Matti Luostarinen 75-vuotta – muistelmat juhlakirjassa
Tämä kirja, kuten kirjat yleenäkin, kertoo hetkestä, jossa kieli, historia ja teknologia kohtaavat.
Sanat kantavat merkityksen, vaikka kirjaimet olisivat sanoineen hyvinkin epätäydellisiä.
Agricola antoi kielelle rakenteen, joka kestää sukupolvia – ja suomalaisuus on edelleen yhtä vahva: kieli, teot, historia, keskeneräisyys. Mitä tuolla keskeneräisyydellä tarkoitin talvella 2025, siitä enemmän kirjoittaessani yhdessä liki kymmenessä tuon vuoden aikana syntyneessä kirjassani ”Campas algorithmica – Horologium vitae. Algoritmisessa kompassissa. – Elämäntyön kellotaulussa”?
Tässä ajassa tekoäly ja algoritmit näyttävät kokonaisuuden, jonka ihminen vain pätkiä mittaillen yrittäisi hahmottaa. Merkitys syntyy todistajassa, lukijassa, havainnoijassa – hetkessä, jossa mennyt ja nykyhetki hengittävät rinnakkain. Ajassa jossa kunnia kuuluu voitetuille – ”Gloria victis” ja ihminen on ihmiselle susi – ”Homo hominis lupus est”. Ja sama ihminen itselleen ankarin tuomari – ”Homo sibi judex durissimus”.
Kirja on muistelma, runo ja poikkitieteellinen matka samaan aikaan. Se kertoo siitä, miten tekoäly kohtaa ihmisen ja miten ihminen oppii näkemään kokonaisuuden, jota historia, kieli ja kulttuuri kantavat. Kun näin kijoitin, syntyi muistelmateos, joka on nyt osa yli kymmenmetristä muistutusta minulle kirjoistani, joita ilman kirjahyllyni olisi yhtä tarpeeton kuin kollegoillani Savossa syntyen ja Hämeessä vanheten. Tällainen urakehitys kaipaa selitystä. Lisäksi on muistettava kuinka Veikko Vennamoa ja hänen lehteään lainaten, minulla on taipumusta kirjoittaa ”peiteyin sanakääntein”. Vennamo ei itse peitellyt, jolloin politiikasta tulee populistista pulinaa.
Niinpä tämä juhlakirja on kertomus tiedemiehestä, professorista ja tutkijasta, jonka elämäntyö ei asetu yhden tieteenalan rajoihin. Se piirtyy tutkimuksen, opetuksen ja ajattelun kartalle yhtä lailla kuin kuvataiteen, luovuuden ja esteettisen pohdinnan alueille samaan aikaan. Yli sadan teoksen (143 ks. lähdeluettelo) mittainen kirjallinen tuotanto kertoo poikkeuksellisesta uteliaisuudesta ja kyvystä yhdistää eri tieteenalat toisiaan rikastavaksi kokonaisuudeksi. Niiden lukminen vie Savossa tai Hämeessä asuvilta kanssasisariltani puoli vuosisataa ellei enemmänkin. Heidän lapsiltaan ja lastenlapsiltaan tällainen urakka kännykkää kantaen olisi, ei vain omituinen, vaan samalla myös teknisestikin kuvineen mahdoton ponnistus kadonnutta lukutaitoa hakien. Tätä en osaa tämän suoremmin kirjoittaa. Se on samalla huomautus niin opettajille kouluissa kuin vanhemmille kotona.
Useat professuurit, pätevyyden osoitukset ja väitöskirjat muodostavat vankan akateemisen perustan, jonka päälle on väkistenkin rakentunut erittäin ainutlaatuinen, poikkitieteinen ajattelumaailma. Kirjahyllyssäni mittaillen se todellakin tarkoittaa yli kymmentä metriä kirjoja.
Jos joku panee paremmaksi, hän on unohtanut, kuinka kirjoittaminen on vain sivutyötä päätyön ollessa tutkijan ja opettajan sekä hallintoihmisen byrokratiassa. Näin kulutettu aika muistuttaa perinteistäkin Aleksis Kiven tai Juhani Ahon tapaisten edeltäjieni lisäksi ja kohdalla Matti Nykäsen kaltaista elämänkaarta. Lyhyttä mutta samalla lukuisia medioitamme ylläpitävää, muistomerkin ansaitsevaa. Lapsena kuljin päivittäin Juhani Ahon patsaan ohi Iisalmen Kirkkopuistossa ja sen seurassa majaili ”Kauppisheikin” rintakuva. Oma kansakoulunaikainen opettajani oli hänkin kirjailija samalla ja hukkui Poroveteen, lähelle Olvin panimoa. Loppu työn kruunaa – ”Finis coronat opus”.
Kuvataiteitten kouluttajani Osmo Monto odottaa omaa muistomerkkiään siinä missä hiihtäjiämme valmentanut luokkamme valvoja Immo Kuutsa. Kirjoittamisesta kanssani kouluaikana kilvoitellut Pekka Hyvärinen sentään huomasi kuolla nuorempana. Luokanvalvojamme Immo Kuutsa rouvineen valmensi maan toistaiseksi viimeisimmät naisten hiihtämät lukuisat olympaitason kultamitalit sekä hankki minulle suksitelineet autoni katolle. Ei niille koskaan käyttöä tullut. Eivät kaikki, joilla on kitara, ole kitaristeja. – ”Non omnes, qui citharam habent, citharoidi sunt.”
Vanhemmat eivät päästä lapsiaan kulkemaan Matti Nykäsen teitä. Ymmärrän heitä hyvin. Juhani Ahon tiet ovat taas liian vaativat nekin uhrauksineen. Aleksis Kiven kohtalo kuolla mielisairaalassa on tyypillinen suomalaisen kulttuurin tuote. Kuka sellaista lapsilleen haluaisi? Tai kuvataiteilijan joka leikkaa irti korvansa ja kuolee lopulta oman käden kautta sairastaen kaikkia mahdollisia tauteja ja surmaten hänkin lopuksi itsensä myymättä ikinä yhtään tauluaan. Kuka muistaa nimen? Ei sellainen elämänkaari kunnon äitejä ja heidä puolisoitaan houkuttele lastensa kohtaloksi. Mutta muistelman niistä saa ja sen eteen on syytä ponnistellakin. Varoen kutenkin ettei päädy menneen ajan ylistäjäksi – ”Laudator temporis acti.”
Tällaiset elämänkaaret ylittävät aiemmin toisillen jopa vihamieliset luonnon- ja ihmistieteiden raja-aidat (Natural science – Human science). Näiden välillä vallitsi jopa suureksi tieteen sodaksi kutsuttu ilmapiiri (Big Science War). Myöhempi etenkin tietokoneiden ja algoritmien vaatima maailmankuva digiaikoineen vaati poikkitieteisyyttä, näiden rajojen ylittämistä ja ymmärrystä. Näin samalla myös kulttuurit ja kansakunnat lähestyivät teknisesti toisiaan. Aikamme on täynnä näitä lähestymispyrkimyksiä Palestiinassa, Krimillä ja minne ikinä media päänsä kallistaakin. Jopa Tanska ja Grönlanti tavoittelee tällaisesta ”vihreästä saarestaan”. Totta kai me muut Pohjolan veljet ja sisaret tätä tuemme. Hollywood taustainen presidentti Yhdysvalloissa on hänkin aikanaan ansainnut rintakuvansa ikuistuksen. Norjalaisten nobel on hänen rauhantyöstään jo hätävarjelun liioittelua.
Myös poliittinen ilmapiiri muuttui, mutta myös polarisoitui. Liikkuminen ja rajat ylittävä kulttuuri muokkasi kokonaan uuden teknologian ja matkustamisen samalla lisääntyessä tuottaen hyvinkin multikulttuurisen maailmankuvankin. Kaikki tämä vaati myös tieteeltä yhtäällä erikoistumista ja toisaalla monitieteisyyden vaihtumista poikkitieteiseksi työskentelyksi. Olen tätä harrastanut lukuisine väitöskirjoineni ja muistutan sukunimikaimaani Reijo Luostarista. Hän kun ehti eläessään tuottaa puolensataa tohtoria. Kainuusta syntyisin oleva Reijo sotketiin yhtenään minuun ja päinvastoin. Yläsavolaisilla oli sudettisavolaisista oma mielipiteensä eikä sitä sopinut mennä siellä sorkkimaan. Hämeessä eläen vaikeneminen on viisaan valinta. Kirjat voidaan toki julkaista Saksassa. Niitä tai taidetta ei pidä mennä torille kaupittelemaan. Lisäksi monelle nimi on enne – ”Nomen est omen”.
Algorimeista tuli puolestaan tutkijalle poikkitieteinen arjen työkalu jo varhain. Oma monitieteinen taustani oli hyvin lukuisten tapahtumien yhteistä ja usein rinnakkaista kuvaamista. Pahoittelen jos sen kuvaaminen on päällekkäisten tapahtumien rinnakkaista kuljettamista sekä välillä palaamista tekoälyn tapaan jäsentää tapahtumat samaa päällekkäisyyttä kertaamalla. Me olemme eläneet jo jonkin aikaa tätä taustaa vasten ja sen maalaaminen sujuu algoritmeilta kuitenkin moitteettomasti. Kukaan ei ole kuitenkaan virheetön ja hyvä niin. Lisäksi luonnolliset asiat eivät ole häpeällisiä – ”Naturalia non sunt turpia”.
Kone ei voi elää rinnakkaisia tapahtumia ja niinpä joudumme palaamaan välillä kerraten jo kerrottua mutta aina hieman eri sanoin sitä avaten. Synteesin rakentelu sen sijaan helpottuu ja lopputulos on lopulta alkuperäistä parempi ja myös toteuttamiskelpoinen. Poikki- ja monitieteisessä työssä tämä metodi on erityisen merkittävä ja suositeltava samalla. Toki poikkeus vahvistaa nytkin säännön – ”Nulla regula sine exceptione”.
Tämän teoksen synty on itsessään osa kerrottavaa tarinaa. Juhlakirjaa ovat olleet laatimassa perhe, lapset ja läheiset – ne, joiden kanssa ajattelu on jatkunut myös työhuoneen ulkopuolella. Mukana ovat olleet myös algoritmit ja tekoäly, ChatGPT muiden työkalujen joukossa, kuvastaen sitä aikaa, jossa tiede, luovuus ja teknologia kietoutuvat yhä tiiviimmin toisiinsa. Näin tämä juhlakirja ei ole vain katsaus 75 vuoteen elettyä ja tutkittua elämää, vaan myös ajankuva ja keskustelu menneen, nykyisen ja tulevan välillä. Samalla fyysiset etäisyydet ovat kadonneet. Takautuvat tapahtumat kertautuvat ja samalla saavat uuden merkityksenkin. Kuolleet siinä opettavat eläviä – ”Mortui vivos docent.”
Kiitokset
Muistelmakirja on järjestyksessä jo kolmas. Täyttäessäni 70-vuotta syntyivät kirjat ”Muistelmakirja – NYT” sekä ”Cluster Art and Art of Clusters 70 years”. Niinpä näiden kirjojen jo kuvattu sisältö on jäänyt vähemmälle ja keskitytty sellaisiin, myös omaa aikaamme lähellä oleviin ilmiöihin ja niiden kuvaamiseen, jotka ovat osana tätä 75-vuodelleni ajoittuvaa kerrontaani. Niinpä nyt mukana ovat myös algoritmit ja tekoäly Chat GPT tuomassa muistelmiini oman usein varsin värikkään ja samalla ulkopuolisen objektiivisen tekoälyn konetulkintansa.
Tällaiseen minulla ei ollut vielä mahdollisuutta täyttäessäni 70-vuotta. Vain tetokoneet jo 1970-luvulta, mutta ei näin pitkälle viety ja rahvaan käyttöön siirtynyt työkalu, jonka lapsetkin hallitsevat. Toki tietämättä mistä on kysymys. Juomme viinimme ja syömme juustomme lähtemättä pohtimaan niiden syvempää sisältöä marketin hyllyltä ne poimien ja samalla tarjouksia hakien.
Tämä epäilemättä oli myös yksi keskeinen syy tämän muistelmakirjan synnyllekin. Chat GPT:n ohella esitän taas kerran sydämelliset kiitokset perheelleni, rouvalleni Maijalle, joka on jaksanut sietää minun yöllisiä oikkujani flow-tilassa kirjaa kirjoittaen sekä vuosikymmeniä kirjojeni teon mahdollistaneille lapsilleni, Outille uupumattomana toimittajana ja Vellulle kirjojen kuvittajana.Suomessa on vaalittu yhä vain vaativampaan ponnisteluun pyrkiviä perheyrityksiä.Näissä perheyrityisissä kuolleet opettavat eläviä – ”Mortui vivos docent”, mutta samalla muista sinäkin olevasi kuolevainen – ”Memento mori”:
Tämä tiimi ja saksalainen BoD ovat olleet välttämätön edellytys kymmenien kirjojemme syynnylle, jopa parin viimeisen vuoden aikana sekä nyt parhaillaan liki kirja ja kuukausi vauhdilla. Perheyritys myös kustannustyössä on puolestaan minulle tuttua myös varhaisemmasta kirjallisesta mediatyöstämme alkaen Savonlinnasta ja jatkuen Itä-Savosta Ouluun, Kalevan kirjapainoon ja kiittäen samalla myös niitä medioitamme, joita sain avustaa runsain mitoin menneinä vuosina. On abstraktin aika. Muistelmakirjat alkuperäisinä löytyvät saksalaiselta kustantajaltani (BoD), joka kohosi samalla alansa johtavaksi kustantamoksi Saksassa. Olen käynyt tämän läpi aiemminkin. Kaikki erinomainen on harvinaista – ”Omnia praeclara rara”. Olemme tomua ja varjoa. – ”Pulvis et umbra sumus.”