Tapani Lepolalle
Tapani Lepola ihmettelee oikeutetusti (SS 22.6) miksi napapiirin joulupukinmaan tarina on ollut vuosikymmenet käsittämättömän tahmea. Yritin vastata siihen jo saman lehden alakerrassa, mutta puhuen jalkapallosta. Oletan että nämä kirjoitukset eivät olleet vahingossa rinnakkain, mutta harva niitä molempia havaitsi. Matkailua ja joulupukista kiinnostuneita ei välttämättä kiinnosta jalkapallo.
Uuden idean kohdalla suomalainen yhteiskunta on äärimmäisen pragmaattinen, käytäntöön suuntautunut ja siinä pitäytyvä. Lisäksi meitä kiusaa konvergoiva, vanhakantainen ja säilyttävä tapa vastaanottaa uutta tietoa tai panna se käytäntöön. Konvergoivassa ja pragmaattisessa päädytään sinänsä hyviin ratkaisuihin, mutta ilman luovaa ja innovatiivista, vapaasti reflektoivaa (=divergoivaa) ajattelua. Jälkimmäisen rinnalla kulkee lisäksi sellainen tiedonhankintajärjestelmä (=konstruktivismi), joka toimittajalle ja tiedemiehelle on hyvin tuttu ja muutokselle välttämätön, mutta ei toki välttämättä poliitikolle, talouden ohjailijalle tai edes insinöörikoulutuksen saaneelle suunnittelijalle.
Lepola ihmettele sitä, miten Lapissa on kyetty toteuttamaan upeita matkailukohteita, mutta ei Niilo Tarvajärven alun perin esittämästä upeasta ideasta. On siis taitoa ja investointikykyä mutta ei oikeassa paikassa. Miksi idealtaan kantavimmalta vaikuttava kohde on jäänyt toteutumatta tai on toteutukseltaan kuin tervan juontia.
Olin itse yli vuosikymmenen Lapissa kiertämässä kun Levin matkailukohde käynnistettiin Kittilässä. Sen käynnistämistä edelsi ensin Kemijokilaki, Ounasjoen ja lopulta muiden rakentamattomien jokien suojelulait. Lappiin oli valmisteilla parikymmentä allasta, joista kolme Ounasjokeen. Levin juurella Sirkan kylä oli ollut yli 20 vuotta allaspeikon riuduttamana. Allaspeikko näkyi kaikkialla.
Ensin Lapista oli saatava pois sellaiset hankkeet, jotka olivat suurten matkailuhankkeiden esteenä. Poisoppiminen on pragmaattiselle, peruselinkeinoista ja raskaasta teollisuudesta leipänsä saaneelle, energiaa hakevalle kulttuurille tuskaisa prosessi. Vielä tänäänkin Lapissa on varmasti ihmisiä, joiden kohdalla tätä ei ole kokonaan saatu karsituksi. Ilmiö on hieman sama kuin brittiläisen imperiumin kohdalla, jossa ylähuoneen Lordien aurinko ei ikinä laske Imperiumin yltä tai Venäjän kokemat ”aavekivut” Neuvostoliiton hajottua.
Kun Levin rakentaminen lopulta alkoi, hanke sinänsä oli pelkkää pragmaattista insinöörityötä ja käynnistyi kaavoituksella. Tunturin rinteiden muuttaminen laskettelurinteiksi ja hotellien rakentaminen ei ole suomalaisille ongelma. Se muistuttaa joen patoamista, teiden ja infrastruktuurin ylläpitoa.
Legendaarisen toimittaja Niilo Tarvajärven esittämä Joulupukinmaa oli divergoiva prosessi, siinä missä kiistelty Tarvajärvi itsekin divergoiva ihminen. Idean toteutus olisi vaatinut samanlaista osaamista kuin mihin Naantalin Muumimaassa oli opittu jo vuosisatojen saatossa. Naantali oli ja on vanha matkailusta elävä kylpylä myös kansainvälisesti. Tässä alueet ovat ”oppivia” ja niiden sosiaalinen muisti (pääoma) toimii joko pragmaattisesti konvergoiden tai konstruktiivisesti divergoiden. Lapin kaamoksessa ei ole ollut varaa tehdä rohkeita, divergointiin liittyviä suuria hankkeita. Ankara luonto on asettanut ehdot, jossa toteuttamiskelpoiset hankkeet kloonautuvat muualta, ovat moneen kertaan kokeiltuja, poliittinen järjestelmä on ne hyväksynyt konvergoiden ja pragmaattisesti. Näitä ehtoja Niilo Tarvajärven ”idea” ei täyttänyt 1960-luvun Suomessa ja Lapissa se on rasite vielä tänäänkin.
Yleinen selitys, jossa Suomi ja Lappi kuvataan muutosvastarinnaltaan muuta Eurooppaa vaikeammaksi, ei siis sellaisenaan sovi. Tämä väite on ylipäätään jatkuvana kestoväitteenä samaa luokkaa kuin muutkin sellaiset stereotypiat, joilla kansoja, kansakuntia ja maakuntia (maakuntehenkiä) kuvataan, ylläpidetään ja joiden merkitys on pikemmin viihteellinen kuin edes puolitieteellinen. Kansainvälistymisen myötä näiden stereotypioden määrä on ollut kasvussa. Niiden pedagoginen merkitys oli Suomessa erityisen merkittävä ennen sotavuosia ja vielä kauan niiden jälkeen. Maantieteen oppikirjat ovat tuolta ajalta täynnä myös erittäin rasistisia alueiden, kansakuntien ja myös maakuntien pilkallisia kuvauksia. Maakuntalehdet olivat pitämässä yllä näitä ”maakuntahenkiä” Suomessa, joihin myös Tapani Lepolan toimittama Savon Sanomat aikanaan osallistui ja tehtävä oli ja on edelleen ymmärrettävä; maakunnan edunvalvonta, alueellinen identiteetti ja talousalueen menestys. Aiheesta ja kirjallisuudesta lisää esim. ensimmäisessä väitöskirjasani ”Spatial identity in the face of environmental Changes” vuodelta 1982. Tuolloin käsite paikkaleimautumisesta, spatiaalisesta identiteetistä ja mentaalisista alueista erona regionaalisiin, kartalle piirrettäviin alueisiin, rantautui myös Suomeen. Möhemmin sitä syvensi populaarina julkaisuna Alex Haleyn kirja ”Juuret”, jonka televisiosarja neekeriorjista sai aikaan suomalaisissa innostuksen sukututkimukseen ja samalla käsite ”juurista” syveni mutta muuttui myös spatyiaalisena ”alueelliseen muitiin” ja ”sosiaaliseen pääomaan” liittyvänä tutkimusena harrastelijoiden pseudotieteeksi ja ilmiö katosi hetkeksi suomalaisen maantieteen ja aluetieteen tutkimuksen kärjestä. Nyttemmin se on tullut uudelleen muotiin lähinnä verkostotutkimuksessa, yhteisötutkimuksessa ja etenkin poikkitieteisessä innovaatiotutkimuksessa, jossa alueen ja yhteisön, yhteiskunnan toimintatavat ovat yhteistä globaalia kieltämme. Innovaation syntyä, leviämistä ja ”syvenpää kieltä” ymärretään sosiologisena ja maantieteellisenä mutta myös historiallisena ja pyskologisena, yhdyskunta- ja aluesuunnitteluun liittyvänäå ilmiönä. Kirjallisuutta aiheesta lisää mm. toisesta väitskirjastani ”Ekologinen klusteri ja inovaatiopolitiikka” (2005).
29.06.2006
Matti Luostarinen