Mikä kaikki on tekoälyä? Mikä ei ole tekoälyä?
Nuuka nelikko edusta vahvaa ja välittävää Suomea. Se on pääministeri Orpolta paivanaa puhetta ”Oratio gracis” (Cicero). Kartta ja sen kirot edustavat Suomessa ikivanhoja kuntien ja maakuntien, läänien rajojamme ja niistä olisi päästävä viimeinkin irti. Kartta ja sen kirot, kartalle piirretty hallitus, on pääministerin ongelma numero yksi. Yksi kartta voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa. Kartalla jokainen huominen on aina uusi eilinen. Kartalla kaikki erinomainen on harvinaista – Omnia praeclara rara. Maantiede ja etenkin poliittinen maantiede edustaa aihetta, johon olisi syytä tutustua muidenkin kuin ammatiksen joko politiikkaa tai maantiedettä harrastavat.
Nyt kaivataan uutta liberaalia globalisaatiota laukaisten näillä myös omat ongelmamme Suomessa, Hämeessä. Valta tulisi palauttaa kansallisvaltioille? Ja miksei samalla kunnille tai makunnillemme? Mihin vedetään rajat ja kuka ne vetäisi? Muistan omasta ideastani käydyn kisailun MTT:n (Luke) ylijohtajuudesta ja laatimastani ”Agropolis strategiasta”. Se voitti paikallisen, kuntien järjestämän ideakilpailun ja levisi kirjana maailmalle (Agropolis Strategy – Operational strategies for the Finnish countryside in the integrating Europe). Ideakilpailussa idean isä omisti ideansa. Näin kilpailuhaasteessa luvatiin ja lehtiin sen vielä painaenkin. Ideasta tuli globaali ja se levisi maailmalle. Miten kävi paikalliselle?
Miten sellainen strategia sekä sen toteutus sopii pienten kuntien ja talousalueen toteuttajaksi? Ja vieläpä syrjäisessä Suomessa eläenkin? Olisi määriteltävä sodan konteksti NYT. Ars longa, vita brevis – Taide pitkä, elämä lyhyt. Robotiikka säilyttää rakenteet, jotka ovat taidetta. Kielenä ja verbaalina ilmaisuna perinteinen latina. Onkohan tätä mahdoton ymmärtää? Ihmisen ääni – ”Vox humana” Latinan kieli – ”Vox Latina” – Surkea alhaiso – ”Vulgus miserabile”.
Kesäpäivän seisaus on pitkä päivä myös vaikkapa ajatella. Rakastuneen aivotoiminta muuttuu sekin. Muuttuuko myös tekoälyn ja robotiikan? Ei muutu. Mitä on tämä tekoäly ja algoritmit muutakin kuin tapamme kuvata se keittokirjan kaltaisena. Kun siitä alat luennoida tulos on varmasti: Ad surdasa aures canere – Laulua kuuroille korville. Se minkä tekoäly oivaltaa myös globaalina ohjelmana, kuten agropolis strategiana, sitä paikalliset poliittiset johtajat ja talonpojat eivät tahdo oivaltaa samaan aikaan globaalina ja EU:n rahoitettavaksi tulevana ohjelmana ilman robotiikan tukea ja apua. Sellaista ei ollut käytössä 1990-luvun alussa Forssan talousalueella. Talon johto (MTT) oli sekin saapunut Kainuusta, ei Yhdysvalloista ja AURRP:n hallintoa tuntien. Mitä hallintoa se tunsi tai tunnusti ennen muuttumistaan osaksi uutta organisaatiota (Luke). Miten toteuttaa paikallista (lokaalia), kansallista tai maakunnallista sekä kansainvälistä (EU) luovaa innovaatiopolitiikkaa? Miten sopeuttaa paikalliset ja globaalit ohjelmat paikalliseen tai enintään maakunnalliseen osaamiseen?
Kun härillä kyntää niin häristä myös puhuu. Nyt kuitenkin arpa on heitetty – Alea iacta est. Amat victoria curam – Vaivaa vaatii voitto. Ars longa, vita brevis – Taide pitkä, elämä lyhyt.
Me vietimme juhannuksen 2023 Titanicin kannella. Meille esiteltiin niin ikään Michael Joseph Jackson Indianassa vuonna 1958 syntyneenä. Meille esiteltiin kolme kuolemaa ja ihminen tuotantolaitoksena. Siirryimme, jälleen kerran, Titanicin kannelta savolaisen purjekunnan kirkkoveneeseen juhannuspäivänä 1850. Matka 2020-luvulle on sittenkin monen sukupolven mittainen. Agropolis strategiana saattoi tulla sittenkin väärään aikaan ja väärän talousalueen hoidettavaksi? Kuinka moni tutustui ko. ohjelmaan ja kirjaan? Käänsikö robotti kirjan suomenkieliseksi? Jos käänsi, kuka luki ja ymmärsi lukemansa?
Aloitin takavuosien muistelmani tällä kertomuksella sukuni purjekunnan veneen rakentajista ja päätin sen maamme tuhoisimpaan sisävesionnettomuuteen veneen hukkuessa juhannuksen aikaisessa myrskyssä 1850 vieläpä juhannuspäivänä Kallaveteen: ”Cluster art and art of clusters 70 years”. Nyt sama kertomus löytyy myös kirjastani “Dum Spiro – Spero”. Sekä kuvina että latinaksi. Siihen sisältyy myös seikkailuni ideoijana ja uudenlaisen strategian esittelijänä hetkellä, jolloin tiedepuistotoiminta ei ollut vielä tuttua hämäläisessä tai kainuulaisessa kulttuurissamme. Agropolis strategiana levisikin maailman onnellisimman maan käytöstä ehkä mielestämme vähemmän onnellisten suurkulttuurien käyttöön Etelä-Amerikassa, Aasiassa, Australiassa ja jopa kiinalaisten käytössäkin. Aika on sinun elämäsi kolikko. Se on ainoa kolikko joka sinulla on, ja vain sinä voit päättää mihin se käytetään. Varo, etteivät toiset käytä sitä puolestasi (Carl Sandburg). Näinä aikoina täytyy olla melkoinen opitimisti avatakseen silmänsä aamulla kun herää (sama).
Kuluvat vuodet 2020-luvulta kuluvat Euroopan ties monesko kerta hullujen vuosiemme esittelyssä. Samalla on syytä esitellä harkiten tekoäly myös kirjojeni ja niiden kuvituksen ja tekstin rakenteen suunnittelussa. Tekoäly on osa hallintoamme, taloutta ja toimeentuloa, luovuutta ja innovointia, elinympäristöämme mutta myös geopolitiikkaa samalla. Elämme parhaillaan Euroopan hulluuden ja viisauden vuosiamme. Kirjoitin Turun Sanomiin tällä otsikolla jo vuonna 2014. Ihmisen ääni – ”Vox Humana”. Agropolista en heille toki esitellyt. Teknopoliksen tunsivat ainakin käsitteenä entisestään. Jos olisin esitellyt olisin verrannut sitä mahdollisesti sardiinipurkkiin. Kaikki me etsimme purkinavaajaa.
Kuntauudistuksessa ja maakuntien rajoja pohtien mietelauseet eivät ole sopiva tapa edetä, mutta tekoäly algoritmeineen voi jo hyvin ollakin. Haemme optimaalisia rajoja ja saavutettavuuslukuja. Maaliskuussa 2012 kirjoitin tästä Suomen Kuvalehteen. Optimaaliset rajat ja saavutettavuusluvut ovat dynaaminen ilmiö. Ne muuttuvat koko ajan. Menneen ajan varjot ja vanhat yhteistyökuviot ovat nekin nykyisin ohjelmointikieltämme. Siinä vanhat yhteistyökuviot murtuvat. Tämän kirjan laadinnassa mukana on kaiken aikaa oman aikamme tekoäly tukenani jopa kuvataiteenkin tuottaen. Puhujaksi tullaan, runoilijaksi synnytään. – ”Orator fit, poeta nascitur. (Cicero). Lapsena jouduin tai sain esiintyä yhtenään runoilijana. Tuon ajan kiusaamiskulttuuri ei siitä aina pitänyt. Oli hyvä omistaa myös nopeat jalat sekä elämäntaito, joka muistutti paremminkin painia kuin tanssia.
Elämme kaikesta huolimatta Suomessakin dualismin renessanssia. Taustalla on etenkin meillä Suomessa uskonnon filosofia. Mitä tekemistä sanoilla ja filosofialla, tunteilla ja fysiologialla on monijakoisen todellisuuden kanssa? Dualismi on aina helppo ratkaisu siinä missä digiajan laitteet. Monismi ja pluralismi tuovat mukanaan monijakoisen todellisuuden. Niinpä dualismi elää ja voi hyvin. Se on pelastuksen järjestys. ”Ordo salutis”. Agropolis stretagiana olisi tullut esitellä Forssassa ja Hämeenlinnassa, maaseutupitäjissä dualismia käyttäen. Elämä ei ole staattinen asia. Ne jotka eivät pysty muuttamaan mieltään löytyvät mielisairaaloista ja hautausmailta (Everett Dirksen). Oletan että Dirksen tarkoitti meitä kaikkia?
Oma aikamme on kuin pelkistettyä peliteoriaa. Matkalla kohti tekoälyä ja robotiikkaa. Angry birds kansakuntaa, vihapuheita, konflikteja kilpailuttaen. Virtuaalihahmot ja kulkurin valssi, telecity kansalaiset ja playtime vuodet ja visiot. Karikatyyrien ja – tyyppien ongelmat, kadotettu maailma ja Eino Leinon päivä. Gonzo journalistin kerrontaa Christianan unelmana, Karjalan surrealistisina näkyinämme. Uusi työ, uusi elämä, työkeskeinen maailmankuva. Se on kohtaloiden järjestys. ”Ordo fatorum”.
Vain Venäjän tandem ja odottamaton uhmakkuus, virheelliset laskelmat ja nainen paholaisena, kasvonsa pahuuden puolustukselle antaneena, muuttaa perinteisen puheen vihapuheeksi. Kulkien metropolista toiseen ihmistä näkemättä. Se on perinteinen pahan alkuperä. – ”Origo mali”. Ei sellaiseen ilmapiiriin uudet maailmankuvat ideoineen mahdu.
Näin meillä on koettavana ilmastomuutoksen rinnalla ruokakatastrofikin. Ruokakasvit ovat meille tuntemattomia. Kunta tai maakunta ei ole sekään tuotantolaitos. Päinvastoin. Ne kuluttavat koko ajan ja hakevat tukensa samalla muualta kuin ankarilta markkinoilta. Ne eivät meillä edes tunnista ruokakasvejamme. Domestikaatiokeskukset jäävät heiltä luettelematta, jos niitä heiltä kysyt, poliitikoiltamme. Yhteinen vihreä lankamme. Tämä paikka ei ole joutilaille. Häivy, vetelehtijä! – Otiosis locus hic non est. Discede morator!” Kun domestikaatiokeskusten kasvitkin ovat vieraita, peruna muualta tuotu sekin, agropolis strategiana oli täysin väärässä paikassa ja väärään aikaan esiteltykin. Vieläpä englaninkielisenä ja poikkitieteistä kieltä käyttäenkin.
Olemme sysänneet itsemme ja maamme, maakuntamme keskiajalle. Hankkineet valkoisen miehen taudin. Neoliittikaudella nämä muutamat domestikaatio alueet maapallolla toki tunnistettiin, siinä missä tärkeimmät ruokakasvimmekin. Yhteinen vihreä lankamme. Järki, hyveet ja hyvä elämä on kadotettu ja aikamme kuluu rihkaman perässä juosten. Joutilaisuus on paholaisen lempipaikka. ”Otium est pulvinar diapoli. Agropolis olisi vaatinut uuden oppimista ja työtä joutilaille käsille, huonolle päälle pohdiskeltavaa.
Prosessit Telluksen pinnalla ovat olleet aina diffuusisia, leviäviä. Uusi innovaatio levisi, olkoonkin että sitä jarruteltiin. Näin se oli myös hidas ja työläs hyödynnettäväksi. Pirstaleinen tieto oli sekin hajallaan. Luostarilaitos ja kirkko edelsivät metropoleja ja urbaanin kulttuurin tuotteina. Studium general – Universitas. Uusia ohjelmia ja ideoita hankkeineen välteltiin viimeiseen asti.
Maniokki ja kassava, peruna ja bataatti, durra ja hirssi olivat meille vieraita. Yli puoli maailmaa söi bataattia ja maniokkia, toinen puoli durraa ja hirssiä, loput kassavaa ja perunaa. Mekin suomalaiset myöhemmin juuri perunaan tutustuen. Samalla levisi myös moraalikäsitteistä vapaampi ajattelukin. Akvinolainen skolastiikka. Viisasten kiveä haettiin siinä missä alkemiaa, Yhdysvaltain kosketus muutti sekin ajatteluamme. Elämän peli – Spedculum vitae – tuli sekin tutuksi viimeistään kuvataiteitten päivänä ja narratiivisena kertomuksenamme. Kaikki todellakin käynnistyi lopulta juuri kertomuksesta (narrare). Ihminen ei elä pelkästään leivästä. – ”Non in solo pane vivit homo. (Raamattu, Matt. 4:4). Agropolis kertomuksena ja tekoälyn tuotteena olisi voinut menestyäkin?
Tänään narratiivinen tutkimus on jo toki tuttua meille kaikille. Valta tukee narratiivia. Taustalla kummittelee geneettinen koodistomme. Stereotypiat politiikassa ja medioissamme, valkoisten mutakuonojen maassa. Alkaen oppikirjoistamme ja edeten siitä poliittisiin maakuntalehtiimme. Edempänä ei enää mitään. ”Non plus ultra”. (Pindaros).
Stereotyyppinen käyttäytyminen lisääntyy alkaen Aku Ankasta ja edeten algoritmeihimme. Ilmiö on loistava kumppani ja samalla voimavara. Aivan kuten peiliin katsoen – ”Veluti in speculo”. Purjein ja airoin – ”Velis et remis”. Joko rukouksella tai rahalla – ”Vel prece vel pretio”.
Näin kerronta ja algoritmit kuvineen ja artikkeleineen todellakin etenevät. Ikään kuin riskipitoinen lumipalloefekti. Euroopan helteitä paeten ja Suomeen löytäen. Laulaen kuuroille korville – Ad surdas aures canere. Kulje kanssani, kulje itsesi kanssa. – Vade mecum – vade tecum (Friedrich)
Kirjoittaja kirjoittaa yleensä esipuheen ajatuksella selventää ja selittää, mitä lukija löytää kirjasta. Monta kertaa sillä on toinen henkilö, joka antaa objektiivisesti näkemyksensä teoksesta ja siitä, miten se auttaa lukijaansa käyttäjäänsä. Muuta se vielä kuvaksi, kartaksi josta hakea tukea.
Monet uudet ja vielä kokemattomat kirjoittajat odottavat tunnettujen ja vaikutusvaltaisten ihmisten kirjoittavan esipuheensa itse. Kun kirjailija on jo hyvämaineinen ja jolla on jonkin verran kokemusta, hän yleensä vastaa omasta esipuheestaan. Mutta minä olin kokematon ja vastasin englannnkielisellä kirjalla hämäläiseen ideakilpailuun. Menckenin mukaan ja häntä lainaten noin kahdeksankymmentä prosenttia ihmisistä kulkee elämänsä läpi ilman ainuttakaan omaperäistä ajatusta.
Epäilemättä se on yksi kirjan merkittävimmistä näkökohdista, koska siinä selvennetään yleensä monia termejä ja käsitteitä sen lisäksi, että syvennetään kaikkeen, mitä kirjailija haluaa korostaa.
Näin alkavat ohjeet prologin eli esipuheen kirjoittajalle. Olisi tullut kirjoittaa esipuhe ja se vielä oikealla murteellakin. Levitellä postereita pitkin pitäjien maitolaitureita niillä koristellen.
Kun olet kirjoittanut jo tuhansia artikkeleita, kääntänyt niitä useammalle kielelle, joudut pohtimaan prologin merkitystä muutenkin kuin lukijan näkökulmasta. Tiedettä ja taidetta tekevät eivät julkaisujaan kirjoittaessa ole niinkään kiinnostuneita koukuttamaan lukijoita kuin selkiyttämään tekstinsä kapean tiedeyhteisön käyttöön. Meillä poikkitieteisillä tutkijoilla ja tiedemiehillä on ehkä samaa vikaakin? Elämä on nähtävä unena ja kuolema heräämisenä, ei ongelmana, joka pitäisi ratkaista, vaan Sören Kirkegaardin tapaan todellisuutena, joka on koettava.
Toisaalta yksin uurastavat erakot tutkijoina tai tutkimusryhmässä toimivat hyvin eri tavalla kuin kirjailijat, joiden verkostot ovat vähäisempiä kuin poikkitieteisissä tiedeyhteisöissä. Verkottunut yhteisö etenee hieman hitaammin mutta jaksaa ehkä pidemmälle. Vastaavasti yksittäiset toimijat kirjailijoina etenevät ehkä nopeammin mutta myös väsyvät matkalla. Syntyy erilainen epilogi, liki sairaskertomusta muistuttava. Kirjani 1980-luvulla ovat olleet ehkä liian vaikeita maallikolle? Osa ihmisistä on olemassa mutta ei elä, tai elää vain murto-osan elämästään.
Viihteellisen kirjan valmistuminen viihdekirjana hakee asiakkaitaan ja esipuhe kosiskelee sekin koukuttaen lukijaansa. Sen sijaan tieteen tekijä ei ole kiinnostunut niinkään lukijoistaan, kuin itse ongelmasta ja sen ratkaisusta sekä rahoittajistaan. Epilogi syntyy ikään kuin ulkopuolella sen viitekehyksen, jossa halutaan herätellä lukijoiksi myös ulkopuolisia ja asiaan vihkiytymättömiä.
Tämä näkyy myös käsitteissä ja sanastossa, symboliikassa. Niinpä kun perinteinen kirjailija hakee yksinkertaisia sanoja, tärkeää on löytää kohtuuhintainen ja helppokäyttöinen kieli. Kirjan käyttäjän on myös tarkoitus ymmärtää, mitä kirjasta mahdollisesti löytyy. Siksi on välttämätöntä välttää liian monimutkaisia tai keinotekoisia sanoja, jotka eivät lisää mitään ja jotka saattavat vaikeuttaa ymmärtämistä. Tieteessä vaikeitten käsitteiden välttely on mahdotonta.Luonnontieteitten kieli on valtaosalle meistä täysin vierasta.
Olen lukenut Einsteinin ensimmäisen ja viimeisen version suhteellisuusteoriasta kymmenine sivuineen luettavaksi tiedeyhteisön toimittajalle se alkujaan tarkoittaen. No ei tietenkään, lekki leikkin. Jos olisin itse sen lähettänyt, olisin ehkä avannut sitä lukuisilla alaviitteillä jopa sosiologin ymmärrettäväksi. Tällöin myös Einstein itse olisi oivaltanut, mitä oli keksinyt. Kaavan rakentaa ydinvoimala tai pommi. Kun sen kertoo, julkaisu saa heti suuremman lukijajoukon. Alamme pohtia, mistä mahtaisi olla kysymys. Sosiaalinen media alkaisi puida sitä sille tyypilliseen tapaansa. Vakavammin otettava media ei sitä olisi tuolloin vielä ottanut ohjelmaansa lainkaan. Japaniin pudotetut pommit herättivät senkin ja hyvä niin meille jälkipolville.
Toisaalta tiedeyhteisössä työskentelevän on kyettävä koukuttamaan mukaan myös oma perinteinen lukijakuntansa ja tässä tapauksessa lopulta sadoilla sekä aiemmin tuhansilla artikkeleilla, jotka ovat palvelleet pääosin juuri tiedeyhteisöä. Väitöskirjoja ei niitäkään laadita pohtien lukijakunnan kiinnostusta ja koukuttamista perinteistä viihdekirjailijaa muistuttaen. Ei myöskään tuosta kirjasta lyhyen tiivistelmän päivälehteen kirjoittavan toimittajan kieltä omaan väitöskirjaansa siirtäen. Se kun ei varmaan edistäisi hänen työnsä käsittelyä tiedeyhteisössä. Hyvä neuvo kuuluu loukkauksiin, jotka on syytä unohtaa ja jos passikuvasi on aivan näköisesi, olet levon tai matkan tarpeessa.
Kovin populaari kieli voisi jopa johtaa työn hylkäämiseen epätarkkuuksineen väitöstilaisuudessa tai ennakkotarkastuksissa. Näin Einsteinin tekstikin sai odottaa lukijoikseen parempia aikoja ja toista maailmansotaa. Japanissa teksti avautui lopulta hyvinkin konkreettisesti.
Tutkija ja tieteen tekijä voi toki lisätä kokeneena kirjoittajana mukaan sellaista myös vaikeampaa käsitteistöä, joka antaa konkreettisia, jo aiemmin tuntemiamme elementtejä muuten vaikean tieteellisen tekstin avaamiseen. Näin etenkin silloin, kun kirjallisen tekstin rinnalle tuodaan poikkitieteistä aineistoa ja ylittäen perinteisiä jopa verbaalisen kielen ja kuvataiteittemme pyhiä rajojamme. Bertrand Russellia lainaten elämä ei ole muuta kuin yritys olla mieluummin rikoksen tekijä kuin uhri.
Nyt tämä riski on otettu ja ylitetty tieteen keinoin, teknoälyn ja robotiikan avulla verbaalinen latinankielinen ilmaisu, mahdollisimman tiiviiksi puristettu, sananlaskuksi tarkoitettu käyttäen apuna algoritmejamme. Siis kansaomaisesti ilmaisten robotiikkaa avaamaan muuten vaikeaa tekstiä oman aikamme kuvataiteita käyttäen. Valiten kuvatekstit mahdollisimman pitkän sosiaalisen pääoman ja kulttuurien välisen muurin ylittäneistä lyhyistä latinankielisistä sanalaskuistamme.
Näiden globaalien elämänviisauksien kohdalla toteutuu sellaista, joka ylittää kulttuuriemme rajoja. Miksi ne eivät voisi samalla yhdistää myös algoritmien avustamana niitä rajoja, jotka ovat syntyneet poikkeuksellisen vaikeina usein pidettävien kuvataiteitten viheliäisten ismien ja kulttuuriemme rajoja keinotekoisen älyn, robotiikan avustamana ylittäen? Niissähän vaikuttaisi olevan nyt myös selvää logiikkaakin. Tai sitten elämästämme on jo tullut siitäkin virkavelvollisuus, jolloin kokeellinen yhteys luontoon on lopullisesti katkennut.
Tässä tapauksessa kyse ei ole siten enää pelkästä juonesta kertomusta näin kooten, lukijaa saatellen matkalle koukuttaen häntä verbaalisilla unilla, kiihkeillä tunnesanoillamme. Sanat kun ovat paljon rajallisempi tiedon avaaja kuin ikivanhat kuvataiteet ja näiden nerokkaat käyttäjät algoritmeina tekstejämme taideteoksina tulkiten.
Se on ikivanha keino mutta vasta tänään mahdollinen käytettäväksi tiedettä sillä avaten. Se on lisäksi paljon vanhempi ”kielemme” kuin verbaaliset sanamme tai matemaattiset symbolimme. Opimme sen jo luolissa asuen ja omalla kohdallani seuraten mm. Australian aboriginaalien maalauksia ja sen tekniikkaa. Olen tästä kirjoittanut runsaasti. Se että mukana on ollut myös miljardööri, ei muuta koettua miksikään.
Prologiassa kirjailija menee usein liian pitkälle. Tieteen tekijä luottaa puolestaan kollegoihinsa eikä hemmottele lukijaansa koukuttavilla, mutta samalla viihteellisillä narraatioillaan. Ne ovat kuitenkin vain harmitonta viihdettä. Me kaipaamme enemmän ja algoritmien sekä niitä hallitsevien on tätä tiedettä myös avattava keinoilla, jotka ovat robotiikan perimmäinen tarkoituskin. Etenkin nyt Eurooppaa kahlitsevassa ahdistuksessa, sotien paaluttaessa tajuntaamme sekä raakalaismaisessa polarisaatiossa.
Esipuhe ei voi olla pidempi kuin itse kirja tai sen johdanto. Poikkitieteinen on aiheena monitieteistä avaavana hirvittävän vaikea aihe kirjallisuudessa. Nyt mukaan on tullut ratkaiseva käänne ja mahdollisuus, jossa minun ei ole tarvis enää jatkaa prologiani pitemmälle pelkkänä esipuheena. Lähdekirjallisuuteni paljastaa kirjoittajan taustan. Se ei ketään kiinnosta.
Se mikä voisi ehkä hivenen kiinnostaakin on lukijan oman elämän kytkeytyminen tähän samaan vallankumoukselliseen sanomaan ja mahdollisuuteen. Mahdollisuuteen kuvittaa oman elämänsä tarina käyttäen apuna nyt esiteltävää menetelmää. Se on kenen tahansa saavutettavissa. Tämän konkreettisemmin sitä ei enää voi lukijalleen esitellä ja saatella hänet matkalle uuteen uljaaseen robotiikan ja algoritmien ihanaan maailmaan.
Gaudeamus igitur, iuvenes dum sumus? Iloitkaamme siis niin kauan kuin olemme nuoria. Ingenium munus, discere gaudium! Nerous on lahja, oppiminen ilo. Dum spiro, spero. Niin kauan kuin hengitän, toivon. De visu, De auditu, De olfactu. Näkemänsä, kuulemansa, haistamansa.