Kuningas jalkapallo – nerojen lajiko?


Onko kuningas jalkapallo luova ja innovatiivinen laji?

Miksi jalkapalloa pidetään usein flosofisena älypelinä? Mikä tekee köyhien slumminuorten lajista luovan ja innovatiivisen? Vai onko se sitä lainkaan?

Juha Kanervan, jalkapallon historian hyvin tuntevan kirjoittajan mukaan, tämä laji on urheilun esperanto. Peli on halpaa harrastaa, yksinkertainen säännöiltään ja kiinni pienistä elementeistä. Siinä koko lajin idea. Köyhän ja työväen harrastama ja suosima massojen laji. Laji joka sopii kaikille.

Miksi tämä laji ei oikein sovi Suomeen tai Yhdysvaltoihin? Yhdysvalloissa jalkapallo on naisten ja nössöjen laji. Suomessa taas agraariajan yhteisö ei suosinut 1900-luvun alussa leikkimielisiä lajeja eikä meillä ollut edes kunnon teollista yhdyskuntaa, joka olisi yhdistänyt massat jalkapallon ympärille. Aloimme suosia voimailua ja yleisurheilua, yksittäisten ihmisten ylvästä ponnistelua. Hieman samaan tapaan kuin vastaavantyyppisissä yhteisössä Keniassa vielä nykyisinkin.

Tällaisia selityksiä saa kuulla usein. Lisäksi jalkapaloon liitetään monen tuntemat mystifioidut tarinat a kertomukset, joissa taustalla on kerronnallisia aineksia konfliktisen maailman ja jalkapallon yhteydestä. Jalkapallosta on tätä kautta tehty ”elämää suurempi” kertomus. Lisäksi näkee tarinoita, jotka liittävät palloilulajit sotaleikkeihin hieman samaan tapaan kuin kotoisen pesäpallomme kohdalla. Nuorten miesten sotaisaa kuntoa pidettiin yllä ja tuloksena oli haavoittumista, kuolemista ja sodan strategiaan sopivaa hyökkäystä ja puolusta. Leikkiä sodan varjossa.

Palloilulajit ja niiden harrastus muistuttaa kansakuntien historiasta. Eteläamerikkalainen Ronaldinho hymyilee, vaikka paineet ovat varmasti valtavat. Edellisissä kisoissa Ronaldo miltei romahti niiden alla. Italiassa pelaajat repivät toisiltaan liki silmät päästä. Ruotsalaiset sivistyskansan lapset tappelevat keskenään. Englannissa tappelevat huligaanit ja kannattajajoukoiksi itseään nimittävät “fanit”. Jalkapallo on vakava laji eikä siihen mahdu hymyä yhtään sen enempää kuin suomalaiseen jääkiekkoon. Nationalismin ilmentymät ovat mukana kaikessa kansainvälisessä kilpaurheilussa. Niin oudolta kuin lippujen nostaminen salkoon tuntuukin kun kyseessä ovat monikansalliset formularatojen moottorinvalmistajat.

Vielä hetki takaperin urheileva ihminen ja etenkin jalkapalloilija leimattiin tyhmäksi. Sitä piti harrastaa hieman salaa. Joukkueurheilun kohdalla sellainen on vaikeaa. Maastossa juosten tai hiihtäen salaaminen oli helpompaa. Urheilussa menestyminen vaati lujaa harjoittelua. Kansan mielestä tyhmä työt tekee. Älykäs ihminen ei ainakaan näyttänyt tekevänsä työtä. Pitkät työpäivät ja siitä saatava arvostus on melkoisen myöhäsyntyinen ilmiö. Tiedemiehelle sellainen sallitaan. Ehkä myös taiteilijoille. Luova työ on erilaista ja poissa ammattiyhdistysliikkeen silmistä. Onko jalkapallo luovaa työtä, älyllistä ponnistelua ja tiimityön yksi varhaismuodoista? Ovatko sen roolit ja verkostot innovaatiotyön alku? Tänään vaatii suurta siviilirohkeutta kertoa ettei välitä kilpaurheilusta, ei itse harrasta urheilua ja huolehdi terveydestään. Fläppitauluihin mutkikkaita kuvioita piirtävät valmentajat ja TV-kommentaattorit ovat guruja ja velhoja, jotka tekevät lajistaan mystisen nerouden lähteen. Oerganisaatiot käyttävät näitä valmentajia omina konsultteinaan. He tietävät miten tiimiä ohjataan ja kuinka strategia toteutetaan kentällä. Raha liittyy lajiin siinä missä käsitteet brändistä ja talouden suoraviivaisista lainalaisuuksista. Hyvä valmentaja on osa tiimityötä ainakin Suomessa. Samoin promoottori, palkitsija ja kontrolloija itse innovaattorin rinnalla. Innovaattori ei tee itse maalia vaan verkosto, klusteri, yhteistyö, partnerius, innovaatiojärjestelmä. Tämä näkyy myös tämän päivän jalkapallossa. Samoin formuloiden ratissa. Kimi Räikkönen kiittelee kaikki tiiminsä jäsenet siinä missä Fernando Alonso. Kulttuuri ei tule latinalaisesta eikä skandinavisesta maailmasta vaan se on globaali.

Jalkapallo on muuttunut osaksi talouden klusteria ja menestys syntyy tätä kautta. Parhaat pelaajat saavat koulutuksensa lopulta parhaassa ”tallissa”. Parhailla talleilla, liigoilla, on mahdollisuus ostaa parhaat pelaajat, valmentajat, koko se valtaisa järjestelmä, johon kuningas jalkapallo perustuu ja josta se voimansa ammentaa.

Viihteen rajan vetäminen ammattiurheiluun on vaikeaa. Leikkiä se tuskin enää on. Sen taloudellinen merkitys kertautuu median ja monien urheilusta irtautuvien liiketoimien yhteydessä. Jos urheilussa ja jalkapalossa on jotain neroutta ja innovatiivista, luovaa ja osaavaa, se esiintyy parhaimmillaan kentän ulkopuolella. Hieman samaan tapaan kuin vaikkapa nyrkkeilyssä. On vaikea kuvitella Tysonia luovaksi neroksi. Ellei neroutta määritellä uudella tavalla. Luovuus ja innovatiivisuus löytää siellä kasvuympäristönsä muualta kuin nuoratusta neliöstä.

Koskeeko tämä sama myös kuningas jalkapalloa? Eikö itse peli ja sen säännöt, aina saman mittainen maali, ole hyvinkin konservatiivinen ja säilyttävä. Kuka suostuisi muuttamaan maalia hieman leveämmäksi pelkän viihteen varjolla? Formulat vaihtavat sääntöjään harva se viikonloppu.

Ihmiset ovat kansallisen menestyksen perään, oli laji miten hullu tahansa. Vielä hetki sitten emme ymmärtäneet Curlingista emmekä kyllä metallimusiikistakaan mitään. Tänään olemme ne jo kansallistamassa ja sankarit ovat omiamme. Innovaatio ei ole sama kuin innovaation leviämien, diffuusio. Ei ole väli sillä onko kyseessä ”kansallinen” tai ”oma” kunhan siinä vain menestytään. Massat ja kaupallisuus on toki eri asia kuin lajin harrastus ja sen muutamat ammattilaiset. Kimi Räikköseltä odotetaan jo muutakin kuin vain kykyä ajaa lujaa ja kiitää lopuksi tallinsa henkilöstö. Tahtoi hän sitä tai ei.

Miksi suomalaiset menestyvät auton ratissa ja rallissa mutta eivät oikein kuningas jalkapallossa? Rauno Aaltonen, takavuosien suuri idolimme rallipoluilla, antoi tähän hätkähdyttävän vastauksen. Kulttuurimme Suomessa on hänen kuvaamanaan kovin nuori ja sisältää vähän sellaisia symbolisia rakenteita, jotka rasittaisivat rallimiehen keskittymiskykyä. Kun aivojaan ei joudu edes piilotajuisesti rasittamaan ”turhalla” voi keskittyä oleelliseen, ”kirraa, kirraa” huutoihin kartanlukijalta ja tulosta syntyy. Aaltonen perusteli vastaustaan pitkällä kokemuksellaan ohjaillessaan nuoria suomalaisia rallikuljettajia maailman turuilla. Maalaispoikia maalaispoikien joukossa.

On mahdollista että suomalaiseen kulttuuriin todellakin liittyy tiettyä pragmatismiksi usein kutsumaamme tapa käsitellä maailmaa sekä ennen kaikkea konvergoivan ja divergoivan ajattelun välistä rajoittuneisuutta. Luovaa, innovatiivista ja divergoivaa on pyritty kyllä viime vuosina lisäämään. Tämä selittäjä ei kuitenkaan ole ainut mutta hyvä alku pohdinnalle miksi suomalaiset ovat rallikansaa mutta eivät oikein kuningas jalkapallon taitajia.

Toinen selitys lähtisi tavastamme ottaa vastaan uutta ja hyväksyä se tai hylätä. Ei siis niinkään pohtia sitä pallokentällä tai auton ratissa ja panna käytäntöön. Kyseessä on kykymme avata erilaisia symbolisisältöjä tai jättää ne huomiotta. Tässä konventiot ovat yleisiä vastaanottoperiaatteitamme ja esim. taiteen tai uuden toimintamekanismin, innovaation syvempi kieli. Se miten onnistumme riippuu tavastamme erotella tietoa joko tiedollisesti (kongnitio), tunteisiin liittyen (affektio) tai tavalla, joka muuttaa käyttäytymisemme (behavioristiset komponentit). Nämä kaikki kolme liittyvät myös jalkapalloon ja tapaamme ajaa autoa.

Pragmatisimin ohella tiedonkeruujärjestelmiimme kuuluvat ainakin kybernetiikka ja konstruktivismi. Erityisesti prosessoiva ja konstruktiivinen innovointi edellyttää intuitiivisia, yhdistettyjä järjestelmiä ja tieteessä poikkitieteisyyttä. Monet monialaiset tieteen tekijät ja älyköt ovat huonoja auton ratissa. Aaltonen on siis oikeassa mutta puhuu väärällä kielellä moittiessaan suomalaisia joko tyhmiksi tai kulttuurilta köyhiksi. Ilmiön tausta on sosiaalisessa pääomassamme ja sen poikkeavassa tavassa ottaa vastaan ja hyväksyä, panna käytäntöön sekä tehdä nopeita valintoja. Sosiaalinen pääomamme ja sen muisti suosii nopeaa päätöksentekoa auton ratissa kartanlukija vieressä mutta ei enää pelissä, jossa mukana on lukuisia keskenään ristiriitaisia intuitiivisia tapahtumia. Pragmatismi ei suosi divergoivaa ajattelua eikä konstruktiivista tietojen käsittelyä, valintaa ja pikaista vastaanottamista. Takavuosina näissä tilanteissa jääkiekkoilijamme alkoivat ”puristaa” mailaa ja hävisivät vaikka johtivat vielä pari minuuttia ennen pelin päättymistä kolmella maalilla Ruotsia vastaan. Syy tiedettiinkin. Ruotsalaiset olivat niin ”tyhmiä” (divergoivia) etteivät he tienneet enää voivansa voittaa. Suomalaiset taas niin ”viisaita” (konvergoivia) että ymmärsivät voivansa vielä jopa hävitä. Pragmaattiseen, ehdollistettuun muistiin liittyy muisto traumasta, joka ei pyyhkiydy samoin kuin konstruktiivisessa ja niin tätä traumaa jääkiekkoilijat kutsuivat sodan aikana syntyneen suuren ikäluokan ”sekava tilanne Suomen maalilla”- sukupolven ongelmaksi. Juha Jokinen käytti tätä ilmaisua kuvatessaan suomalaisten 10-0 tappiota silloiselle Neuvostoliitolle ja sen ”punakoneelle”. Myöhempi jo hieman divergoivampi ja luovempi sukupolvi kykeni myös voittamaan joukkueena ja konstruktiivisena tiiminä divergoiden. Tällöin muotiin tuli Antero Metarannan selostama ”Se on siinä” -sukupolvi tai ”Ihanaa ihanaa –leijonat” -sukupolvi. Samalla alettiin moittia näitä nuoria ”heti, nyt ja tässä” –sukupolveksi erona suurelle ikäluokalle (”ennen helvetti jääty kuin …” -sukupolvi). Sama ilmiö käsiteltiin tuhansina palstoina mediassamme euroviisuvoittomme jälkeen.

Onko jalkapallo vaativimmillaan tällaista? Onko brasilialainen pelityyli syntynyt kulttuurissa, jossa tiedon keruu ja käsittely on meille vierasta ja samalla myös sen käyttäytymistä muuttavat elementit? Avautuuko se alkuperäisenä meille lainkaan?

Varmaan näin on. Saksalainen pelityyli on vallan muuta kuin brasilialainen, ellei brasilialaisen pelityyliä ole ”pilattu” euroliigoissa. Nykyisin näin tahtoo olla ja globaali peli ja sen tyylit mustuttavat yhä enemmän saksalaista eurotyyliä. Koko eurooppalainen innovaatiopolitiikka ja -talous yskii sen saman ”eurotyylin” seurauksena. Rahoittaja ja sen maailmankuva, tiedonkeruujärjestelmät ja käyttäytyminen ratkaisee mitä tälle lajille tapahtuu tänään ja tulevaisuudessa. Peli muuttuu pelkistetyksi, tylsäksi ja yhden maalin voitto on turhan työn välttelyä. Sillä saavuttaa optimaalisen määrän pisteitä pienimmillä mahdollisilla panostuksilla. Kun kosiskellaan markkinoilla suuria massoja ja jälkiomaksujia, tyylillä ei ole niin väliä, kunhan se on riittävän konservatiivista ja vanhaa konventiota toistavaa. Vahakantaiset organisaatiot ja politiikka elävät tästä innovaatiopolitiikkaa välttelevästä normistosta ja moraalista.

Kaikessa suoravivaisuudessaankin jalkapallo on rikas ja monipuolinen laji. Siinä taklataan, syötetään ja harhautetaan. Yksilö on siinä joukon jäsen mutta ratkaisun tekee yllättävä tilanne ja sen laukaiseva intuitio. Siinä mielessä kyseessä on innovatiivinen ja luova prosessi. Se voi olla syynä brasilialaisten kuuteen mestaruuteen ja siihen ettei suomalaisia ole nähty jalkapallon suurtapahtumissa.

Lajiin vihkiytymätön ei voi ymmärtää kuinka näitä intuitiivisia prosesseja harjoitellaan. Kuinka sattumanvarainen ”Luojan käsi” on lopulta maradonien tuhansien työtuntien tulosta siinä missä taiteen ja tieteen intuitiot, divergoinnin tulokset sekä kyky ottaa vastaan “Jumalan käsi” tao miten niistä tehdään myyttejä. Tyhmälle katsojalle on kerrottava kuinka kaikki tuo vaati neroutta. Einsiteinin havainnot ja Da Vincin nerouden voi ymmärtää ehkä sanomattakin. Vai voiko? Tarvitaanko siihenkin suurien massojen ja instituutioiden, konvention antama malli ja hyväksyntä?

Minkä vuoksi suomalainen mäkihyppääjä tai pituushyppääjä kertovat tänään olevansa joukkueen jäseniä, osa tiimiä, ja yksilölajin edustajia vain hetken? Silloin kun itse suoritus tapahtuu ja kestää vain muutaman sekunnin? Onko yhdestä brändistä tullut ahdistava pakkopaita? Ehkä juuri tästä löytyy jalkapallon suosion ja luovuuden, innovatiivisuuden ydin. Se on aikamme tuote eikä muuta ole nyt juuri tarjolla. Se on elinkaarensa huipulla leijaileva brändi, jonka kesto vain on hieman pidempi. Vai onko kyseessä luova prosessi erona innovaatiolle. Jalkapallo on sittenkin äärimmäisen konservatiivinen rajoineen, käyttäytymismalleineen ja tuomareineen. Herrasmieslaji, jossa yhden loukkaantuminen pysäyttää koko tapahtuman. Onko kyseessä ilmiö, joka peilaa sittenkin vain suurten massojen, jälkiomaksujien suurta valtaisaa enemmistöä ja sen tarpeita? Ja jos näin on, missä on innovatiivinen urheilu ja liikunta? Voiko se olla koskaan suurten massojen oma ja hyväksymä, kaikkien yhteinen laji, slummista nostava yksinkertainen osaaminen?

Me odotamme jalkapallossa jotain turvallista ja toistuvaa kuin perhokalastaja saaliinsa kimpussa toistaen tylsiä heittoja vuodesta toiseen. Ja aina se kuitenkin kannattaa. Idea ja jännite ei synny niinkään “tylsänä” kuvatun odotuksen palkitsemisesta maalina tai jalokalana. Jännite syntyy traditiosta, toistosta, odotuksesta, ei itse tapahtumasta sinänsä. Tällöin odotuksen takana on oma tapamme siirtää unelmamme projisoituina kentälle tai tapamme palata takaisin “luolien suulle”, jossa nämä urheilussa toteutuvat vietit ja saalistus ovat nyt mahdollisimman peiteltyjä, mutta ehdottoman tärkeitä ja välttämättömiä.

15.6.2006
Matti Luostarinen

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts