Manuel Castellsin jättimäinen informaatio aika –trilogia (1998) esittää verkostoyhteiskunnan teorian. Castellsin lähtökohtana on yhdistää tiedon tekninen käsittely ja kapitalistinen tuotantomuoto informaatiokapitalismiksi.
Informaatiokapitalismissa tuotannon ytimessä on tiedon ( tietoon kohdistuvan tiedon) soveltaminen. Teolliselle aikakaudelle tyypilliset suureen kokoon ja keskusjohtoiseen hallintoon perustuneet järjestelmät ja toimintamallit ovat liian jäykkiä ja hitaita vastaamaan globalisaation haasteisiin. Niiden syrjäyttäjäksi on tulossa verkkomainen järjestäytymisen muoto, joka kykenee edeltäjäänsä paremmin hyödyntämään informaatioteknologian kehitystä. Sen rakenteita ovat virtaukset ja virtausten solmukohdat.
Virtauksissa liikkuvat informaatio, pääoma ja valta, mutta myös poliittiset ideat, kulttuurituotteet ja vastarinnan ainekset. Solmukohta voi olla yhtä hyvin internet-palvelin, mediatalo kuin suurkaupunki. Verkostoa eivät estä kansallisvaltioiden rajat, vaan se ylittää ne tehden lopulta koko planeetasta yhden taloudellisen yksikön vailla ajan ja paikan rajoitteita. Informaatiokapitalismissa niin finanssipääoman, tuotannon, poliitikkojen, kansalaisjärjestöjen kuin rikollistenkin on sopeuduttava noudattamaan verkostossa toimimisen logiikkaa.
Paikallisuuteen sidotun todellisuuden (yrittäjyyden jne.) ja globaalin verkoston välinen jännite muodostaa Castellsin mukaan informaatiokapitalismin peruskonfliktin. Tähän peruskonfliktiin kulminoituu aikakauden keskeisin eettinen kysymys: kuka saa kuulua verkostoon ja kuka syrjäytyy? Informaatiokapitalismin rajoja murtava vaikutus luo uuden epäoikeudenmukaisuuden maantieteen.
Tavallista ihmistä ja hänen kapinaansa uhkaa yhteisöllisyyteen takertuminen. Castellsin pääoma on muuttunut persoonattomaksi ja subjektittomaksi, ja työvoima pirstoutuneeksi ja tavoitteiltaan hajautuneeksi, eikä puhe esim. työväenluokasta ole enää mielekästä.
Sosiaaliseen mediaan ja sen sen uusimpaan vaiheeseen Castellsin trilogia sopii huonosti. Paradigman muutos vei siltä perustan ja sen merkitys on liki prosessia aikanaan hidastanut sellaisilla ennakkokäsityksillä, jotka estivät uuden mediayhteiskunnan neljännen faktorin tai dimension käyttöönottoa.
Fiktiivinen kuva reaaliaikaisesta ja vuorovaikutteisesta toi mukanaan hieman samoja ilmiöitä kuin Riemannin epäeuklidinen geometria ja Einsteinin löydökset yli sata vuotta takaperin pysäyttäen kehityksen Hollywood -tuotannoksi ja fiktiiviseksi seikkailuksi neljännessä ulottuvuudessa. Näin vakava tiede ja yhteiskunnallinen kehitystyö unohdettiin jopa tieteen ammattilaisten toimesta ja se korvautui sellaisilla pintailmiöillä, joissa huomio oli suurten massojen viihdyttämisessä tai elitismissä. Toki näitä piirteitä on nähtävissä myös tänään medioissamme, jossa informaatiota käytetään väärään tarkoitukseen.