Millainen on homo absurdus – mikä on elämämme tarkoitus?



Lonnie Aarssen on biologian professori Queen’s Universitissa, Ontariossa, Kanadassa. Hän käsittelee usein ilmiöitä, jotka ovat meille kaikille nyt ajankohtaisia. Mikä on elämämme tarkoitus ja keitä me oikein lopulta olemme? Suuria kysymyksiä ja niille annettuja pieniä vastauksiamme.

Homo sapiens tarkoittaa viisasta ihmistä, mutta tämä ei enää kuvaa meitä. Ihmisen motivaatiosta ja kulttuurista darwinistisia tulkintoja kirjoittavana evoluutiobiologina ehdotankin, kirjoittaa Aarssen, että jossain vaiheessa historiaa meistä tuli homo absurduksia. Nämä ovat ihmisiä, jotka käyttävät koko elämänsä itsensä vakuutteluun siitä, että heidän olemassa olonsa ei ole täysin järjetöntä.

Kuten ranskalaisfilosofi Albert Campus asian ilmaisi: “Ihminen on ainoa olento, joka kieltäytyy olemasta mitä hän oikeasti on”. Tämän juurtuneen järjettömyyden takia vuosisatamme on junamatkalla pakoon yhdessä aikamme luonnon katastrofien kanssa.

Itsensä löytäminen

Evoluutioteoreetikko Theodosius Dobzhansky kuvailee kriittistä risteyskohtaa kohti homo absurdusta seuraavasti: “Olento, joka tietää kuolevansa sai alkunsa esi-isistä, jotka eivät vielä tienneet tätä”. Kuitenkin evoluution jossain vaiheessa ihmismieleen painui visusti ajatus siitä, että ihmisellä on materiaalisen elämän (eli fyysisen kehon) lisäksi selvästi erillinen mentaalinen elämä (henkinen minä).

Luonnon valinta on kuitenkin tarjonnut jonkinlaisia alkukantaisia impulsseja esi-isillemme, jotka toimivat ikään kuin turvatyynyinä olemassaolon murheita vastaan. Nämä ovat kaksi täysin uutta ja ihmiselle uniikkia ajuria: itsensä pakeneminen ja itsensä laajentaminen.
Molemmat näistä ovat nähtävissä tässä kauaskatsoisessa venäläiskirjailija Leo Tolstoin siteerauksessa:

“Jotta ihminen voi elää, ei hän voi nähdä loppua, tai hänen tulee ymmärtää elämän tarkoitus ilman loppua ja kyetä yhdistämään rajallinen rajattomaan”.

Itsensä laajentamiseen (eli “rajallisen yhdistämiseen rajattomaan”) kuuluu perintöajuriksi kutsumani seikka. Tämä on halu jättää maailmaan jotain arvokasta, joka kestää kuoleman yli.
Tällaiseen symbolisen kuolemattomuuden harhaluuloon kuuluu kolme pääosa-aluetta:
– Vanhemmuus: Omien jälkeläisten mielen muokkaaminen omien luonteenpiirteiden mukaiseksi (esim. arvot, uskomukset, asenteet, omatunto, ego, taidot, hyveet jne.)
– Saavutukset: Arvostuksen, huomionosotuksien, statuksen tai kuuluisuuden saavuttaminen taidoilla tai teoilla, jota synnyttävät ihailua, luottamusta, arvostusta tai häkellystä muissa
– Itsensä tunteminen osaksi jotain itseään suurempaa: Jonkin kulttuurillisen maailmankatsomuksen, kuten isänmaallisuuden, poliittisen ideologian, uskonnon tai uskon jakaminen tai siihen kuuluminen.

Itseään pakeneminen

He, jotka eivät ole niin innoissaan perinnön jättämisestä, voivat hyödyntää pakoa itsestään. Tarkoittaen, Tolstoin sanoi “lopun näkemättömyyttä”. Useimmiten tämä saavutetaan häiriötekijöiden avulla, jossa hyväksikäytetään “vapaa-ajan ajureiksi” kutsumiani sisäisiä taipumuksia. Nämä saavat meidät tarttumaan helpommin nautinnon mahdollisuuksiin.

Tyypillisesti nämä sisältävät motivaatiotekijöitä, jotka pureutuvat aivojemme mielihyväkeskukseen. Motivaatiotekijöillä on syvät perustarpeisiimme liittyvät, evolutionaariset juuret. Näitä ovat selviytyminen, sosiaalinen hyväksyntä, pariutuminen, hellyydenosoitukset ja ystävällisyys, jotka kaikki palkitsivat esi-isiemme geenien onnistunutta periytymistä.

Vapaa-ajan ajurien modernit lähteet ovat peräisin useista kulttuurillisista normeista ja tuotteista, jotka ovat suunniteltu laukaisemaan mielihyvän tunteen. Näitä ovat esimerkiksi lelut, tarinat, pelit, estetiikka, sosiaalinen viihde, kulutus, huumori, ajanvietteellinen seksi, jooga, meditaatio, humala ja psykedeeliset huumausaineet.

Keskeinen seuraamus näille häiriötekijöille on mielen lukittuminen tiukasti tähän hetkeen. Täten se samalla, väliaikaisesti, mutta tehokkaasti turvaa mieltä “lopun” pelolta, jossa sinä itse et ole enää olemassa.

Joillekin itsensä tiukasti tässä hetkessä pitäminen voi vaatia itsensä kiireellisenä olemista merkityksellisen työn tai arkiaskareiden parissa. Kuten amerikkalainen filosofi Eric Hoffer asian ilmaisi: “Kiireinen elämä on lähimpänä merkityksellistä elämää”.

Rankat työt, rankat huvit

Sekä perintöajurien harhaluulot että vapaa-ajan ajurien häiriötekijät auttavat helpottamaan olemassaolon tuskaa. Näin ollen vahva, näitä ajureita suosiva luonnon valinta auttoi kuljettamaan esi-isiemme geenejä seuraaville sukupolville.

Olemassaolon tuska on kuitenkin aina onnistunut jääräpäisesti pilkottamaan päätään pinnan alta, vaatien aina enemmän ja parempia harhaluuloja ja häiriötekijöitä. Lopulta pitkän ongelmattoman ihmismielen tavoittelun seurauksena, luonnon valinnan vaikutukset kiivastuivat voimakkaasti höyryveturin lailla.

Tehdäkseen rankkaa työtä ja nauttiakseen vielä rankemmista huveista, nämä ajurit ovat käynnistäneet kiihkeän ja heltymättömän kehityksen marssin, jota me kutsumme sivilisaatioksi. Tämän avulla kulttuurillinen evoluutio on luonut meille ruokalistan täydeltä harhaluuloja, joiden avulla voimme jättää jotain itsestämme jälkipolville ja häiriötekijöitä lisää joutoaikaa saavuttaaksemme. Tämä kaikki on johtanut maailmaan täynnä luonnonkatastrofeja, jotka tuhoavat muita eläinlajeja ja näiden asuinympäristöjä arvaamattomalla vauhdilla.

Geneettisen valinnan ylläpitäminen perintö- ja vapaa-aika-ajureille on sittemmin luonut kaksi pahaenteistä seuraamusta ihmiskunnalle. Ensinnäkin, sivilisaatio on tällä hetkellä liikkumassa kohti globaalia murtumista nopeammin kuin koskaan aiemmin. Toisekseen se on luonut kehittyneen psykologian, jota ruokkii ihmismielen toivottomuuden kasaantuminen – ahdistus, masennus ja itsemurhat.

Toisin sanoen, näiden ajurien kasvanut kysyntä (biologisen evoluution ansiosta) on alkanut pursua (kulttuurillisen evoluution luomien) tarjolla olevien tyydytysvaihtoehtojen yli. Jatkuvasti kasvavan harhaluulojen ja häiriötekijöiden kysynnän tyydyttämisestä tulee yhä vaikeampaa, kun joukkoon lisätään ahdistus maapallon tilasta ja ymmärrys siitä, että elämme hajoamaisillaan olevassa ihmiskunnassa.

Homo absurduksen kanssa eläminen

Miten voimme siis käsitellä ihmisten tuskaa homo absurduksina?
Olen ehdottanut, että uusi kultuurillisen evoluution malli saattaa pelastaa meidät. Meidän tulisi ottaa käyttöön ja johtaa tällaista bio-sosiaalisen hallinnan mallia, joka pohjautuu syvemmän ja empaattisemman ymmärryksen luomiseen ihmisten motivaation evolutionaarisista juurista. Erityisesti tässä tulisi ottaa huomioon ihmisten kokema olemassaolon tuska.

Meidän tulisi onnistuneesti hallita haluamme kuumeisesti todistaa ettei olemassaolomme ole absurdia, kirjoittaa Lonnie Aarsen ja antaa meille toivoakin. Tämä taasen vaatii, että vähintään ymmärrämme miksi me aloimme jahtaamaan sitä alun alkujaan.

Paluu käsitteeseen “Arctic Baylon”

Aarsen on ehdottanut, että uusi kultuurillisen evoluution malli saattaa pelastaa meidät. Meidän tulisi ottaa käyttöön ja johtaa tällaista bio-sosiaalisen hallinnan mallia, joka pohjautuu syvemmän ja empaattisemman ymmärryksen luomiseen ihmisten motivaation evolutionaarisista juurista. Erityisesti tässä tulisi ottaa huomioon ihmisten kokema olemassaolon tuska. Se vaikuttaa kuitenkin kovin kevyeltä tavalta asennoitua vuosituhantiseen geneettiseen kehitykseen. Itse en näe asiaa näin kevyenä tieteellisenä viihteenämme.

Olen kirjoittanut aiheesta sekä biologina, yhteiskuntatieteilijänä mutta myös hakien sellaisia innovaatioita, jotka ovat osa oman aikamme robottien tapaa ajatella ja hakea ratkaisuja ongelmiin, joiden tausta ei ole emotionaalinen eikä yhteydessä geenien rakenteeseen. Kirjani sosiaalisen median taloudesta ja strategiasta oli osa tätä ilmiön avaamista.

Se kieli, joka on omamme, Suomessa onomatopoeettinen ja luontoa matkiva, tunnekielenämme oppimamme, ei ole lähelläkään sitä kieltä, jota valtaosa luonnosta käyttää. Olemme samalla siirtymässä pois myös kielestä, jossa digiajan sähkö on ohjaavana käyttövoimana.

Valo on näistä luonnollisin ja sen spektrit. Se on myös ihmisen käyttämänä “kielenä” luonnollisempi ja avaa sellaisia mahdollisuuksia, jotka ovat osa jo olemassa olevaa geneettistä perimäämme. Tämän kertominen vihreille ystävillemme, fotosynteesistä eläville, ja lajitovereillemme alkaen vaikkapa mehiläisistä, olisi paljon yksinkertaisempaa kuin ihmisille.

Se että meistä tuli jossakin vaiheessa “homo absurdus” ei tarkoita, että se olisi evoluutiomme viimeinen piste ja lajimme loppulaukka. Yhtä hyvin sen havaitseminen, oivallus, voisi olla merkki paremmasta. Virhe on havaittu, analysoitu, se on voitava myös silloin korjata.

SE ei voi olla kuitenkaan käpertymistä itseemme, ihmisvihaksi kutsuttua painajaista. Olemme kokeneet sen jo 1900-luvun kahtena sotana, painajaisena, kasansurmina.

Sillä on läheinen suhde käsitteen “misantropia” kanssa, mutta samalla myös kolonialismiin, alusmaissa, Suomi niihin lukeutuen, geneettiseen perimäämme vuosisatojen takaa siihen ajautuen. Seuraava blogini valaisee mistä tässä on kysymys palaten samalla Mayakansa Meksikoon ja kirjaani “Arctic Babylon 2011.”



By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Leave a Reply

Related Posts