiivinen selitysmalli, subjektiivinen ihminen, siirrettiin sivuun jopa arkistoja penkovana ja ihmisen työstä kertovana. Silloinkin kun arkistot olivat ihmisen tekemiä, kokoamia ja säilyttämiä, hänen valikoimiaan hengen töitä ja tuotuna siirtomaista tätä varten koottujen tutkijoiden ja eurooppalaisten tiedeakatemioiden helmaan. Tieteemme joutui vasaran ja alasimen väliin – Inter malleum et incudem.

Tiede räjähti käsiin


Demokraattinen maailma romutti luonnontieteisen maailman ja teknologiauskon viimeistään atomipommien räjähtäessä Japanissa. Alkoi syntyä epäilyttäviä kysymyksiä siitä kenen historia, kenen valta, keneltä löydetty tieto, kenen arvomaailma tai kumman sukupuolen kokoama totuus? Demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisillä on oikeus tietää mitä heidän rahoillaan tutkitaan ja kenelle, mitä tarkoitusta se palvelee? Alkoi kylmän sodan kausi ja varustautumisen aika “Big Science”. Elimme toivon ja pelon välillä – Inter spem et metum.

Kun näitä kysymyksiä tuli riittävän paljon ja uusmedia alkoi levittää myös internetin kautta tietoa ilmaiseksi, vanha tieteen tekijöiden privilegio alkoi murtua. Alkoi kasvaa vaatimuksia kokonaan autonomisesta ja itse itseään säätelevästä tieteestä kuten myöhemmin taiteesta tai kirjallisuudesta, hollantilaisesta tavasta varjella salaisuutta WSOY:n suojissa lymyillen kuten Descartes aikanaan Hollannissa palellen. Syntyi mytologinen kertomus siirrettäväksi Ruotsin hoviin, kuningattarelle kerrottavaksi. Sigmund Freudia lainaten, me synnyimme virtsan ja ulosteen välistä – Inter urinas et faeces nascimur.

Vieläkö omana postmodernina aikanamme tieteen sota jatkuu, jolloin 90 % suomalaisista ei usko tiedemiesten saavuttavan päämääräänsä täydellisestä totuudesta ja 70 % katsoo tiedemiesten tutkivan vain kapeita kysymyksiä kykenemättä yhdistämään ongelmiaan laajempiin kokonaisuuksin? Onko tiede menettänyt tiedesodan aikana asemansa, ja onko aika koota voimat luottamuksen palauttamiseksi niin yksiöiden kuin yhteisöjen tasolla? Meitä kehotettiin laittamaan huvia huolten lomaan, että sielu jaksaisi kestää ankaraa vaivannäköä – Interpone tuis interdum gaudia curis. Ut possis animo quemvis sufferre laborem (Cato vanhempi).

Läpinäkyvyys ratkaisee

Se miten läpinäkyvästi tiedettä tuotetaan, on tässä tapauksessa, uudessa sosiaalisessa mediayhteiskunnassamme ratkaisevampaa, kuin jatkuva hyödytön väittely tiedekirjojen näennäisestä todellisuudesta. Koko tiedeyhteisöjen tuottamaa kirjallisuutta, kun luetaan netissä äärimmäisen vähän, vain muutama kerta vuodessa julkaisua kohden. Epäilevät suomalaiset, kun eivät näytä enää uskovan tieteen voittokulkuun salaperäisen näköisissä laboratorioissamme tai pölyisissä arkistoissa lukien, tulkiten, analysoiden, välillä unohtaen ja nukahtaen. Mediayhteiskunta taas tekee pahaa vain sanoilla – Intra verba peccare. Pilan vuoksi – Ioci causa. Vihasta kalpeana – Ira pallidus. Joku koki sen aiemmin väkivaltana – Ista quidem vis est! (Julius Caesar).

Michelseninä lainaten tieteen teko on totuuksineen inhimillistä työtä, jota tekevät inhimilliset ihmiset, jotka ovat samalla yksilöitä ja yhteisön jäseniä. Näin monet totuudet ja todellisuudet sulautuvat netissä yhteen tiedoksi, joka on totta tai tarua ja sen luonteen ratkaisemme me itse, omassa kokemuskentässämme ja tietokoneemme ääressä, uutta tai vanhaa mediaa hyödyntäen. Sillä välin tulee jotakin tapahtumaan – Interea fiet aliquid (Terentius). Hyveelle ei yksikään tie ole suljettu – Invia virtuti nulla est via (Ovidius).

 

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts