Muistelmakirja Nyt – loppuluvut
Epilogi 2 – Iso Musta
”Minä olen A ja O, sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias”, kaikui kirkon saarnastuolista kansallispukuihin sonnustautuneiden kuulijoiden istuessa hiljaa Jänissalon kylästä saapuneina ja vilkuillen sivuilleen Tuusniemen ja Leppävirran suunnalta samassa veneessä Kuopioon kirkonmäelle juhannuspäivänä 1850 saapuneita saarnan kuulijoita. Kirkko oli ääriään myöten täynnä ja sen taustakohina seurakuntalaisten yskäisyineen hukutti alleen ulkona raivoavan kevätmyrskyn. Oli flunssaista aikaa ja moni oli jättänyt nyt kuumeisena raskaan neljän peninkulman mittaisen soutumatkan harmitellen väliin.
”Ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”
”Kirjoita siis, mitä olet nähnyt ja mikä nyt on ja mitä tämän jälkeen on tapahtuva.”
Heitä oli ahtautunut kirkkoon kaikilta ilmansuunnilta ja ennen kirkonmenoja oli tuttuja tavattu, hautausmaan kautta kuljettu ja käyty jo katsastamassa myös kokkoluodon juhannuskokkokin. Veneyhtiön johtaja ja veneen peränpitäjä, Luostarilan vanhaisäntä seisoskeli maallisten talonpoikien joukossa ja katseli huolissaan puitten latvojen huojuntaa koko ajan yhä pahemmaksi äityvässä myrskyssä.
Jo matka kirkolle oli kestänyt poikkeuksellisen kauan ja vaikka kirkkoveneellä oli käyty toki monet kerrat Suomenlahdella ja Tallinnassa, Reinjoella saakka, tänään ei tämän kauemmas lähdettäisi. Joku veneyhtiön osakas olisi ollut lähdössä etelämmäs, mutta tänään ei ohjelmassa olisi muuta kuin pian vihittävän avioparin saattelu kokkotulien kautta kotimatkalle. Näitä aviopareja oli nyt monen seurakunnan kirkossa useampiakin ja heillä oli tehtävänä juuri kokon sytytys. Jesuiittojen tunnuslausetta mukaillen: ”Ad maiorem Dei gloriam” – Jumalan suuremmaksi kunniaksi.
Joku oli saanut tietoonsa, kuinka Keurusselällä kirkkovene oli joku vuosi takaperin, oliko siitä nyt viisi vuotta, kaatunut ja 26 kolholaista oli hukkunut. Perimätiedon mukaan Iisalmessa Rapakon kirkkovene olisi joskus hukkunut ja Jaalan Pyhäjärvellä niin ikään, jotkut huhut kertoivat Jussilaisten kirkkoveneen Luumäellä niin ikään kaatuneen helluntaina mutta toiset taas kertoivat sen olleen Kontulan kylän kirkkoveneen ja Jussilaisten vene kaatui Ähtärillä. Aikaa molemmista oli kuitenkin pian sata vuotta. Se oli laulua kuuroille korville – ”Ad surdas aures canere”.
Moni vahvisti Luumäen Kivijärven Rantalan ja Kontulan välisen onnettomuuden ja tiesi jopa kuinka hukkuneita oli toistakymmentä. Vuosikin muistettiin, se oli 1746 ja myös Kesälahdella Hummonselällä ja Jaalan Vuolijärvellä oli kirkkovene kaatunut ja kymmenkunta hukkunutkin. Niistä puhuttiin paljonkin. Hukkumisten välillä kun oli vain vuosi tai pari, ja kirkkoveneiden turvallisuuteen oli sen jälkeen paneuduttu huolella. Keurusselän onnettomuus oli poikkeus liki vuosisataan mutta se oli sitäkin tuhoisampi. Kun aihe tuli esille, miesten ilmeet synkkenivät ja joku tarjosi takkinsa alta pulloa, jossa oli Kiteen kirkasta mutta ihan omalla tilalla tehtyä, Kallioharjun ja Viinamäen suunnalla poltettua pontikkaa.Kynnelläkoetteluun asti – Ad Unguem. Tuskin Horatius tällä aivan tätä tarkoitti?
Haapokankaalta ja Hiisivuoren suunnalta tulleet olivat hekin kirkolla oman kylän juomat mukanaan eikä Siikaniemen isäntä voinut olla heitä heikommin eväin juhannuskirkolle sonnustautunut. Ennen iltaa miehet olivat jo ihan juhannuskokolle sopivassa kunnossakin. Kuka nyt kylmissään lähtisi juhannuksena venettä riuhtomaan neljä peninkulmaa ja samalla häitäkin viettäisi ilman minkään maailman kestitystä. Ei sellaista paikkaa Suomesta, saati etelämmäs siirtyen maailmalta löytynyt ja nämä miehet olivat maailmaa nähneet muutenkin kuin vain hätäisesti Tallinnassa käyden. Kun venettä myöhemmin täytettiin, mukaan tuli myös puolituttuja Kuopion, Tuusniemen ja Leppävirran seurakuntien juhannuspäivän juhlijoita. Kaikkiaan veneeseen mahtui 46 paluumatkaajaa ja samaan aikaan veneitä lähti muitakin, Tuusniemen kirkkovene hivenen ennen ja mukana oli myös naisia ja lapsia.
Nyt ei ollut kiirettä eikä rehkitty kuten niin usein ja soutajien paikkojen kipeytyessä kilpasoudussa. Lyhyen matkan soutamisessa saattoi kehnompikin venekunta menestyä, mutta kun matkaa tuli useita peninkulmia, silloin ”Ison Mustan” voittanutta ei varmasti näiltä vesiltä löytynyt. Kun liki puolensataa harjaantunutta soutajaa oli asialla, saatettiin soutaa kilpaa useita peninkulmia ja välittämättä edes missä oma ranta odotti. Mutta nyt palattiin ja palatessa juhlavaatteet vaihdettiin arkisiin. Se oli ikivanha tapa jossa tuhka tekee lopulta kaikista samanlaisia Senecaa lainaten. – ”Aequot omnis cinis”. Luostarilaitoksen lampuoitien kohdalla latinankieliset viisaudet sinkoilivat tuon tuosta ja etenkin nousuhumalan tuiskeessa.
Kun veneestä oli aikanaan saatu kulkeva, sen mittoja ja muotoja pyrittiin salaamaan ja varottiin tarkoin, etteivät kilpailijat kykenisi löytämään sen veistäjien salattuja taitoja. Veneiden luotettavuus oli myös myrskyssä ja merillä koulittu, vedettiin kotirannassa liki pyhin menoin telojen päälle, airot vietiin Hiidenniemen isännän taloon turvaan tai joku otti omansa mukanaan. Omistaja oli ylpeä airostaan ja sen paikasta veneessä, jonka maine kiiri maailmalla. Ja kun toimittiin, toimittiin heti – ”Age si quid agis” (Plautus). Julius Caesar sai hänkin lainaajansa tyyliin: ”Alea iacta est” – Arpa on heitetty.
Mutta nyt oltiin palaamassa ja juhlamielellä. Vieraitakin oli veneessä, ei vain omaa väkeä. Kaikki vaadittu oli kirkolla sujunut hyvin, nuoret saneet toisensa, vainajat haudattu. Tämä matka oli kokonaan muuta kuin kohdata Valamossa luostarin vanhimmat ja kulkea kapeaa kuusten reunustamaa polkua omat syntinsä siinä lukien. Luostarilaitoksen lampuoitien maailma oli kahden kulttuurin väliin rakennettu, ja sitä nämä vieraat veneessä eivät ymmärtäneet. Oman aikamme poliitikot sitäkin paremmin hakien paikkaansa poliittisten liikkeittemme portaikossa kavuten. Siinä silmien edessämme ovat toisten virheet, selkämme takana omat. – ”Aliena vitia oculis habemus, a tergo nostra sunt. Näitä Senecan kaltaisten viisauksia sain opiskella lapsena ja osana lyyristä kieltämme ja runoja lausuen. Sitä jatkui hamaan lukioon saakka. Yliopisossa niitä ei tunnettu. Pidin sitä takapajuisena tapahtumana. Siinä maailmassa Oulussa ja Pohjanmaalla mielestämme muilla menee paremmin, muiden mielestä taas meillä. – ”Aliena nobis, nostra plus aliis placet”. Vastaava en mielestäni kokenut Savossa ja ehkä hivenen Turun yliopiston suunnalla? Tuon ajan Helsingistä ja sen yliopistosta suurine ikäluokkineen vallitsi muualla syvä hiljaisuus – ”Altum silentium”.
Kun suurella joukolla lähdettiin matkaan, siitä kyllä levisi tieto kylille ja syrjäisimpäänkin torppaan, etenkin kun kyseessä oli markkinamatkat tai talkoot, muuttomatkojakin tehtiin ja sitten olivat aivan erikseen nämä retket, joita vain valitut miehet suorittivat luostarilaitoksen uskottuina kohti pyhien miesten maata ja saaria. Tämä matka oli kokonaan erilainen ja veneessä oli myös vieraan pitäjän miehiä ja heidän naisiaankin. Oli oltava varovainen, voi syntyä myös riitoja. Nämä riidat ovat tuttuja tänäänkin niillä portaikoilla, joissa poliittista valtaa jaettiin. Joskus valta sokaisi, täydellinen täydellisesti.Viisaat rakentavat ja rakastavat, muut himoitsevat tai kadehtivat. ”Amabii sapiens, cupieni ceiteri. (Arfanius).
Tässä Luostarilan tilan vanhin vene ”Iso Musta” oli oma lukunsa matkalla kohti luostarilaitoksen lampuoitien verorahojen avulla ylläpidettyä instituutiota. Se tuli muistaa ja ymmärtää myös vielä vuosisata myöhemmin syntyvienkin, luostarilaitokset ja niiden monikulttuurinen luonnekin.
Oli syytä muistaa ketkä syntyivät tuona vuonna ja ketkä nukkuivat pois, kuten norjalainen filologi Georg Svartdrup, saksalainen kasvi- ja eläintieteilijä Friedrich Siegmund Voigt, ranskalainen runoilija Felix Arvers, saksalainen taloustieteilijä Johann von Thunen, itävaltalainen runoilija Nikolaus Lenau, suomalainen pappi ja kirjailija Carl Gustav Grönqvist, suomalainen säveltäjä ja runoilija August Engelberg ja monet muut vuosisata ennen omaa syntymääni kuolleet ja liki kaikkia heitä myös teksteissäni lainatenkin.
Ajatus nimestä julkaisun kansilehdellä ja joku sitä lainatenkin oli ikivanhaa perua myös Suomessa. Oli heitä jotka olivat puolesta ja heitä jotka olivat vastaan. Molemmat olivat tärkeitä ja vaikeneminen odotti parempia aikoja. Luovuus ja innovoivuus oli harvojen herkkua. Myöhemmin kaikkien tuntema tietämättä ainan edes, mistä se oli alkujaan lähtöisin jälkiomaksujien suuressa laumassa. Lasten suustakin ja toimesta sitä myöhemmin koulujen ja oppilaitosten kautta tietoa levittäenkin. Innovaatio oli uusi ja ihmeellinen siinä missä tuore rakkauskin. Rakastaja on niin kuin kala. Siitä ei ole mihinkään jos se ei ole tuore. – ”Amator quast piscis: nequam est nisi recens”. Plautuksen viisaudet olivat tuon iän ja ajan tuotetta.
Kiitos heille ja etenkin Ison Mustan soutajille. He eivät voineet kuitenkaan arvata, mikä heitä odotti tuona juhannuksena vuonna 1850. Veneen perällä istunut, jo 52 vuottaan täyttänyt perämies, oli myös suuren yhteisönsä edustajana huolissaan siitä myrskystä, joka järvellä velloi, mutta myös niistä vieraista, joita veneeseen oli nyt tullut mukaan matkalle, ja joiden naiset eivät hekään olleet oman yhteisön ja tilan, kaskisavuissa tutuiksi tulleita, lapsesta saakka tuttuja nokisena nähtyjä kasvoja.
Myrskyn pahetessa syntyi levottomuutta, vieraat ja joukossa myös juopuneet alkoivat käyttäytyä odottamattomasti, se tarttui pieniin lapsiin ja he alkoivat vaatia veneen rantautumista. Paluumatka myrskyn pahetessa oli muuttunut levottomaksi ja etenkin lasten sekä heidän hoitajien valitukset ja vaikerointi kiusasi soutajien muutenkin raskasta urakkaa ylilastissa matkanneessa veneessä. Se kynti nyt liian syvässä vastaisessa tuulessa venettä yhteisin voimin soudettaessa.
Rantaan oli matkaa vain alle kilometri mutta mitään syytä rantautumiseen ei kuitenkaan ollut. Myrskyiset meret kokeneet miehet eivät näitä vaatimuksia edes ymmärtäneet. Kävellen matkanteko oli luonnontilaisessa metsässä liki mahdotonta. Lähin tie oli polku, jolle oli sillekin matkaa. Lasten kanssa kulkeminen oli peninkulmien takaa kovin vaivalloista sekin. Ja kuitenkin kaikki tämä tapahtui vain muutama hassu sukupolvi sitten. Kenelläkään ei sattunut olemaan kännykkää povitaskussa tiukan paikan tullen apua hakienkin. Kun oli ensin laskettu leikkiä, nyt oli aika tutkiskella vakavia asioitakin. – ”Amoto quaeramus seria tudo” (Horatius).
Naisten riitelyn yltyessä liki käsirysyksi, perämies teki päätöksen ja hänen vaimonsa oli sitä tukemassa. He rantautuisivat ja halukkaat saisivat jatkaa matkaa jalkaisin. Päätös oli riuskojen soutajien kokemana nolo mutta pakko hyväksyä. Se vei aikaa mutta kevenihän lasti ja matkanteko muuttuisi soutajille helpommaksi. Kevyttä se ei olisi jatkossakaan.
Veneen rantauduttua siitä poistui 16 naista lapsineen, joku nainen jäi veneeseen soutajien lisäksi, kaikkiaan runsas 30 jatkoi matkaansa veneellä, kaikki olivat nyt airoissa. Se teki soutamisesta helpompaa. Tästä tapahtumasta saan olla kiitollinen kirjoittaessani näitä rivejä. Yksi poistuvista pojista oli isovanhempiani. Hän ei ollut tatusti juominkien johtaja – ”Arbiter bibendi”. Pikemminkin kotka joka ei pyydystä kärpäsiä. – ”Aquila non captat muscas”.
Veneestä nousi näet pois myös perämiehen ja hänen vaimonsa lapsista kymmenvuotias Olli Luostarinen. Molemmat vanhemmat jäivät veneeseen soutajina. Äiti oli omaa sukuaan Reinikainen. Oma äitini on hänkin omaa sukuaan Reinikainen. Isäni tapasi hänet jatkosodan lopulla veljensä häissä Iisalmessa, sen silloisessa maalaiskunnassa, Hernejärvellä. Isäni oli jatkosodan aikana vanhempi konstaapeli ja äitini oli morsiamen mukana häissä Kuopiosta Iisalmeen matkustaen, sen entiseen maalaiskuntaan ja siis Hernejärvelle, itään Iisalmesta noin parikymmentä kilometriä. Tuon yhteen suuntaan 25 kilometrin matkan kuljimme lapsena Iisalmen lyseolle lähes vuosikymmenen ajan. Elettiin silloin jo 1960-lukua. Tuon ajan bussit olivat linja-autoina usein savuisia ja täynnä. Pääsääntöisesti jouduit lapsena seisomaan, antamaan paikkani vanhemmille. Keppi sen todisti- ”Arguementum baculinum”. Koulupäivät venyivät 12 tunnin mittaisiksi ja poikalyseossa majaili 10-20 vuotiaita juominkien johtajiakin – ”Arbiter bibendi”. Opettajistakin joku vietti kesänsä Sukevalla suota kuokkien.
Se oli tuon ajan kaunis tapa. Näin alkaen kymmenvuotiaasta pojannaskalista. Paikkani sai autossa minua runsaan vuosikymmenen vanhempi nainen, usein siunatussa tilassa ja siis raskaana odottaen. Suuret ikäluokat saivat näin jatkoa. Maaseutu eli vaurasta aikaa mutta itseriittoisesti. Vaikeat ajat odottivat edessäpäin. Moni haki onneaan muuttaen merten taakse tai pysähtyi Ruotsiin. Maaseutu alkoi autioitua pohjoisesta kyläkunnittain. Puhuttiin maaltapaosta. Ja elettiin enemmistön mielen mukaisesti – ”Arbitrio multitudinis”. He eivät jatkaneet yliopistoihimme etelään.
Veneestä juhannuksena 1850 noussut poika, Olavi Luostarinen, oli isäni isoisä. Hänen vaimonsa tuli olemaan myöhemmin Maria Mykkänen, isäni isoäiti. Hänen isoäitinsä oli taas Kapteeni Tavastin tytär. Tytär syntyi Maaningan kartanossa. Tästä edelleen jatkaen tulevat suvut Berg, Ståhberg ja Isak Pihlman, Helsingin yliopiston pyhien kielten ja retoriikan professori. Hän siis koulutti pappejamme ja oli ehdolla piispaksemme. Henrik piispan kohtalon me muistammekin. Lalli tappoi hänet Köyliön järven jäällä. Isak Pihlman tunsi kansansa ja vieraili usein Ruotsin puolella.
Historialla ei saisi spekuloida. Näin me kuitenkin yhtenään teemme. Niin teen minäkin pohtien, ketkä syntyivät kiitos tämän lasten ja heidän äitiensä rantautumisen? Aivan. Tämä teksti ei olisi syntynyt ellei tätä rantautumista olisi tapahtunut. Olen yksi niistä jälkeläisistä, joiden syntymän pelasti tämä naisten tomera tapa vaatia rantautumista ja ainakin lasten ja osan naisista poistuessa hukkuvasta veneestä. Muistelmia kooten tämä kohta on kohokohdista monen arvioimana tärkein mainittava. Sen unohtaminen kertosi kehnosta tavasta tuntea juuriaan. Ehkä jopa paeta totuutta.
Toki jatkossa vaadittiin myös että isäni (Luostarinen) tapasi äitini (Reinikainen) ja sen jälkeen en ala spekuloida, mitä muuta vaadittin että tämä teksti syntyi. Tutkija ja tiedemies ei spekuloi historialla, jossa pienikin muutos muuttaisi kaiken muunkin. Toki totta on että oman syntymäni edellytyksenä olivat kaikki ne tapahtumat, jotka edellyttivät tietyn siittiösolun matkan kohti tiettyä munasolua joskus vuoden 1950 loppusyksystä. Siitä on nyt maaliskuussa Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kulunut jo yli 75 -vuotta alkaen laskennan omasta syntymästäni äitini kohdussa. Lausuin lapsena runoja ja poikkitieteinen tausta syntyi kirjoittajana silloin – Taide (taito) pitkä, elämä lyhyt. – ”Ars longa. Vita brevis”. Lainaan usein tätä Hippokrateen viisautta.
Syntymäpäiväksi lasketaan kuitenkin napanuoran katkaisu ja ensimmäinen parkaisuni kymmenes heinäkuuta Iisalmen silloisen maalaiskunnan sairaalan synnytysosastolla. Kun oma lapseni syntyi, olin itse mukana tuossa tapahtumassa niin ikään samassa sairaalassa ja päivä oli uudenvuoden aatto kiireineen.
Lopulta olin ainut tuossa synnytyssalissa hoitavan lääkärin joutuessa kiirehtimään kiireisempää keisarinleikkausta ja vanhempi hoitaja poistui pitämään poliitikkona uudenvuoden puhettaan. Tärkeitä molemmat. Minulla vain nuorena maisterin alkuna jäi hoidettavaksi useampi odottava äiti tuona uudenvuoden aattona. Olin opiskellut tätä tilaisuutta, mutta vain vaimoni kohdalla avustaen, en kolmen naisen kohdalla samaan aikaan. Tuo oli hetki jolloin opin elämään muita rauhoittaen. Rajuus parannetaan lauhkeudella. – ”Atrocitati mansuetudo est remedium” (Phaedrus).
Hyvin se sujui ja tunsin kohdallani ensimmäisen kerran suurta sankaruutta kolmen uuden lapsen syntyessä, tosin kaikki eri äideille. Samalla oma lapsemme, tämänkin kirjan ahkera toimittaja, oli tuon vuoden ensimmäinen lapsi Ylä-Savossa. Tämän merkittävämpää tapahtumaa en löydä kohdallani edes koskisotien lopettajana tai Keski-Euroopan jokien ja Kiinan ympäristökysymysten hoitajana (European Rivers Network, Sustanamble Developmen China) tai maailman agropolisten ja ekologisten klusterirakenteiden isänä tai liki kymmenen professorin pätevyydellä hankittuja tehtäviä maailmalla hoitaen. Kulkemisen kultaista keskitietä. – ”Aurea mediocritas” (Horatius). Myöhemmmin pidin sutta korvista – ”Auribus teneo lupum” (Terentius).
Tosin samalla tietysti myös muistaen, kuinka kaikki tapahtuu tuhannesosa sekunneilleen oikealla hetkellä. Tämä näkökulma on kuitenkin syytä aina muistaa muistelmia ja historiankirjoitusta lukiessamme. Syntymämme taustalla ja takana on uskomaton määrä ”sattumia”. Niistä ei pidä tehdä muistelmia vaan ympäröivästä maailmastamme ja sen drmaattiset tapahtumat vain rikastuttavat tuon kerronnan persoonallista luonnetta ja kirjoittajan tapaa ”löytää” mielestään mielenkiintoisimmat.Muista myös lisäksi kuinka aamurusko on Muusien ystävä – ”Aurora Musis amica est” (Hesiodos).
Ja hukkuva vene vieden mukanaan ne avainhenkilöt, jotka ylläpitivät tuhansien hehtaarien maatilaa luostarilaitoksen veronmaksajina, lampuoiteina, mikä oli loppu sellaiselle kertomukselle, jonka vuoksi oma opiskelunikin suuntautui jatkossa useampaan yliopistoon ja suorittaen useampia tutkintojakin muitten kilpailijoitteni kiusaksi. Tai kansakunnan yhteiseksi hyväksi, kuinka vain haluatte.
Omista muistelmistani tällaisten tapahtumien sivuuttaminen olisi kuitenkin omituista. Olen ainut joka oli tuolloin väitellyt tohtoriksi sekä luonnontieteissä että ihmistieteissä ja osallistuin professorin viran täyttöihin useampaan otteeseen, hankkien näin myös mahdollisen pätevyyden mahdollisimman erilaisiin tehtäviinkin yliopistoissamme lukuisten monitieteisten julkaisujen (kirjojen) avulla. Toki samalla kouluttaen vuosittain liki puoltasataa tulevaa maisteriamme tai tohtoreita.
Kun kirjoja on nyt liki 150 ja pienempiä artikkeleja tai niiden kokoelmia paljon enemmän, ei ole mahdotonta kerätä noin 15 kirjan verran (= professorin viran täyttöön pyydetty määrä julkaisuja) useita erilaisia professorin virkoja varten kooten näin viran täytössä käytettyjä sekä vaadittavia näyttöjä asiantuntijoitten arvioitaviksi. Useimmilla professoreilla näitä löytyy sittenkin vain yksi nippu ja yhteen virkaan näin pätevöityen. Poikkitieteisyys ja monitieteisyys tuli mukaan virkojen täytössämme vasta uuden teknologian ja algoritmiseksi kutsutun tekoälyn ajan myötä. Kuten kuvaan kolmannessa muistelmakirjassani vuodelta 2026. Vaaditaa rohkeutta, rohkeita jumala suosii – Audentes deus ipse iuvat (Ovidus). Niin myös onnetar suosii rohkeaa: ”Audentes Fortuna iuvat” (Vergilius).
Toki vuosi 2025 ja sen kahdeksan kirjaa ja etenkin kirja ”Campus algorithmica – Horologium vitae – Algoritminen kompassi – Elämäntyön kellotaulu” sekä ”Liber Librorum: Arctic Babylon – Homo Nexus – Ex Machina” ovat jo avaamassa tietä tälle pääjulkaisulleni tässä tarkoituksessani. Liki kirja kuukaudessa ja parin vuoden aikana kertoi toki, mistä oli kyse ja kuinka tätä hetkeä ja sen avaamista valmisteltiin reaaliaikaisesti rinnan kaiken aikaan kohenevan alan teknologian avustamana. Ilman teknologiaa ja sen käyttöä tämä tehtävä ei olisi ollut edes uskottavaa. Onnettomuuden kuvaus jälkikäteen on kokonaan eri asia kuin reaaliaikaisen ja pohtien samalla jo tulevaa. Nyt kyse on jo pikemminkin eräänlaisesta ”reportaasista” ja katsauksesta siihen, kuinka tässä tehtävässä on onnistuttu.
Pidämme sukukokouksia vuosittain, jossa mukana ovat Olli Luostarisen ja Maria Mykkäsen sukupuussa syntyneet. Tässä kirjassani olen heistä maininnut mm. Enso Gutzeitin johdosta Ilmari Luostarisen, taidemaalari Leena Luostarisen tai vaikkapa omat sisareni ja lapseni, heidän lapsensa. Tämän kirjan taitosta ja sähköisestä versiosta sekä oikoluvusta, kuvien valinnasta jne. vastaavat omat lapseni Outi ja Vellu, Veli-Matti.
Ovat vastanneet jo yli vuosikymmenen ajan. Ilman heitä näitä kirjoja ei olisi koskaan syntynyt. Ei myöskään ilman Ollin tapaa lähteä kävelemään tuosta kirkkoveneestä juhannuspäivänä 1850. Kuten kerroin, historiaa tutkiva ei kuitenkaan spekuloi historialla. Pienkin muutos siellä ja me emme olisi syntyneet. Muistelmia kirjoittaessa tämä tahtoo unohtua. Kovin yksityiskohtaisiin kuvauksiin ei auta ryhtyä. Kunhan muistaa kuinka aamurusko on Muusien ystävä: ”Aurora Musis amica est (Hesiodos).
Iso Musta jatkoi siis matkaansa ja myrskyn kerrotaan yltyneen. Jossain vaiheessa matkaa ensimmäiset aallot iskivät venevanhuksen yli. Kirkkovene aloitti kuolinkamppailunsa. Tuo kamppailu muistutti Titanic -elokuvasta nähtyä kuvausta. Vene nousi pystyyn ja veneestä pudonneet ruhjoutuivat pahoin pudotessaan. Yksityiskohtien kuvaaminen löytyi lehdestä. Kaksi pelastunutta oli antanut oman kuvauksensa tuon ajan päivälehteen. Kuvauksesta puuttuu kokonaan oman aikamme reaaliaikaisen kuvauksen tunnelma ja draaman sekä tragedian henki. Se on tylsä reportaasi. Muutamalla kappaleella sekin ohittaen.
Viimeisessä vaiheessa mukana oli kymmenkunta hyisessä vedessä, kaatuneessa veneessä itseään kiinni pitäen veneen keikahdettua nurin. Noin vajaan vuorokauden kuluttua yöllä jäljellä oli enää kolme elossa ollutta, joista yksi oli nuori viehättävä nainen. Kaksi jäljellä ollutta miestä pyrki pitämän hänet hengissä nostamalla hänet ja köyttämällä veneen päälle aaltojen iskiessä koko ajan sen yli.
Se tuo mieleeni elokuvan, jossa hukkuvana laivana on Titanic ja näyttelijöinä asiansa osaavat ammattilaiset sekä ohjauksesta vastaa siitäkin oman alansa nero. Kamera ja sen käyttö sekä leikkaus on hoidettu tavalla, joka välittää tunnelman kouraisevalla tavalla katsojaa koskettaen. Sellaista tunnelmaa en voi siirtää nyt tähän tekstiini. Noin kolmenkymmenen ihmisen dramaattista kuolinkamppailua Kallavedellä. Paluumatkalla juhannuskokolta ja kirkolta kohti kotirantaa vain muutaman kilometrin vielä kestäen. Elossa enää kaksi miestä ja kaatuneen veneen kylkeen köysin kiinnitetty kaunis nuori nainen. Odottaen aamuruskoa – Muusien ystävää. Mukana kaatuneeseen veneeseen köytetty nyt jo tajuton nuori nainen.
Hän menetti tajuntansa ja huuhtoutui myöhemmin Kallaveden aaltoihin ponnisteluista huolimatta. Miehet olivat vaikeasti ruhjoutuneita ja heidät havaittiin rannalta veneestä, jossa oli myös lapsia ja naisia. Tuo vene tyhjennettiin pikaisesti ja henkitoreissaan olevat kaksi vaikeasti ruhjoutunutta miestä pelastettiin. Näin kertomukseni pohjautuu heidän kertomaansa lehdestä sen lukien. Se ei ole paljoa ja siten erityisen arvokkaita kuvaten sukumme historiaa. Sen täydellistä muutosta muutaman tunnin aikana Kallaveteen hukkuen.
Sukututkijalle ja omista juuristani kirjoittaen tämä tapahtuma oli todellakin kaiken muuttava ja koski koko sukututkimukseni dramaattista ja myös traumaattista käännettä. Samaan aikaan nuoret miehet, nämä vahvimmat soutajamme, olivat matkalla Krimille. Siellä heitä odotti sota, kuinkas muuten. Vanhin vene oli jätetty kotirantaan ja kirkkoveneeksi. Paluu takaisin juurilleen Savoon oli vaikeasti vastaanotettava. Heille jotka palasivat.
Tämä kertomus on heidän, kahden pelastuneen miehen, ja ”Maamiehen Ystävät lehdelle 6.7. 1850” heidän antamastaan kuvauksesta. Onnettomuus on suurin sisävesillämme tuolloin koetuista, 28 hukkunutta, ja se vei sukuni ja Luostarilan tilan edustajista valtaosan, jolloin sen ylläpito loppui. Samoin käsite sukuni nimen synnystä ja toimiminen luostarilaitoksen lampuoiteina hämärtyi. Historiaa tutkivalle tällaisen sivuuttaminen muutamalla lauseella olisi vakava virhe. Olen näitä kertomuksia lukenut. Joko kuolema tai voitto – ”Aut mors aut victoria.”
Mukaan tulivat sodat ja samalla niistä selviytyminen, jolloin jopa isälleni tämä nyt kirjaamani kertomus jäi vieraaksi. Tämä on kuitenkin sukuni keskeisin tapahtuma, ja samalla siirsin sen poikkeuksellisesti muistelmieni alkuun ”esipuheena” ja nyt päätän sen tällä muistelmieni alun esipuheen lopun ”epilogina” muistelmani.
Se että muistelmia tulee myöhemmin kaksi lisää, syntyi juuri tästä tapahtumasta. Se kun peitti kaiken vuosikymmeniksi ja nyt elimme jo uutta vuosisataa ja uutta vuosituhattakin. Näin myös kirjojani alkoi syntyä yhä tiuhempaan ja tavalla, joka oli ajan henkeä kuvaavakin. Olkoonkin että tehtävääni vaikeutettiin ja jouduin hakemaan kustantajani Saksasta. Tästä kiitos heille. Seuraava suuri loikka tapahtui yli vuosisadan kuluttua. Sukumme siirtyi ensimmäisenä Suomessa digiaikaan.
Luostaristen kustantamo Itä-Savossa maakuntalehtenä siirtyi ensimmmäisenä Suomessa digiaikaan jo 1970-luvun puolella ja oma opiskeluni Oulun yliopistossa käynnistyi sekin samoihin aikoihin ja tutustuen tietokoneeseen ja algoritmeihinkin. Oulun yliopiston maantieteen laitos toimi Oulussa ilmestyvän Kaleva -lehden kirjapainon tiloissa ja se helpotti omaa opiskeluani sekä samalla työtäni medioita avustavana toimittajana pääsääntöisesti viiteen eri mediaan eri puolella Suomea. Tämä vaihe oli globaalisti merkittävin sysääjä urallani. Sitä ei ole vain sellaisena käsitelty. Jouduin suomalaisen ahneuden uhriksi ja todistajaksi. Ahneudessa on kaikki paheet. – ”Avarita omnia vitia habet” (Aulus Gellius). Ahneus on kaikkien rikosten äiti – ”Avaritia prima scelerum mater” (Claudianus).
Se oli äärimmäisen tärkeä vaihe omien opintojeni, mutta myös perheeni toimeentulon kannalta. Mediamme eli suuren murroksen alkua ja näin myös ylipistomme ja sen opetusvälineetkin tietokoneineen. Ikääntyneet professorit luonnehtivat aikaa ohimeneväksi ja muoti-ilmiöksi. He elivät kuin Titanicin kannella ja saivat myös opiskelijat uskomaan puheitaan ja vanhenevaa luennointitapaa kursseineen. Helsingin yliopistossa laulettiin vallankumouslauluja. Vihreiden myöhemmin presidenttiehdokas ja liki presidenttimme, kansainvälinen vaikuttaja, kuvaa tuon ajan ja oman opiskelunsa keskeytymisen valaisten mistä oli kysymys.
Tämä vaihe vaikeutti myös omaa sekä opiskeluani että työskentelyä kahdessa eri yliopstossa ja tiedekunnassa samaan aikaan. Näistä Turun yliopisto oli edistysmielisempi ihmistieteiden (human science) osalta. Sen sijaan Oulu ja sen luonnontieteet (natura science) oli jäänyt sekä biotieteiden että maantieteen osalta ikäihmisten ohjailtavaksi ja muistutti minua oman sukuni tarinasta alkaen onnettomudesta Kallavedellä. Helsingin yliopiston ruotisinkieliset professorit taas vaikeuttivat tutkimustyötäni jopa Oulussa vieraillenkin. Nimiä mainitsematta. Samoin työskentelyäni niin korkekouluneuvostossa kuin Oulun yliopistossakin. Tämä koski myös jokiamme ja koskien suojelua sekä ympäristöministeriön syntyä. Elimme kahdessa eri maailmassa vielä 1980-luvulla. Turun yliopisto oli edistyksellisempi. Ympäristöministeriön perustaminen ja asennoituminen saamelaisiin ja Lappiin sekä pohjoisiin luonnonvaroihimme jakoi maan kahtia. Pilanteko saamelaisista sai lopulta tuomionsa myös medioissamme ja sen omalatuisessa rasistisessa viihteessä.
Se varjosti jatkoa ja muutti sukuni kohtaloita ulottuen myös omaan kertomukseeni. Tarkemmin se kertoen, ilman tuota traumaattista tapahtumaa, en tietenkään olisi syntynyt. Sama pätee luonnollisesti muihin tuon jälkeen syntyneisiin lapsiimme. Historialla ei kuitenkaan pidä spekuloida. Pienempikin muutos muuttaisi kaiken muunkin. Tämä muutos ei kuitenkaan ollut pieni. Siksi se oli syytä kuvata erikseen ja samalla käynnistää ensimmäinen osa muistelmiani tästä tapahtumastamme. Ymmärtää mitä luostarialaitoksen lampuoideille (veronmaksajille) tapahtui juhannuksena vuonna 1850. Ja miten nuo myöhemmät tapahtumat sotineen vaikuttivat omaan maailmankuvaani ja poikkitieteiseen opiskeluunikin. Se oli nyt välttämätöntä.
Ne selittää myös osaltaan, miksi päädyin rakenteeltaan hyvinkin poikkeavaan muistelmateokseen. Olen kirjoittanut päivittäin, yhteensä tuhansittain, esseitä, artikkeleita ja blogeja, minua on voitu seurata siten paitsi päivittäin, myös vuosittain tekemieni myös kokoelmateosten, jopa useamman väitöskirjankin, kautta. Näin myös muistelmateoksia kooten. Oma kertomukseni oli koottava monitieteisestä aineistosta ja tekoälyn avustamana tietokoneineen jo hyvin varhain 1970-luvulta se käynnistäen. Muistaen samalla ”oppositio” ja sen omat tarkoitusperätkin. Olimme siirtyneet mediayhteiskuntaan ja sen kouristeluun, kirjojen nimiä lainatenkin.
Osa näistä kirjoista on myös vuosikirjojen sijaan vuosikymmenen taustoittavia, sekä vaikkapa Suomen täyttäessä juhlavuotenaan sata vuotta, kirjan, jossa jo sen alussa on liki sata sivua historiaamme, kuvaten lyhyesti kaikki kuninkaamme, tsaarit ja presidentit sekä vasta tämän jälkeen hakien tuolloin sadasta kirjastani, kustakin jokaiselle itsenäisen valtiomme vuodelle yhden sopivaksi katsomani kertomuksen (Finland’s big year – Suomi 100).
Tämä kirja ”Muistelmakirja NYT . The way of my life) oli järjestyksessä 115. kirjani (vuosi 2021). Vuonna 2026 ilmestyvä kirja on joko 144. tai 145. Siis noin 30 kirjaa runsaan neljän vuoden aikana. Se tarkoittaa noin kuusi (6) kirjaa vuosittain lukuunottamatta vaikkapa vuotta 2024 ja 2025, jolloin kirjoja tuli kahdeksan kirjaa vuoden aikana. Mutta oli minulla toki tuolloin koossa valmista aineistoakin ja apua uudesta algoritmisesta tekonologiasta ja omista lapsistani.
Niinpä eläkeiässä oli aikaa, mutta myös velvollisuus ja aineistoja, joista kirjoittaa sekä toki myös teknologiaa ja sen tarjoamia muitakin kuin algoritmisia välineitämme. Elämme vuonna 2026 aivan eri aikaa kuin vuonna 1850 tai 1951, jolloin synnyin. Nykyisin kiistakysymykset ovat tuomarin päätettävänä – ”Adhuc sub iudice lis est (Horatius)”. Lääkitsemällä ne vain pahenevat – ”Aegrescit medendo” (Vergilius). Niinpä muista vastoinkäymisissä säilyttää mielentyyneys – ”Aequam memento rebus in arduis servare mentem” (Horatius).
Näin syntyneitä muistelmia on myös syytä vertailla ja myös samalla täydentää sekä käyttää aineistoina uutta ennustettaessa ja vanhoja aineistoja modernisoitaessa vastaamaan oman aikamme etenkin teknologiaa. Ellen useamman poikkitieteisen väitöskirjan ja professuurin (7) hankkineena näin nyt menettelisi, tekisin sellaisen virheen ja laiminlyönnin, jota olisi myöhemmin vaikea ymmärtää tai antaa edes anteeksi. Lopulta tuhka tekee kuitenkin meistä kaikista samanlaisia – ”Aequat omnis cinis” (Seneca).