Suomalainen ekspressionismi eli kultakauttaan 1900-luvun niissä töissä, joissa kansanluonteen karheus sai sopivan kosketuspinnan taiteilijan spontaaniin, vaistonvaraiseen ja ei-tietoiseen ilmaisuun. Yhteiskunnallinen murros tarjosi tilaa sellaisille töille, jotka olivat protesti muodollisesti ja ulkoisesti kauniina koetulle tai siloitellulle kuvataiteelle, musiikille, kirjallisuudelle sekä koko taloudellisen ja sosiaalisen, yhteiskunnallisen elämän muodoille.
Suomalainen taidesuuntaus
Ekspressionismi oli suosituin suomalainen taidesuuntaus uuden modernismin rantautuessa maahamme lähes puoli vuosisataa sen jälkeen, kun se oli syntynyt August Strinbergin, Feodor Dostojevskin, Georg Traklin, Alfred Döblin tai Georg Kaiserin suljetuissa kirjailijan työhuoneissaan. Musiikissa Arnold Schönberg, Alban Berg, Igor Stravinsky olivat sitä mitä Aarre Merikanto ja Väinö Rautio suomalaisina ekspressionisteina.
Kuvataiteissa kaunista oli se, mikä sisäisesti oli kaunista, julisti Wassily Kandisky. Suomessa kansallista tunneta ja identiteettiä rakensi kaunisteltu totuus. Kansallinen identitteetti oli elitistisen ja pääosin ruotsalaisen kansanosan idealismia. Se oli herrakansan kautta syntynyt ja myyttinen.
Ekspressionismia suuntauksena pidettiin usein saksalaisena vaikka sen juuret olivat toki Ranskassa. Kuvataiteilijoista parhaiten tunnemme sen edustajina Vincent van Goghin, Paul Gauguin, Henri de Toulouse-Lautrectin ja Edvard Munchin. Etenkin fauvisteista tuli varhaisia ekspressionisteja ja heidän sekä kubistien näyttelyt avasivat tietä tälle uudelle “sinisten ratsastajien” maailmankuvalle.
Rappiotaide ja natsit
Hermann Göring kannatti ekspressionistien ilmaisua ja Natsi-Saksa eli sen kanssa ikään kuin veitsen terällä. Kiistan ratkaisi lopulta itse kuvataiteen suuri “mestari” Adolf Hitler traumoineen ja viimeistään vuonna 1937 ekspressionistien taide oli pannaan julistettua taidetta Saksassa ja maailmansodan melskeissä. Rappiotaide oli työnsä tehnyt ja uusi otti vallan – massapsykoottinen maailma syöksyi kohti sotaa Hitlerin ja Stalinin johdolla. Suomen taiteilu idän ja lännen välillä sai jatkoa.
Uusi ekspressionismin nousu tapahtui heti maailmansotien jälkeen ja suomalainen uusekspressionismi esiintyy tänään Helsingin Sanomissa (13.1) Leena Luostarisen taiteen retrospektiivisena suurnäyttelyn esittelynä Helsingin Taidehallissa.
Kun kuvat otetaan kameralla tabloidin kokoiseen suttuiseen lehteen, syntyy omituinen vaikutelma öljyväritöistä, joiden ilmaisu korostaa sisäistä taiteilijan temperamenttia ja persoonallisuutta, ei toki niinkään kuvauksen kohdetta. Jos media ei kykene välittämään oleellista, vain pilaamaan sen, sitä ei pitäisi edes yrittää. Ellei tarkoitus ole juuri pilata taiteilijan työ, pilkata sitä.
Maailmankuva ei ole ismi
Ekspressionismi ei ole taiteen ismi tai koulukunta vaan pikemminkin luovuutta ohjaava maailmankuva, filosofia. Impressionismin ja jälki-impressionismin jälkeen haluttiin, tai oli pakko, korostaa yhteiskunnan ja yksilön sisäistä maailmaa ja sen ilmaisua ulkoisen ja luonnonmukaisena pidetyn rinnalla ja myös sen ohi. Näin myös sodan jälkeisessä Suomessa. Ahdistus ja tuska oli purettava ja palattava siihen mihin ennen sotia oli jääty.
Käytännössä yhteiskunnallinen kehitys ja myös tiede kulki rinnan tämän prosessin kanssa sovelluksineen. Innovaatiotutkimuksessa tällä on ollut erityisen merkittävä asema ja olen toistanut tätä satoja, ehkä tuhansia kertoja ja teen sen jälleen kerran serkkuni Leena Luostarisen näyttelyn yhteydessä.
Pyörä keksittiin uudelleen
Amerikkalainen abstrakti ekspressionismi käynnisti prosessin, jonka tuloksena oli sen eurooppalainen vastine informalismina, jolloin samalla käynnistyi myös Suomessa ensimmäinen innovaatiopolitiikan vaihe ja sen tietoinen toteutus.
Oulussa ja sen uudessa yliopistossa tämä eteni muuta maata hieman edellä ja sai luonnontieteisen ja teknisen sovelluksen. Limingassa oli ollut alan koulukunta jo 1900-luvun alussa. Kirjoitin aiheesta ja maalasinkin kuten tuon ajan taiteilijat. Se oli kielletty suuntaus silloin myös Oulussa.
Ekspressionismi keksittiin kuitenkin uudelleen 1980-luvun alussa ja Leena Luostarinen yhdessä Marita Mäkelän ja Marjatta Tapiolan kanssa olivat sen suomalaisia edelläkävijöitä. Itse piileskelin Keski-Euroopassa ja palasin vasta 1990-luvun alussa Suomeen. Syy oli tavassamme hyväksyä innovaatioprosessi oikeassa järjestyksessä ja palata juurillemme. Innovaatioprosessi ei ole sama asia kuin suomalainen identiteetti tai alamaisuus ja idän sekä lännen välinen kulttuuritausta. Se on vain suomalaisten käsitys suomalaisuudesta, ei muuta.
Täysi 180 astetta väärin
Näin maalausten aihe jäi ikään kuin statistin osaan ja syntyivät tiikerit, liskot ja kotilot, paksun maalikerroksen alle jäävät toissijaiset tekijät kuvataiteilijan maalatessa väreillä ja vain värejään, ei kirjaa tai tiettyä objektia saati hiostoriallista totuutta tai valhetta, kansallista identiteettiä. Usein koko kohde oli ruma, kuten van Gogh kertoi omista kohteistaan, kapakasta, takapihasta rikkaruohoineen, ja haki täydellistä väriä, täydellistä sypressin mustaa.
Maalauksen taidokkuus on niiden sivellintyöskentelyssä. Kriitikkona Veikko Halmetoja kertoo lehdessään (HS 13.1) kuinka tätä voisi jatkaa sivumäärin kuvataessa Leena Luostarisen taitoja, tekniikkaa. Otsikossaan hän kertoo kuinka Leena Luostarinen rikkoi suomalaisen maalaustaiteen rajoja ja on nyt maalareittemme esikuva. Hän on uskaltanut sukeltaa väreihin, pois identiteetistä ja ajallisen kehityksen tuloksesta, suomalaisuudesta. Mutta asuiko hän Suomessa nuo kriittiset vuodet? Voiko Suomessa asuen olla kirjailija, muusikko tai kuvataiteilija, tutkia joutumatta hyväksymään maan historiaa, identitteettiä?
Serkkuni on minua kaksi vuotta vanhempi. Kaksi vuotta on ratkaisevan paljon seurata innovaatioprosessin syntyä ja sen seurauksia etenkin nykyisessä reaaliaikaisessa maailmassamme. Se mikä tuli Helsinkiin ei tullut Hämeeseen ja Forssaan, Jokioisiin. Jos Suomessa tutkitaan luonnonvaroja, maataloutta, tutkitaan puhdasta suomalaista ja vakuutetaan sen ylemmyyttä. Miksi? Kun maalataan maisemaa, takavuosina se oli ylevä ja pittoreski maisema, tyypilliseksi markkinoitu suomalainen Kolilta tai Imatran koskesta kuvattu ylevän paikan maisema. Tyko Sallinen maalasi toisin. Miksi?
Vuosikymmen on tänään syvää historiaa
Löytöretki lähihistoriaan on todellakin historiaa jo muutaman vuosikymmenen aikana, kuten Veikko Halmetoja kuvaa Helsingin Taidehalliin koottua suurta retrospektiivistä näyttelyä. Mukana ei ole yhtään tilan täytteeksi tarkoitettua työtä, b-luokan maalausta.
Helsingin Sanomien kriitikolle ongelmana on ollut se, ettei joskus aiemmin nähtyä muutamaa työtä, nuoruuden kokemustaan, ole voinut uudistaa ja hakea suurten töiden, kuuluisien kissapetojen suurta elämystä. Häntä nuoremmat eivät ole näitä töitä koskaan edes nähneet luonnossa. Niiden paikka kun on ollut tavallisen kansan ulottumattomissa, sijoittajien holveissa, museoissa maailmalla.
Kultakauden piilotellut työt esille
On aika kaivaa museoiden varastoistaan suomalaisen maalaustaiteen todellisen kultakauden työt, kirjoittaa Helsingin Sanomat ja on sinä ehdottomasti oikeassa. Ne todellakin tuovat mieleen rokokoo- ja jugend -tyylin kuvastot ja aasialaisen tussimaalauksen huiput.
Olen törmännyt itse tähän samaan ilmiöön kuvatessani klusteritaiteessa suomalaisen käsityöosaamisen huippuja ja design -töitä juuri sen kultaisen kauden ajalta 1980-luvulta ja saatellen katsojaa tuon kauden juurille jo ennen sotiamme. Hämeessä se tarkoittaa usein lasia ja taidelasien mestariteoksia, kädentaitoja.
Leena valittiin aikanaan kaikkien aikojen nuorimpana taiteilijana Juhlaviikkojen Vuoden taiteilijaksi vuonna 1988. Kuvataideakatemian professorina hän ehti olla muutaman vuoden 1990-luvulla. Miksi vain muutama vuosi?
Uskon ymmärtäväni hänen töitään ja taustaansa hieman paremmin kuin monet muut tuon ajan suomalaiset kollegani yliopistoissamme. Se mikä näkyy kuvataiteessa siirtyy myös arkkitehtuuriin eikä ole vierasta minkään kokemamme geometrisen suuntauksen kuvauksessa. Nekin on aika palauttaa kunniaan ja rakentaa hävitetyt taidetyöt uudelleen myös Forssassa. Moni näyttävä työ ei tulekaan lännestä vaan idästä. Miksi?
Vaistonvarainen ilmaus mutta varmalla kädellä
Suomessa ekspressionismi on osa kansamme syvintä luonnetta ja luontomme kuvausta. Se vetoaa pohjoiseen kansaan karheudellaan ja värin sekä muodon pelkistyksillä, vaistonvaraisella ilmaisullaan.
Tunteikas ja ilmaisullinen esitys vaatii kuitenkin usein ikään kuin liioitellun voimakkaan sivellintyön. Se helpottaa usein melankolisten aiheiden surullista ja joskus myös ahdistunutta ilmaisuvoimaa. Tyko Sallinen toi sen esille aluksi pilapiirtäjänä Yhdysvalloissa. Miksi Sallinen rohkeni tehdä erilaista työtä?
Karikatyyri helpottaa prosessin käynnistämistä usein järkiperäisessä symboliikassa ja sen sidonnassa myöhemmin kokonaan vaihtuvaan, usein konstruktivismia muistuttavaan prosessiin. Geometrisen konstruktivismin juuret ovat meitä lähellä, Venäjällä. Se sivuutti sosialismin mukanaan tuoman teollisen muotoilun (=sosialistisen realismin). Filosofiassa ja taloudessa aihe liittyy läheisesti oppimisprosesseihin, yhteisöihin, yksilön reflektointeihin ja ovat aikamme ilmiöitä nekin. Miksi ne ovat muotia juuri tänään?
Vuoropuhelu ja rohkeus
Parhaimmillaan tämä kaikki vetoaa taiteilijan ja katsojan väliseen vuoropuheluun ja lasten kanssa työskennellessä nämä alkavat kosketella tai hyväillä työn karkeita pintoja. Juuri lasten kautta modernismin uusista “ismeistä” juuri ekspressionismi juurtui Pohjolaan ja alkoi vaikuttaa niin sosiaaliseen elämäämme kuin koko talousmalliimme. Mutta miksi juuri Suomessa?
Läpimurto tälle kaikelle tapahtui kuitenkin jo 1900-luvun alussa Tyko Sallisen, Marcus Collininin, Alvar Cawen, Jalmari Ruokokosken, Valle Rosenbergin, William Lönnbergin sekä Ilmari Aallon töissä. Kansantaiteessa ekspressionismi eli vankkana ja liminkalainen Vilho Lampi ja Hannu Lukin olivat tyypillisiä isokokoisten ekspressionististen töitten edustajia siinä missä Antti Holma taidegrafiikassaan. Tätä työtä ei vain nähty elitistisen kansanosan kartanoissa. Miksi?
Myöhemmin maaliman melskeet ja rauhattomat ajat, sisällissota ja maailmasodat veivät koko luovaa prosessia suuntaan, joka poikkesi kansallisesta luonteestamme ja sen luonnosta. Paluu juurillemme alkoi vasta uskaltaessamme sukeltaa jälleen identiteettimme geenien sisälle, ei vain tehtyyn identiteetiin.
Sukelsimme samalla geneettisen perimän mukanaan tuomaan runsaiden värien ekspressionistisen maailman sisälle ja ulos sepiteellisistä tarinoistamme. Kirjoitin tästä kymmeniä, ehkä satoja artikkeleja ja väitöskirjankin jo 1970-luvulla. Miksi se ei vaikuttanut ajatteluumme silloin?
Ilmiössä on samaa pelottomuutta, jossa innovaatioprosessi syntyy. Ei niinkään opitusta tavastamme vastata oikein jo valmiiksi manipuloituun kysymykseen kuin tehdä itse oikeat kysymykset.
Kun mäkihyppääjä alkaa pelätä, silloin hänen on aika naulata sukset seinään, kertoo suomalainen alan paras osaaja jo lapsena, ja on siinä ehdottoman oikeassa, oli laji mikä tahansa. Mestari ei saa pelätä kaatuessaan oman virheen seurauksena ylipitkät hyppynsä. Juuri tässä näkyy Leena Luostarisen töiden merkitys myös maamme rajojen ulkopuolella.