Tapasin Terttu Arajärven ensimmäisen kerran joskus 1970-luvun puolella kongressiesitelmien tauolla ja keskustelimme verkostoista, verkostotyöstä ja luovasta lapsesta, innovoinnista. Professori Arajärvi oli silloin minua 30 vuotta iäkkäämpi mutta vaikutti liki ikäiseltäni. Hän kertoi jäävänsä pian eläkkeelle ja itse olin urani alussa. Nyt kirjoitan hänestä ikään kuin ihmisestä, josta nekrologin laatiminen on mahdotonta. Hänhän elää ja voi hyvin, kengurun kohtu on koko ajan läsnä.
Luovan lapsen sylissä
Terttu Arajärvi oli poikkeuksellisen karismaattinen ja lämminhenkinen puhuja ja luennoija mutta myös hyvä kuuntelija. Terävä-älyinen ihminen tekee johtopäätöksiä nopeasti ja yhteinen kieli löytyy välittömästi. Lastenpsykiatrian suomalainen uranuurtaja ja tiikeriemo oli muutakin kuin taistelija lasten oikeuksien puolesta. Hän oli valoisa, mukaansa tempaava ja innostava humoristi, poikkitieteinen oivaltaja ja ilman muuta innovaattori uutta hakiessaan. Kun on kuvattava luovaa innovaattoria, Suomessa sellainen on ollut esikuvanani professori Terttu Arajärvi.
Lapset ovat luovia syntyessään ja innovoivat koko ajan. Kun rakensin omaa verkostoani ja sen filosofista taustaa kovin pragmaattisessa ja jäykässä suomalaisessa työyhteisössä, Terttu Arajärven kaltaiset tapaamiset olivat aina rikastuttava kokemus.
Hän ymmärsi työryhmätyöskentelyn psykologiset ja sosiaaliset vaatimukset ja ihmisten persoonalliset voimavarat. Konsultaatiota tuli pyytämättä ja kannanotto asiaan kuin asiaan. Ei sillä sisällöllä ole väliä. Oleellista on, että joku kuuntelee ja uskoo ymmärtävänsä. Kyllä lapsi tämän tajuaa. Kenguruhoidon.
Henkinen syli ja kenguruhoito
Lapsen mielen ja tunteen ymmärtäminen ei ole mitenkään suljettu pois aikuisen ja myös iäkkään ihmisen elämässä, päinvastoin. Jos en saa itsestäni omaa lasta liikkeelle flow -tila jää saavuttamatta ja työ on puolivillaista puuhastelua.
Ilmiön syntyä voidaan edistää, harjoitella, viedä hyvin pitkälle ilman päihteitäkin. Huippusuoritukseen pyrittäessä ei saa kantaa mukanaan taakkoja, joiden henkinen lukko on kantajalleen joskus ikuinen painajainen. Kiusaaja ymmärtää tämän takaraivossaan ja on pirullinen hävittäessään luovan ihmisen polut kuin talvinen kaamoksen tuisku.
Oscar -voittaja Seymor Hoffman päätti jättää maallisen vaelluksensa 46 -vuotiaana. Lahjakkaan näyttelijän päihdeongelmat tunnettiin ja Nälkäpelin vihan liekit jäivät miehen viimeiseksi roolityöksi. Harvoin viimeinen työ on noin kuvaava.
Televisio näytti meille viimeisimpänä hänen roolityönsä pappina, jota vainosi kiusaaja, musta enkeli hakien miehestä jotain sellaista, jolla Messiaskin olisi tuomittu ristille. Asetelma oli liiankin tuttu Suomessa eläen. Omalla kohdalla luostarilaitoksen geenit voivat tuota kokemusta vielä avata tietämättäni aina ajanlaskumme alusta alkaen.
Vieroitusongelmat heroiinin käytöstä tiedettiin ja uutinen kuolemasta ei tullut yllätyksenä. Hollywood -maailma on kaukana Terttu Arajärven kuvaamasta elämästä, jossa lapsi otetaan vastaan sellaisena kuin hän on, eikä siinä suoritteilla haeta hyväksyntää vanhempien rakkaudesta kilpailtaessa.
Tässä yhteiskuntamme on muuttunut viimeisen parin vuosikymmenen aikana aiempaa kovemmaksi ja suorituspaineet kasvaneet kasvamistaan. Se vähentää luovuutta, intohimoa oman sisäisen lapsen kasvuun ja palkitsevaan elämään.
Sellainen lyhentää mäkihyppääjän hyppyjä ja tuo lisä sekunteja hiihtäjän matkalle, umpeuttaa yrittäjien ladut ja vie työpaikat pois maastamme. Maaseutu autioituu nyt mutta ei enää rakennemuutoksen kourissa. Nyt kun työt vähenevät myös palveluelinkeinoissamme. Tämä tauti on taatusti itse keksimämme ja ylläpitämämme. Tiukkeneva rahapolitiikka Yhdysvalloissa näkyy jo kehittyvissä talouksissa. Enää ei anneta löysiä.
Nyt on oltava realisti ja oppositiolle on annettava mahdollisuus kilpailla hallituksen esitysten kanssa talouden rakenteista hollantilaisten tapaan puolueettoman arvioijan antaessa äänestäjille eväitä mistä valita. Nyt hallitustamme on tässä tukenut koko poliittinen eliitti ja sen virkamieskunta.
Sen saat mitä pakenet – oikein mutta toisin päin
Harvinaisen tasapainoinen ja maailmankuvaltaan vankalla pohjalla liikkuva Mika Poutala on loistava esimerkki huipulla menestyvästä pikaluistelijasta, urheilijasta muutaman sadasosan päässä suuresta unelmastaan. Edellisten olympiakisojen toinen startti ei mennyt pikamatkalla aivan nappiin ja horjahtelu vei kultaisen mitalin. Suuren sankaruuden ja petturuuden välinen ero on huipulla sadasosin mitattavaa turhuutta. Juha Mieto muistaa ne katkerat hetket.
Laumahenkisen massan viihdyttäjänä mediat ovat sokeita. Sokeus tekee mediayhteiskunnasta ja sen vallasta vaikeasti hyväksyttävän yhteiseksi arvomaailmaksemme. Se rakastaa Hollywood -maailman menestyjää ja hakee nyt kannabiksen ja päihteitten kautta suurta menestyjäänsä.
Mihin sellaista menestyjää tarvitaan? Mihin Hoffmanin kaltainen menetys meitä rohkaisee? Kun kenguru tapetaan teurastetaan myös sen kantama lapsi. Ihminen on kohdussa elävä olento.
Ari-Pekka Liukkonen teki oman ratkaisunsa. Kun sadasosien välillä oli koko hänen persoonallisuutensa, oikeus elää omaa elämäänsä ja hyväksytyksi tulemisen taakka, tuo ristiriita ratkesi avaamalla salaisuus, jossa ei ole enää mitään salattavaa.
Vain suomalainen media ja sen poliittinen, jäykän byrokraattinen tausta, joka ei ymmärtänyt eurooppalaisen suuren vuoden 1989 tapahtumista mitään ennen kuin muurit murtuivat ja toimittajat DDR:n perässähiihtäjinä alkoivat uskoa sen minkä muu maailma tiesi jo aikoja.
Suomalainen kenguru oli ammuttu liian monta kertaa ja vailla kansainvälistä suojelua, ihmisoikeuksia. Onomatopoeettista kieltä halveksittiin. Luovaa ja innovatiivista vieroksuttiin, kiusattiin kaikin mahdollisin keinoin.
Pelon kasvatit
Kekkosen Suomi eli toimittajiensa kautta ja byrokraatit olivat hekin osa tuota suomalaista outoa pelkoa ja sen ylläpitoa. Siinä urheilija ei kerro hevillä ja kevyesti homoudestaan.
Kaukalossa harjoitteleva lapsi hyväksytään, mutta sisällä kiehuu epäily vanhempien vilpittömyydestä ja valmentajan, opettajan sanat piiskaavat kuin Danten helvetissä eläen. Kun on suomalainen, kiusaajan kanssa kamppaillut koko ikänsä, sen helvetin tunnistaa ja sitä kavahtaa.
Helvetin voi jättää myös taakseen, mutta ei nyt päihteillä ja kannabiksella, heroiinilla elämänsä tärvellen tai itsensä hirttäen. Se kun on kiusaajalle annettu myönnytys myös perhesurmana.
Kenialainen tummahipiäinen MTT:n vieras menee suomalaisen saunan kautta suoraan jäiseen avantoon (FS 3.1). Sen kamalammaksi ei suomalainen kaamos ja sen kiusaajat voi maailmaa enää muuttaa edes suomalaisessa helvetissä vajaan vuoden eläen.
Kaamoksessa ja keskellä ei mitään, muutaman sukupolven aikaisissa sisällissodan maisemissa sen tuoksuja haistellen ja peläten, kauhusta vavisten kuin hiiri häkissään kissojen sähistessä ympärillä. Se on suomalaista maisemaa sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan jäljiltä, kymmenien sotien tainnuttamana idän ja lännen välissä peläten.
Tardin taide on kuin suomalainen uni
Jacques Tardin taiteessa (HS 3.1) vellovat toisen maailmansodan kauhut. Se on tämä vuoden sanomalehtiviikon ensimmäinen ja hyvin valittu artikkeli lasten luettavaksi kouluissamme.
Tardin syntyi Valencessa vuonna 1946 ja muistaa Euroopan kauheudet ja toukokuussa ilmestyvät kirotun sodan suomennokset. Tardin on palkittu taiteilija ja hän kieltäytyi kunnialegioonan ritarin arvosta.
Jokainen hänen taidetaan tunteva ymmärtää miksi näin tapahtui. Suurin osa tuotannosta ajoittuu 1900-luvun alkuun, jossa seikkailee myös tuon ajan lapsen mieli ja sen mielettömyys. Se täytti jo lapsena Jacques Tardin kengurun sylin, symbolikielen, käden taidot ja niiden sanoman aitouden.
Kun kirjoitan klusteritaiteesta, siitä ensimmäisestä suomalaisesta filosofiasta, jonka juuret ovat vain ja ainoastaan omassa kielessämme, omissa kokemuksissamme ja kielen onomatopoeettisessa, luonnon ääniä matkivassa tunnemaailmassa, sen poikkeavassa perussuomalaisessa elämässä, varon rikkomasta kengurun syliä.
Kuvaan sillä hämähäkkiä, joka ei pohdi miten lukuisat raajansa asettaisi, jotta takana tuleva vana muuttuisi upeaksi verkoksi. Onomatopoeettisen kielen käyttäjä tai joikaaja saamelaisena ei voi sitä ymmärtää itse, sisäänrakennettua kengurun kohtua, mutta tuote on vain hänen mahdollista valmistaa. Muut vain plagioivat sitä. Kuten Murano lasia sillä ainoalla oikealla saarella tuottaen.
Tuloksena on verkko, joka viestittää, tuo ravinnon ja on miljoonien vuosien ikäinen. Kaikki muu on muualta tullutta ja ulkopuolella hermeneuttisen maailmamme, jossa taide (art) on ainut avaaja ilman kieltämme, sitä viimeksi syntynyttä ja ihmiseksi yhteisönsä muuttanutta. Se on meillä muusta ympäröivästä kielimaailmasta täysin poikkeava. Antropologian isät ja strukturalismin tajunneet ymmärtäisivät tämän heti ja oivaltavat sen olevan osa yhteistä kansakuntien välistä sinfoniaa samalla.
Kun sen kertoo Arthur Schopenhauer tai Friedrich Nietzsche, Hegel vaikenee, ja oma pragmatismimme on sekin kovilla Yhdysvalloista tänne tuotuna taakkanamme ja opettajien kouluttajana jo varhain.
Tämä taakka on murrettava ja avattava jälleen oma kansallinen kohtumme ja sen syvempi ymmärryksemme. Se on muiden tehtävä jos emme sitä itse ymmärrä. Saamelaiset ymmärtävät jo siinä missä mayakansan ja inkojen jälkeläiset.
Tästä kertominen suomalaisille on äärimmäisen vaikeaa kokeillessani sitä Arctic Babylon kautta asiaa avaten ja jatkaen sosiaalisen median teoriana (Social media – Economy and Strategy).
Jacques Tardita kiinnostaa tavallisen ihmisen kokema sota. Se miten ihminen kestää vuosia jatkuvaa teurastusta. Ensimmäisessä maailmansodassa kuoli 16 miljoonaa ihmistä. Toinen maailmansota vaati jo yli 50 miljoonaa uhria.
Tardi kävi Angoulemessa tarkastamassa huikea näyttelynsä ennen alkavaa sarjakuvafestivaalia, jolle hän ei lopulta osallistunut lainkaan. Joku ymmärtää tämän heti, toinen ei koskaan.