Onnea satavuotiaalle jousimiehelle – Suomen Leijonalle

Jousimiehen elämöintiä

Pentti Linkola täytti 85 -vuotta Suomen itsenäisyyden juhlavuoden alkaessa. Alkoiko Suomen itsenäisyys vuoden viimeisenä päivänä, jolloin Venäjä ja Lenin tunnustivat sen vain 6. joulukuuta on lopulta akateeminen kysymys siinä missä pohdinta siitä, miten itsenäisiä kansakunnat tänään lopulta ovat saati vuosisatoja takaperin. Sibelius, Linkola ja Suomi syntyivät peräkkäisinä päivinä. Tähtikartan ja muinaisen astrologian mukaan jousimiehen kiintotähdistöstä kosmobiologisen elämänkaarensa hankkineet ovat jungilaisen psykologian mukaan jääräpäistä väkeä. Freudilaisen unien tulkinnan jatkajan fantasiassa jousi ja nuolet viittasivat joko saavuttamattomiin tavoitteisiin tai taipumattomaan luonteeseen, ihmiseen joka tietää olevansa tärkeä narsismiaan piilottelematta. Oikukas olento ja taipumaton vastustaja. Kun kirjoitellaan luonteesta jätetään yleensä lahjat ja äly mainitsematta. Niinpä leijonalle ei kannata huutaa, oli hän sitten Suomi -leijona tai Helsingin yliopiston rehtorin poika.

Tutustuin Linkolan tuotantoon biologian opiskelijana pikemminkin kuin filosofian luennoilla ja tämän bloginkin kirjoitin jo hänen täyttäessään 75 -vuotta. En ole likimainkaan linkolalainen mutta arvosta ihmisiä jotka tekevät kuten puhuvat ja kärjistävät sanomansa. Nykyisin näitä, tällä tavalla muita kiusaavia ja mediahuomiota hakevia, on vain joka suunnalla ja provosoimalla ei saa enää nimeä muualla kuin perinteisimmän median sivuilla. Se että rekasta tuli tappovälinen on näitä menneen vuoden hirvittäviä typeryyden tuomia julmia ilmentymiämme. Kun viestittää asiastaan käyttäen vääriä aseita, silloin terroristi tekee vahinkoa omalle asialleen ja on pelkästään lahjaton ja tyhmä. Toki näitä löytyy myös demokratian välineitä käyttävissä poliitikoissammekin. Suomessa demokratia ja poliittiset puolueemme ovat ajautuneet tätä kautta kriisiin. Sen korjaamiseen olisi tarvittu vuosisadat sitten perustuslain rinnalle tuomioistuinta ja sanktioita. Kansanedustajat kun eivät välitä edes itse tekemistään laeista ellei niihin liity myös sanktiot. Kun sellaista ei vaaleihimme liitetty, eikös keskustalainen puoluettaan vetänyt kertonut kuinka hän ei noudata sellaista, jossa ei ole sanktioita.

Suomessa, jousimieheksi syntyneessä leijonassa, sellainen pätee myös lain vartijaan ja Jari Aarnio oli sekä nuorempana vuoden poliisi että myöhemmin keski-ikäisenä todella myös kansainvälistä mainetta itselleen ja kansakunnalleen keräävä “vuoden polisi”. Oman asemansa väärinkäyttö ja rikokset ovat erityisen epämiellyttäviä mutta samalla jousimiehen tekemänä ja leijonan luonteella tyhmyydestä kertovaa normien ja moraalikadon rappiota.

Moni hakee tänään sen vastakohtaa, hiljaista pohdintaa vuoden vaihtuessa kansalliseksi juhlavuodeksemme. Linkolan ajatukset olivat inhorealistisia, tahallisen provosoivia ja Henrik von Wright luonnehti häntä syvällisimmäksi totuuden näkijäksi Suomessa. Sellainen tulkinta oli hyvin tavallista 1970-luvun suurten ikäluokkien vallankumouksessa rehtorin poikaa ruotien.

Meillä suurten ikäluokkien jälkeen syntyneillä oli edessä poltetun maan strategian läpikäyneiden nuorten savuavat sillat edessämme. Niitä jälkiä korjaillaan vieläkin haudatessamme alkoholisoituneita juuri ja juuri kuusikymppisiä ”vanhuksia”. Raskas työ vaati raskaat huvinsa. Sota-ajan lapset ovat ilman isää kasvaneita ja usein esikoisia. Äidin kasvattamat pojat ovat nykyistenkin tilastojen mukaan agressiivisia ja taipumus rikollisuuteen muita nuoria näkyvästi korkeampi. Se näkyi ja tuntui aikanaan 1960-luvulla tuhannen pojan lyseossa ja yliopiston valtaajien juomingeissa. Siinä seurassa Linkolan puheet olivat lopulta kevyttä tavaraa. Siinä missä nuorempi polvi opiskeli, vanhempi politikoi pilaten juomingeillaan monen hyvän asian edistymisen.

Jäsenkirjat voittivat väitöskirjat ja heistä tuli poliittisia virkamiehiämme. Tästä rakenteellisesta korruptiosta on liki mahdoton päästä selvemmille vesille. Järki ei tahdo voittaa jousimiehen elkeitä ja leijonan karjuntaa. Vanha mediamme on siihen juuttunut ja olettaa sen olevan perustuslakiin kirjoitettua jumalten sanomaa sanansaattajilleen poliitikkoinamme. Ei nimekäs poliitikko eroa mitenkään nimekkäimmästä vuoden poliisistamme. Syntyi toveriverkosto ja pelin politiikka, Kekkosen Suomi ja oikeusministeriksi saattoi nimetä vaikkapa Aarre Simosen, vankilasta vapautuneita miehiä. Hehän asiansa parhaiten tunsivat.

Perustuslaki ei pannut tälle menolle pistettä eikä ollut estämässä Kekkosen tapaa kiertää vaalit. Ei ollut perustuslakia ja sanktioita jakavaa tuomioistuinta. Media ja sen toverituomioistuin ei sellaiseksi kelvannut, päinvastoin. Siellä kun toveria ei rötöksineen jätetty. Sodasta irtautunut maa eli omilla säännöillään ja vaikeasti vammautuneilla julmilla menetelmillään lapsiaan kouluttaen. Syntyi suomalainen kiusaamiskulttuuri ja suomalainen maine myös naapurimaissamme. Ei tallaiset asia korjaudu akateemisen pohdinnan avulla silloin kun ongelmat huusivat taivaisiin saakka ja näkyivät raevontuliakin paremmin ja myös päiväsaikaan. Kun jotain todella perustuslaillista ei haluta laitaa kuntoon, moraalin rapauttanutta ja geeneissä olevaa pimeää aukkoa, sen taustalla on hyvin merkittävä kansakuntaa vaivaa jousimiehen ja leijonan oma yhteinen tautimme.

Vaikka tietoisuus ympäristöstämme, omasta itsestämme ja juuristamme, on valtavasti kasvanut noista vuosista, kompassisuunta linkolalaisessa ennustuksessa on tuskin juurikaan muuttunut miksikään. Kulutuksen kasvu ja ihmisten lukumäärä on mahdoton yhtälö ratkaistavaksi mutta niin näyttäisi olevan myös omat kansakuntamme perisynnit lastentauteineen. Syntyy lohduton maailmankuva. Linkolan kuva maailmasta on sota-ajan käyneen ja kokeneen tarinointia mutta ei sellaisenaan toki vanhentunutta. Sadan verkon kanssa tammikuussa kalastava 85 -vuotias nuorukainen alkaa muistuttaa Urho Kekkosesta kerrottuja sankaritarinoita. Niistä maan päälehti voisi jo luopua ja tarttua jousimiestä harjasta aloittaen omista kirjoituksistaan.

Iisalmelainen luokanvalvojani lukiossa, takavuosien hiihtovalmentaja Immo Kuutsa, kuuluu näihin peräkkäisinä päivinä syntyneisiin jousen jännittäjiin ja tasavuosia täyttäviin ikinuoriin. Lähetin opettajalleni tervehdyksen ja kiitokset myös yläsavolaisen maakuntalehden välityksellä vuosikymmen takaperin. Harvoin tulee kiitettyä entisiä opettajiaan. Se ei ole niinkään suomalaista ujoutta kuin silkkaa typeryyttä. Ilman biologian, maantiedon, matematiikan, historian, uskonnon ja musiikin, kuvaamataiteitten, kielten opettajiani en olisi nyt tässä kirjoittelemassa saati kiertäneenä sadoissa konferensseissa ja kongresseissa luennoijana yli sadassa valtiossa vieraillen.

Immon jääräpäisyys oli Linkolan luokkaa. Poikalyseossa muu ei varmaan ollut mahdollistakaan. Immon pohjaton ambitio kohdistui hiihtoon ja sain siitä osani minäkin. Se tappoi viimeisenkin kipinän tuohon lajiin ja pallopelit voittivat. Se oli hyvä suunta oppia yhteisöllisyyttä ja tiimityön merkitys. Lukion viimeisellä luokalla Immo protestoi luokkamme löysäilyä hiihdossa ja heitti meidät Herran haltuun.

Istumalakon jälkeen saimme liikuntatunneilla nähdä opettajastamme vain kaljuuntuvan päälaen urheilusalin ovelta tämän heittäessä meille lentopallon kuin luun koirien kaluttavaksi. Se oli leijonan teko jousimieheksi syntyneenä johtajana. Sellaisia johtajia Suomesta olen tavannut sen jälkeen tuhatmäärin. Muita kun en ole tavannutkaan.

Sopua ei tahtonut siinä syntyä vaikka välimiehinä käytetiin myöhemmin elämässään menestyneitä diplomaatteja, puolueensa ministereitä ja kahta suuren median päätoimittajaa, tulevaa formulakuskia ja kuplettilaulajaa. Toimittajia tähän tehtävään ei olisi pitänyt valita, opin myöhemmässä elämässäni ja JSN, Julkisen Sanan Neuvosto, ei ole likimainkaan perustuslakituomioistuin selvine sanktioineen. Myöhemmin JSN:n toverituomioistuinta vetänyt kun oli koko sopan keittänyt. Niinpä itse lupauduin hiihtämään ja huikea urani yleisurheilun loikkapaikoilla ja kiekkokaukalossa, lentopallon jalossa taidossa jatkui seuraavan kerran vasta yliopistossa. Se oli uhri yhteisön hyväksi. Kulttuuria poikalyseon sadismi inhosi. Se sai odottaa vuoroaan vielä kauemmin ja salaa sitä harjoittaen.

En ole tullut tässä asiassa kaapista vieläkään Suomessa eläen ja Forssassa vanhentuen, hämäläisessä helvetissä ja sen tulirotkossa ikääntyen. Suomen Uutiset ei tässä mediana paljoa paljasta. Kätkee ja tekee turvalliseksi pysyä ulkona kansallisten tautiemme pahimmasta kiirastulesta ja sen hoitajista jousimiehen ja leijonan elämää varoen, Jörn Donnerin juttuja lukien. Nyt on moraalin vartijaksi löydetty oikea vanhus demarikuoron 1960-luvun kuoripojistamme. Muita ei tarvita perustuslakituomioistuimen hoitajaksi Pekka Hyvärisen rinnalle.

Suuria on raskas pohtia. Vielä 1800-luvun lopulla suomalaiset elivät vain keksimäärin 30 -vuotiaaksi ja naiset synnyttivät joka 30 kuukausi. Vain puolet lapsista selvisi yli 15 -vuotiaaksi. Tätä oli lohdutonta tulkita laatiessani kertomusta sukututkimuksemme synkkiin lukuihin. Avioliitot kestivät vain runsaan 10 vuotta toisen jäädessä leskeksi. Kirkkoveneen hukkuessa Kallaveteen vain yksi sukuni jatkaja selvisi hengissä. Isoisän sedän tyttäristä kaksi kuoli samana talvena keuhkotautiin ja kolmas heitä haudatessaan. Naisia kahdenkymmenen molemmin puolin.

Naisten kohtalo oli kehno etenkin jos nämä olivat yksihuoltajia. Kirkkoveneestä pelastunut törmäsi tällaiseen Turusta tai Oulusta, kuinka vaan, alun perin muuttaneena pappis- ja sotilassuvun vesan, Ståhlbergin. Hänen isoisänä taas oli Suomen ensimmäiseksi ”piispaksi” ehdolla ollut ja kunniasta kieltäytynen professori Isak Philman. Kahden pappissuvun, myöhemmin perustuslakiinkin presidenttinä sekaantuneen, yhteisen tyttären seikkailu Maaningalla johti syntiin, jota ei tuolloin annettu anteeksi. Muutenkin Philmanin ja Stålberin lapset olivat ruotsalaisille ongelmallisia. Osa joutui pietisteinä maanpakoon kohti Tanskaa ja Saksaa.

Tuosta retkestä on tehty mukaansa tempaava romaani Antti Tuurin taidoilla. Kirjailija Tuurin taas tapasin Oulussa Kalevan talon insinöörinä. Oulun yliopiston maantieteen laitos oli vallannut pääosan tuon talon kiinteistöstä ja kirjastomme oli siellä yliopiston suurin. Hoidin sitä muun puuhan puutteessa opetuksen ja tutkijan työn rinnalla. Professoreilla ei ollut tuon maailman aikaan työaikoja.

Kallaveden hyisistä aalloista ja kuninkaan kohtelusta kyllästyneenä Maria koulutti lapsensa lapinlahtelaisia vaatettaen herroiksi Helsinkiin. Kuuden pojan matka yliopistoon oli 1900-luvun alussa rankka urakka ja uhraus nuorena leskeksi jääneeltä Lapinlahden linnulta. Naiselta, joka tunnettiin Niskavuoren Hetaa pelottavampana ilmestyksenä, ja hetkittäin kirkon kirot hankkineena oman tiensä kulkijana.

Valistuksen aatteet tulivat Suomeen usein naisten tuomana. Kirjailija Kaari Utrio on valaissut tätä aikaa oivallisesti. Juhani Aho taas maalaili tarinaa Matista ja Liisasta Lapinlahdella rautatiehen tutustuneina, jousimieskansan leijonan osaa hakevina agraarin Suomen asukkaina. Tuliko heistä myöhemmin kepulaisia vaiko korpikommunisteja, vennamolaisia, jää arvailtavaksi. Kokoomuksen ja demarit heidän lapsensa kiersivät kuitenkin kaukaa.

Kaari Utriota lainaten, lapset olivat pikkuaikuisia eikä heihin investoitu tunteita saati rahaa. Avioliitot olivat järjestettyjä ja rakkausavioliitot – oikeus valita oma kumppani – ovat oman aikamme tuotetta. Perheen ja intohimon sovittaminen ovatkin nykyisin aikamme ongelmia. Lapset ja perheet eivät ole koskaan eläneet näin onnellisia aikoja kuin mitä nyt. Kaari Utrio avaa silmiä niin naisten kuin lasten ja perheen suuntaan järkyttävän realistisesti, Linkolaakin kylmemmillä tosiasioilla. Lapsia ei tehdä enää varalle ja vanhuuden turvaksi. Lasten rooli äitinsä rinnalla on muuttunut jopa voimakkaammin kuin naisten.

Sodan jälkeen pohjoissavolainen maaseutu oli uudisrakentamista, raivaamista, mökkikyliä, suolle rakennettuja kylmiä tiloja ja rintamamiesasutusta, karjalaisia evakkoja. Rampautuneita ja henkisesti vammautuneita miehiä, suuria lapsiperheitä, uusia koulurakennuksia. Kaikki tehtiin itse ja lapset olivat läsnä työssä. Aika harrastuksille oli varastettava ja kentät urheiluun ja peleihin rakennettiin nekin itse. Omituista on tämä aika, jossa lapset viedään harrastustensa pariin ja heillä on siellä ohjaajansa. Saavat oikutella vanhemmilleen ja juopottelevat julkisesti, netissä verkottuvat salaa vanhemmiltaan.

Maaseudun kylien nousun aikaa kesti vain pari vuosikymmentä. Suuren yhdyskuntarakenteen murroksen jälkeinen kaupunkilaistunut sukupolvi on osin kadoksissa ja hakee juuriaan. Heidän lapsensa ovat hekin jo aikuisia ja nuorimmat 1990-luvulla syntyneet tai 2000-luvun lapset eivät enää tunnista sitä kieltä, jossa isovanhemmat tai heidän vanhempansa elävät emotionaalisen lingvistiikan kahleissa.

Elämänkaaresta on tullut neljän sukupolven mittainen eivätkä ääripäät tavoita enää toisiaan. Tätä maailmaa Linkola ei ole taatusti visioinut. Ihmisen geneettistä perimää ei alun perin rakennettu näin pitkän elämänkaaren sosiaaliseen ja taloudelliseen rakenteeseen. Nyt on korjattava ne geenimme, jotka ovat epigeneettisessä tilassa ja pimeinä. Tarvitaan uusia tankkauspisteitä elämän mittaiselle maratonille Linkolaa humanistisemman ja ihmiskasvoisemman vanhuuden varalle. Linkolalle vaipan vaihtaja ja selän pesijä. Jousimiehen uhon ja leijonan harjan voisi laittaa kiharoille.

Lämpimät onnittelu jääräpäisille maailman merkkien lukijoille. Keskimääräinen leppoisa elämä ei kuulu jousimiehen tähtikarttaan. Kenraali Airoa lainaten: ”Tapelkaa pojat, saatte tupakkia”. Akkamaisen kateellisia ihmisiä löytyy lopulta vain keski-ikäisissä miehissä. Vanhenevissa naisissa on taas kaikki maailman viisaus, väitetään Suomessa kun miehet ovat jo ehtineen kuolla pois.

Jousimiesten elämää tämä tieto olisi varmaan helpottanut. Suomen leijona olisi säästynyt monelta turhalta reissulta. Yli kolmekymmentä kirjattua sotaa ja rajakahakkaa on liian suuri määrä. Huonon pään takia koko ruumis on kärsinyt. Maailman fiksuimmat peruskoululaiset opettajineen korjaavat tämän virheen aikanaan aikuistuttuaan.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts