Muistelmia kirjastani ”Kirjoittamaton kirja”
Suomalaiset tuntevat toisensa – osa meistä tunnetaan myös maailmalla
Ei nimi miestä pahenna…
Kirjani on parhaillaan painossa ja odottaa ostajaansa. Tätä odotellessa avaan hivenen omia muistelmiani myös tuon kirjan ulkopuolelta. Aloitan vanhemmistani kuten niin monen lapsen kuuluukin.
Äitini Kerttu Luostarinen os. Reinikainen vietti lapsuutensa lähempänä Kallavettä ja sotavuodet oli pakoilua hälytysten tultua Kuopion torin läheisiin pommisuojiin ja hoitaen samalla työtään toimituksen apulaisena vielä hyvinkin alle parikymppisenä kertoen meille lapsille kokemuksistaan tuolloin tiuhaan pommitetussa Kupiossa. Perheessä oli kolme poikaa ja sama määrä tyttöjäkin. Pojista parikymppinen kävi uittotöissä aina Torninojoella saakka ja siellä hän myös koki vimeiset hetkensä yrittäessään pelastaan tukkilautalta jokeen pudonnutta toveriaan. Hänet tunnettiin taitavana uimarina mutta nyt koskessa uiva tukki iski häntä päähän tavalla, joka vei tajunnan ja hän katosi kosken pyörteisiin, minulle myöhemmin tutkijana kovin tuttuihin, ja menetti tajuntansa.
Pelastustyöt eivät tuoneet tulosta ja enoni ruumis löydettiin vasta kuukausien kuluttua jokisuun suvantopaikalta ja serkkuni Pekka jäi orvoksi noin vuoden iässä yhdessä leskeksi jääneen äitinsä kanssa. Nuo kuvat syöpyivät lapsena mieleeni. Pekka oli minua vain vuoden verran vanhempi.
Äitin ja isäni tapaamisesta olen keronut aiemmin kirjoissani ja samalla suvustani alkaen luostarlaitoksen lampuoideista, veronmaksajista, ja jatkuen aina 1850-luvun onnettomuuteen. Luostaristen kirkkovene kohtasi kohtalonsa sekin myrskyssä Kallavedellä palatessaan juhannuspäivänä ja häviten taistelun jälkeen aaltoihin vieden mukanaan yli 30 sukutilamme soutajaa Krimin sodan aikoihin. Nuoret miehet olivat samaan aikaan luonnollisesti omine veneineen sotimassa. Tunnemme nuo seudut nyt käytävästä sodasta johtuen erityisen hyvin.
Isääni Olavi Luostariseen törmäsin tutkimusmatkoillani Pohjois-Karjalassa 1990-luvun alussa. Hänet muistettiin siellä miehenä, joka oli liikkuvan poliisin konstaapelina sulkenut rajan Värtsilän Niiralassa ja aiemmin tämä liikkuvan poliisin mies oli ollut pidättämässä jatkosodan viimeisinä kuukausina juopunutta lomillaan rintamalta ollutta miestä. Isäni oli Tohmajärven mäellä kirkonkylän keskustassa tassipaikalla pidättänyt miehen, joka oli ampunut siellä isäni lähimmän työkaverin. Juopunutta häirikköä pidätämään tuullut konstaapeli oli ammuttu tuolla tanssipaikalla. Isäni tehtäväksi jäi hakea ja pidättää kotiinsa paennut rintamajermu.
Tämä muistettiin Tohmajärvellä ja samalla myös isäni siellä työskennellessäni pari vuotta 1990-luvun käynnistyessä. Isäni ei taas ollut vaivautunut kertomaan vähäistä asiaa tuon ajan rintamaoloista ja kun kerroin hänelle kuulemani, hän avasi minulle lisää tuon ajan ja etenkin sodan loppuhetken tunnelmista ja työstään liikuvan poliisin, ei sotapoliisin, palvelussa. Siihen kuului mm. pidätys, jolloin sodan loppuhetkillä ladosta löytyi kymmeniä rintamakarkureita ja joukossa myös majurin tasoinen karkuri.
Isäni vältteli puhumasta sodistamme. Hän halusi yhtäällä unohtaa ja toisaalla säästää meidät lapset sota-ajan tapahtumilta ja myös tapaus kummisetäni Ilmarin haavoittumisesta sai vasta kovin myöhään valaistusta. Hän oli haavoittunut vakavasti ja hänen veljensä löysivät kummisetäni kuolleitten joukosta, josta hänet kanettiin vaikeasti haavoittuneitten kuormaan kuljetettavaksi ja myöhemmin hoidettavaksi jo kerran kuolleeksi lukiteltuna. Olimme lapsia ja kertomuksia sodasta välteltiin.
Myöhempi uteliaisuuteni ja myös tuleva amattini avasi sotavuosien tai vaikkapa vuoden 1850 tapahtumat myös isälleni. Uusimman kirjani synty ja sen rakenne selityy ”Kirjoittamattoman kirjan” ja sitä ennen vuosina 2024-2025 kirjoittamieni kirjojen sisällöllä sekä tietolähteellä, joka hallitsi biljoonia sanoja ja kaikki ne olivat algoritmeille kaikkea muuta kuin ”tunnesanojamme”. Se näkyy myös kirjojen ja lauseitten rakenteissa, kappaleitten synnyssä ja ilmiöiden kuvauksessa ja rinnastuksissa. Olen seurannut nyt laadituissa kirjoissani koneen käyttämää kieltä ja rakenteita. Jos se tuntuu lukijasta oudolta vielä oudompaa se oli kuvittaessamme kirjoja. Olen viitannut tähän kirja nimessä ”Kirjoittamaton kirja” ja etenkin sen latinankielisessä asussa sekä nyt tämän kirjan nimessä ja sen rakenteissa. Olen kirjoittanut tuhansia artikkeleita ja 150 kirjaa.. On siis mistä muistella tai lainata.
Olen varonut muuttamasta näitä rakenteita vastaamaan sellaista kieliasua ja mentaalisia mielikuvia, joita algorimit sekä ”Homo Nexus” saman nimisessä kirjassani käyttää. Tämä pätee myös myöhemmin niihin kirjoistani, joiden rakennetta ”rikkovat” tekoälyn tapa sekä kuvittaa että rakennella sauomenkielistä tekstiä tai omaa, ei vain verbaalia tunnekieltäni, vaan myös ko. kielen kuvitusta tekoälyä siihenkin käyttäen.
Ilmari tarina tuli minulle myöhmmin tutuksi siinä missä myös isosetäni täysnimikaiman Enso Gutzeitin johdossa. Kotitilani Ayrshire karja oli sekin lähtöisin Enson navetasta. Näin myös koko kylä sai tätä kautta jalostetun ja myöhemmin tehokaasti hoidetun maidosta elävän yläsavolaisen erittäin laadukkaasti hoidetun ja valvotun jalostustoiminnan meijereineen ja juustoloineen. Osuustoiminnallinen liike oli käynnistynyt jo aiemmin ja pankkin oli sekin yhteinen. Tiet kunnostettiin ja sähköt vedettiin nekin liki talkoovoimin.
Elettiin 1940-lukua ja syntymäni aikoihin kylät Savossa kuten muuallakin Suomessa elivät vaurasta ja liaankin itseriittoista aikaa myöhemmin sitä peilaten uuteen lamaan ja maaltapakoon Ruotsiin. Serkkuni samasta kylästä viettivät kesiään Sveitsissä hoitaen siellä isovanhempiensa kautta syntyneitä juuria ja uusia muita matkakohteita löytyi myös Kanadasta ja Yhdysvalloista. Lähimmät naapurimme muuttivat tuolloin Kanadaan. Omat matkani suuntautuivat myöhemmin satoihin kohteisiin eri puolilla globaalia maailmaa ja usein pyydettynä luennoijana tiede- ja teknologiapuistojen sekä yliopistojen yhteisissä konferensseissa tai kongresseissamme. Vasta myöhään eläkevuosinani kieltäydyin ohjaamasta vaikkapa maailman kärkiyliopistojen tuottamia opiskelijoita heidän suomalaisena opettajanaan. Sen sijaan sähköinen kokoustaminen jatkui.
Itse kävin lapsena ns. supistetun kansakoulun, jossa koulua käytiin vain viikonloppuisin. Niillä eväin päsykokeen läpäisy Iisalmen lyseoon, oppikouluun ja myöhemmin lukioon, oli oman aktiviteetin varassa. Minua auttoi tapani kiertää lausumassa runoja jo lapsena, mutta myös rakentaa vaukkapa oma urheilukenttä, jossa valmentaa itseni ohella myös naapureittemme lapsia. Iisalmi oli nuorten yleisurheilijoitten kisailuissa valtakunnnallisesti aina kolmen kärkikunnan ja kaupungin joukossa kiitos juuri rikkaan ja laajan maalaiskunnan. Kaupungeistamme parhaiten menestyi Lahti ja sijaluku oli kuudenkymmenen joukkoon juuri ja juuri mahtuen. Tämä jos mikä kertoi maaseudun suuresta ajastamme ja samalla kasvuympäristöstäni 1950-luvulla ja vielä pitkään 1960-luvun puolella ennen maaseudun maaltapaon käynnistymistä.
Oma lukioaikani sujui tuhannen pojan koulussa, jossa hakarstit kertoivat muusta kuin toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat ovat sen tahrineet. Maantiede ja biotieteet kiinnostivat siinä missä lyyrinen kielemme ja runous. Oulu yliopistokaupunkina oli vain parin tunnin etäisyydellä itse auton ensin hankkien ja kunnostaen kaatopaikalta. Sitä tarvittiin myös tutkittaessa Iijoen rakentajan aikeita Siuruan kylässä. Maisterin tutkintoon meni vajaa kolme vuotta ja väitöskirjan valmistumista edelsi toki myös lisensiaatin tutkintokin ja kaksi maisterin tutkintoa sitä tukemassa. Toki minulla oli jo varhain perhe ja lapseni, joita voin nyt kiittää yhteisestä harrastuksestamme kirjojemme parissa. Niitä on syntynyt eläkevuosinani runsas puolensataa kuvitettuina. Poikkitieteisen työskentelyn oppiminen yhdistäen se samalla kirjailijan ja kuvataiteilija työhön on haaaste, josta nautin.
Iijoki vaihtui Kemi- ja Ounasjoeksi ja Oulussa aiemmin laadittu väitöskirja sai myöhemmin jatkoa Turun yliopistossa välillä tiedekuntaakin vaihtaen ja lisäten näin omia vahvuuksiani etenkin suunnitteltehtävissä (suunnittelumaantiede). Kenttätyö, luonnontieteissä ja ihmistieteissä, tuli alusta saakka jo lapsena tutuksi siinä missä oma-alotteinen toiminta ja muiden kouluttaminen. Isäni perintönä välttelin minulle uskottuja muille avaamasta, enkä juurikaan alkanut kertoilla menneen maailman kokemuksistani näin emotionaalisesti pisteitä keräten. Pilailu ihmisten kustannuksella ei sovi luonteelleni näin kirjalijana leipänsä ansaiten. Tämä kirjailijan työ on kallein tuntemani harrastus.
Äitin perintöä oli moni- ja poikkitieteinen tapa hallita luovuutta ja käyttää siihen sekä käsiään että päätään. Kun kylämme nuoret miehet tarvitsivat vaikkapa parturia he tulivat hakemaan apua äidiltäni ja karjan hoito tapahtui uusine innovointeineen äidin aloitteesta. Sähkön saanti kylään oli kyllä isän ja hänen verkostojensa hoidettavissa. Työnjako tuon ajan maaseudulla oli osa talkoohenkeä ja vain oma purjekunnan vene puuttui. Taustalla oli Krimin sota ja sen aiheuttama onnettomuus 1800-luvun puolella. Nykyinen jo vähin erin taloutta ylläpitäviksi muuttuneet sodat ovat erityisen vastenmielisiä enkä niistä juurikaan kirjoita.
Krimi on kirous ja vesistö vaikea paika silloin, kun alat uhmata vaikkapa koskien rakentajia ja rauhoittaa viimeiset koskemme ja myös kutukalamme lohet. Sain itse kokea sen sekä tutkijana että virkaani hoitaen, uhkauskirjeitä samalla lukien. Lapin viimeiset kosket kuitenkin suojeltiin, Ounasjoki ja Iijoen keski- ja yläjuoksu sekä samalla ympäristöminieteriö perustaenkin. Kuusamon koskisodat oli syytä haudata nekin. Vahinkojen korvaukset haettiin sitten marssimalla Helsinkiin ja pysyen siellä välillä miehiä siellä vaihtaen. Elettiin Urho Kekkosen kauden loppua ja apua haettiin myös häneltä. Oliko hänellä koskiosuuksia ulkopuolisten bulvaanien välittämänä, jäi nyt toisarvoiseksi kosket suojeltaessa ja korvaukset hoidettaessa. Kekkonen sai oman puistonsa Lapista. Suomi ympäristöministeriönsä ja koskiensuojelulakinsakin.
Muistona noista ajoista ajoin syystalvella ensiliukkailla autoni, farmari Saabin, ympäri ja katolleen Sallan ja Savukosken välillä. Auto jäi katolleen pyörittyään ensin ojaan ja alkoi täyttyä vedellä. En päässyt siitä ulos ja minua olisi odottanut hyinen hukkuminen ellei edessäni vilkkunut valo ja pyörimiseni nähnyt kulkija olisi lopulta rohjennut tulla lähemmäs autoani, josta näkyi vain renkaat ja pohja. Auto oli jo puolittain veden alla.
Autoni pyörimisen nähnyt edelläkulkenut autoilija lähestyi varoen ja näin hänen taskulampun muutaman sadan metrin päässä välkkyen. Huusin apua ja hän säikähti kuollakseen.
Se että autossa saattoi olla joku vieläpä elossa ja liki naarmuitta selviten oli näkynä uskomaton. Kunnanjohtaja oli Savukoskella opiskelukaverini Oulusta ja kävi nostamassa autoni pikkutunneilla pyörilleen ja ajoin sen vielä samana pakkasyönä Ouluun. Välillä pysähtyen juoksentelemaan ja näin lämmitellen oloani.
Autoni nähneet ohikulkijat kauhistelivat miten mahtoi käydä kuljettajalle ja muille mahdollisille matkaajille. Minä yhdyin ihmettelijöihin, tunkeuduin auton sisään ja ei kun menoksi kohti Oulua miltei makuuasennossa autoa ohjaillen. Välillä pysähtyen lämmittelemään ja lenkkeilemään. Tällaiset muistot Lapin ajoistani ovat jääneet pysyväksi ja pohtien, mitä järkeä tässä taistelussa rakentamattomista koskistamme ja korvauksista mahtaisi olla professorismiehelle. Tänään ymmärrän itseäni jo paremmin ja jopa arvostaa tekojani. Niistä kehtaa häpeilemättä jopa kirjoittaa muillekin.
Jo ensimmäisen väitöskirjan tehneenä ja toista rakennellen tutustuin äitini täysnimikaimaan. Hän oli syntynyt Kerimäellä 1915 ja kuoli Helsingissä 1991. Siis samana vuonna, jolloin kirjoittelin matkaraporttiani Brysselistä pohjoiskarjalaisten oppaana tulevaan EU-hallintoomme tutustuen ”Euroopan yhteisö ja Suomi” -vihkoseen. Tein kaikkiaan neljä laajempaa raporttia tuon koulutukseni tiimoilta Keski-Karjalan kunnille. Teimme matkankin Brysseliin ja samalla matkalla haimme tukea Pariisista saakka Pohjois-Karjalan suojelualueita ja ”tuntureita” esitellen. Suomalaiset idässä ovat oppineet hoitamaan samoilla matkoillaan useita asioita samaan retkeen ne liittäen. Aiemmin matkat tehtiin veneillä, nyt lentäen.
Loppuvuodesta olin jo Hämeessä ja raportoin heille Lomijoesta sekä ”Agropolis -strategiasta” samaan aikaan. Maaseudun toimintastrategiasta yhdestyvässä Euroopassa. Se levisi tiedepuistojen maailmanjärjestöjen toimesta (AURP, IASP) globaalina maailmalle ja EU:n toimesta Eurooppaan. Mukana oli myös kirjat maatilojen ympäristönhoidosta ja -suunnittelusta sekä laajennettu kirja Agropolis strategiasta ns ”osaamiskeskusohjelmana”.
Tuo ohjelma voitti kansallisen kilpailumme, jossa vaikein vastustajamme oli loppusuoralla Helsingin yliopisto. Samalla se oli tunnustus myös MTT (Luke) osaamiselle. Epäilemättä yliopiston kokema tappio oli heille karvas ja näkyi myös kohtelussani koskien juuri jo ikäntyneitä alan harrastajia Helsingissä. Nimeltä mainitsematonta näyteluentoni hylkääjää professorina takavuosilta. Sen jälkeen kun opiskelijoiden edustajat antoivat luennostani kiitettävän lausunnon. Näitä pitkävihaisia, joskus ruotsia puhuneita, Suomesta löytyy vieläkin. Riitely heidä kanssaan on turhuuksien turhuutta ja menetettyä kallista aikaamme. Aikaa ei ole meille annettu väärin se käyttäen. Riidat ovat juuri tällaisia kalliin ajan virheellistä ja vihoviimeistä kulutusta. Tähän tekoälyn aikaa ei pidä haaskata.
Näitä kiitettäviä näyteluentolausuntoja oli tullut matkan varrelta puolenkymmentä ja myös opettajainvalmistuslaitoksen tasoiselta taholta. Samalla professorin pätevyyksiäkin. Miksi RKP ja sen edustaja oli näin katkera? Elettiin 1980-lukua. Mitä Helsingin yliopistossa tapahtui? Olin paljon matkoilla, enkä ehtinyt töiltäni seurata Suomen ja RKP:n tapahtumia. Saamelaisten asiaa voin ajaa mutta en nyt ruotsalaisten. Kyllä he puolensa pitävät ilman minuakin.
Loimijokilaakso sen sijaan sai oman EU:n tukeman Leader -ohjelmansa ja samalla jokiohjelmat laajenivat johdollani yleiseurooppalaiseksi ”European Rivers Network”- jättiohjelmaksi. Samalla syntyi kestävän maatalouden ohjelma (SUSAGRI). Brasilia sai sekin ohjelmansa ”Relatorio sobre o programa Brasileiro Agropolis. Comparacao entre as estrategias da Finlandia a do Brasil ABIPTI. Brazilian Association of Technological Research Institutione. ABIPTI”.
Samalla saivat alkunsa ”European Rivers Network” ja SUSAGRI. Eurooppalainen kestävän kehityksen ohjelma sekä maatalousohjelma luonnon ja ihmisen ehdoilla. ”Sustainable development in Agriculture: Indicators, administrative programmes and demostrations (Susagri)”. Näin jokiohjelmista (European rivers network) siirrytiin seuraava aske kohti luonnonvarojen kestävää käyttöä ja suomalaisvoimin vielä tuolloin. Tämä aiheutti vanhoillisissa piireissä Helsingissä ärtymystä ja koskien juuri MTT:n (Luke) sekä alan yrittäjien (heidän järjestöjensä) aktiivista toimintaa. Ikävää muisteltavaa näin vuonna 2026. Mutta kertoo tuon ajan ihmisistä erona omaan aikaamme.
Palaan äitini nimikaimaan. Iloisempaan muisteltavaan. Hän kun kehitti maisemasuunnittelun tutkimusta ja opetusta Suomessa laaja-alaisesti ja kykeni toteuttamaan eri suunnittelukohteita samaan aikaan.
Maalaiskotiin Kerimäellä syntyneen Luostarisen molemmat vanhemmat olivat kansanedustajia, Alpo ja Aino Luostarinen. Tultuaan ylioppilaaksi 1935 Luostarinen opiskeli ensin maa- ja metsätaloutta Helsingin yliopistossa, sitten siirtyi Berliiniin opiskelemaan puutarha-alaa. Sota keskeytti opinnot.
Valmistuttuaan Suomessa hän palasi 1942 takaisin Saksaan ja päätti opintonsa siellä vuonna 1944 professori H. F. Wiepking-Jürgensmannin johdolla, joka oli laaja-alaisen maisemasuunnittelun edelläkävijöitä. Upeaa näin suomalaisittain ja muistaen millaisia aikoja nämä olivat. Näin minulla oli mahdollisuus seurata hyvin lukuisia tapahtumia jo hyvin varhain sekä äitini että isäni sukulaisten kautta (Esim. Ilmari Luostarinen Enzo Gutzeitin johdossa/ juutalainen vaimo, isoisäni veli). Saan vieläkin joskus häntä koskevia kysymyksiä tyyliin, missä hän toimi sotiemme aikana? Missä Mannerheim toimi?
Työurallaan Aino Luostarinen suunnitteli muun muassa kotipuutarhoja, sankarihauta-alueita, hautausmaita, asuinalueiden ympäristöjä ja katuistutuksia. Hän oli vuonna 1946 perustajajäseniä Suomen Puutarha-arkkitehdit -yhdistyksessä ja mukana perustamassa maisema-arkkitehtien suomalaista ammattijärjestöä. Rakastan puutarhaani ja mikään ei ole tärkeämpää kuin juuri puutarhan hoito. Etenkin jos siellä on vielä satoja veistoksiakin.
Ilmari veljineen oli taas mukana maan suurimman paperintuottajan ja sellunkeittäjän johdossa muussakin kuin puutarhajuhlissa. Ei vähiten vaikkapa Lapin koskisodissamme. Sotaa kun kävivät Pohjolan Voima ja Kemijokiyhtiö. Pohjolan Voima oli yksityinen ja Gutzeitin komenossa. Kemijokiyhtiö oli valtion yhtiö ja sota käytiin yksityisen ja valtion omistaman pääoman välillä. Kuusamon koskisodissa rahaa kuljetettiin helikoptereilla ja samat koskiosuudet ostettiin moneen kertaan. Ensimmäisenä puolet osuuksista omistava voittaa sodan. Näin minulle kerrottiin. Kun on kuunnellut tuhansien ja taas tuhansien ihmisten kertomuksia syvähaastatellen heitä, kertomusten luonne ja niiden tulkinta on tullut osaksi ominta osaamistani. Etenkin kun koneet tulkitsevat ja luokittelevat ne vielä uudelleen.
Aino Luostarinen vaikutti merkittävästi tutkimustyön ja opetustoiminnan kautta, hän oli ensimmäinen maisemasuunnittelun opettaja Teknillisessä korkeakoulussa vuodesta 1969. Toisaalta hän julkaisi alaltaan myös laajemmalle yleisölle, kuten teoksen Puutarha ja maisema vuonna 1951.
Se oli vuosi jolloin synnyin ja jolloin myös nykynen kustantajani (BoD) Saksassa käynnisti omat juhlansa 10 heinäkuuta. Sama päivä ja vuosi jolloin minä synnyin. Mahtoiko olla pelkkä sattuma? Omalla pientilallaan Siuntiossa Luostarinen paneutui henkilökohtaisesti viljely- ja ekosysteemien kehittämiseen. Toki näin tehtiin myös MTT (Luke) ohjauksessa ja tänään sen tulokset ovat vielä tärkempiä kuin 1990-luvun puolella.