Mitä yhteistä on Theresa Maylla, Thomas de Malzierella, Anders Yngemanilla ja Petteri Orpolla? Jos kysymyksen esittää Ranskassa, vastaukseksi saisi heidän olevan ”le premier flic”, valtakuntansa ykköskyttiä. Ranskalaiset osaisivat myös jatkaa listaa ja ensimmäisenä tulisi esille nimi Manuel Valls, jonka tähti nousi sisäministerinä samaan aikaan kuin sosialisti Francois Hollanden tähti alkoi laskea pääministerinä. Näin nämä ykköskytiksi nimetyt käyttävät myös poikkeuksellista poliittista valtaa.
Valta turmelee – täydellinen täydellisesti
Kun arabi-islamilainen vallankumous käynnistyi täydellä tehollaan vuonna 2011 ja olin julkaissut siitä kirjani vuonna 2005 Saksassa (Arctic Babylon 2011), taustalla oli kertomus historiasta, jossa valtatyhjiö täyttyy aina ja samalla vallankumous syö lapsensa. Dominona edennyt vyöry jätti alleen raunioita ja samalla, aivan kuten uuden vulkaanisen vuorijonon syntymä, nostatti myös vanhoja ja jo kuluneita vuorijonojen poimutusjälkiä ympäri globaalin maailmaamme. Alkoi massiivinen kansainvaellus, jossa rajat alkoivat olla jälleen valtiokoneiston tärkein tunnusmerkki.
Eurooppa rajojensa turvaajana oli suurta harhaa sekin. Suomi oli aiemmin liittynyt EU:n jäseneksi luottaen sen turvaavan itärajansa. Euroon taas liityttiin uskoen vielä suurempaan mytologiseen narratiivisen kerronnan eurooppalaiseen traditioomme, kansalliseen tyhmyyteen.
Menneen maailman melskeissä, ajopuuteorioiden aikana, nämä prosessit olivat hitaita ja niitä saattoi seurata etenkin luovan luokan tuotteena kirjallisuuden ja taiteitten, musiikin, kuvataiteen ja myös arkkitehtuurin kautta prosessia ymmärtäen. Vasta omana aikanamme tämä kaikki muuttui nyt ja tässä koetuksi, jolloin myös prosessin kuvaajalta vaadittiin poikkeuksellisia ominaisuuksia. Syntyi media, joka ei ollut enää se perinteinen ja vanhoihin kieliimme ja symboleihin sidottu ”le premier flic” -ilmiön kuvaaja. Toimittaja kirjoittaen toiselle samalaiselle alkoi saada kielellisesti käsittämättömiä muotoja. Syntyi käsite kyttäkaksikosta.
Yhdysvalloissa Hollywood-maailma kuvasi saman aiemmin joko cowboyelämänä tai kyttäparina, sodasta saapuneen sankarin outona käyttäytymisenä ottaa itselleen oikeus omiin käsiin ja polttaa läpikulkumatkallaan pikkukaupunki poroksi, tultuaan kohdelluksi väärin paikallisen kyttäjoukon kynsissä. Nämä, joko satulaan sidotut hahmot tai oman aikamme toimintaleffojen sankarit, ovat osaa samaa kerrontaa, eikä niillä ole enää mitään annettavaa tämän ajan tarustoomme ja sen hybridiyhteiskunnan kybersotaan, sen todelliseen uhkaan mediayhteiskunnassamme.
Valtio ei ole yksilö eikä yhteisö, sankaritarina
Kun tilanne Suomessa kärjistyi syksyllä 1917, meiltä puuttui niin aseet kuin miehetkin sekä valtio, jolla on monopoli väkivaltakoneiston käyttöön. Suomen Kuvalehden päätoimittaja on tehnyt oikean havainnon kuinka syy suojeluskuntien ja punakaartien perustamiseen oli juuri valtatyhjiössä. Silloin kun ei ole uskottavaa, valtion hoitamaa järjestysvaltaa, sitä aletaan todellakin rakentaa vapaaehtoisin, paikallisin voimin. Sitä ei vain kuulu yksityistää, kuten valtion laitoksen terveydenhuolto tai kunnalliset palvelumme. Vain valtiolla on oikeus eriasteisiin pakkokeinoihin ja rajojensa sisällä. Valtiolla on alueellaan ikään kuin väkivaltamonopoli. Muu väkivalta on rikollisuutta. Tämä koskee myös ja etenkin kybersodan välineitä hybridiyhteiskunnassamme ja mediasodan välineinämme.
Se mitä pidämme väkivaltana tai normistollemme sopimattomana, rikollisena, on laissa ja asetuksissamme. Jopa kansanedustajat taas saattavat sitä rikkoa, jos se ei ole samalla valvottua ja rikoksista seuraa rangaistus. Näin kävi vaikkapa takavuosien vaaleissamme ja niiden rahoituksen hoidossa. Laki oli lepsu eikä sitä valvottu, puuttui sanktiot, rangaistukset. Pantiin Lauri Tarasti asialle. Miten hän voisi puuttua kybersodan ja hybridisodan väkivaltaan, rikoksiin?
Kun kuntien ja putkihallintoa käyttävän valtion sektorihallintoa yhdistellään, syntyy ongelmia, joiden ratkaisu jää useammankin hallituksen hoidettavaksi. Kun näin käy ohjelmassa, joka on ollut vireillä jo vuosikymmeniä, se on oire jostain vaikeammasta valtiokoneiston hoidossa. Kun jälleen kerran apuun haetaan Lauri Tarasti, se kertoo kuinka kunnat, maakunnat ja valtio elävät ikään kuin yhden ratsunsa selässä asioita järjestelevän miehen varassa. Valtio ei ole koneisto, jolla on yhden miehen tai stereotypian kasvot saati herooinen sankaritarusto, jonka varassa sivistysvaltiona eläisimme. Kekkosen aikana näin oli toki tapahtua. Nyt eletään mediayhteiskunnan sotaa ja hybridiyhteiskunnassa.
Samaan aikaan mediamme esittelee valtiovarainministeriön eläkkeille jääneitä sankarihahmoja, joiden toisen juuret ovat Nivalassa, kahden lehmän kotitilalla ja toisen Humppilassa, Forssan naapurissa. Molempia yhdistää agraarin Suomen elämä ja sen kokeminen heti sotiemme jälkeen, yhteinen köyhyys ja oma-aloitteinen toimeliaisuus sekä demaripuolueen jäsenkirja, yliopistossa vietetyt vuodet Helsingissä, emun järjestelyt Suomessa ja liittyminen EU:n ytimeen. Ilmiö on liki koominen, ellei se olisi samalla vaarallinen oireenakin. Eivät asiat nyt aivan noin edenneet Suomessakaan muuten kuin narratiivisena kerrontanamme. Jos kerronnan vastaanottojana on lapsi tai lapsenmielinen aikuinen, vanhus, se menee kyllä perille, kunhan puolue on oikea ja valmis ottamaan vastaan kertojan esittämän fabelin, sadun.
Perusturvallisuus ei saa järkkyä
Sisäministereiden esiinmarssi ympäri Eurooppaa kertoo kuinka Anders Yngemanin tapaiset henkilöt jopa Ranskan ja vasemmiston Manuel Vallsin tapaan kykenevät hakemaan suosiota myös oikealta. Toimittaja Petja Pelli (HS 19.1) on tehnyt oikean havainnon, kun hän odottaa myös Suomessa vastaavaa demareiltamme. Se että kommunistit ottaisivat ohjelmaansa armeijan ja poliisin, ei sentään vielä näy vasemmistotoimittajiemme kirjoittelussa. Yhdysvalloissa oikeiston kampanjointi on saamassa piirteitä, jotka eivät sovi eurooppalaiseen saati suomalaiseen demokratiaan lainkaan.
Kun ihmisten perusturvallisuus järkkyy, kyse on valtiokoneiston monopolin viimeisestä perustehtävästä ja sen ylläpidosta, valtion monopolista. Kun Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä, Afganistanissa, vanhan Babylonian alueella ja Ukrainassa syntyi tyhjiö, vanha valta kaatui, rajat jäivät vaille puolustajaa, koko Eurooppa joutui vähin erin sulkemaan rajojaan. Ruotsi ja Tanska, koko Keski-Eurooppa, alkoivat ottaa tiukan otteen juuri rajoistaan. Jos rajat alkavat vuotaa, syntyy tyhjiö, joka koskee myös Suomen pitkää itärajaa ja rajojamme myös pohjoisessa. Ruotsi kykeni toimimaan 16 vuotta jopa ilman sisäministeriä. Nyt hän on heidän tärkein ministeri. Hänen tarinansa on usein puettu juuri ruotasalaiseen kansantarustoon.
Kyse ei ole vain yksittäisistä tapauksista ja joukkoahdisteluista sekä niiden kitkemisestä pois maastamme. Totta kai tällaiset on kitkettävä pois ja järjestysvalta kuuluu valtiolle. Totta kai vapaaehtoiset ja paikallisin voimin rakennettu valta on paluuta romahtaneeseen suuriruhtinaskunnan aikaan ja 1900-luvun alkuun. Silloin ei ollut omaa armeijaa eikä omaa poliisia. Ukrainassa tilanne on ollut jo kauan sellainen, jossa valtiolla ei ole ollut määräysvaltaa koko alueellaan. Ei meillä Pohjolassa ole varaa likimainkaan tilanteeseen, jossa pakkokeinot ja väkivallan monopoli kuuluisivat muille kuin lailliselle hallitukselle ja valtiolle. Kyse on vakavasta asiasta, ei fabeleistamme tulkiten ne englanninkielisen Wikipedian tiivistelmänä.
Julkisen vallan on aina, viipymättä, täytettävä syntymässä oleva tunne järjestysvallan tyhjiöstä. Näin etenkin silloin, kun taantuma, hidas talouskasvu, tuloerojen repeäminen ja teollisten työpaikkojen pako maasta on johtanut koko Euroopassa tilanteeseen, jossa yhä suurempi osa etenkin nuorista joutuu keskittymään elämänsä perusasioihin. Fyysinen turvallisuus on näistä peruasioista varmasti pahnan pohjimmaisin ja viimeisin. Kyse kun on jo siirtymästä lamasta ja taantumasta kohti syvää traumaa ja turhaumaa, frustraatiosta kollektiivisena kokemuksena.
Tutkimusten mukaan, jos nyt niihin on enää luottamista, poliitikkoihimme ja mediaamme ei luoteta enää juuri lainkaan. Kykymme torjua modernin maailman hybridi- ja kybersodan ilmiöitä on aivan liian vaatimatonta edes perusturvallisuuden varmentajana ja tässä mediayhteiskunnan näkyvin portinvartijamme on juuri mediamme myös vallankäyttäjänä. Sen on kyettävä havaitsemaan todelliset uhat, ei vain sepiteelliset tai marginaaliset, ja sen on reagoitava mediamaailman melskeissä tietovuotoihin ja kybersodan ilmiöihin ennen muita. Etenkin vihamielisiin ja yksityisiin, ei vain valtioiden tuottamiin, tyhjiön täyttäviin hybridiyhteiskuntamme rikollisiin lieveilmiöihimme tai suoriin hyökkäyksiin.